torstai 29. lokakuuta 2015

Perhesopassa tieto poistaa turhaa hämmennystä
















Riina Katajavuori, Riikka Toivanen, Maiju Tokola: Meidän pihan perhesoppa, kuv. Christel Rönns, 36 sivua, Tammi 2015.




Nykyisin ilmestyy todella paljon lasten tietokirjoja, joita ei pikaisella silmäyksellä edes tunnista tietokirjoiksi! 

Tarkkaan punnittua faktaa ja fiktiota yhdistävissä lastenkirjoissa koetellaan tekijöiden malttia rajata itselle tärkeää aihetta  lapsen helposti omaksumaan muotoon.

Lapsi ottaa erilaisia aiheita haltuunsa leikin kautta. Kirsikan ja 
Ilonan leikissä rouva ja herra Pörrönalle menevät lääkäri Pontuksen
 vastaanotolle hankkimaan "vauva-aineita". Christel Rönnsin kuvitusta 
Riina Katajavuoren, Riikka Toivasen ja Maiju Tokolan tekstiin tietokuvakirjassa 
Meidän pihan perhesoppa (Tammi 2015). 


Ison tekijätiimin toteuttama Meidän pihan perhesoppa vastaa nasevasti siihen tiedontarpeeseen, joka on herännyt perhemuotojen moninaistumisen myötä. 

Tilastojen mukaan jo neljä lasta sadasta saa alkunsa erilaisten hedelmöityshoitojen kautta. Tällä laskuopilla jokaisessa päiväkotiryhmässä ja  koululuokassa on keskimäärin yksi tällainen lapsi, jolle on tärkeää saada  ikätasoonsa sopivaa tietoa prosessin eri vaiheista.  

Kirjailija Riina Katajavuoren ja kuvittaja Christel Rönnsin lisäksi kirjahankkeeseen ovat ottaneet osaa asiantuntijoina psykologit ja psykoterapeutit Riikka Toivanen ja Maiju Tokola.


Ilona pitää pihan lapsille myös esitelmän siitä yleisimmästä keinosta hankkia
lapsia. Christel Rönnsin kuvitusta Riina Katajavuoren, Riikka Toivasen ja Maiju
Tokolan tekstiin tietokuvakirjassa Meidän pihan perhesoppa (Tammi 2015).  


Neljän esimerkkiperheen kautta kirjassa kuvataan erilaisia tapoja muodostaa perhe. Perheet yhdistää toisiinsa päiväkodin maskotti, Pingviini Pontus, joka pääsee jokaisen lapsen luokse yökylään ja tutustumaan näin erilaisten perheiden arkeen. 

Kirsikan perhe on ns. tavanomainen ydinperhe. Kauri, Ilona ja Malviina ovat saaneet alkunsa erilaisten hedelmöityshoitojen, lahjasiementen ja lahjasolujen kautta.  Lasten kaverina esiintyy vielä Tim, joka on adoptoitu Etelä-Afrikasta.

Meidän pihan perhesopan lapsille heidän tavanomaisesta poikkeava alulle saattaminen ei ole mikään ongelma tai iso juttu. Lapset myös keksivät paljon erilaisia etuja erilaiseen perhekuvioonsa:

”Meidän on helppo reissata, kun meitä on vain kaksi”, sanoi Kauri. ”Me ollaan oltu kolme kertaa Kroatiassal Näin siellä merimakkaran!” 
”Meidän perheessä kätevintä on se, kun mennään uimahalliin, me päätään kaikki samalle puolelle eikä kukaan joudu menemään pukuhuoneeseen yksin,” kertoi Malviina.

Kirjan valttina on, että se ei tule ”liikaa asia edellä”. Kirja toimii siis erinomaisesti myös tavallisena kuvakirjana, sillä siinä kuvataan hauskasti lapsiperheiden arkea.

Lasten ja vanhempien tunneside on vahva ja he viettävät paljon aikaa keskenään, leikkien ja puuhastellen ihan tuiki-tavallisia juttuja.

Kirjan sisäkansissa on vielä tiivistettynä tietoa aikuiselle.

Ihanaa, tässä taas tunnelmallinen kuva lapsen ja aikuisen
 lukuhetkestä! Christel Rönnsin kuvitusta Riina Katajavuoren, 
Riikka Toivasen jaMaiju Tokolan tekstiin tietokuvakirjassa Meidän pihan perhesoppa (Tammi 2015). 

Christel Rönns tekee lapsista valloittavia persoonia kehonkielen ja  ilmeiden avulla. Kirjan keskusväriksi on valittu keltainen, joka toistuu lasten kotien sisustuksessa. Teemavärin kautta kotien tavarankylläiset interiöörit rauhoittuvat. 

Tammi julkaisi aiemmin tänä vuonna vastaavan lasten tietokuvakirjan, Elina Lappalaisen ja Christel Rönnsin Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee, joka johdatti lapsia eläintuotantoon ja modernin maatilan toimintoihin. 

Toivottavasti sarja jatkuu vielä uusillakin lasten ja aikuisten tiedontarvetta tyydyttävillä osilla!

Meidän pihan perhesopan tekemistä ovat tukeneet Väestöliiton lapsettomuusklinikka ja lääkeyhtiöt. Tällaisten useampaa toimijatahoa hyödyttävien kirjojen kohdalla käytäntö on yleistä. Rahoittavien tahojen oma kaupalllinen agenda ei kuitenkaan näy kirjassa millään tavalla. 



Perheiden monimuotoisuutta käsitellään myös mm. näissä kirjoissa:

Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Ikioma perheeni, Pieni Karhu 2014

Outi Juurikainen & Tiia Vajanto: Äidin uusi kaveri, Kustannuskynnys 2013

Maisa Tonteri & Virpi Talvitie: Okko-oravan kaksi pesää, Lasten Keskus 2011

Mary Hoffman & Ros Asquith: Meidän ja muiden perheet, suom. Maisa Savolainen, Lasten Keskus 2010.

Brigitte Endres & Irmgard Paule: Niilon uusi perhe, suom. Tuula Syvänperä, Kustannus-Mäkelä 2008

Elisa Jyllikoski & Mari Hukkanen: Ihanuusperhe, Suomen uusperheellisten liitto 2007

Brigitte Luciani & Eve Tharlet: Herra Mäyränen ja rouva Repolainen, suom. Taina Aarne, Otava 2007

Todd Parr: Perhekirja, suom. Riitta Oittinen, Pieni Karhu 2006

Outi Hovatta: Pupujuttu ja muita vauvasatuja, kuv. Maija Ranta, Väestöliitto 1993, up. 2005.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas -kirjat, Tammi


Outi Hovatan Pupujuttu ja muita vauvasatuja on ollut jo 1990-luvulla ilmestyessään todellinen alueenvaltaaja. Siinä hedelmöityshoidot on verhottu eläinten sadunomaiseen maailmaan. 

Väestöliiton sivuilta löytyy myös lisäinfoa vanhemmille siitä, kuinka keskustella seksuaalisuuteen liittyvistä asioista pienen lapsen kanssa. 






keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Perinteinen seikkailuromaani voittoisa pohjoismaisessa lasten- ja nuortenkirjakisassa











Jacob Wegelius: Mördarens apa, 619 sivua, Bonnier Carlsen 2014. 






Eilen illalla julkistettiin Reykjavikissa vuotuisesti jaettavien Pohjoismaiden neuvoston palkintojen saajat. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto jaettiin nyt kolmatta kertaa ja sen sai ruotsalainen Jakob Wegelius lasten- ja varhaisnuortenromaanistaan Mördarens apa (Bonnier Carlsen 2014, ei suomennettu).  

Suomesta ehdolla olivat Maria Turtschaninoffin Maresi (Schildts & Söderströms) sekä Marjatta Levannon & Julia Vuoren Leonardo oikealta vasemmalle (Teos). 

Perusteluissa sanottiin seuraavaa:

Jakob Wegelius elvyttää Mördarens apa  -romaanillaan perinteistä seikkailukertomusta. Lukija pääsee tutustumaan gorilla Sally Jonesin kanssa Lissabonin rähjäisiin satamakortteleihin, tekemään uskomattomia valtamerimatkoja ja oleskelemaan Bhapursin maharadžan yltäkylläisessä hovissa – kaikki tämä siksi, että Sally yrittää puhdistaa parhaan ystävänsä, merimies Henry Koskelan maineen. 
Puhtaan kertomisen ilon ja herkkävireisen henkilökuvauksen kannattelemana kirjailija elävöittää 1900-luvun varhaishistoriaa, varsinkin kiitos viehtymyksensä moniin tuon ajan teknisiin keksintöihin. Kokonaiselämyksen viimeistelevät yksityiskohtaiset piirrokset ja vinjetit sekä kartat, joiden avulla voi seurata Sally Jonesin seikkailuja. 
Mördarens apa sekoittaa merimiestarinan, dekkarin ja seikkailukertomuksen lajityyppejä veikeästi yhteen. Se tekee myös kunniaa Jules Vernen seikkailukirjojen perinteelle ja tuo mieleen Jan Lööfin monet seikkailupitoiset lastenkirjat lystikkäissä nyansseissaan ja juoennkäänteissään.  
Romaanin yhteydessä voi puhua todellisesta fabuloinnin ilosta:  kirjassa on peräti 619 sivua. Tarina on kuitenkin kiitettävän runsaasti ja eloisasti kuvitettu: jokaisen luvun alussa on yksi kuvituskuva. Wegeliuksen upean yksityiskohtaiset, eräänlaisen hienostuneen rasteripinnan koristelemat tussipiirrokset ammentavat 1800–1900-luvun taitteessa tyypillisestä kuvitusperinteestä. Kuvitus tuo tarinaan jännitettä ja ulokkeisuutta.

Vanhojen seikkailukirjojen patinaa Wegeliuksen romaaniin tuovat myös sisäkansien kartat, joiden avulla voi seurata seikkailun käänteitä. Jacob Wegeliuksen kuvitusta romaaniin Mördarens apa (Bonnier & Carlsen 2014). 

Kirja muistuttaa voimakkaassa visuaalisuudessaan paljon Brian Seltznickin Hugo Cabret -romaania (Tammi 2008, suom. Helene Bützow), vaikka kuva ei olekaan Wegeliuksella yhtä dominoivassa ja tarinaa aivan konkreettisesti eteenpäin sysivässä roolissa. 

Mördarens apa on hyvä esimerkki visuaalisuuden runsastumisesta myös hieman varttuneempien lasten romaaneissa. 

Jacob Wegeliuksen romaanin sympaattinen päähenkilö on gorilla Sally Jones.
Wegelius tekee hiuksen-hienoa ja taidokasta pintatekstuuria tussilla. Kirjaa
voi pitää myös kuvitustaiteen puolustuspuheena, jossa kiire sysätään nurkkaan. 
Jacob Wegeliuksen kuvitusta romaaniin Mördarens apa (Bonnier & Carlsen 2014). 

Jakob Wegelius on kirjailija ja kuvittaja. Hänen esikoisteoksensa, humoristinen lastenkirja Spionerna i Oreborg,  ilmestyi vuonna 1994. Wegelius on kirjoittanut etupäässä lapsille. Hänen kirjojaan on käännetty noin kymmenelle kielelle, mutta ei vielä suomeksi. 

Mördarens apa on itsenäinen jatko-osa Legenden om Sally Jones –romaanille (2008), jossa seurattiin Sallyn pentuaikaa afrikkalaisessa sademetsässä. Siinä Sally joutui salametsästäjän vangiksi ja  päättyy ensin etsintäkuulutetuksi mestarivarkaaksi Istanbuliin ja sieltä edelleen merille suomalaistaustaisen Henry Koskelan koneenkäyttäjäksi. 

Kuvituksessa on toinen toistaan huikaisevampia kaupunki-interiöörejä. Jacob Wegeliuksen kuvitusta romaaniin Mördarens apa (Bonnier & Carlsen 2014). 
Wegelius on saanut näistä kummastakin kirjasta August-palkinnon, joka on Ruotsin arvostetuin, Finlandia-palkintoon verrattavissa oleva kirjallisuuspalkinto. Lisäksi hän on saanut tuotannostaan Expressen-lehden Heffaklump-palkinnon (1999) sekä Bonnier Carlsen -kustantamon Maria Gripe -palkinnon (2008).

Nordlys-patsaan ja 350 000 Tanskan kruunun (noin 47 000 euron) palkinnon luovuttivat Wegeliukselle viime vuoden voittajat, Brune-romaanin tekijät kirjailija Håkon Øvreås ja kuvittaja Øyvind Torseter.

Tämänvuotiset palkintoehdokkaat eivät tehneet minuun kansallisen raadin avustavana jäsenenä suurtakaan vaikutusta. 

Mukana oli "peruskivoja" lasten- ja varhaisnuortenromaaneja, mm. Ahvenanmaan ehdokkaan Malin Klingenbergin Alberta Enstein och uppfinnarkungen (Fontana Media) ja Geir Gulliksenin & Anna Fisken Joel og Io, en kjærlighetshstorie (Aschehoug). 

Moraaliltaan suorastaan arveluttavia olivat Ruotsin toinen ehdokas, lastenvälistä kiusaamista käsittelevä Frida Nilssonin Jagger Jagger (Natur & Kultur) ja Islannin ehdokkaan Þórarinn Leifssonn Madurinn sem hatadi börn (Mal och Menning), joka kertoi lapsia lahtaavasta joukkomurhaajasta. 

Norjan toisen ehdokkaan, Simon Strangerin, paperittomien siirtolaisten kohtaloa kuvaava De som ikke finnes (Cappelen Damm) oli trilogian päättävän sarjan kolmas osa, jonka pessimistinen ja dramaattinen lopetus ei todellakaan ollut mieltä ylentävä. 

Tanskalaisen Jesper Wung-Sungin Ud med Knud (Høst & Søn) kertoi syöpää sairastavan pojan ja mielikuvitusystävän eheyttävästä kumppanuudesta sinänsä hienosti, mutta tämä romaani jäi sittenkin jälkeen esimerkiksi norjalaisen Jostein Gaarderin samaa aihepiiriä työstävästä Enkelimysteeriosta (suom. Katriina Savolainen, Tammi 2000).  

Tanskan toinen ehdokas, Mette Hegnhøjn Ella er mitt navn, vil du købe det?, (Jensen & Dalgaard) tuntui ensi alkuun hauskalta irrottelulta:  teos koostuu nimittäin pahvilaatikosta, johon on koottu päähenkilö Ellan mekaanisella kirjoituskoneella kirjoittamia muistiinpanoja tämän piileskellessä äitinsä antikvariaatissa äidin miesystävän ulottumattomissa.  Itse tarina ei kuitenkaan tehnyt suurempaa vaikutusta.

Kuvakirjojen taso oli tänä vuonna hämmentävän huono. Ruotsi, Tanska ja Norja tunnetaan laadukkaiden kuvakirjojen tekijöinä, mutta miksi nämä maat eivät asettaneet ehdolle ainuttakaan kuvakirjaa? 

tiistai 27. lokakuuta 2015

Tunnerunoja hämäränhyssyyn











Johanna Venho & Marjo Nygård: Linnunmaitoa kainalokanoille, 45 sivua, Lasten Keskus 2015.





Tunnekasvatuksesta on sukeutumassa kotimaisessa lastenkirjallisuudessakin jo oma trendinsä. 

Moni muistanee Anita Jeramin & Sam McBratneyn ihastuttavan kuvakirjan Arvaa kuinka paljon sinua rakastan, jossa poikanen kisaa ison pupun siitä, kumpi rakastaa toista enemmän. Alkuperäisen peruskuvakirjan  rinnalle on sittemmin tehty monia variantteja, mm. leporellokirja, vuodenaikakirjasarja sekä liikkuvia osia ja kolmiulotteisuutta sisältävä kirja.  

Tämän rakastamiskirjan vanavedessä on suomennoksina saatu lukuisia vastaavia kuvakirjoja, joissa eläinemo ja poikanen vakuuttavat ehtimiseen rakkauttaan toisilleen.

Lastensuojelun työntekijöiden ja ammattikasvattajien keskuudessa on havaittu, että nykylapsilla on entistä enemmän tunne-elämään liittyviä viivästymiä tai häiriöitä. Lapset eivät välttämättä osaa sanallistaa tai ilmaista omia tunteitaan tai kokea empatiaa muita kohtaan.   

Esimerkiksi Mervi Juusolan oman Voimakirja-kustantamon kautta ilmestyneet Ystävyyden pelisäännöt ja Tunteiden aakkoset tuovat ammattilaisille välineitä työstä aihepiiriä lasten kanssa. Hauska löytö tämänvuoden tarjonnasta on Satu Kontisen tavutettu Mo-ko-ma-ki! Mikä tunne? -kuvakirja (Myllylahti 2015), jonka aukeamilla tunnistetaan  graafisesti pelkistettyjen eläinhahmojen avulla erilaisia tunteita.


Johanna Venhon kirjallinen repertuaari on lavea. Lastenkirjailijana hän aloitti arkea ja fantasiaa sekä salapoliisiseikkailua luontevasti yhdistävällä Okulus-sarjalla (WSOY 2003–2008). 

Muissa lastenkirjoissaan hän on puhunut painokkaasti pitkään jatkuvan lapsuuden, kotoilun ja leppoisan ja kiireitä karttavan elämäntavan puolesta. Vuonna 2006 ilmestynyt Puolukkavarvas oli virkistävän moderni vauvarunojen kokoelma.



Marjo Nygårdin kuvituksissa vaihtelevat tumman ja vaalean sävyt, kuten elämässäkin. Ihmishahmot ovat pehmeän pyöreitä ja suuripäisiä. Marjo Nygårdin kuvitusta Johanna Venhon runoihin runokuvakirjassa Linnunmaitoa kainalokanoille (Lasten Keskus 2015). 


Venhon toinen lastenrunokokoelma, vast´ikään ilmestynyt Linnunmaitoa kainalokanoille, heijastelee elämyksellisesti nykylasten kiireen ja virikkeiden täyttämää arkikaaosta. 

Vaikka runoissa enimmäkseen hissutellaan villasukissa, hämärän hyssyssä ja nautitaan hiljaisuudesta, niin kokoelman kieli on silti runsasta, hengästyttävää ja vähän malttamatontakin. Näiltä osin Venhon tyyli muistuttaa toisen lapsen tapahtumantäyteisen  arjen kuvaajan, Tittamari Marttisen, riehakasta lastenlyriikkaa.

Kokoelma tuo etsimättä mieleen Eppu Nuotion ja Katja Tukiaisen Näin pienissä kengissä -runokirjan (Tammi 2003), joka työstää lasten murheen ja huolen aiheita keskusteluun yllyttävässä hengessä. 

Venhonkin runot neuvovat lasta tunnepulmissa ja konfliktitilanteissa sekä antavat osviittaa pelkojen selättämiseen.

Runot toimivat mainiosti päiväkodissa ja koulussa lapsiryhmän keskustelun herättäjänä.

Venhon lapsi murehtii "Nurinkurijuhlat" -nimisessä runossa:

Kutsuin kaverit synttärijuhliin, 
kirjoitin kultakynällä korttiin: 
Tervetuloa juhlimaan. 
Kuule, jos kukaan ei tulekaan? 
Jos itse kakun syödä saan, 
puhaltaa yksin kynttilät 
Ja leikkiä aarteenetsinnät. – –



Kokoelman nimiruno "Kainalokanat" ja toinen runo "Lentomatka" ovat saaneet visuaalisesti huiman hienon tulkinnan tytöstä, joka keinuu linnun siivellä. Linnun siivistä syntyy uhkeaa ornamentiikkaa, joka korostuu tummaa taustaa vasten.  Marjo Nygårdin kuvitusta Johanna Venhon runoihin runokuvakirjassa Linnunmaitoa kainalokanoille (Lasten Keskus 2015).    



Lukeminen ja itsensä kanssa rauhassa oleminen on runojen lapsille mieluista ajanvietettä, esim. runoissa ”Lukutoukka”, ”Lentomatka” ja ”Kainalokanat”:

Isossa sängyssä kainalokanoina 
saadaan lukea iltasatuja. 
Päivät on kiirettä, hoppua, 
hommille ei tule loppua, 
mutta illalla hohtaa yöpöytävalo, 
ympärillä hiljenee talo. – –
 
Linnunmaitoa kainalokanoille on poikkeuksellisen isokokoinen runokuvakirja. 

Marjo Nygårdin sävykkäät, tunnelmalliset kuvitukset saavat ansaitusti ison tilan ja levittäytyvät koko aukeamalle.

Kuvituksen päälle ladottu runojen kirjasintyyppi ei ole kaikkein selkeimmästä päästä ja runojen otsikoiden kirjasin on kaikessa krumeluurimaisessa koristeellisuudessaan suorastaan epäselvä. 

Osa kirjan sivuista on jostain syystä kiiltäviä, osa mattapintaisia, ja tämäkin vaikuttaa tekstin luettavuuteen.





maanantai 26. lokakuuta 2015

”Silti on tärkeintä, ettei grammaakaan siitä tavarasta piikitetty nuorisoon”













Pete Suhonen: Koira joka kävi coffee shopissa, 300 sivua,  WSOY 2015. Kansikuva Juha Korhonen. 




Pete Suhosen (s. 1967) Koira joka kävi coffee shopissa osallistui Otavan nuortenromaanikilpailuun, johon lähetettiin määräaikaan mennessä 189 käsikirjoitusta.  Kisan voitti Nadja Sumasen Rambo

Suhonen ylsi kunniamaininnalle yhdessä Anne-Maija Aallon kanssa. Aallon Syvään veteen -niminen nuortenromaani julkaistaan Otavan kautta ensi vuonna.  

Kirjoituskilpailuista on usein haettu uutta potkua, kun on haluttu kehittää ja monipuolistaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Realistinen kotimainen nuortenromaani on ollut jo pitkään alakynnessä kansainvälisen fantasia- ja dystopiabuumin jyrän alla, joten Otavan nuortenromaanikilpailu osui oikeaan saumaan haastamaan uusia tekijöitä kiinnostumaan lajityypistä.

Kilpailuun saivat nimittäin osallistua vain uudet tekijät, joilla ei ole aiempaa meriittiä nuortenkirjailijana.  Suhonen on debytoinut aikuistenkirjailijana WSOY:n kautta. Otavan kirjoituskilpailuun osallistunut ja siinä kunniamaininnalle yltänyt käsikirjoitus tuli kuitenkin yllättäen julki WSOY:n kautta.   


Kustantajan käynnistämän kirjoituskilpailun tavoitteiden – eli uusien tekijäreservien löytämisen – kannalta tämän voi ajatella menetyksenä.  

Ilman N-etuliitettä ilmestynyt romaani on saanut takakanteen luonnehdinnan ”Täysi-ikäisten satu nuorista aikuisista, kovista huumeista ja karvaisista ystävistä”.

Romaanin keskushenkilö Jami eli Zei-Zei on 18-vuotias pizzakuski: 

18-vuotias Jami Järvensyrjä ei ollut välkky, mutta ei Linnunradan tyhminkään jätkä. Jos hän jotain oli, niin sellainen lyhytjänteinen putkiaivo, joka halusi kaiken nopeasti. Hän soi hotkimalla, jätti lukion kesken ja laukesi housuihinsa molempina kertoinaan tyttöjen kanssa. Ennen kaikkea hän halusi nopeasti rahaa saadakseen nopean auton ja sen nopeasti täyteen kauniita naisia. Kun ottaa huomioon, että Jami oli ulkonäöltään vaisu painos puberteetti-ikäisestä Kimi Räikkösestä, hänellä oli naisasioissa aika läjä katteetonta itseluottamusta. Ajotaitojensa lisäksi Räikkönen osasi seisoa käsillään, mutta Jamin mielestä jaloillaankin seisominen oli usein väsyttävää. 

Jami keksii käyttää sukulaisyttönsä bokseria heroiinin salakuljetuksessa. 

Kaikki ei – tietenkään – mene ihan suunnitelmien mukaan. Papa-koira päätyy Hietaniemen hautausmaalle suurmiesten haudoille tekemään tarpeitaan, ja niin veijariromaaniin tulee useampiakin odottamattomia käänteitä.

En ole tosikko, mutta Suhosen eläintarinasta eläinsuojeluaktivistitkin voisivat närkästyä. 

Vinhasti etenevän tarinan käänteissä on kosolti toinen toistaan särmikkäämpiä ja karismaattisia kaksi- ja nelijalkaisia sivuhenkilöitä. Räyhäkän tarinan loppukäänteissä merkittävään rooliin nousee sotaveteraani Hubert. 

Romaani kuvaa alamaailman huumediilereitä siekailematta ronskin huumorin höystämänä. Suhonen on lahjakas tarinan iskijä, joka suoltaa äkkiväärää tarinaa sujuvasti ja viihdyttävästi.  Oman hupinsa tarinaan tuovat monet rönsyilevät alaviitteet.

Huumediileri Lemme pohdiskelee alaa ja summaa samalla faktaa suomalaisista huumetilastoista:

Huumetilanne Suomessa 2007 – selonteon havainnot vastasivat kiusallisen hyvin myös hänen käsitystään toimialan tulevaisuudesta. Huumeiden käyttö ja tarjonta lisääntyy, ja useimpien perinteisten huumeiden hinnat laskevat, kun lakka ja muut muuntohuumeet valtaavat markkinoita. Kannabiksen hinta romahtaa, koska pian sadoissa tuhansissa kotitalouksissa olisi kasvimaa kylppärissä tai piimäpurkit ikkunalaudalla. Jos erittäin THC-pitoista kannabista saisi omaa satoaan riipimällä, kuka tarvitsi enää suurella vaivalla maahantuotua? Sitä paitsi viranomaiset käsittelivät kotipuutarhureita lepsusti, sakko pykälään ja se oli siinä. 
– – Lemme olisi halunnut suudella itseään. Strateginen oivallus avaisi kerholle moottoritien mammonaan ja maineeseen. Olihan heroiini ollut jo useita vuosia vaikeasti hankittavaa retrokamaa, jota tihkui maahan silloin tällöin joitakin vaivaisia kymmeniä grammoja, mutta itse tuotteessa ei ollut mitään vikaa. Jos Eppu Normaali kesti isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, niin miksei heroiinikin. Miksi huumeiden viihdekäytön ja popviihteen suosion lainalaisuudet eroaisivat toisistaan? Jos maahantuontihankkeen tekisi riittävällä voimalla, porttiteoriasta voisi heivata portin saranoineen helvettiin ja taluttaa kansalaiset suoraan heroiinin taikapiiriin.

Toisaalla pizzayrittäjä Ahmed ylistää hampun ominaisuuksia:

 – – joka avasi oven järjen toiselle puolen, missä ei suinkaan majaillut järjettömyys. Oikein nautittuna hasis loihti taivaallisia näkyjä, vaikka piireissä väiteltiinkin aika ajoin siitä, aiheuttaako kannabis aistiharhoja lainkaan. – –
 
Ahmed tuikkaa cannabis indicaa leivonnaisiin ja suklaajuomiinsa: 

Hän oli keittänyt juomaansa puolisen tuntia alhaisella lämmöllä pizzerian liedellä, kunnes hasisnokare oli liuennut nesteeseen. Lopputulos oli oikein maukas ja nyt, varttitunti ensimmäisestä naukusta, Ahmed tunsi jo ensimmäiset pilvenriekaleet päässään. 
      Tuntia myöhemmin pullo oli tyhjä ja Ahmed umpipilvessä.

Sumeilematta Suhonen sekoittaa faktan ja fiktion ja antaa alku- ja jälkisanoissaan ymmärtää, että tarina pohjaisi Helsingin huumepoliisin haastatteluihin. 

Komisario Niko Muinonen Helsingin huumepoliisista lohkaisee lopuksi:

– Silti on tärkeintä ettei grammaakaan siitä tavarasta piikitetty nuorisoon, vai mitä, Muinonen kysyi ja osoitti minua paksulla etusormellaan. 
– Niin, vanhukset ovat toinen juttu, vastasin.


Suhosen romaanin ja Nadja Sumasen Rambon nuoruuden ihanteet ovat valovuosien päässä toisistaan.  



Sisältönsä puolesta Suhosen romaani herättää Otavan nuortenromaanikilpailun kontekstissa syvän hämmennyksen: eikö tälle huumemyönteiselle hupailulle todellakaan ollut liki 200 käsikirjoituksen joukossa haastajia, jotka eivät olisi aiheuttaneet ryiskelyä lukijassa?  

Erilaiset huumekokeilut ovat yleistyneet entistä nuorempien keskuudessa myös Suomessa. Ennaltaehkäisevää päihdetyötä tehdään nykyisin maanlaajuisesti jo yläkouluikäisille, ja syystäkin.  



torstai 22. lokakuuta 2015

Lastenkirjainstituutissa rakastetaan kirjoja!












Helsingin kirjamessujen avajaisissa myönnettiin hetki sitten Suomen Messusäätiön vuotuinen Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto  Tampereella toimivalle Lastenkirjainstituutille

Palkinnolla annetaan tunnustusta merkittävästä työstä, jota Lastenkirjainstituutti on tehnyt pitkäjänteisesti lasten ja nuorten lukemisen edistämiseksi.  

Perusteluissa sanottiin:

Lastenkirjainstituutti on vuodesta 1978 tehnyt ansiokasta työtä lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi. Se on valtakunnallinen kulttuurilaitos, jonka synnyttivät lastenkulttuuriaktivistit ja jonka työssä vapaaehtoisuudella ja kulttuuri-idealismilla on edelleen vahva sija. Instituuttia ylläpitää Tampereella sen kannatusyhdistys. Lasteninstituutin toiminta on monipuolista. Instituutilla on erikoiskirjasto, oma lehti Onnimanni  ja tietopalvelu. Se järjestää näyttelyitä, lastentapahtumia ja seminaareja sekä  opastaa vanhempia lasten ja nuorten lukemiseen liittyvissä asioissa. Lastenkirjainstituutti on pystynyt aktiivisena ja uudistunut huolimatta niukoista resursseista. Instituutissa on kaikki aina tehty ja tehdään kaikki rakkaudesta lasten- ja nuortenkirjoihin sekä niiden käyttäjiin, lukeviin lapsiin ja nuoriin. 
Palkintoon kuuluu 5000 euron rahapalkinto.

Raatiin kuuluvat Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Timo Julkunen, kirjailijat Sofi Oksanen ja Jari Tervo, toimittajat Suvi Ahola ja Sanna Nikula, tiedottaja Reetta Ravi ja toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen.


Rouva Huu hyrisee ilosta tämän palkintouutisen äärellä. Tässä taas mainio ja lohdullinenkin todiste siitä, kuinka näinä ankeina aikoina hoksataan muistaa pieniä (lasten)kulttuurialan toimijoita. 

Olen ollut instituutin vaikutuspiirissä jo kirjallisuudenopintojen alusta lähtien, ja nopeasti minut imaistiin 1990-luvun alusta mukaan instituutin projekteihin ja Onnimanni-lehden toimittamiseen. 

Aiemmin Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituuttina ja nyttemmin Lastenkirjainstituuttina tunnettu lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimukseen, tiedotukseen ja tallennukseen erikoistunut laitos tekee työtään sisulla ja sydämellä.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

”Ei muuta kuin nenästä kiinni ja rohkeasti vaaraa päin”











Jyri Paretskoi: Shell´s Angles ja beibit, 311 sivua, Karisto 2015.  Kansikuva Sakari Tiikkaja.




On erinomaisen hienoa, että suomalaiset mieskirjailijat ovat ottaneet kopin haasteesta kirjoittaa sitoutuneesti ja ajatuksella kovin vaativaksi tiedetylle kohderyhmälle eli pojille.

Puskaradion mukaan Jyri Paretskoin Shell´s Angles on kolahtanut teini-ikää jo kurkotteleviin poikiin. 

Paretskoin omintakeinen – tai siis poikamainen? – huumori paisuttelee ja hassuttelee antaumuksella.

Aikana, jolloin media yrittää koulia pienistä pojista kunnon miehiä suit-sait-sukkelaan, tuntuu hyvältä lukea terveellä itsetunnolla varustetuista pojista, joiden yhteen hitsautunut ryhmähenki on tärkeämpää kuin se, mitä muut ajattelevat heistä yksilöinä. 

Edellinen osa Shell´s Angles ja Kalajoen hiekat päättyi todelliseen cliffhangeriin. Rudi sai tekstiviestillä tiedon tyttöystävältään Hannalta, että tämä on pieniin päin.

Ensijärkytyksen jälkeen ystävät ryhdistäytyvät ja miettivät kuinka parhaiten auttaisivat tolaltaan mennyttä Rudia:

– Miten Rudi selviää tästä? Samu ajatteli ääneen. – Sehän on vielä paljon pahempi tapaus kuin me. Ihan täysi töhö. Ja nyt siitä tulee isä. 
– Me autetaan sitä tietysti, Milla sanoi päättäväisesti. – Se tarvitsee meitä nyt, enemmän kuin koskaan. Sitä paitsi mä hoidan ihan mielelläni niiden vauvaa. Varsinkin kun se ei ole mun oma… Ja te hoidatte myös! 
– En mä ainakaan osaa, Samu sanoi. – Mä varmaan rikkoisin sen. 
– Kai niissä tulee joku käyttöohje mukana, Henri arveli. – Mutta ehkä siinä sitten tehdessä oppii. Siis ei tietenkään siinä vauvaa tehdessä, vaan sitä hoitaessa. Mutta vaippoja en vaihda! Siinä mene raja. 
– Kyllä vaihdat, Milla sanoi. 
– Siinäs kuulit, Samu sanoi. – Ei muuta kuin nenästä kiinni ja rohkeasti vaaraa päin. 
Aika pitkälle kolmatta osaa näyttää siltä, että kyse on vain tyttöystävän höynäytyksestä ja Rudin tuntojen testaamisesta, ja lukijakin tuntee jo tulleensa vähän huijatuksi. Mutta niin vain Paretskoi velmusti kiepsauttaa loppua kohti taas tosiasiat karusti pöytään ja herättää suuret odotukset seuraavasta osasta. 

Pojat haluavat todistaa tytöille, että noin niin kuin teoriassa vauvat pysyisivät heidän vauhdissaan mukana. Henrin pikkusisko antaa vauvanukkensa ja pehmolelunsa poikien harjoitteluvaihetta varten, ja odotusten mukaisesti siitä syntyy monta hauskaa käännettä.

Vauvateeman lisäksi kirjaan mahtuu takaa-ajoja, mopojengin tunnusasuliivin varkauden selvitystä, kiristystä ja uhkailua. Paretskoin dialogi on sujuvaa ja hyvin vetävää ja juonen kuljetuksessa vauhti ja suvantokohdat vuorottelevat pitäen lukijan imussa mukana. 

Teiniraskautta tai sen pelkoa on tähän mennessä käsitelty yksipuolisesti vain tytön näkökulmasta. Asetelma on tyypillisesti ollut se, että poika tai mies on livennyt vastuusta kokonaan ja asia on jäänyt tyttöpäähenkilön harteille. 

Viimeksi tätä aihetta työsti hienovireisesti Mila Teräs nuortenromaanissaan Sininen huone (Otava 2006 ) ja sitä ennen Reija Kaskiaho nuortenromaanissa Rastas (WSOY 2005) ja Sinikka Laine Töyhdössä (WSOY 1992).