"Liikuttunut on vähän kuin surullinen"

 

Ritva Kokkola: Leija, 63 sivua, Atrain & Nord 2023. Kansikuva Terhi Suomela. 

 

 

 

En saa kyyneleitä silmiin. Miksi ei itketä, vaikka isä on kuollut. Äiti itkee vähän väliä. Hän sanoo jollekulle, että on liikuttavaa katsoa minua. Surullista ja liikuttavaa, että lapsi menettää isän ja joutuu miettimään asioita. Äiti on liikuttunut ja hänestä on liikuttavaa katsoa minua. Liikuttunut on vähän kuin surullinen. Yritä pakottaa tuommoisen tunteen, mutta en onnistu. En liikutu. Olen melkein vihainen. En kuitenkaan rupea riehumaan. Riitti se vaatteitten ja repun heittelyä. Jotakin haluttaa tehdä. Jotakin muuta kuin makoilla sängyssä. – – 

 

 

Tyven realistinen arjen kuvaus on lastenkirjallisuudessa harvinaista herkkua.

 

Noin kymmenvuotiaan lapsen isä on kuollut odottamatta. Lapsen on vaikea ymmärtää tapahtunutta ja hän vetäytyy kuoreensa. 

 

Pienoisromaani etenee lapsen tajunnanvirtana, muistoina isästä ja hänen erityispiirteistään. 

Surun symboliksi nousee isän lapselle tuliaisena tuoma leija, joka meni jo ensilennätyksessä hieman rikki eikä noussut toivotusti lentoon.

 

Kerronta karttaa yksityiskohtia, maininnat Wilma-merkinnöistä viittaavat kyllä nykyhetkeen, mutta muutoin kirja tuntuu telekoituvan enemmän menneeseen, useammankin vuosikymmenen takaiseen mentaliteettiin – esimerkiksi tavassa, jossa lapsi jätetään surunsa kanssa kokolailla yksin. Vasta kirjan lopussa äiti ja lapsi löytävät heille sopivan tavan surra yhdessä. 

 

 

Atrain & Nord on kemiläinen pienkustantamo, joka keskittyy erityisesti historiaa käsittelevien tietokirjojen julkaisemiseen.  

Ritva Kokkola (s. 1948) on syntynyt ja käynyt koulunsa Kemissä ja työskentelee Kemissä kieltenopettajana Kemi-Tornion ammattiopistossa. 

Kokkola on kirjoittanut aiemmin dekkareita aikuisille sekä mm. nuortenromaanin Koira katoaa (Myllylahti 2009), lastenrunokokoeman Limonaatia ja silliä (Nordbooks 2017) sekä lastenromaanisarjaa Ansu ja Armas (Nordbooks v:sta 2012). 

 

 

Reeta Aarniolle Kaarina Helakisa -palkinto

Otavan kirjasäätiö on hetki sitten julkistanut vuotuisten palkintojen saajat. Niiden joukossa on myös Reeta Aarnio, joka sai Kaarina Helakisa -palkinnon, suuruudeltaan 15 000 euroa. 

Aarnio (s. 1971) on kirjoittanut neliosaisen lasten fantasiasarjan, johon kuuluvat teokset Maan kätkemät, Veden vanki,  Virvatulten vartijat ja vast ikään ilmestynyt Tuullien taikuri. 

Aarnio työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Helsingissä Aleksis Kiven peruskoulussa. Verrattuna vielä 1950–60-lukujen ammattikirjoon Aarnio on jo harvinaisuus lasten- ja nuortenkirjailijana toimiessaan kirjailijuuden ohella myös opetustyössä! Nyttemmin on sen sijaan hyvin yleistä, että lasten- ja nuortenkirjailija hankkii ansioita myös sanataidekoulun opettajana: etsimättä tulevat heti mieleen Markku Karpio ja Vilja-Tuulia Huotarinen. 

Palkintoperusteluissa sanotaan muun muassa seuraavaa:

Reeta Aarnio on ammentanut teoksiinsa vaikutteita suomalaisesta mytologiasta. Tuloksena on vahva, omaperäinen fantasiamaailma. Keskiössä on lapsi ja nuori, joka seikkailuun upotessaan ymmärtää jotain itsestään ja maailmasta. 

-- Lukija kykenee löytämään runsaasta henkilögalleriasta itselleen sopivan samastumiskohteen, olipa kyse sitten sanavalmiista Siristä, hitaasti lämpiävästä Eetusta, oikeudenmukaisesta Liinasta tai musiikin maailmaan sukeltavasta Violasta. Joukossa on voimaa, uskoo Aarnio ja todistaa sen viimeistään sarjan päättävässä Tuulien taikurin loppukohtauksessa, jossa lasten yhteistyö pelastaa pikkukaupungin uhkaavalta viholliselta.

Olen juuri edennyt vähän yli puolen välin Tuulien taikuria, joka kertoo  velhokoulua käyvien alakouluikäisten lasten taianomaisista edesottamuksista. Neljästä kirjasta on tiettävästi jo julkaistu myös yhteislaitos Maan, veden ja tulen väki.

On hienoa, että J. K. Rowlingin Harry Potterin rinnalle on saatu myös ehtaa kotikutoista lasten fantasiaa!  

Veden vanki  ja Virvatulten vartijat on arvosteltu Lastenkirjahyllyssä! Arvosteluihin pääsee suoraan teosten nimiä klikkaamalla. 

17. luukku: Nyökyn sydän on puhdasta kultaa

Enid Blyton: Nyökky tapaa joulupukin. Otava 1962. Kuvittaja Harmsen Van der Beek. Suomentaja ei tiedossa. 60 s.














Enid Blytonin vuodesta 1950 ilmestyneet Noddy-kirjat ovat pienimpien lasten rakastamia ja hyvin tuntemia samaan tapaan kuin ahmimisikäisille suunnatut Blytonin Viisikko- ja Salaisuus-kirjatkin.

Blyton tuotti heti menestyksekkään sarjakonseptin: hän kiinnitti huomiota myös kirjojen ulkoasuun, joissa sarjallisuus näkyi yhtenäisenä sarjan osasta toiseen toistuvana kansikuva-aihelmana, esim. lelujuna kansikuvan alaosassa ensimmäisessä Niksu-kirjassa, Hurrah for Little Noddy, vuodelta 1950.

Hollantilainen Harmsen Van der Beek ryhtyi kuvittamaan kirjoja ja hänen panoksensa oli merkittävä lapsiin vetoavan sympaattisen lelumaan Niksun hahmon suosiossa. Kuvittaja kuoli kuitenkin ennenaikaisesti vuonna 1953, mutta toiset kuvittajat jatkoivat hänen aloittamallaan tyylillä siitä eteenpäin.

Eri lapsisukupolvet ovat Suomessakin tutustuneet Niksuun – tai aiemmin Nyökkyyn – lastenohjelmien vaha-animaatiosarjoissa ja nyttemmin tietokonepohjaisissa modernimmissa animaatioissa. Lapsille suunnatut toiminnalliset puuhasivut löytyvät täältä.

Nyökky tapaa Joulupukin on on viehättävä ja kaikessa yksinkertaisuudessaan valloittava lastenromaani.

Lelumaassa eletään jännittäviä aikoja. Itse kunniarvoisa Joulupukki on nimittäin tulossa vierailemaan Isokorvan veljen Lyhytkorvan luokse. Nyökky lupaa toimia Isokorvan autonkuljettajana ja pieni lelutonttu on niin täpinöissään pukin vierailusta että tekaisee autoa vahatessaan laulunkin Joulupukin kunniaksi.

Seuraavina päivinä Nyökyllä oli hyvin, hyvin kiire. Hän pesi kaikki vaatteensa ja kulki ympäri pukeutuneena herra Olli Otson vanhaan aamutakkiin, kunnes ne olivat kuivat. Rouva Otso, joka asui naapuritalossa, oli lainannut sen hänelle.

Rouva Otso silitti hänen puhtaat vaatteensa, koska hän pelkäsi Nyökyn polttavan ne silitysraudalla. Hän ompeli myös yhden napin kiinni ja osti Nyökylle uudet kengännauhat.

"En usko, että Joulupukki edes näkee minua", Nyökky sanoi. "Mutta olen puhdas ja siisti sen varalta, että hän näkee, eikö niin, rouva Otso?"

Nyökky maalasi autonsa kirkkaanpunaiseksi ja keltaiseksi. Sitten hän kiillotti sen yltä päältä.

Nyökky on luonnostaan hyvin vaatimaton, mutta monen sattuman summana hän pääsee sittenkin puheisiin Joulupukin kanssa. Joulupukki pyytää itse asiassa Nyökkyä kiertämään hänen kanssaan Lelumaata ja tutustumaan kaikkiin leluihin. Ja ylpeänä Nyökky ajaa punaista autoaan, joka sekin tuuttaa torveaan: "Pööp, pööp, pööp! "

Ja kaiken hauskan päätteeksi järjestetään tietysti suuret juhlat.

Kaveri ei ole jätettä!

Timo Parvela: Ella ja Sampan urotyöt. 141 sivua. Tammi 2011. Kansikuva Mervi Lindman.















Timo Parvelan Ella-sarja vietti viime vuonna 15-vuotisjuhlavuottaan. Ella ja Sampan urotyöt on sarjan 16 osa, eli sarja on karttunut joka vuosi yhdellä osalla.

Parvela on päätynyt poikkeukselliseen ratkaisuun Ella-sarjassaan: Ella ystävineen jumittaa jatkuvasti toisella luokalla. Suosituissa sarjoissa uskolliset lukijat vanhenevat yleensä sarjan päähenkilöiden matkassa, mutta Ella-kirjoissa oletetaan lukijoiden sitoutuvan sarjaan siinä määrin, että he palaavat sarjan uusiin osiin omasta ikääntymisestään huolimatta.

Päähenkilöiden pysyttäminen samanikäisinä antaa myös lukijalle takuun siitä, että kirjojen miljöö, huumori ja lasten arki pysyvät vakaasti samanlaisina kautta koko sarjan.

Ella-kirjoissa paineet ja jännitteet tulevat lähes poikkeuksetta luokan ulkopuolelta. Usein nimenomaan rehtorin harjoittama byrokratia tai kunnallishallinto yrittävät lyödä kapuloita ihmisläheisen ja originellin opettajan toimiin.

Uusimman Ella-kirjan tapahtumat käynnistävä hankauskohta on hieman keinotekoinen: Samppa on varma, ettei hänen äitinsä päästä poikaansa osallistumaan salaiseen Batman-kokoukseen, koska äiti pitää poikaa vielä liian pienenä.

Ella ja muut välkyt toverit keksivät, että Sampan on suoritettava antiikin Kreikan taruista tutun Herkuleen tavoin 12 urotyötä. Sillä tavoin Samppa kasvaisi ihmisenä.

Koululla on muutoinkin sähköinen tunnelma, sillä presidenttiä odotetaan vierailulle kouluun. Rehtori haluaisi Ellan luokan vierailun ajaksi pois presidentin silmistä, sillä luokalla on tapana järjestää epätoivottavia tempauksia silloin kun niitä vähiten odotettaisiin. Opettajan ammattikunnia ja luokan luovuus eivät kuitenkaan alistu moiseen piilotteluun.

Ja kuten arvata saattaa, Ellan luokan opettaja pääsee juttusille Tarja Halosen kanssa ja kiteyttää asiansa upeaan julistukseen:

Lapset ovat tärkein luonnonvaramme. Selluloosan, kännyköiden ja rallikuskien ohella meidän pitäisi olla ylpeitä koululaisistamme, opettaja selitti.

Viime vuonna Parvelan Ella-kirjojen arvo havaittiin myös Suomen brändityöryhmässä.
PISA-tutkimusten mairittelevien tulosten ansiosta suomalainen koulujärjestelmä on alkanut kiinnostaa ulkomaisia asiantuntijoita, ja tähän tilaukseen havaittiin Parvelan romaanien vastaavan mitä havainnollisimmilla tavalla. Työryhmän perusteluissa kiitettiin Ella-kirjoissa kuvattavaa

”koulun arkea ja ennen kaikkea oppilaiden ja opettajan tuttavallisia ja humoristisia välejä. Suomalainen oppiminen ei perustu opettajan kunnioittamiselle, vaan opettajan ja oppilaan inhimillisille ja välittömille suhteille.

Ella-kirjojen opettaja ei ole pelottava auktoriteetti vaan elävä ihminen, jonka elämää seurataan myös koulun ulkopuolella, raportissa jatketaan. Parvelan Ella-kirjat ovat suosittuja myös muissa maissa, erityisesti Saksassa. Raportissa todetaan myös, että suomalainen opettaja kestää sen, että hänen kustannuksellaan nauretaan, ja osaa myös nauraa mukana.”

Koulukiusaamistakin uudessa Ella-kirjassa sivutaan, mutta aihelman työstäminen jäi ainakin minulle epämääräiseksi. Kun luokalle selviää, että Samppaa kiusataan koulussa, he ryhtyvät yhtenä rintamana puolustamaan luokkatoveriaan. ”Kaveri ei ole jätettä!”, julistaa sananlaskujen ja hokemien vääntelyyn erikoistunut Tuukka.

Ella-kirjojen huumori syntyy väärinkäsityksistä, aikuisten toilailuista sekä lasten horjumattoman lapsen uskon ja aikuisten rationaalisen ajattelumallin yhteentörmäyksistä. Nokkela, joskin välillä varsin kimurantti dialogi, on parhaimmillaan ääneen luettuna.

Siinä vaiheessa kun Markus Majaluoma lopetti Ella-sarjan kuvittamisen, kirjasinkokoa pienennettiin ja sarja menetti helppolukuisen lastenromaanin tunnusmerkkinsä.

Tuukka-Omar on onnen poika

Niina Hakalahti: Ylämummoon, Tuukka-Omar! Kirjava kukko –sarja. Kuvittanut Jukka Lemmetty. 189 sivua. Tammi 2011.













Lastenkirjallisuudessa on hyvä olla erilaisia samastumisen kohteita. Kaikkien lapsisankarien ei tarvitse olla nokkelasanaisia uskalikkoja tai virtuoosimaisia moniosaajia. Suurin osa lastenkirjallisuuden lukijoista on kuitenkin pesunkestäviä taviksia, joilla on toki isoja unelmia ja päämääriä elämässään.

Juuri tästä syystä tamperelaisen kirjailija Niina Hakalahden luoma Tuukka-Omar on niin tervetullut hahmo. Äkkiseltään voisi ajatella, että 8-vuotiaan kirjan sankarin kiusallinen vaiva, yökastelu, karkottaisi lukijoita, mutta luultavasti juuri tällainen "uskalias" yksityiskohta tekee Tuukka-Omarista niin inhimillisen ja siksi helposti lähestyttävän.

Tuukka-Omarin isä on kotoisin Syyriasta ja poika on perinyt vaivan isältään, joka lohduttaa poikaansa että kastelu loppuu kyllä aikanaan. Sarjan viime vuonna ilmestyneessä avausosassa Tuukka-Omar jakoi salaisuutensa parhaan ystävänsä Paavon kanssa, ja sen jälkeen asia tuli hänelle itsellekin heti helpommaksi sietää.

Hakalahden helppolukuisten lasten romaanien kantavana teemana on suvaitsevaisuus – hyvin väljästi ymmärrettynä. Tuukka-Omarin monikulttuurista kasvuympäristöä kuvataan hauskoin detaljein – moneen otteeseen tulee esiin, kuinka perheessä on käytössä äidinkielen lisäksi myös isänkieli, joka on huomattavasti äidinkieltä rikkaampaa:

Tuukka-Omarin isän puhe oli kuin vanhoista kirjoista, joissa sanottiin "hyvä herra" ja "tehkää niin hyvin" ja "pikkuleipiä oli juuri parahultaisesti". Tämä taas johtui siitä, että Tuukka-Omarin isän omassa kielessä, arabiassa, asiat sanottiin sillä tavoin höystettyinä. Varsinkin tervehdykset ja kiitokset vähän kuin sokeroitiin.

Tuukka-Omar käy isänsä kanssa välillä retkeilemässä lentävän maton kanssa. Tästä sukeutuu hauska fantasiajuonne muutoin melko realistisena pitäytyvään kerrontaan. Jukka Lemmetyn karikatyyrinen kuvitus höystää tekstiä humoristisesti. Lemmetyn tussipiirtimen jälki muistuttaa aika ajoin paljonkin brittiläisen kuvittajalegendan Quentin Blaken tyyliä.





Kirjassa on kosolti väärinkäsityksiä ja hauskoja kommelluksia, mutta ydinsanoma – jokaisen oikeus olla oma itsensä – kuoritaan esiin hyvin vaivihkaisesti. Tuukka-Omarin ja Paavon luokalle tulee uusi poika, Olavi Virta, joka on hulluna jääkiekkoon. Olavi järjestää jääkiekkoteemaiset syntymäpäivät, joita kaverukset jännittävät toden teolla: osaavatko he käyttäytyä siellä "oikein" mokaamatta itseään muiden silmissä? Tuukka-Omar ja Paavo nimittäin eivät ymmärrä tästä jalosta urheilulajista yhtään mitään, mutta sen sijaan he ovat aika epeleitä shakin peluussa ja minipossun kasvatuksessa.




Hakalahden vahvuus on nimenomaan siinä tavassa, jolla hän kuvaa aikuisten herkkävaistoisuutta havaita lasten väliset ongelmatilanteet heti tuoreeltaan ja toimia luovien ongelmanratkaisuiden kautta kaikkien parhaaksi.

Ylämummoon, Tuukka-Omar! on todellinen hyvän mielen romaani, jossa on kosolti välittäviä eri ikäisiä aikuisia lasten tukijoina. Moneen kertaan Tuukka-Omar makustelee tuntemuksiaan ja toteaa olevansa onnen poika. Tällainen tunteilu ei ole viime aikoina ollut lastenkirjoissa kovinkaan yleistä!

Riekonuntuvapeittoja ja purkkipuhelimia

Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari. Kuvittanut Karoliina Pertamo. Otava 2011. 142 sivua.











Mila Teräksen sympaattinen Telma-sarja alkoi viime vuonna ja nyt on parahiksi kesälomalukemiseksi ilmestynyt sarjan toinen osa, Telma ja salaisuuksien saari.

Ensimmäinen osa vakuutti minut rauhallisella tempollaan. Tähän kakkososaan mahtuukin sitten vähän enemmän säpinää ja seikkailua, kun Telma ystävineen pääsee Tyrskyluodon saarelle kyläilemään.




Telma ja Eetu löytävät pullopostikirjeen ja tutustuvat Villiina Maininkiin, joka kaipaa ikäistensä seuraa Tyrskyluodossa. Viliinan lisäksi saarella asuu vain boheemeja aikuisia, kuten Lempi Lampi, jonka nutturaan on kertynyt monenmoista tarpeellista ja jonninjoutavaakin tavaraa ja setä Sade, valkopartainen kapteeni ja säätieteilijä.




Telma saa olla ikäisensä, ja kertojakin tukee tätä hitaasti kiiruhtavaa elämänoppia, esimerkiksi sanoessaan

Kirjeestä ei tule kovin vuolasta. Kun ihminen on ekaluokkalainen, harva jaksaa kirjoittaa pitkästi.

Telma on ihmettelevä ja asioita hauskasti kyseenalaistava lapsi, jonka mielestä aikuiset puhuvat kiinankaalia – outoa kieltä, johon kuuluu sellaisia sanoja kuin kelavirasto tai yhteiskaupunki tai ruttokansantuote.




Mila Teräs käyttää puolestaan maltillisesti runollista kieltä, jossa "Meri pitelee saarta kämmenensä sisällä kuin vihreää helmeä" ja "mökki kääriytyy syviin varjoihin" ja "pimeä on ajanut metsään korkeat, kahisevat varjonsa".

On mielestäni hyvä, että lukemaan opettelevien kirjoissakin maalaillaan kielellä kuvia eikä vain koohoteta seikkailusta toiseen.

Pieneen, sopivasti käteen solahtavaan kirjaan mahtuu pientä draamaa, kuten lepakkojen jäljitystä ja noitanaisen talon liepeille paikantuvaa jännitystä. Seikkailun lomassa Telma miettii kasvamista, lapsen ja aikuisen erilaista elämää.

Karoliina Pertamon mustavalkoiset kuvat ovat niukkapiirteisyydessäänkin koristeellisia ja rytmittävät tarinaa poimien siitä välillä myös pikkuriikkisiä yksityiskohtia.

Poliittista korrektiutta 1970-luvun malliin

Marja-Liisa Puputti: Meidän pihan mustanaamat. Kuvittanut Tita Mäkinen. 50 sivua. WSOY 1975.















Rouva Huu on parhaillaan hahmottamassa suomalaisen lastenkirjallisuuden monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden suuntaviivoja tekeillä olevaa artikkelia varten. Marja-Liisa Puputin lastenromaani Meidän pihan mustanaamat on yksi tätä aihepiiriä käsittelevä kuriositeetti, joka heijastelee hyvin 1970-luvun tendenssejä – sekä hyvässä että pahassa.






Puputin lukemaan opetteleville suunnatun helppolukuisen lastenromaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle tyypillisesti kolkon kerrostalon pihamaalle.

Sisarukset Susanna ja Oskari näkevät pihapiirissä heille ennestään tuntemattoman ikätoverin:

Minä näin tytön ensiksi ja Oskari toiseksi. Sitten me unohdimme ottaa vauhtia ja keinut pysähtyivät.
Minusta se oli kuin pieni suklaanukke, oikein sievä ja suloinen.
Olisin halunnut ottaa sen ikiomaksi ja viedä kotiin, mutta ensin me vain tuijotimme sitä.
"Se menee meidän taloon. Meneeköhän se meille?" sanoi Oskari ja hyppäsi pois keinusta. Me lähdimme kulkemaan sen perässä.
Joku isoista pojista huusi Villelle, joka asuu meidän rapussa: "Hei, kato nekru!"
Minä en ollut ikinä nähnyt neekerilasta eikä Oskarikaan.
Me olimme rapun edessä ihan lähellä sitä, ja silloin se huomasi meidät ja hymyili.
Sillä oli suuret iloiset silmät, kihara tukka ja tukassa pieni punainen rusetti.
Tyttö piti kiinni Teljosen Katriinan kädestä, ja minä kyllä tiesin, että Katriina oli sen äiti, vaikka se ei ollutkaan neekerinainen.

Susanna ja Oskari suhtautuvat tyttöön ensin ulkokohtaisesti esineellistäen. Tytön äiti tekee aloitteen hymyilemällä Susannalle ja Oskarille, ja niin lapset rohkaistuvat kysymään tytön nimeä:

Minä kysyin tytöltä: ”Mikä sun nimes on?”
”Hanna”, se sanoi ja pureskeli hameen helmaa.
Minä otin Hannaa kädestä, ja sen käsi oli ihan oikea, vaikka paljon ruskeampi kuin minun.

Empimättä Susanna ja Oskari ottavat tytön mukaan leikkiin, mutta kerrostalon isommat pojat esittävät avoimen rasistisia mielipiteitään ja ottavat Hannan jopa intiaanileikissä vangikseen.




Vihdoin löytyy kuitenkin sopu ja Hanna otetaan mukaan pihan lasten yhteisiin leikkeihin. Aikuiset ja lapset ryhtyvät rakentamaan ”pikkumetsään” majaa. Aikuiset omivat ensin aikavasti vastuun itselleen, mutta lapset muistuttavat – jälleen 1970-luvun tendenssien mukaisesti – että heidän on saatava ottaa osaa demokraattisesti majan suunnitteluun ja toteutukseen.



Sovun ja tasa-arvoisuuden vakuudeksi lapset leikkivät olevansa neekerikylän asukkaita: he sotkevat nuotiosta löytämillään hiilenpalasilla kädet ja kasvonsa aivan mustiksi ja säntäävät vanhempiensa luokse huutaen” Ettepäs tiedä kuka meistä on neekeri! Ettepäs tiedä…”

Marjaliisa Puputin kirja on eittämättä nykypäivän näkökulmasta luettuna avoimen tendenssimäinen. Tällainen kirja tuomittaisiin nykypäivänä jopa avoimen rasistiseksi. Kirjan tyylilaji on lapsentajuinen ja sen naiivisti suvaitsevaisuuteen kannustava ja puhekielisyyttä suosiva spontaani esitystapa ammentaa paljolti ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta. Puputti pyrki kirjoittamisajankohtansa rajallisen suvaitsevaisuuden nimissä silti rehtiin ja rakentavaan esitystapaan sovinnollisessa loppuratkaisussaan.

Huomioni kiintyy kuitenkin ennen muuta kuvitukseen. Tuntuu kuin kuvittaja Tita Mäkinen olisi halunnut mitätöidä kirjailijan tasapäistävän mentaliteetin sijoittaessaan kuvituskuvissa Hannan aina altavastaajaksi, hännänhuipuksi tai perässä vastentahtoisesti raahattavaksi. Hannaa ei esitetä kuvissa aktiivisena ja tasa-arvoisena toimijana muiden kanssa, ellei sitten viimeinen "meidän pihan mustanaamoja" esittävä kuva ole sellaiseksi tulkittavissa, mutta siinäkin Hanna juoksee muiden jäljessä, viimeisenä.

Mitä tällä esimerkillä pohjimmiltaan haluan sanoa?

Lastenkirjan kuvituksella on mielestäni yllättävän iso merkitys asenteiden vahvistajana tai horjuttajana.

Avarassa maailmassa äitiä etsimässä

Tapani Bagge: Maailmalla. 77 sivua. Tammi 2011. Kuvittanut Hannamari Ruohonen.













Muistatte varmaan Kaisan, joka pelasti edellisessä lukemaan opetteleville suunnatussa Keltanokka-sarjan kirjassa Maalla perhosen mummolan vintiltä?

Kaisan kiinnostus hyönteisiin ei ole nytkään laantunut. Hänellä on nimittäin lemmikkikärpänen Lempi, jonka tyttö pelastaa mustikkasoppakulhosta.

Yllättäen Kaisa saa kirjeen äidiltään, joka on muuttanut kotoa kauan sitten. Pihalla hän leikkii kaverien kanssa kotia ja kirjeen herättämät, kauan piilossa pysytelleet tunteet saavat hänessä vallan. Kaisa päättää sitä seisomalta mennä tapaamaan äitiään. Mukaan matkalle pääsevät myös Lempi-kärpänen, Pupuliini ja Pupuliino.



Tomerasti hän kokoaa vähäiset säästönsä, matkustaa bussilla Turkuun ja sieltä yhteysaluksella ulkosaaristoon, missä äiti työskentelee sääaseman hoitajana.

Tapaaminen on hämmentävä ja viisaasti Tapani Bagge jättää Kaisan vanhempien väliset, eroon johtaneiden aikuisten ongelmien ruotimiset sikseen. Kaisalle tapaaminen on tärkeä ja ajaa asiansa, vaikka isä tuleekin vähän kesken kaiken häntä takaisin noutamaan.





Maailmalla on pieni ja tärkeä kirja lapsen suurista tunteista.

Hannamari Ruohonen kuvaa hellyttävästi Kaisan topakkaa olemusta tavoittaen yksinkertaisiin tussipiirroksiinsa tavattoman suuren määrän paljon puhuvia eleitä ja tunteita.

Rouva Huu odottaa jännittyneenä, paljastaako Gunilla Bergström ensi vuonna Mikko Mallikkaan äidin mysteerin. Mikko Mallikas -kirjat täyttävät nimittäin tuolloin jo 40 vuotta!

Isoveli perherauhan pelastajana

Johanna Arola: Henkka Henkari pikku supersankari. Kuvitus Nora El-Sayed. 71 sivua. LK-julkaisut 2010. Taitto Nora El-Sayed ja Katja Hakala.













Monelle pienkustantajalle voi tulla yllätyksenä, että niiden kirjat joutuvat todella ankaraan taistoon medianäkyvyydestä nykyisessä lasten- ja nuortenkirjatulvassa.

Viime vuonna perustettu uusi LK-julkaisut –pienkustantamo sai hyvän startin, kun Johanna Arolan Henkka Henkari –kirja nimettiin äskettäin ehdolle LukuVarkaus –palkinnolle. Toinen kustantamon viime vuonna ilmestyneistä kirjoista, Johanna Arolan Lontoosta Laipanjärvelle, on arvioitu Lastenkirjahyllyssä viime elokuussa.

LK-julkaisut on reippaasti hypännyt mediahässäkkään ja Henkka Henkarille on luotu heti jopa omat nettisivut. Sivuilta kirjaa fanittavat lapset ja aikuiset saavat tietoa myös kirjan hahmojen ympärille sommitelluista, erikseen tilattavista puuhapäivistä ja lastentapahtumista.

Johanna Arola on valinnut lastenromaaniinsa hiukan epätavanomaisemman tulokulman: perinteisen sisaruskateuden sijasta keskusaiheena on pikemminkin vanhempien väsymys, joka johtuu koliikki-itkun tai muun syyn takia valvottavasta ja huomionkipeästä kuopuksesta.

Isoveli Vinski aistii perheen tulehtuneen ilmapiirin ja päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä. Vinski saa kontaktin kiljuvaan pikkuveikkaan ja yhdessä he kokevat hengästyttäviä seikkailuja esimerkiksi ritarien, prinsessojen, avaruusolentojen, tiedemiesten ja tutkimusmatkailijoiden parissa.

Arola yhdistää empimättä raadollisen perhekuvauksen ja lapsen siekailemattoman fantasian toisiinsa:

Väsyksissään äiti tiputti täyden vellikulhon lattialle. ”Tämäkin nyt vielä, nyt täytyy vielä pestä lattiakin ja pyyhkiä seinät”, äiti purskahti itkuun. Siinä vaiheessa oli Vinskin aika puuttua asiaan: ”Kuule, mä vien Henkan takaisin pinnasänkyyn ja pidän sille seuraa, niin sä saat putsattua lattian ja lämmitettyä vellin. Ja tee samalla itsellesi kuppi teetä ja ota kaapista korvapuusti, niin jaksat paremmin.” Äiti katsahti Vinskiin kiitollisena: ”Viitsisitkö sä tosiaan ottaa Henkan hetkeksi?” eikä jäänyt odottamaan vastausta, ettei Vinski vain ehtisi tulla katumapäälle, vaan ojensi raivoavan vauvan isoveljelle. Vinski kantoi pikkulveljen pinnasänkyyn, mutta huuto vain jatkui.
”Gö gö gö. Ögö ögö ögö”, Vinski yritti jokellella ja väännellä naamaansa vauvalle, mutta Henkkaa ei niin vain lepyteltykään. ”Hei, mä kerron sulle iltasadun…. Tai siis yösadun”, Vinski korjasi katsottuaan seinällä olevaa kelloa, joka näytti kahta yöllä. ”Olipa kerran… olipa kerran…”

Pienkustantajat eivät aina kiinnitä riittävästi huomiota kirjan typografiaan ja kuvitukseen, jotka ovat erityisesti lukemaan vast ikään oppineiden lasten romaaneissa ensiarvoisen tärkeässä roolissa. Kappaleet ovat Henkka Henkari -kirjassa järkiään turhan pitkiä, ja vuoropuhelun merkitseminen pitkässäkin kappaleessa sitaattihipsuihin ei ole paras mahdollinen ratkaisu.

18-vuotiaan ammattiopistossa painotuoteassistentiksi opiskelevan Nora El-Sayedin yksityiskohtia täynnä olevat mustavalkoiset tussipiirokset ovat turhan täyteen pakattuja.

Henkka Henkari pikku supersankari heijastaa havainnollisesti kirjoittamisajankohtaansa: lapset ratkaisevat luovalla ongelmanratkaisutaidollaan monet vastukset, jotka heidän huoltajilleen ovat ylivoimaisia.

Arolan lastenromaani tuo mieleen Camilla Mickwitzin valloittavan sisaruskuvauksen, animaatioelokuvanakin tunnetun kuvakirjan ... ja sinusta tulee pelle (Weilin+Göös 1984), jossa pääosassa on pikkuveljeään äidin kauppa-asioiden ajan hoitava Julia. Hän työstää Jonni-veljeensä kohdistuvia kateuden ja mustasukkaisuuden tuntemuksia keksimässään mielikuvitustarinassa, jossa veli joutuu naurunalaiseksi ja palvelee pellen hahmossa Juliaa. Lopussa isosisko ymmärtää itse luomansa voimaannuttavan fantasiatarinan kautta pikkuveljen avuttomuuden ja hänen hoivaviettinsä herää.


Suomeen syntyy uusia pien- ja omakustantamoita nykyisin todella taajaan. Toivoisinkin uusien yritysten ottavan ensin selvää jo vakiintuneiden kustantamoiden nimistä. LK-julkaisut on nimensä puolesta hämmentävän lähellä Lasten Keskuksen alla toimivaa, aikuisten tieto- ja opaskirjallisuuteen keskittyvää LK-kirjat –kustantamoa. LukuVarkaus –ehdokasasettelun uutisoinnissa Arolan kirja oli nimetty toisinaan erheellisesti Lasten Keskuksen julkaisemaksi.

Kirja kuin kaunis kukka…

Leena Krohn: Auringon lapsia. Kuvitus Inari Krohn. 80 sivua. Teos 2011. Graafinen suunnittelu Sofia Wilkman.











Toivottavasti Teoksen markkinointiosasto on ymmärtänyt ryhtyä yhteistyöhön kukkakauppojen kanssa. Leena Krohnin Auringon lapsia on sellainen kirja, jonka pitäisi olla myynnissä kaikissa floristiikkaan kunnianhimoisesti suhtautuvissa alan erikoisliikkeissä. Mikä mainio liikeidea: kukka ja kirja samassa paketissa: lohduksi surevalle, kyläilytuliaiseksi tulppaanikimpun kera tai yllätyslahjaksi ystävälle.

Orvokki on noin kymmenvuotias koulutyttö, joka elää idyllisessä pikkukaupungissa naisten hallitsemassa pienperheessä. Orvokin kasvatus on hajautettu äidin, tädin ja mummon kesken. Omalaatuinen eno toimittaa perheen miehen virkaa, miten parhaiten taitaa.

Orvokki saa viikon mittaisen pestin kukkakaupan lähettinä. Senseitsemänkukkaa-nimisen kukkakaupan omistaja neiti Horsma lähettää Orvokin joka päivä toimittamaan kukkalähetyksiä eri puolille kaupunkia. Orvokki vie kukkia monen lapsen riuduttamalle yksinhuoltajaäidille, joka kerää vielä voimia lapsivuoteessa, ylioppilaalle, vangille, luulotautiselle vanhalle rouvalle sairaalaan, professorille, oopperalaulajattarelle, kaupungin pormestarille, entiselle kauneuskuningattarelle ja taikurin hautajaisiin. Kukkien ja ihmisten kohtaaminen koulii Orvokin ymmärrystä elämän kiertokulusta ja ihmismielen oikullisuudesta.

Ja niin Orvokki oppii viikon aikana paljon, itsestään ja elämästä ylisummaan. Neiti Horsma opastaa häntä kunnioittamaan ja ymmärtämään kukkien kieltä:

– Mutta mikä oli kaikkein ensimmäinen kukka? Orvokki kysyi.
– Sitäpä ei kukaan voi tietää, mutta ensimmäiset kukat ilmestyivät rannoille ja kosteikkoihin, sinne missä ne saivat tarpeeksi juotavaa. Ja sinne, missä aurinko paistoi lämpimimmin. Sillä kukat ovat auringon lapsia. Kukat kukoistivat ja kuihtuivat, niiden lehdet ja varret maatuivat, ja kun vuosituhannet vierivät, tämä tähti muuttui yhä kauniimmaksi ja hedelmällisemmäksi. Kukkien vuoksi mekin voimme elää täällä.
– Eikö olisi ihmisiä, jos ei olisi kukkia? Orvokki kysyi yllättyneenä. – Niinkö tärkeitä kukat ovat?
– Niin minä ajattelen, neiti Horsma sanoi. – Se ajatus sopii kukkakauppiaalle, eikö vain?

Vuonna 2008 ilmestyneen Kotini on Riioraa –kirjan tapaan Leena Krohn (s. 1947) antaa – lähinnä aikuislukijan huvitukseksi – muutamia vihjeitä teoksen tapahtuma-ajasta. Kevyesti mainitaan, kuinka Orvokki haluaisi lukea kirjakaupan ikkunassa näkemänsä kirjat, brittiläisen Erik Linklaterin lastenkirja Kuussa tuulee (WSOY 1947) ja Marjatta Kurenniemen saturomaani Kuinka-Kum-maa-on-kaikkialla (Tammi 1954). On ilmiselvää, että romaanin tunnelmassa ja herkissä muistikuvissa on paljon häivähdyksiä Krohnin omasta lapsuudesta.

Leena Krohn liikkuu suvereenisti ikärajattomalla kirjallisuuden alueella. Auringon lapsia on aivan kirjaimellisesti ymmärrettynä monenikäisten kaunokirjallisuutta. Auringon lapsia on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen lasten romaani, jonka punnittu kieli ja ilmaisu hivelevät silmää ja korvaa.

Krohn ei kirjoita mitään lapsen pään yli, sillä romaanin ydin avautuu sekä lapselle että aikuiselle. Orvokki ihmettelee suurin totisin silmin elämän vivahteita ja virittää lukijankin tähän samaan naiivin-uteliaaseen elämäntapaan.

Ihanteellista? Toki, mutta jostain syystä tällaiselle idealismille on mielestäni juuri nyt tilausta.



Esteettisesti jo itsessään nautittavan lukuelämyksen kruunaa vielä visuaalinen loppusilaus: Inari Krohnin käsin väritetyt grafiikan vedokset ovat kunnianosoitus saksalaiselle luonnontieteilijä-kuvittaja Maria Sibylla Merianille (1647–1717). Merian teki tarkkoja maalauksia (ks. kuva vasemmalla) tutkimistaan hyönteisistä ja kasveista.


Inari Krohnin tarkat kasvitutkielmat ovat kuin vanhoista luonnontiedon kirjoista tai opetustauluista. Vaikka lapsi ei välttämättä tuntisikaan vielä vetoa näihin jumalaisen kauniisiin kasvikuviin sinänsä, hän oivaltaa varmasti kasvien symboliikan ja kuvakielen merkityksen.

Luku-Varkaus -palkinnolle ehdolla seitsemän teosta

Jo 11:nnen kerran jaettavasta Lasten LukuVarkaus -palkinnosta kilpailee seitsemän teosta. Voittajan valitsee kuusihenkinen, 3-6-luokkalaisista lapsista koostuva raati ja voittaja julkistetaan kesäkuussa.

Ehdokasasettelusta päätti aikuisten esiraati, joka valitsi vuoden 2011 Lasten LukuVarkaus -kilpailuun seitsemän ehdokasta luettuaan lähes 90 kotimaista lasten ja varhaisnuorten romaania vuoden 2010 kirjasadosta.

Ehdokkaina ovat:

Reetta Aarnio: Virvatulen vartijat (Otava)

Johanna Arola: Henkka Henkari, pikku supersankari (LK-julkaisut)

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit (Karisto)

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar (Tammi)

Siri Kolu: Me Rosvolat (Otava)

Tuija Lehtinen: Vauhdin hurmaa, Vintiöt! (Otava)

Sari Peltoniemi: Kissataksi (Tammi)

Johanna Arolan kirjaa lukuunottamatta Rouva Huu on arvioinut ehdolle asetetut teokset joko Lastenkirjahyllyssä tai Helsingin Sanomissa. Johanna Arolan toinen vime vuonna ilmestynyt lastenromaani, Lontoosta Laipanjärvelle, on esitelty Lastenkirjahyllyssä. Rouva Huu lupaa pikimmiten tutustua myös Henkka Henkariin.

On hienoa, että Luku-Varkaus -esiraati huomioi myös uudet pienkustantajat. Tietoista tahi ei, esivalintaraati valikoi vuosittain ehdolle myös entuudestaan hyvin tunnettuja lastenromaaneja (toissa vuonna Timo Parvelan ja Paula Norosen uusimmat Ella- ja Supermarsu -kirjat. Tänä vuonna hittikirjana on mukana Siri Kolun Me Rosvolat.

Rouva Huu iloitsee erityisesti Niina Hakalahden Tuukka-Omarin ja Sari Peltoniemen Kissataksin mukanaolosta.


Valtakunnallisen Lasten LukuVarkaus -palkinnon ( 3500 euroa) perustivat vuonna 2001 Stora Enso Oyj ja Varkauden kaupunki.

Vain piikkilanka-aita välissä

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Suomentanut Laura Beck. 206 sivua. Bazar 2008. 3. painos 2010.














Irlantilaisen John Boynen (s. 1971) romaanista Poika raidallisessa pyjamassa on tullut maailmalla todellinen sensaatio. Vuonna 2006 alunperin ilmestynyttä kirjaa on myyty maailmalla jo yli viisi miljoonaa kappaletta. Erityisen suosittu kirjasta on tullut Espanjassa ja kirjailijan kotimaassa Irlannissa.

Meillä Suomessa samanniminen filmatisointi noteerattiin isommalla kohulla kuin varsinainen alkuteos, mutta onpa romaanin suomennoksestakin ilmestynyt Bazar-kustantamon kautta viime vuonna jo kolmas painos.

Kielirajat ylittäville kirjasensaatioille rakennetaan yleensä huolellisesti syntytarina ja niinpä Pyjamapoikakin sai sellaisen. Aikuistenkirjailijana debytoinyt Boyne ei ollut aikeissa kirjoittaa mitään lapsille, mutta tarina vaati tulla kerrotuksi. Boyne kertoo ryhtyneensä kirjoittamaan sitä kuin transsissa. Vähitellen hänessä vahvistui aavistus siitä, että tekeillä saattaisi olla lastenkirja, mutta kukaties aikuisetkin pitäisivät siitä?

Boyne lähetti käsikirjoituksen David Ficklingille, yhdelle Iso-Britannian arvostetuimmalle lastenkirjallisuuden kustannustoimittajalle, joka aikoinaan löysi myös Mark Haddonin läpimurtoteoksen (suom. Yöllisen koiran merkilliset tutkimukset, Otava 2003). Sittemmin – päästyään kirjansa menestyksen myötä kurkistamaan lastenkirjallisuuden sisäpiiriin – Boyne on kertonut hurmioituneensa tämän kirjallisuuden alueen intohimoisuudesta, ammattiylpeydestä ja rakkaudesta kirjaan.

On siis melko vaikea olla ihastumatta tällaiseen mieskirjailijaan.

Entä sitten itse kirja – Poika raidallisessa pyjamassa? Onko siinä aineksia 2000-luvun uuden lapsisukupolven historiallisen tietoisuuden ja tajunnan räjäyttäjäksi Anne Frankin päiväkirjan tapaan?

Lastenkirjallisuuden tutkimus on viime vuosina kiinnostunut tutkimaan lapsuuden erityisasemaa traumoja käsittelevässä kaunokirjallisuudessa. Erityisen huomion kohteena ovat olleet historialliset murroskohdat ja niiden aiheuttamat traumat (mm. holokausti) tai kansalliset tragediat. Alan tutkimusta ovat tehneet muiden muassa Hamida Bosmaijan ja Kenneth Kidd. Boynen romaani tuo esitysteknisessä helppolukuisuudessaan kiinnostavan lisän tutkijoiden aineistoon.

John Boynen romaanin kertojan ääni on naiivi, mikä on tietysti oikeutettua, kun tapahtumien keskiössä on vasta 9-vuotias berliiniläinen pikkupoika. Isän sotilasura on antanut perheelle näkyvän aseman ja vauraan toimeentulon suurkaupungissa. Brunon, hänen teini-ikää lähestyvän isosiskonsa ja kepeään seurapiireilyyn tottuneen äidin elämä kuitenkin järkkyy raiteiltaan. Isä saa tärkeän komennuksen kauas tarkemmin määrittelemättömään paikkaan, joka Brunon korvissa kääntyy muotoon Aus-vitsi, vaikka hän ei ymmärräkään, mitä hauskaa paikassa voisi olla. Siellä isä toimii Hillerin käskyläisenä ja on kovasti tohkeissaan vastuullisesta tehtävästään.

Mutta Bruno pitkästyy nopeasti sosiaalisesti eristettyyn elämäänsä. Hän tekee yhä pidempiä kiellettyjä tutkimusmatkoja pihapiirin ulkopuolelle ja päätyy laajan hiekka-aukean laidalle. Sieltä levittäytyy silmin kantamattomiin jatkuva aidattu alue, jonka toisella puolella on laihoja, harmaakasvoisia ihmisiä, jotka ovat kaikki pukeutuneet raidallisiin pyjamiin. Bruno huojentuu katseen tavoittaessa joukosta myös ikätoverin, pienen Shmuel-pojan, jonka kanssa hän vähin erin ystävystyy.




Aikuinen kirjan lukija haluaisi tavan takaa nipistellä Brunoa havahtumaan todellisuuteen. Voiko 9-vuotias lapsi olla noin tietämätön ja pikkuvanha ympäristönsä tapahtumista? Ajankohdan ja tuon aikaisen lapsikäsityksen huomioon ottaen... luultavasti kyllä. Boyne esittää Brunon vanhemmat vähemmän mairittelevassa valossa. Ainoat vastavuoroisuuden varaan rakentuvat aikuiskontaktit Brunolla on perheen taloudenhoitajaan Mariaan ja tarjoilijana perheessä ajoittain työskentelevään Paveliin, joka asuu aidan toisella puolella. Brunolle läheinen isoäiti, entinen teatteridiiva, on katkaissut välinsä perheeseen protestina poikansa uravalintaan Aus-vitsissä.

Kirjan dramaattinen ja moraalisesti rohkea loppuratkaisu vihlaisee minkä ikäistä lukijaa tahansa. Taitavasti Boyle luo saksalaiselle poliittis-historialliselle tragedialle kuitenkin laajemmat kehykset. Hän tuntuu rohkaisevan lasta kyseenalaistamaan vallitsevan yleisen totuuden ja esittämään aikuisille karujakin kysymyksiä.

Aus-vitsin kaltaisia ihmisiä erottelevia piikkilanka-aitoja löytyy yhä riittämiin. Liikoja alleviivaamatta Boylen kirjasta kasvaakin voimakas suvaitsevaisuuden puolustuspuhe. Havaintojeni mukaan Poika raidallisessa pyjamassa on onneksi päätynyt monien yläkoulujen ja lukioiden kirjalistoille, keskustelun ja oikeudentunnon herättäjäksi.

Tänään vietetään juutalaisvainojen uhrien muistopäivää.

Muita aiheeseen liittyviä nuortenromaaneja:

Anne Provoost: Putoaminen. Tammi 1998.
Leena Wallenius: Rosalien laulu. Otava 1999.
Annika Thor: Steffi-sarja: Saari meren keskellä, Lumpeenkukkalampi, Meren syvyyksissä; Avoimille vesille, Tammi 2001–2008.

Viime vuonna ilmestyi Avaimen kustantamana myös uusi kiitetty Carol Ann Leen elämäkerta Anne Frankista: Anne Frank 1929–1945.



Poika raidallisessa pyjamassa -romaanin arvio on muokattu alun perin Onnimannissa 2/2009 julkaistusta kritiikistä.

Ottakaa varas kiinni!

Anna Jansson Kadonneet retkirahat. Emil Wern tutkii- sarja. Kuvittanut Mimmi Tollerup. 89 sivua. Gummerus 2011.










Taas ruotsalaiset osoittavat taitonsa lasten dekkarien tekijöinä.

Anna Jansson (s. 1958) tunnetaan entuudestaan Suomessakin vuodesta 2000 ilmestyneistä dekkareistaan, joissa seikkailee Maria Wern -niminen poliisi. Uudessa lasten dekkarisarjassa Jansson kertoo Maria Wernin valppaan ja fiksun pojan toimista pikkurikollisten jäljittämiseksi samaan tapaan kuin Ilkka Remes on nuorten trillereissään zuumannut seikkailuja aikuisromaaniensa sankarin Antti Korven poikaan Aaroon.

Kadonneet retkirahat on vallan mallikas ja rivakasti etenevä lasten dekkari, jossa perinteisen dekkarin juonikaavan mukaan tapahtuu rikos ja lapsietsivä kerää todisteita ja tekee listaa epäillyistä. Emilin luokka kerää rahaa tulevaan luokkaretkeen. Viidennen luokan yhteistuumin ja suurella vaivala keräämät rahat kuitenkin varastetaan opettajan laatikosta. Samoihin aikoihin eri puolilla Visbyn kaupunkia sattuu muitakin mystisiä rahavarkauksia.

Visbyn vanha kaupunki on viehättävä ja monien suomalaisturistienkin hyvin tuntema miljöö tälle pienelle salapoliisiseikkailulle. Kirjassa on jopa kartta vanhasta Visbystä. Bonuksena kirjan lopussa on vielä Emilin keräämää salapoliisityössä tärkeää sanastoa sekä Janssonin ja kirjan kuvittaneen Mimmi Tollerupin ystäväkirjojen sivut.

Aiempaan nykylastenkirjojen köyhyys-teeman vähäisyyteen liittyneeseen keskusteluun kirjasta löytyy kiinnostava anekdootti. Emilin pääepäiltyjen joukossa on nimittäin hänen paras ystävänsä. Ubben äiti on työtön ja tästä syystä Emil saa syyn epäillä kaveriaan varkaaksi.

Ubben äiti näytti huolestuneelta. Useimmat ymmärsivät miksi. Hän oli työtön, ja hänellä oli neljä lasta. Ubbella ei ollut edes omaa kännykkää eikä tietokonetta kotona. Hänen äidillään ei ollut varaa.

Kun kaikilla on mukavaa

Kirsti Kuronen: Kuituset ja isän koodi. Kuvitus Jaakko Katajamäki. 98 sivua. Karisto 2010.










Viime vuonna alkanut Kirsti Kurosen Kuituset-sarja on tervetullut lisä pienimpien alakouluikäisten lukuharrastuksen alkuvaiheisiin. Himpun verran isommalla kirjasimella ja runsaammalla kuvituksella sarjaa voisi kutsua helppolukuiseksi.

Nuutti ja Niilo ovat ehtiväiset ekaluokkalaiset veljekset, joilla on kaksosuudesta huolimatta kummallakin omat määräävät luonteenpiirteensä ja tapansa. Pojat asuvat isovanhempiensa luona, sillä heidän vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa, kun he olivat vasta parivuotiaita. Nuutin ja Niilon ja isovanhempien pienperhe on taas yksi hyvä esimerkki siitä, että ydinperheen rajat natisevat nykyisin lastenromaaneissakin. Pojat eivät mummun ja papan huoltajuutta kyseenalaista, koska ovat tähän järjestelyyn tottuneet, eivätkä muusta tiedäkään. Välillä tuntuu hyvältä lukea lastenkirjoja, joissa arkiset ongelmat ovat lapsen kokoisia ja elämänmakuisia, ilman tehostettua dramatiikkaa.



Kuituset ja isän koodi –kirjassa pojat perustavat Annin ja Eevan kanssa Neropattien kerhon. He pääsevät selville poikien isän ja naapurin Keijon vastaavasta salaseurasta ja saavat näin vihiä myös isänsä lapsuusajasta. Neropatit ratkaisevat isän ja Keijon salaseuran koodin ja saavat huomata, että poikien ajatukset ja rehdin ystävyyden perusteet pysyvät pohjimmiltaan samoina sukupolvelta toiselle.

Kirsti Kuronen on luonut lämpimän, empaattisen ja idyllisen kyläyhteisön, jossa kaikki pitävät huolta toisistaan. Ja toisin kuin monissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa viime aikoina, niin Nuutin ja Niilon kyläkoulusta ei löydy mitään pahaa sanottavaa: pojat päättävät kutsua opettajankin mukaan syntymäpäivilleen!



Jaakko Katajamäen mustavalkokuvitus toistaa hyvin poikien mielenliikkeet ja sarjan peruslämpimän, empaattisen tunnelman.

Rosvolat veivät voiton

Siri Kolu: Me Rosvolat. Kuvitus Tuuli Juusela. Otava 2010.












Näyttelijä-kolumnisti Hannu-Pekka Björkman on hetki sitten julkistanut vuoden 2010 Finlandia Junior -palkinnon saaneen teoksen.

Björkmanin valinta osui Siri Kolun lastenromaaniin Me Rosvolat (Otava, kuvitus Tuuli Juusela).

Kirja antoi Björkmanille ”oivalluksia, ihmetyksen aiheita ja ripauksen anarkiaa”.

Lisäksi hän ihastui erityisesti romaanin kieleen:

Kirjailijan luoma todellisuus vaati osittain myös uusia sanoja ja ilmaisuja, jotka aluksi hämmensivät ja sitten riemastuttivat. Ehkä juuri tästä syystä kirjailijan luomasta maailmasta tuli juuri niin persoonallinen ja hauska, että sen henkilöt alkoivat elää mielessäni.

Puheessaan Björkman korosti suomalaisen lastenkulttuurin paineita entistä kaupallistuneemmassa reaalitodellisuudessa. Mainosten ja objektiivisen tiedon rajat himertyvät. Kolmivuotias yhdysvaltalaislapsi tunnistaa jo sata erilaista brändilogoa. Samaa aikaan viihteellistyminen työntää lonkeroitaan elokuvaan, teatteriin, kirjallisuuteen ja televisioon.

Björkman kokee lastenkirjan tässä mediamelskeessä tärkeäksi keinoksi rauhoittaa lapsi hiljaisuuteen:

Kirja merkitsee usein myös aikuista, joka on lähellä. Aikuista, jonka kanssa luetaan, pohditaan ja eläydytään turvallisesti. Luetun sanan ja mielikuvituksessa siitä syntyneen kuvan yhteys on pysynyt muuttumattomana vuosituhansia. Merkityksiä muuttaa vain ympäröivä kulttuurimme. Prosessi on sama. Se on se tärkeä hetki kun lapsi oivaltaa lukemisen viehätyksen ja valtava portti tarinoiden maailmaan avautuu. Me aikuiset ja tarinan kertojat toimimme hengellisinä oppaina lapsillemme. Kohtaamme vaarat yhdessä, yritämme selittää selittämättömän, iloitsemme löydöistä ja yllätyksistä. Itkemme yhdessä, nauramme yhdessä.

Taiteilijan ja kirjailijan tehtävä hektisessä kulttuurissamme on pysähtyä ja ihmetellä todellisuutta, muuntaa sitten havaintonsa tarinaksi ja näin kirkastaa kokemaansa ja tuoda se niitten nähtäville, joilla ei ole aikaa nähdä ja pysähtyä.

Björkman teki lukemistaan kuudesta ehdokaskirjasta myös – ehkä hiukan tendenssimäisenkin – huomion,

-- ettei niissä missään varsinaisesti esiinny yhtäkään niin sanottua ydinperhettä, ainakaan pitkään ehjänä tai kokonaisena. Päähenkilöt elävät ja kasvavat aina ikään kuin vailla jotakin. Se seikka kertoo ihmisyydestämme paljonkin. Lapselle vanhemmuuden tai aikuisen huomion puute onkin jo vakavampaa. Mutta näissä kirjoissa päähenkilön vierelle löytyy myös aina välittävä aikuinen. Ei ehkä äiti tai isä hahmon stereotyyppi, mutta aikuinen kumminkin.

Me Rosvolat on arvioitu Lastenkirjahyllyssä huhtikuussa.

Nähtäväksi jää, synnyttääkö Me Rosvolat kotimaiseen lastenkirjallisuuteen tai lastenkulttuuriin uuden anarkismin aallon.

Rosvolat väijyvät Sherwoodin metsien oikeamielisen Robin Hoodin hengessä mieluiten PuPo:ja eli puoliporvareita, jotka ovat "omasta mielestään ihan tavallisia, mutta jotka sijoittavat paljon mukavuuteen, kuten autoon, ruokiin ja vaatteisiin".

Viljan isä saa Rosvoloilta luokituksen KoPo TT, eli Kokoporvari, toivoton tapaus. Vaikka suoranaista kapitalismikritiikkiä Kolu ei romaanissaan esitäkään, niin tohdin epäillä että ”porvarin” käsite aukenisi kovin monelle 2000-luvun lapsilukijalle.

Me Rosvolat ilmentää hyvin tämänhetkisen lastenkirjallisuuden trendejä.

Käsikirjoitus voitti Otavan ja Kinoproduction Oy:n järjestämän kilpailun ja sen pohjalta on suunnitteilla myös elokuva. Kilpailuun osallistuneilta käsikirjoituksilta on edellytetty tiettyä markkinointikonseptia ja brändiä, joka on siirrettävissä toiseen mediaan, elokuvaksi.

Me Rosvolat on myös selvästi pidemmäksi sarjaksi suunnitellun kokonaisuuden avausteos. Tämä tehdään lukijalle selväksi teoksen jälkikirjoituksessa, jonka aikana päähenkilö Vilja kävelee parkkipaikalta hissiin:

Tämä on ollut paras kesäni ikinä. Tänä kesänä minusta tuli maantierosvo.
Opin sen, mitä on syödä aamiainen kuumalta pannulta järven rannassa, opin sen, miten kylmä on ulkona nukuttu yö.
Opin parhaat niksit pihistää takakontista ja ryöstää naamioituneena keskellä kirkasta päivää.
Opin olemaan törkeä ja viheltämään hampaiden välistä.
En enää koskaan ole se sama tyttö, joka odotti seuraavan päivän kuoroa tai viulutuntia.
Odotan ensi kesää. Minut on luvattu ryöstää uudestaan, koska he tarvitsevat minua.

Ai niin.

Hannu-Pekka Björkman povasi Rosvoloiden suosikkipelille, Suklaakuutoselle, suurta menestystä joulunpyhien aikaan ja tulevana kesänä.

Pelin ohjeet löytyvät Me Rosvolat -romaanista sivuilta 103–104. Peliin tarvitaan arpakuutio, suklaalevy ja haarukka kullekin pelaajalle.

Moka päivässä ja kaksi parhaassa pitää mielen virkeänä

Annamari Kaskinen: Tuulihattu ja mahdottomat mokat. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 72 sivua. Kirjapaja 2010.












Tuulihattu ja tuhat tarinaa ilahdutti viime syksynä nimenomaan lyhyiden, erillisinä luettavien kertomustensa ja raikkaan ulkoasunsa takia. Tuuli-tyttö löytää talon kierrätysroskiksesta leveälierisen hatun, joka osoittautuu taikahatuksi. Tuuli saa nopeasti lisänimekseen Tuulihattu ja hän keksii uuden ystävänsä Teemun kanssa kokeilla hattua tuntemiensa totisten ja kaavoihinsa kangistuneiden aikuisten päähän – mielenkiintoisin seurauksin.

Tuulihattu ja mahdottomat mokat on luettavissa pikemminkin helppolukuisena lasten romaanina, vaikka toisiinsa liittyvistä, ketjuuntuvista tapahtumista tässäkin kirjassa on pohjimmiltaan kyse.

Kirjan keskushenkilöinä ovat Teemu ja Tuulihattu, jotka tutustuvat samassa talossa asuvaan Viivi-tyttöön, joka joutuu vilkkaan mielikuvituksensa takia tämän tästä kiipeliin. Teemulle, Tuulihatulle, Viiville ja pihapiirin monille aikuisille sattuu monenlaisia mokia, mutta niistä selvitään huumorilla ja sutkilla elämän asenteella. Erehtyminen ja pikku mokat ovat inhimillisiä, oppivat lapset omista ja läheistensä pikku mokista.

Anna-Mari Kaskinen tarjoilee lukijoilleen ilman alleviivaavaa osoittelevaisuutta rauhanomaisen rinnakkaiselon, empaattisuuden ja suvaitsevaisuuden elämänohjeita. Perheellä, sukulaisilla, naapureilla ja isovanhemmilla on lasten elämässä tärkeä sijansa.

Ja onneksi lapset kohtaavat myös Ruotsin laivalla ainoastaan ymmärtäväisiä ja vastuuntuntoisia aikuisia, jotka pitävät heistä huolta, kun Viivi muistaa äitinsä työpaikan laivan nimen väärin.

Kaskisen Tuulihattu-kirjojen tyylilaji muistuttaa paljon Tittamari Marttisen helppolukuisten lastenromaanien henkeä: kohellusta, äkkikäänteitä ja persoonallisia lapsia ja aikuisia riittää.

Jokaisen luvun lopussa on pieni riimiruno, joka kiteyttää olennaisen sen teemoista. Matti Pikkujämsän taitto on yhtä tyylikästä ja kuvitus värikylläisen riehakasta kuin edellisessäkin osassa.

Rouva Huu ei kuitenkaan voi mitään pienelle déja vu –tunteelleen: tämä on jo koettu ja nähty, mitä uutta tulisi seuraavaksi?

Liekin pauloissa

Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat. Kansikuva Jussi Kaakinen. 256 sivua. Otava 2010.











Reeta Aarnion arjesta taikuuteen ponnistava ja eri elementtien mukaan jäsentyvä lastenromaanisarja on saanut kolmannen itsenäisen jatko-osan Virvatulen vartijat. Aiemmissa osissa Maan kätkemät (2008) ja Veden vanki (2009) Liina ystävineen on ottanut haltuun veden ja maan.

Nyt on tulen vuoro:

Tuli on elementeistä hirmuisin, sen te tulette vielä huomaamaan, ystäväiseni. Tulenvoima on rajaton, sillä se on pelkkää energiaa. Tuli on elämän ydin. Intohimo, rakkaus, viha, kaikki suuret tunteet kumpuavat tulesta, elämän energiasta. Siksi tulen väkeä on kaikessa elollisessa, teissäkin, ystäväiseni.

Näin maireasti tulen elementistä oppilailleen esitelmöi väki-tiedon tunneilla taikakoulun opettaja Ulla Pirtapaula, joka on hahmona särmäinen ja temperamentiltaan jopa hieman epävakaa. Hänen olemuksensa ei suinkaan herätä luottamusta kaikissa oppilaissa. Erityisesti Liina, sarjan keskushenkilö, on kyllin kriittinen asettaakseen välillä myös auktoriteetin toiminnan kyseenalaiseksi.

Aarnion konsepti on nerokas: hän yhdistää letkeästi kansainvälisen lasten fantasia perinnettä (tunnistettavin vaikutevelka J. K . Rowlingin Harry Potter -kirjoille) suomalaiseen kansanperinteeseen. Parat, vetehiset, maahiset, tontut, kratit ja monet muut myyttiset hahmot saavat kukin karismaattisen esittelyn ja ne toimivat tiukasti suomalaisen muinaisuskon edellyttämissä kehyksissä.

Toisaalta kansanperinteen myyttiset hahmot elävät myös aivan itsellistä elämää: esimerkiksi edellisistä osista tuttu sympaattinen Niruknirun-tonttu rohkaistuu nyt kosimaan etäihastustaan, saunatonttu Nillaa.

Liina on saanut velhokoulun oppitunneilla tietoa virvatulista eli aarnivalkeista, jotka suomalaisessa kansanperinteessä on nähty henkiolentoina tai niiden valoina, joilla ne houkuttelevat ihmisiä eksymään tai vahingoittumaan. Vaappuvia virvatulia on voitu pitää lyhtyinä, joita joku olento kantaa pimeässä. Aarnivalkean alla on uskottu olevan aarre, jonka arvometalleja aarteen haltija kiillotti tai puhdisti liekillä. Myös Virvatulen vartijoissa löydetään aarre, josta osa on kultasepänliikkeen ryöstösaalista ja osa ihan oikeaa, ikivanhaa muinaisaarretta…

Ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyvät arkiset hankaukset ryydittävät tarinaa, välillä hiukan liiankin alleviivaavin painotuksin. Eetun perheeseen majoittuu serkkupoika Jani, jonka vanhemmat tarvitsevat hiukan ”omaa aikaa” järjestääkseen avioeroa ja sen jälkeistä elämäänsä parempaan kuosiin. Liina riitautuu parhaan ystävänsä Sirin kanssa. Riidan syynä on Jani, jonka viehtymys tulitikkuleikkeihin ja isottelevaan käytökseen ei ole Liinan mieleen. Ihmissuhdesotkut selviävät lopulta parhain päin, ja kukin lapsi saa oppia rehellisyyden olevan keskeinen elämän arvo.

Janin epätoivoisessa paossa autioituneeseen huvilaan ja erityisesti siellä rellestävän rosvojoukon sytyttämän tulipalon kuvauksessa on sellaista latausta, että kirjaa ei tee mieli suositella kovin herkkähermoisille lukijoille.

Aarnio on kätkenyt teoksiinsa myös ekologisia viestejä. Niinpä Virvatulen vartijatkin on luettavissa osin ympäristökriittisenä manifestina esimerkiksi metsäpalojen tuhoavasta voimasta ja ihmisen piittaamattomuudesta. Painavan sanansa tähänkin asiaan sanoo Pirtapaula:

Jos elementeistä yksikin pääsee vallalle tai katoaa, olemme pulassa. Jos yhdenkin elementin olennot hylkäävät maailman, olemme pulassa. Ihminen on omilla toimillaan tehnyt sekä ilman että veden olentojen olon tukalaksi ja vahvistanut tulen olentojen elämänmahdollisuuksia Se on harvinaisen typerää. Ihmiset ovat toki muuttaneet toimintaansa, sekä ilman että veden henkien tilanne on monessa maailman kolkassa parempi nyt kuin aiemmin, mutta paljon on vielä tehtävää jäljellä. Suuri urakka jää teille lapsille. Olkaa te meitä viisaampia.

Meidän isä syö ihmisiä

Thórarinn Leifsson: Iskän salaisuus. Kirja lapsille, joilla on ongelmavanhemmat. Suomentanut Päivi Kumpulainen. Idun 2010. 120 sivua.













Islantilaisen Thórarinn Leiffsonin (s. 1966) lastenromaani Iskän salaisuus hätkähdyttää. Ja niin sen on tarkoituskin.

Pieni kustantamo Idun on tehnyt todellisen lastensuojeluteon tämän kirjan suomentamisessa.

Kirjan banaalit juonenkäänteet ellottavat ja samanaikaisesti sen siekailematon tapa paljastaa lasten ja aikuisten yhteiset ongelmat räväkästi julki ihastuttaa ja hämmästyttää. Leiffson ei kumartele mitään lastenkirjallisuuden valtavirtaa, vaan kulkee päättäväisesti ihan omia polkujaan.

Harrilla ja Sirpalla on synkkä perhesalaisuus. Heidän isänsä on nimittäin ihmissyöjä. Verkko kiristyy ja poliisi tekee kotietsinnän. Epäilyt käyvät yhä tunkeilevimmiksi koko perhettä kohtaan. Harri ja Sirpa pohtivat tilannetta kahden kesken:

– Miksi emme yksinkertaisesti kerro totuutta, hän sanoi yllättäen.
– Mitä tarkoitat?
– Sitä että iskä syö ihmisiä. Ettemme voi ikinä kutsua ketään kaveria kylään, koska iskä voi syödä kenet tahansa, jos sattuu olemaan sillä päällä.
- Mutta silloinhan pettäisimme iskän. Sanoin.
- Aivan! Mutta eikö sinusta meitä ole petetty, kun emme voi koskaan olla kuten muut lapset. Että kaiken pitää aina pysyä salassa? Eikö meitä ole petetty?
- Kuule nyt, sanoin, etköhän vähän liioittele. Joidenkin lasten isillä on aina tukka kammattuna ja heillä on kultahampaat. He ovat lääkäreitä ja leipureita ja varmasti paljon tylsempiä kuin meidän iskä, joka on aina kotona ja kertoo hyviä juttuja. Iskä on lystikäs. Hän on kovis.
- Lystikäs kovis, niinkö?
- Aivan, vahvistin.
- Oliko sinusta lystikästä myös silloin, kun piti putsata lihamyllyä kellarissa?

Isä saa lopulta tuomion yhteensä 340 ihmisen syömisestä. Hänelle määrätään ankara rangaistus: hänet tultaisiin pudottamaan pilvenpiirtäjän 55:nnestä kerroksesta alas.

Työlleen omistautunut – tai siihen paennut – äiti on kuolemantuomion kuullessaan lohduton:

– Jos en olisi tehnyt koko ajan niin kovasti työtä, äiti niiskutti. – Silloin olisin voinut vahtia häntä paremmin.

Alun perin Leifssonin oli tarkoitus tehdä vain makaaberi, hulvaton tarina. Kirjaa aloittaessaan hän luki uutisen saksalaisesta kannibalismia harjoittaneesta miehestä, joka tutustui uhreihinsa Internetin kautta.

Viisaasti Leifsson päätti lihottaa tarinaansa ja otti siihen lastensuojelullisen aspektin, joka ei kuitenkaan ole setämäisesti päälle liimattu ja osoitteleva. Tosin Leifsson protestoi ensin kirjaan – todennäköisesti kustantajan toivomuksesta liitettyä – alaotsikkoa "Kirja lapsille, joilla on ongelmavanhemmat". Hän ei nimittäin halua, että kirjaa luetaan minään itsehoito-oppaana. Leifsson on itse ajatellut kirjansa otollisimmaksi kohderyhmäksi 9–14-vuotiaita lapsia ja varhaisnuoria.

Iskän salaisuus kertoo siis oikeasti ja ilmitasollaan sairastuneesta perheestä: perhesalaisuus voi periaatteessa olla mikä tahansa poikkeavuus, – esimerkiksi vanhemman mielisairaus, alkoholismi, huume- tai peliriippuvuus, insesti –, eli jokin asia joka saa aikuisen laiminlyömään kasvatus- ja huolenpitovelvollisuutensa lapsiaan kohtaan.

Lapset pysyvät isälleen lojaaleina myös siinä vaiheessa, kun tämä valtavan kaasupurkauksen voimasta sinkoutuu juuri ennen tuomioon täytäntöön panoa ilmaan ja päätyy lopulta hoitolaitokseen päästäkseen siellä asiantuntijoiden avulla vihdoin eroon huonoista taipumuksistaan.

Iskän salaisuus ilmestyi alun perin Islannissa vuonna 2007 ja se kipusi nopeasti eniten myytyjen kirjojen listalla kahdeksannelle sijalle. Tanskalainen Politiken-lehti on kirjoittanut kirjasta ja sen tekijästä näyttävästi. Iskän salaisuus on käännetty myös saksaksi.



Leiffson on tehnyt aiemmin paljon katutaidetta. Iskän salaisuuden kuvitus on syntynyt tietokoneella Photo-shopin kuvankäsittelyohjelmalla. Lopputulos on yhtä groteski kuin tekstikin.

Leifsson vierailee Turun Kirjamessuilla kuluvan viikon perjantaina klo 13.20 ja lauantaina klo 12. Messuilla on myös nähtävillä kirjan originaalikuvituksia.

Kirjailija on myös vieraana Pohjoismaiden Suomen instituutissa Helsingissä 4. lokakuuta.