Päräyttävä mopokesä

 

Katariina Romppainen: Mopokesä. 164 sivua. Sopuli 2025. Kansikuva Jyrki Pitkä. 

 

Poikien mopohaaveista on saatu viime vuosina jo useampiakin nuortenromaaneja. 
 

Jyri Paretskoin Shell´s Angels (Karisto 2013–2019) paikkasi tilannetta kokonaisen sarjan verran. 

 

Jukka-Pekka Palviaisen itsenäisessä nuortenromaanissa Virityksiä (Karisto 2018) ja Kosonen-sarjassa (Karisto v:sta 2020) mopon pärinä on keskeinen osa kirjojen äänimaisemaa. 

 

Tyttöjen hinku mopoiluun onkin ollut tähän mennessä tuiki harvinainen aihe,  ja nyt Katariina Romppainen poistaa Mopokesä-säeromaanillaan tämänkin vajeen.

 

Maria on jo keväällä suorittanut mopokurssin. Ketterä kulkupeli edesauttaisi varmasti osaltaan lähentymään ihastuksen kohdetta, Odea, jolla on sähäkkä Honda Monkey.  

 

Marian haaveen edessä on kuitenkin monta muttaa. 

 

Paras kaveri Ama myös ihmettelee Marian mopohaaveita. Ystävän mielestä Maria ei ole ”mopotyyppiä” lainkaan, koska on ”kiltti ja hiljanen ja vähän ujo”.

 

Maria kadehtii Aman kesätyötä lähikaupan hyllyttäjänä. 

 

Olen jo viisitoista
mutta työasioissa 
tokaluokkalalaisen tasolla,
– surkeaa!  

 

Vanhemmatkaan eivät ole innostuneita rahoittamaan tyttärensä mopokassaa:
 

Meillä on nyt tiukkaa rahasta, 
kaikki maksaa enemmän
ja lainankorot, sinähän tiedät
Olisit hakenut kesätöitä ahkerammin!
Ensi kesänä saat töitä ja sitten ostat mopon
mekin voimme silloin tukea hankintaa
kun asuntolaina on maksettu.

 

Romppainen tavoittaa hyvin nuoruuden malttamattomuuden ja hetkessä elämisen. 
Mopo pitäisi saada nyt heti. Maria ei osaa tai halua ajatella asioita vuoden päähän.
 
Kerronta etenee pääosin Marian minäkerrontana, johon lomittuvat vuoropuhelut  erottuvat toisistaan erilaisilla kirjasintyypeillä, mikä helpottaa hahmottamista.
 
Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. 90-vuotias isotäti Elli kaipaa jeesiä ja isä pitää itsestään selvänä, että Maria auttaa sukulaistätiä, vaikka palkanmaksusta ei ole ollutkaan mitään puhetta. 

Marian on vaikea ymmärtää isän logiikkaa: Elli-täti auttoi isää tämän ollessa nuori, ja nyt isä voi hyvittää asian Marian työpanoksella. 
 
Lähikaupan ilmoitustaululta Maria pongaa samassa koulussa olleen Alin mainoksen erilaisista kotiaputöistä. Ali jakaa mieluusti tieto-taitoaan kevytyrittäjyydestä, ja pian ihastus Odeenkin unohtuu jo melkein kokonaan. 
 
Alin yritteliäisyys ilmenee siinäkin, että poika haluaa suorittaa sekä lukion että ammattikoulun sähköasentajalinjan. 
 
Päräyttävään mopokesään mahtuu myös kipuilua kaverien kanssa. 
 
Maria on kuullut, että monet ”alakoulun bestikset / nollaavat toisensa yläkoulussa”, minkä jälkeen ”mitä me ollaan enää toisillemme / pelkkiä lapsuusmuistoja / kasvoja luokkakuvissa”.
 
 
 

Mopokesä on hyvä muistutus siitä, että raha ei kasva puussa ja että unelmien eteen on hyvä oppia tekemään myös töitä. 

Marian unelma moposta toteutuu lopulta aika helposti onnenkantamoisen avulla, mutta lukija suo sympaattiselle päähenkilölle tämän kernaasti, sillä tyttö ponnistelee kyllä ankarasti unelman tavoittaakseen. 

 

Mopokesän motto on hauskasti tiivistetty Ellin ja hänen naisystävänsä Irman kodin seinällä roikkuvaan kirjottuun huoneentauluun ”Työ, taito, tekeminen / siitä seuraa toimeentulo”.

 

 

Moni kotimainen nuortenkirjailija on omaksunut yllättävän ketterästi säeromaanin ilmaisurekisterin osaksi kirjallista repertuaariaan. 

Mopokesä on Romppaisen ensimmäinen säeromaani. Se on ilmestynyt Romppaisen omakustanteena osana VaLas-kollektiivia. 
 

 

 

Oman äänen ja viivan jäljillä

Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus. 63 sivua. Omakustanne 2024. 

 

 

 

Greipinkeltainen tulevaisuus jatkaa sarjakuvaromaanista Älä unohda minua (Avain 2023) tutun Eeron tarinaa. 

Se on hyvä esimerkki lasten- ja nuortenkirjailijoiden kokeilunhalusta ja tilannetajusta reagoida lasten ja nuorten toiveisiin saada helppolukuista, mutta aiheiltaan kiinnostavaa, nuorten arkea uskottavasti kuvaavaa kirjallisuutta.

 

Esitystavaltaan helppolukuinen Greipinkeltainen tulevaisuus noudattaa selkokielistä tekstin asettelua. Sillä ei kuitenkaan ole Selkokeskuksen myöntämää Nuoli-selkotunnusta.

 

Eero on saanut kesätöitä kaupungilta. Aiempi työharjoittelu Hillan kukkakaupassa on tuonut itsevarmuutta omaan taiteelliseen ilmaisuun siinä määrin, että poika on rohkaistunut hakemaan opiskelupaikkaa taidekoulusta Lontoosta. 

 

Kukkakaupan omistajasta Hillasta on tullut Eerolle tärkeä luottoaikuinen. Eeron lapsuuden ystävä Piku aiheuttaa edelleen holtittomalla elämänasenteellaan huolta… jopa siinä määrin, että Eero pitää aluksi täysin mahdottomana ajatuksena muuttamista ulkomaille.

 

 

– Voit sä ottaa tän? 
kysyn varovasti Airilta,
kun olemme sen kotitalon luona.
Tarjoan sille hikisissä käsissäni 
rypistynyttä kirjekuorta.
– Pidä sitä sen aikaa,
että mä tiedän,
mitä mä haluan. 

 

Eero ottaa etäisyyttä vanhoihin kavereihinsa ja tutustuu Airiin, tyttöön, joka näkee hänen sisimpäänsä aivan erityisellä tavalla. 

Eero antaa Airille säilytettäväksi Lontoon taidekoulusta saapuneen kirjeen, jonka avaamiseen pojalle itsellään ei ole rohkeutta. Lukija saa näin jännittää jatko-opiskelupaikan selviämistä yhdessä Eeron kanssa läpi kirjan.

 

Greipinkeltainen tulevaisuus on aiheeltaan tuttuakin tutumpi kuvatessaan nuoren vähittäistä itsenäistymistä ja oman äänen ja näkemyksen löytymistä. 

Tapa, jolla Muhonen tuo tarinaan aidosti myötäeläviä ja kannustavia tukijoita, tekee kirjasta erityisen elämänmyönteisen. Voin uskoa, että kirjasta huokuva kannustava asenne oikeasti rohkaisee Eeron tavoin myös lukijoita tekemään itsenäisiä, mutta myös muut läheiset tarpeen mukaan huomioivia isoja, käänteentekeviä päätöksiä. 

 

Muhosen kerronta maalailee samastuttavia maisemia ja tunnelmatuokioita, kotona ”haisee vanha viina” ja sateen tihutus saa vetämään hupparin vetoketjun kiinni. 

Kirjan lopussa on Eeron luonnoksia
hänen kaupungilla kohtaamistaan ihmisistä ja eläimistä.
Anne Muhosen kuvitusta helppolukuiseen nuortenkirjaan
Greipinkeltainen tulevaisuus (Omakustanne 2024). 

 

Lukujen lomassa on pieniä kuvituskuvia ja kirjan lopussa on vielä kokoelma Eeron tekemiä luonnoksia kaupungissa kohtaamistaan ihmisistä. 

 

Greipinkeltainen tulevaisuus on mukana Lastenkirjainstituutin ja Suomen Kulttuurirahaston Selkopolku-kirjapaketissa, jota jaetaan kesän aikana yläkouluihin. 

Kirja ilmestyy myös viroksi Greibikollane tulevik  Kirjastus Elust Enesest  -kustantamon kautta. 

 

 

Tytöt on ihmeellisiä, kauniita ja tuoksuvat hyvälle

Jukka-Pekka Palviainen: Koko pitkä yö. Nokkahiiri 2024. 118 sivua. Kansikuva Oona Liukkonen.

 

Yhden vuorokauden tapahtumia kuvaavissa nuortenkirjoissa on aina oma latauksensa. 

 

Jukka-Pekka Palviaisen uusin nuortenkirja Koko pitkä yö kertoo jo nimessään, että sen keskeiset tapahtumat tihentyvät rajattuun ajanjaksoon.

 

Romaanin keskushenkilö Matias on saanut ajokortin poikkeusluvalla hieman aikaisemmin. Lukion ensimmäinen vuosi on ohi ja kesä edessä. 

 

Kompaktin, vain hieman yli 100-sivuisen, romaanin luvuissa vaihtelevat Matiaksen ja Vilman näkökulmat.

Sivuhenkilöinä ovat pari vuotta vanhempi naapurin Kaisa sekä Elisa, Ansku, Lunki ja Venni, jonka järjestämät koulun päätösbileet sähköistävät eri tavoin tunnelmaa.  

 

Suuri osa nuorista on ollut  ystäviä päiväkodista asti, ja ehkä juuri siksi heidän on vaikea välillä asemoida suhteitaan uudelleen, kun tunteiden vuoristorataan ilmaantuu myös orastavaa ihastumista. 

 

Palviainen viljelee nuortenkirjoissaan huumoria, joka tulee välillä aivan ”puun takaa” ja saa lukijan naurahtamaan ääneen. Tässä kaksi esimerkkiä. 

 

Vilma muistelee, kuinka 

 

Piirsin kotona ulkomuistista Elisan seisomassa suihkussa. Äiti näki kuvan ja kysyi, olenko lesbo. Kohautin hartioitani. Äiti sanoi, että ihan sama, kunhan se ei häiritse koulunkäyntiä. Olin kaksitoista.

 

Matias on isänsä kanssa autokaupoilla ja isä tinkaa vanhan Volvon hintaa alemmaksi: 

 

Myyjä vilkaisee kelloaan ja huokaisee. Se sanoo, että rouva odottaa sängyssä ja ovuloi. Pitäisi kuulemma panna perijä tulille. 

 

Huumori ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista, sillä Palviainen tekee myös  tarkkoja psykologisia havaintoja ja purkaa kliseitä.

 

Lunkin ”taakkana” mainitaan hänen kaksi äitiään. Vilma perustelee Matiakselle Lunkin uhon johtuvan siitä, että poika epäilee miehisyytensä joutuvan kyseenalaistetuksi.

 

Katson Lunkin lihaksikasta ylävartaloa ja mietin, voiko Vilma olla oikeassa. Ainakin Lunki on ylikorostetun maskuliininen. Sen kaksi äitiä on onnistuneet kasvattamaan siitä sovinistin. – – 

 

Nykyisin nuortenkirjojen sankarit hakeutuvat entistä useammin terapiaan. 

Vilma käy samalla terapeutilla kuin ystävänsä Ansku. Ansku tosin käy terapiassa vastentahtoisesti ja vanhempiensa pakottamana, mutta Vilmasta on ”ihanaa, kun saa kerrankin puhua suunsa puhtaaksi niin, että toinen ei koko ajan keskeytä ja arvostele”. Vilma on ahdistunut pandemioista ja sodista. 

 

Parastaan Palviaisen nuortenromaani antaa seurustelusuhteen hapuilevan alun kuvauksessa. Matias ja Vilma testaavat toisiaan, tenttaavat tulevaisuudensuunnitelmia, kertovat ammatinvalinta-aikeistaan ja haaveilevat interrailista.

 

Matiaksen ja Vilman lempi ei todellakaan leiskahda hetkessä täyteen liekkiin, vaan kumpikin kuulostelee tuntojaan.

 

 

Palviainen luonnostelee Matiaksesta herkän, pohdiskelevan pojan, joka uskaltaa sanoittaa tunteitaan siekailematta: 

 

Musta tuntuu, että mä haaveilin tyttöystävästä paljon aikaisemmin kuin muut kaverit. Lunki ja muut oli sitä mieltä, että tytöt ei kuuluneet meidän juttuihin vaan oli lähinnä tiellä. Mä joskus jopa leikin tyttöjen kanssa vaan sen takia, että sain viettää aikaa niiden seurassa. Mun mielestä tytöt oli ihmeellisiä. Ne oli kauniita ja tuoksui hyvälle. 

 

Mutta oli niitä toisenlaisiakin tyttöjä. Sellaisia, jotka halusi olla ihmeellisiä omilla ehdoillaan. Sellaisia, jotka kiipesi niin korkealle puuhun, että niiden kanssa oli mahdotonta leikkiä. Sieltä ne huuteli kirosanoja ja syljeskeli klimppejä, jotka jäi roikkumaan puiden oksille.

 

Vilma oli juuri sellainen tyttö. Siksi mä en ollut kiinnostunut siitä vielä silloin. Mutta sitten me muutuimme varmaan molemmat. – – 

 

Kiinnostavana sivujuonteena kerrotaan Vilman isänlomautuksesta. Isä kiteyttää asian toteamalla että ”nyt ei ole sitten vähään aikaan Netflixiä ja juustosuikeroita”.

 

 

Ihmissuhdepohdintojen kupeeseen viritellään myös – kenties katu-uskottavuuden nimissä ?  – hieman vaisuksi jääviä jännityskertoimia Vennin bileissä sattuneen yhteenoton ympärille. 

Rikki revitty perhe

Elisa Nieminen: Rikki revityt, 316 sivua, Myllylahti 2020. Kansikuva Susanna Mandelin.

 

Elisa Niemisen nuortenromaani Rikki revityt kertoo narsismista ja läheisriippuvuudesta. 

Se avaa jälleen yhden kiinnostavan näkökulman tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnassa isosti näkyvään perhedynamiikan teemaan.

 

17-vuotias Eve on aloittanut lähihoitajan opinnot ja muuttanut poikaystävänsä kanssa yhteen. 

 

Juuse tähtää jääkiekon ammattilaiseksi ja havittelee paikkaa SM-liigasta. Viehätys yhteisestä kodista ja parisuhdearjesta väljähtyy nopeasti, kun Juusen kaikki vapaa-aika menee treeneissä.

 

Askeleni pysähtyvät ja huulteni välistä pakenee raskas huokaisu. Nämä lämpöä huutavat seinät, joiden paino tuntuu tällä hetkellä olevan yksin minun harteillani, yrittävät supistaa minut kasaan ja minusta tuntuu, että ne alkavat siinä pikkuhiljaa onnistua. Samassa ymmärrän, että koti, johon muuttoa viime kesänä odotin enemmän kuin mitään muuta, alkaa ahdistaa minua. 

 

 

Eniten Even elämää varjostaa kuitenkin isoveli Jiska, joka pitää koko perhettä jatkuvassa hälytystilassa.

 

Jiskan ja Even äiti on menettänyt jo kauan sitten elämänhallintansa jatkuvan masennuksen takia, ja Even isäkin välttelee jostain syystä katsomasta tytärtään suoraan silmiin. Jiskan biologinen isä on kuollut.

 

Paras ystävä Sara myötäelää Even tuntoja, mutta kannustaa kuitenkin painokkaasti tekemään enemmän ”juttuja ihan itses takia”.

 

Sattumalta Eve kohtaa rastatukkaisen Micken, joka on muuttanut isänsä kanssa lapsena Suomeen Norsunluurannikolta. Micken seurassa Eve rentoutuu ja havahtuu monella tapaa. 

 

Eve ryhtyy pohtimaan, mitä pitäisi tehdä, ”kun kaikkien pahin ihminen maailmassa on oma perheenjäsen” – ”voiko veljeään jättää ja sysätä pois elämästään?”

 

Even pahan olon, syyllisyyden ja suoranaisen ahdistuksen ja läheisistä huolehtimisen kierre tuodaan monin eri tavoin havainnollisesti esille.

Moneen otteeseen hän epäilee jo omaakin mielenterveyttään ja uskoo olevansa vainoharhainen, sillä niin taidokkaasti Jiska osaa selittää asiat parhain päin tai pystyy sumuttamaan ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä.

 

Lukijan tekee monessa kohdassa mieli tuupata Eve pois altistavista tilanteista ja kannustaa tätä hakemaan ammattiapua. 

Vaikka jo lapsuudesta juontuvat perhetraumat alkavatkin vähitellen aueta, tapahtumat etenevät dramaattisesti kohti traagista loppuhuipennusta. 

Lisäkierrettä ja jännitystä tuo vielä Jiskan uusi tyttöystävä Linnea, jolla on leikki-ikäinen tytär Martta aiemmasta parisuhteesta. Linnealle ja Jiskalle on tulossa yhteinen lapsi, ja Even huoli heidän turvallisuutensa takaamisesta kasvaa entisestään.

 

Elisa Niemisen kerronta on intensiivistä ja juoni imaisee mukaansa. Nieminen on tehnyt taustatyötä narsistisen persoonallisuushäiriön osalta ja haastatellut terveydenhuollon ammattilaisia. 

 

Romaanin lopun jälkisanoissa hän toteaa, etteivät romaanin fiktiiviset tapahtumat kaikilta osin noudata esimerkiksi lastensuojelun käytänteitä. Fiktiivisessä nuortenromaanissa kerronnan jännite alistetaan – vallan ymmärrettävästi – toisinaan uskottavuuden ja viihteellienin kerronnan edelle.

 

 

Forssalainen Elisa Nieminen (s. 1985) tunnetaan entuudestaan vuonna 2017 alkaneesta Lotta Torvinen -lastenromaanisarjasta (Myllylahti), jossa riittää vauhdikkaita käänteitä ja huumoria. 

 

Nuortenromaanin Rikki revityt voi käsittelytapansa ja kerrontansa puolesta luokitella ns. sick lit -kirjallisuudeksi. 

Genre yleistyi 2010-luvulla ensin yhdysvaltalaisessa YA-kirjatarjonnassa. 

Yksi genren merkittävistä aloittajista oli John Greenen The Fault in Our Stars (2012, suom. Tähtiin kirjoitettu virhe, WSOY 2013) sekä Jay Asherin 13 Reasons Why (2007, suom. Kolmetoista syytä,  Otava 2014). Molemmista kirjoista on tehty myös filmatisoinnit.  

Nuortenkirjallisuuden sick lit -tarinoissa kuvataan vakavaa sairastumista, kuolemaa ja mielenterveyden häiriöitä nuorten päähenkilöiden kautta.  Rankat aiheet tuodaan usein esille ihannoidussa valossa ja paraneminen vakavista fyysisistä tai psyykkisistä sairauksista esitetään joskus jopa hieman falskisti. Toisinaan kirjat voivat kuitenkin myös lisätä lukijan tietämystä ja empatiaa ja kartuttaa tietoa eri aihealueista. Muutamista kirjoista löytyy nykyisin myös verkko-osoitteita, joiden kautta voi hakea  apua terveyden ja lastensuojelun ammattilaisilta. 

 

Tämän vuoden kotimaisista nuortenromaaneista myös Emma Sofia Söderholmin isoveljen huumeriippuvuudesta pikkusiskon näkökulmasta kertova Edes hetken elossa (WSOY) ja Elina Kilkun alaikäisen tytön seksuaalista hyväksikäyttöä kuvaava Ihana tyttö  (Bazar kustannus) täyttävät sick lit -nuortenkirjallisuuden kriteerit. 

Söderholm ja Kilkku ovat hyödyntäneet romaaneissa myös omia kokemuksiaan. 

 

”Minä olen erityinen. Minä tiedän, miltä tuntuu kuolla”

Terhi Rannela: Läpi yön. Tarina unelmasta, jonka toteuttaminen pelasti yhden tytön elämän, 284 sivua, Otava 2014.Kansikuva Tiina Palokoski: Istock/ Martin Wimmer. 

Terhi Rannelan (s. 1980) syksyn uutuudella on hyvä kansikuva, josta saa kiittää Tiina Palokoskea.

Romaanin ennakkoesittely sai minut ounailemaan, että jo aiemmin mm. toukokuun 2014 Imagessa Salla Simukkaa käsitelleen ison haastattelun yhteydessä lanseerattu ns. sicklit-kirjallisuus olisi toden teolla rantautumassa Suomeen.

Angstin syöverit jäävät kuitenkin melko kesyiksi. Läpi yön -romaanissa seurataan Marian kasvukipuilua 15-vuotiaasta aikuisuuden kynnykselle ja yliopisto-opiskelun aloittamiseen asti. Samanlaista kehityskertomuksen pitkää kaarta Rannela hyödynsi myös hämmentävän vähälle huomiolle jääneessä Taivaan tuuliin -nuortenromaanissaan.

15-vuotias Maria on yrittänyt itsemurhaa kodin lääkekaapista löytyneillä lääkkeillä. Romaanin lopussa selviää, että kyseessä oli läheltä piti -tilanne, joka olisi ilman ystävän reagointia voinut koitua kohtalokkaaksi. 

Tapahtumat siilautuvat Marian päiväkirjamerkintöjen kautta. Kodin ilmapiiri ahdistaa, erityisesti isän mielivaltaisuus, runsas alkoholinkäyttö ja halu kontrolloida esikoistyttären menemisiä. Lukija saa sen käsityksen, että nämä olosuhteet – yhdistettynä päähenkilön herkkään luonteenlaatuun – ovat ajaneet hänet epätoivoiseen tekoon.

Pahan olon syiden ja seurausten pohjustaminen jää silti yllättävän vähäiseksi ja jossain määrin jopa pinnalliseksi siihen nähden, kuinka paljon nykyisin puhutaan nuorten masennuksesta. Kuvaus ei toki ole tällaisenaan viihteellistä ja kepeää, mutta itsemurhayritys vaatisi tällaisessa nuortenromaanissa mielestäni nykyistä syvempää työstämistä. Epäuskottavalta tuntuu sekin, että alaikäisen itsemurhayrityksen jälkeen lastensuojelu ei aloita kovinkaan suurisuuntaisia ja tarkasti kontrolloituja tukitoimia koko perheen jaloilleen saamiseksi ja tulehtuneen ilmapiirin muuttamiseksi.

Tassu kummastelee miksi olen itkenyt tänä kesänä niin paljon. Se katsoo silmiin ja kääntää päätään vinoon, ulahtaa. En jaksa kaataa kaikkea pahaa oloa Tiijan päälle, eiköhän se ole kuullut ja nähnyt tarpeeksi. Olisi helppoa turvautua keinoihin, joihin olen tottunut. 

Muutama viilto käsivarsiin ja pahin kipu liukenee (mutta vain hetkeksi). 

Ei huvita. Viiltoarvet eivät näytä kovin hyviltä kesämekossa, enkä minä jaksa. Ikä vie onneksi pahimman idiotismin mennessään, en ole teini enää. Minun ikäiseni pitäisi jo osata hallita tunteitaan paremmin tai  jos ei hallita niin ainakin säädellä niitä. Vihan ja raivon asteikkoa voi säädellä vähän niin kuin hellan lämpötilaa. 

Entäpä pää täyteen, huulet kenen vaan huulille? Hyi. Ällöttää pelkkä ajatuskin, täysin tuntemattoman hikiset kourat. 

Eikä tämä ole onneksi sellaista kipua. Veitsikipu on paksua, mustaa, verisuoniin valuvaa, mutta tämä on sinertävää, kyyneleiden muotoista, voisiko jopa sanoa haikeankaunista kipua.

Romaanissa kuvataan vuosia 1996–2001 pienellä paperiteollisuuden varassa pyörivällä tehdaspaikkakunnalla. Ajankuvaltaan romaani konkretisoi nasevasti nopeaa nuorisokulttuurin ja mediakulttuurinkin murrosta: sosiaalisen median koukuttavuus ei vielä kosketa Marian ikäpolvea! 

Aluksi Maria haaveilee kirjoituskoneesta ja manailee myöhemmin kuinka paljon rahaa menee kirjoituskoneen värinauhoihin. Rannela antaa nautinnollisia makupaloja lähes parinkymmenen vuoden takaisesta nuoruudesta, johon kuuluvat prinsessa Dianan kuolema, Ellosin postimyynnistä tilattavat muotivaatteet, postimerkkiautomaatti, paikkakunnalle avattu ensimmäinen noutopizzeria, Salatut elämät-  ja Sinkkuelämää -sarjojen alkaminen.

Maria on suorittajatyttö, joka käy vuoropuhelua neiti Kunnianhimon kanssa. Näiltä osin Läpi yön  sohaisee tärkeää aihetta kyseenalaistaen monien Marian ikätovereiden kohtuutonta suorittamispainetta ja neuroottista itsensä tarkkailua.

Maria vuodattaa päiväkirjaansa nuoren ihmisen koko pirskahtelevan tunnerekisterin. Paikoin tahattomankin kepeä tunnelma syntyy osittain Marian vakaasta päätöksestä olla vellomatta itsesäälissä päiväkirjansa lehdillä:

En halua myöhemmin lukea angstisia merkintöjä. Niistä tulee paha olo. En halua aiheuttaa itse itselleni pahaa oloa, nämäkin rivit ovat niillä rajoilla. 

Mutta toisaalta: jääkö elämästäni tärkeä osa tallentamatta, jos en anna periksi itsesäälille? Pitäisikö päiväkirjassa antaa tilaa kaikille mahdollisille tunteille? Ilolle ja onnelle? Vihalle ja raivolle? Surulle, epätoivolle, turhautumiselle, loputtomalle alakulolle, kateudelle? Kuinka monta tunnetta on olemassa? 

Päiväkirjaan mahtuu joka tapauksessa vain pieni osa elämää. Niin paljon tärkeää jää pios ja unohtuu kokonaan. 

Onko tämä päiväkirja kaunisteltu vai liioiteltu? Millainen päiväkirja on täysin rehellinen päiväkirja? 

Romaanin punaisena – ja tytön eheytymisen kannalta tärkeänä lankana kulkee Marian vakaa halu tulla kirjailijaksi. Kiinnostavaa on, että Rannela on mukana alkusyksystä umpeutuneen Otavan nuortenromaanikilpailun raadissa. Mikäli romaani olisi ilmestynyt jo keväällä, kirjoituskilpailuun olisi saattanut tulla huomattavasti 189:ää enemmän käsikirjotuksia, sillä Läpi yön innostaa varmasti monia nuoria unelmoimaan Marian tavoin  esikoiskirjasta!

Rannela tarjoaa lukijalle monia langanpäitä, jotka antavat ymmärtää, että iso osa romaanin tapahtumista ja tunnelmista perustuisi hänen omaan elämäänsä.  

Tällainen kirjailijan itsensä alttiiksi laittaminen ei ole ollut kovin yleistä kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa – Kira Poutasen omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa Ihanaa merta  lukuunottamatta. Niinpä onkin kiinnostavaa seurata, millaista palautetta kirja herättää nuorissa lukijoissa. 

Marika Riikosen Hämeen Sanomiin tekemässä haastattelussa Rannela paljastaa, että haluaisi lähteä kirjan kanssa kiertueelle Tyttöjen taloihin keskustelemaan nuoruuden kipeistä asioista.

Nuoruus on nuoruus tässä ja nyt

Toim. Petra Maisonen: Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta. Kuvittanut Kati Närhi. 184 sivua. Tammi 2014. Kansi Tuomo Parikka.

Tähän aikaan vuodesta julkaistaan paljon täsmäkohdennettuja kirjoja.

Petra Maisosen toimittama Maailma on sun on räätälöity potentiaaliseksi valmistumislahjaksi kevään ylioppilaille ja muille nuoruuden taitoskohtaa eläville. 

Kirja  yrittää kilpailla rocklyriikan parhaiden sanoitusten kanssa tiivistäessään nuoren elämän kipuja ja riemuja. Kirjoituskutsu lähetettiin nuoren ja vähän vanhemmankin polven kirjailijoille ja laulun tekijöille. Mukana on 20 runoa, novellia tai stooria ja Rosa Meriläisen pamflettimainen valistusteksti siitä, kuinka tytöt tulevat sinuiksi alapäänsä ja itsensä kanssa.

Toiset tekstit puhuttelevat suoraan, muutamat jäävät mielen pohjalle ja vaativat uudemman lukukierroksen. Riku Korhosen Fritsuletku tiivistää nuorukaisen epävarmuuden tunnot ja ryhmäpaineen, hienoisella huumorilla keventäen.

Riina Katajavuoren Opisto kiteyttää nuoren itsenäistymisen ja etäisyyden ottamisen tarpeellisuuden: kotikaupungin poikaystävä menettää tenhonsa, kun tyttö kohtaa samanmielisen pojan kirjoittajalinjalta. 

Jari Järvelän Kontraposto osoittaa, kuinka nuoruuden satunnaisella kohtaamisella voi olla kauaskantoiset seuraamukset kumpaisenkin aikuisuudessa.

Järvelän kuvaus nuoruudesta on freesiä:

Kesäkuun torstaina klo 12.15 pika oli odottamassa bussipysäkillä. Linja-auto astui alas olento, joka ei kuulunut kuolevaisiin. Tyttö oli kasvanut vuodessa lähes kymmenen senttiä, samoin olivat kasvaneet tytön valkeat hiukset, joissa tuuli temmelsi kuohkeammin kuin isobudjettimaisimmassakaan sampoomainoksessa. Tytöstä oli kuoriutunut vuodessa haltijaprinsessa, jolla oli maagiset voimat kääntää yhdellä yskähdyksellä ympäröivä maisema nurinniskoin, tyhjentää järvet ja nostattaa tammipuut juuriltaan. Sillä oli valta erottaa valkeus pimeydestä ja sirottaa taivaanvahvuus täyteen pyrstötähtiä. Tytön iho hohti ylimaallista valoa, ja sen vihreä ja ruskea silmä säteilivät kuin revontulet poikaa päin. Tyttö oli  rakastunut.

Tommi Liimatta jakaa Selänkääntäjässä 17–18-vuotiaana kirjoittamiaan päiväkirjamerkintöjään. Myös Punkbändi Pää kiin solisti Teemu Bergman kertoo 600 uusnatsia –stoorissaan omasta nuoruudestaan Kouvolassa.

Miina Supisen Omenatarha on auringon paahtaman kansainvälisen työleirin kuvaus.

On kiinnostavaa, että harva kirjoittajista on langennut realistisen angstilähtöisen nuorisokuvauksen kliseisiin. Samuli Laihon Mustassa hämähäkissä on hitunen alkoholisoituneen äidin ja pojan viha-rakkaussuhteen maneereista, joita on saatu monista nuortenromaaneistakin tätä ennen lukea.

Kati Närhen sarjakuvakuvitus kiteyttää nuoruuden kohtaamisia ja kohtaamisia yleispätevästi.

”Kamalan raskasta olla koululainen”, tuumii Vilttitossu

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Kuvittanut Salla Savolainen. 70 sivua. Tammi 2013.

Sinikka ja Tiina Nopolan uusin Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan osa sopii hyvin esiteltäväksi tässä vaiheessa koulun aloitusta.

Ekaluokkalaisetkin ovat luultavasti jo rentoutuneet ja uskaltavat näyttää opettajalle todellisen luontonsa koulussa, ilman turhaa pingotusta.

Nopoloiden sarjan kuvitus siirtyi viime vuonna Markus Majaluomalta Salla Savolaiselle. Samalla vuonna 1989 alkaneen lastenromaanisarjan formaatti muuttui. Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen ja syksyn uutuus tasapainoilevat laajan kuvakirjan ja lastenromaanin välimaastossa. 

Savolaisen kuvitus niveltyy nyt paremmin tekstiin taitollisesti ja tarinan nosteen kannalta. Majaluoman kuvat olivat toisinaan sisäänpäin kääntyneitä.

Erilaiset takaa-ajokohtaukset ovat olleet anarkisissa lastenkirjoissa suosittuja jo Jalmari Finnen Kiljus-kirjoista lähtien. Aukeama on hyvä esimerkki Salla Savolaisen taidosta niveltää kuva – tässä myös aivan sananmukaisesti!  – kehystämään tekstiä. Savolaisen kuvitusta Sinikka & Tiina Nopolan lastenkirjaan Heinähattu, Viltitossu ja ärhäkkä koululainen, Tammi 2013.

Heinähatun ja Vilttitossun sisarusharmonia kokee särön, kun Heinähattu aloittaa koulunkäynnin. Vilttitossu on kade siskolleen, sillä tämä oppii kuorimaan perunat ja kokee päivän mittaan kaikkea jännää.

Ja sitten kun sisko tulee hartaan odotuksen jälkeen koulusta kotiin, hän ryhtyy heti tekemään läksyjä. Heinähatun mukaan koululaiset leikkivät enää vain välitunnilla. Ja Vilttitossu on myös järkyttynyt siskonsa opettajan ihannoinnista. Kiukuspäissään hän vääntää oitis Lumikin näköisestä Annukka Pylkkäsestä pilkkanimen: Pyllykkä Ankkanen!

Heinähatun ja Vilttitossun sisaruus on välillä tulta ja tappuraa. Tämä kuvituskuva ammentaa ruotsalaisen kuvitusperinteen lastenhuoneen idyllistä. Vaikutteet esim. Ilon Wiklandilta ovat ilmeiset. Salla Savolaisen kuvitusta Sinikka & Tiina Nopolan lastenkirjaan Heinähattu, Viltitossu ja ärhäkkä koululainen, Tammi 2013.

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan tutut osaset ovat jälleen fanien iloksi kohdallaan: väärinkäsityksiä, valepukuja, kommelluksia, värikkäitä sivuhenkilöitä (Alibullenin neidit ja poliisit Isonapa ja Rillirousku) sekä sisarusten välistä nahistelua. 

Sarjan alkupään kirjoihin verrattuna perustarinassa ei enää ole niin paljon hupia aikuiselle ääneen lukijalle. Hanna ja Matti Kattilakosken elämän henkilökohtaiset särmät jäävät nykyisin toimeliaiden tyttärien varjoon.

Vilttitossu saa selville, että tavanomaisen koulunkäynnin ilon lisäksi Heinähatulle on luvassa erikoiskivaa eli onkiretki koko luokan kanssa. Toimen tyttönä hän päättää hiukan sekoittaa suunnitelmia ja ottaa itse ilon erilaisesta koulupäivästä.

Kaiken koohotuksen, asiaan kuuluvan takaa-ajon ja väärinkäsitysten selviämisen jälkeen Vilttihattu nukahtaa uupuneena pihakeinuun. Päivän koitosten jälkeen hän oivaltaa, että ennen koulun alkua on hyvä ottaa ilo irti elämästä ja olla antaumuksellisesti kauhea kakara, jos niikseen tulee. Ja onneksi isosiskokin lupaa vielä leikkiä hänen kanssaan!

Nyt rouva Huu suuntaa nenänsä kohti Helsinkiä. Tammi ja WSOY järjestävät yhteisen syyskauden avauksen. Luvassa kirjakuhinaa ja tungosta, toivottavasti myös kuulumisia kentältä ja tuttavien tapaamista.