Suloista ja sujuvaa, mutta myös kantaa ottavaa hattaraa

 

Ulla Onerva: Hattaradilemma. Oikukkaiden romantikkojen piiri 1. 332 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Laura Lyytinen.
 

–    – Mutta sitä en voinut hyväksyä, että hattara leimattiin idioottimaiseksi. Joskus hattara oli parasta, mitä maailmasta löytyi. Kerran söin kahvilassa hattaraa pannukakkujen päällä. Kukaan, joka on nauttinut palan sellaista taivasta, ei kutsuisi hattaraa tyhjänpäiväiseksi. – – 

 
 
Ulla Onervan (oik. Ulla Lehtinen) keväällä ilmestynyt esikoisromaani, trilogian aloittava Hattaradilemma on odottanut lukemistaan pitkälle kesään.
 
Naisten viihdekirjallisuudella ei ole enää hetkeen ollut vähättelevää leimaa taakkanaan. Voisi jopa sanoa, että äänikirjabuumin ja koronasta johtuneen poikkeusajan jälkeen viihteestä on tullut kirjallisuudessa jo lähes valtavirtaa.
 
Hattaradilemma on osa tätä ilmiötä. Ulla Onerva tunnetaan entuudestaan some-vaikuttajana. 
 
Kirjan nimeä voi pitää erityisen onnistuneena, eräänlaisena variaationa Jane Austenin Järki ja tunteet -romaanista. Teoksen jännite rakentuu nimittäin pitkälle viihde- ja korkeakirjallisuuden kannattajien vastakkainasetteluun. 
 
Päähenkilö Emma on saanut nimensä Austenin Emma-romaanin mukaan. 

Kuudennesta luokasta lähtien hänellä on ollut tapana lukea koulun aloituksen kunniaksi Emma aina uudelleen: ”En yleensä ole taikauskoinen, mutta otaksuin, että nimikkokirjan lukeminen kutoi ympärilleni turvaverkon.”
 
Emma haluaa ystäviensä Mellin ja Ulpun kanssa puolustaa viihdekirjallisuuden arvoa ja arvostusta. Tytöt perustavat abivuonnaan kouluun kirjallisen piirin, Feministisen piirin perunankuoripaistoksen  ystäville, missä keskustellaan kultivoituneesti tämän kirjallisuuden osa-alueen ansioista… sekä siinä sivussa myös tarpeen tullen tasa-arvon edistämisestä ja ilmastokriisin pysäyttämisestä. 

Säröä lukupiirin harmoniaan tulee kuitenkin siitä, että muutamat pojatkin haluavat osallistua tapaamisiin.
 
Emmalla on takanaan kipeä ja osin käsittelemätön ero keväällä Aaronin kanssa. 
 
Kesäloman mentyä ja abivuoden alkaessa vanhat haavat avautuvat, mutta kouluun tullut uusi poika Eelikin aiheuttaa monenlaista tunnekuohua.  
 
Hattaradilemman erityisenä valttina on naseva ja sujuva vuoropuhelu. Emma poukkoilee ailahtelevien tunteidensa ristitulessa ja analysoi ehtimiseen tekojensa vaikuttimia tai seurauksia.  
 
Hattaradilemman voi nähdä ottavan myös yleisellä tasolla kantaa huoleen lukuharrastuksen vähänemisestä, samaan tapaan kuin vaikkapa muutamat takavuosien nuortenkirjat, esimerkiksi Anne Leinosen Kirjanoita (WSOY 2017) ja Veera Salmen Oboin kirja (Otava 2021), jotka kumpikin kampanjoivat omintakeisesti ja innostavasti lukemisen puolesta. 
 
Asiaankuuluvasti kirjan lopusta löytyy Emman laatima lista 20 parhaasta romanttisesta kirjasta.  
 
 
Kirjan keskushenkilöt ovat kaikki teini-ikäisiä, nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria, joten olisin odottanut kirjan saaneen nuortenkirjaluoksituksen.

Kirja on kuitenkin luokitettu aikuisten kaunokirjallisuuteen, luokkaan 84.2. Kyse on paitsi potentiaalisen kohderyhmän laajentamisen turvaamisesta, myös hiljattain voimaan astuneesta EU-säädöksestä, jonka mukaan kirjalle ei voi enää antaa kaksoisluokitusta.

Todennäköisesti kustantaja luottaa siihen, että nuoret lukijat löytävät kirjan kirjallisuussomen suositusten kautta.

Etuliite "Tyttö, jonka ystävä katosi" ei näytä hyvältä CV:ssä

Heidi Silvan: Turha toivo. Myllylahti 2025. 208 sivua. Kansikuva Karin Niemi.

Oululainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Heidi Silvan on selvästi korottanut panoksiaan pitääkseen nykynuorten kiinnostusta lukemiseen yllä. 
 

Muutaman vuoden takainen nuortenromaani Tyhmästi tehty (2021) hätkähdytti minua niin aiheensa kuin ihmiskuvauksenkin vuoksi. 

 
Juuri ilmestynyt Turha toivo on samoilla linjoilla, ja se on –  jos mahdollista – nuorten keskushenkilöiden karrikoinnin osalta vieläkin raadollisempi. 
 
Tyhmästi tehty ja Turha toivo muistuttavat kumpikin myös melko epäuskottavan joskin koukuttavan juonen punonnan osalta  yhdysvaltalaista dekkarigenreä hyödyntävää YA-kirjallisuutta. 

Lisämausteena Silvan tarjoilee uutuudessaan vielä ehtaa kauhua.
 
Nuortenromaani alkaa vetävästi. Teinit ovat järjestämässä 1970-luvusta ammentavat bileet Olivian kotona, missä asuu myös yhdysvaltalainen vaihto-oppilas Alexia. 

Jenni on luvannut lähteä bileistä yhdessä Siirin kanssa.

Jennin ilta venähtää kuitenkin abiturientti Udon kainalossa ja Siiri katoaa kotimatkallaan keskellä yötä.

 
 
Juoni etenee kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Numeroitujen alalukujen ohessa on myös otsikoituja lukuja, joilla on omat nimikkohenkilönsä. Kertoja heittää lukijalle myös erilaisia täkyjä ja vihjeitä.

Mukana on myös paikallisen verkkolehden päivittyviä uutisia Siirin katoamisesta sekä paikkakuntalaisten kommentteja uutiseen. Ne havainnollistavat paitsi somekeskustelun yleistä arvaamattomuutta niin myös  erilaisia tapoja reagoida teinin katoamiseen.  

Elämä jatkuu kuitenkin myös Siirin katoamisen jälkeen.
 

Kynsilakka oli lohkeillut rumasti. Se pitäisi poistaa, mutta Jenni ei ollut varma, oliko sellainen hyväksyttävää tällaisessa tilanteessa, kun ystävä oli kadonnut. Alexia varmaan osaisi neuvoa. Toisaalta Alexian neuvo varmaankin olisi, että kaikissa tilanteissa naisen tärkein tehtävä oli näyttää huolitellulta.

 
Ulkonäkökeskeinen ajattelu ei typisty vain Jennin oman pään sisään. 

Myös Jennin isä muistuttaa tytärtään, että tämän olisi hyvä ehostaa itseään hieman ennen kuin menee tervehdyskäynnille  Siirin vanhempien luokse.

Ilman meikkiä Jenni toteaa olevansa ”epätäydellinen ja kalvakka”.

 
Myös Siirin äidin itkuinen ja huolittelematon olemus pohdituttaa häntä:
 

Itkuisuuden kyllä pystyi ymmärtämään, mutta homssuisuutta ei. Jenni ajatteli, että jos lehdistö ilmaantuisi perheen oven taakse, kuten muualla maailmassa oli tapana, yhtään kaunista kuvaa ei tuosta naisesta saisi. Edustavan ihmisen lapsen katoaminen synnyttäisi enemmän myötätuntoa kuin huolittelemattoman  – – .

 
Vaikka Jennin on vähitellen entistä vaikeampi pitää omia kulissejaan ja päätään koossa, hän ei silti herkeä tarkkailemasta itseään jatkuvasti: 

Jenni käänsi päänsä sivuun ja näki heijastuksensa sivuikkunasta: utuisen epätarkkana aivan järkyttävän hyvännäköinen näin järkyttyneenäkin.

 
 
Jennin tunnepanssari säröilee seurakunnan paikallisille nuorille järjestämässä tilaisuudessa. Siellä hän tapaa myös monen vuoden tauon jälkeen Eliaksen.

Nykynuorten arkea leimaa alituinen pelko siitä, että joku tallentaa edesottamuksia ja jakaa tiedostoja rajoittamattomasti. 

Tämä teema näkyi jo Tyhmästi tehty -romaanissa ja aihetta sivutaan myös uutuudessa. 
 
”Tyttö, jonka ystävä katosi” ei kuulosta hyvältä mun tulevaisuuden CV:ssä sanoo Jenni ja toteaa vanhemmille tarvitsevansa imagokonsultin.

 
Alkuperäisen katoamistempun suunnitteluun liittyvät  motiivit ovat kaikessa narsistisuudessaan todella kylmääviä.     
 
 
Kontrollifriikki Jenni on yleensä ”todella tarkka siitä, ettei hänen älyään epäilty”. 

Jennin persoona ja tapa reagoida moniin asioihin hälyttää toki ennen pitkää myös lukijan kelloja.

Tyttö, jonka mielestä erilaiset spontaanit tempaukset ovat ”mielenvikaisen hauskoja” ei taida olla ihan järjissään. Paha saa toki lopulta  palkkansa, mutta se ei silti poista lukijan hämmennystä.  

Verrattuna Heidi Silvanin ensimmäisiin nuortenkirjoihin, joissa tyttöpäähenkilöt yleensä käänsivät jonkin saamansa diagnoosin ja erityisyyden lopulta voimavarakseen, niin tässä uusimmassa nuortenromaanissa hän jättää lukijansa  moraalipohdintoineen aika yksin. 

 

 

 

 

 

 

10. luukku: Kun sukujoulut ahdistavat

Alice Oseman: Charlien joulu, kuvitus tekijän, suomentanut Johanna Auranheimo, 144 sivua. Tammi 2023. 

Viime vuosina on ilmestynyt poikkeuksellisen paljon aikuisille suunnattuja kevyitä romaaneja, joiden jujuna on että ne sijoittuvat joulun aikaan.   

Kiinnostava ilmiö on myös Heartstopper-sarjakuvaromaaneista tutun Alice Osemanin Charlien joulu, jota suomennoksen julkaissut Tammi kutsuu  miniromaaniksi. 

Nidotun kirjasen formaatti itsessään on vähän lukevan nuoren kannalta miellyttävä: rivitys on väljä, mukana on myös puhelinviestiketjuja  ja Osemanin kuvitus on runsasta. 

Miniromaanissa päästään seuraamaan Heartstopper-sarjakuvaromaanin poikaparin, Charlien ja Nickin, erilaisten paineiden täyttämää joulun aikaa. Syömishäiriösta toipuva Charlie on ollut kuntoutuksessa, mutta vahvasti syömisen ympärille rakentuva joulun aika ei helpota tunnemyrskyjä. 

Luvuissa seurataan Charlien lisäksi hänen isosiskonsa Torin ja pikkuveljen Oliverin reaktioita, kun Charlie pakenee ahdistavaa sukujoulun tunnelmaa Nickin luokse. 

Bonuksena kirjassa on tärppinä ensimmäinen luku Osemanin esikoisromaanista Yksinpeli, joka ilmestyi hänen ollessaan 19-vuotias. Siinä keskushenkilönä on Charlien isosisko Tori. Tammi on julkaissut tänä vuonna myös Yksinpelin Viia Viitasen suomennoksena. 

Kun huvipuistossa kuuluu riemun ja kauhun kiljahduksia...

 

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa. 363 sivua. Tammi 2023. Kansikuva Laura Lyytinen. 

 

 

 

 

– – Minussa on kiinni terästä, puuta, betonia ja rautaa. Kuortani on muokattu kiinnittämällä siihen satoja rakennuksia, sitten ne on taas revitty pois. Rakennettu uusia tilalle.

Mahtavat huvilaitteet painavat ja rusentavat, niiden perustukset on upotettu syvälle, kerroksieni pohjiin asti. Ravintolat ja varastot ovat osa minua, mutta alati muutettavissa.

Kukaan ei kysy minulta, mitä haluaisin hävittää ja säilyttää. Kukaan ei tiedä, mikä on minulle rakkainta. Sellaista, mitä ilman en voi elää.

 

 

Ella Paijan (1990) Soita minulle karusellin kelloa on omintakeinen nuortenromaani.

 

Erikoiskirjastonhoitajana työskentelevän Paijan esikoisen yhtenä näkökulmahenkilönä on huvipuisto, joka esitetään tuntevana ja myös erilaisiin toimintoihin pystyvänä hahmona. 

Nuortenromaani sijoittuu hyvin tunnistettavasti Tampereen Särkänniemen huvipuistoon. 

 

Kesäkauden alkaessa huvipuistoon palkattujen kesätyöntekijöiden keskuudessa järjestäydytään jälleen erilaisiin arvohierarkioihin tehtävien vastuullisuuden ja aiemman työkokemuksen perusteella. 

 

Yksi uusista kesätyöntekijöistä on omissa oloissaan viihtyvä ja tarkkaileva Teemu, joka nauttii ensimmäisestä kesästä kaukana kotoa.   

 

Huvipuistoin laitteisiin ilmaantuu outoja vikoja,  vuoristoradan huoltomies kuolee oudoissa olosuhteissa ja kolmevuotias lapsi katoaa mystisesti.

 

Dekkarijuonteen ohessa viritellään jännitteisiä ihmissuhdekuvioita.

 

Takakannessa romaania kuvataan kesäisesi trilleriksi.

 

Yli 300 sivustaan huolimatta kirja on nopealukuinen, mikä johtuu lyhyistä luvuista, joissa näkökulma ja ääni annetaan huvipuiston lisäksi siellä työskenteleville nuorille. 

 

Paijan romaania voisi luonnehtia eräänlaiseksi uuskummaksi: arkeen työntyy yliluonnollisia säikeitä. Mitään onnelliseksi kiertyvää loppuratkaisua ei ilmaannu, asiat jäävät ratkaisematta. 

 

Romaanin erityinen ansio piilee kuitenkin arjen kuvauksessa: nuorten kesätyön kuvauksia ei  ole liiemmälti näkynyt nuortenkirjoissa. 

Uskoisin jopa, että Linnanmäen ja Särkänniemen huvipuistojen seuraavaan kesätyörekrytointiin tulee Paijan romaanin takia vielä nykyistäkin enemmän hakemuksia: sen verran samastuttavasti ja houkuttelevasti Ella Paija kuvaa eräänlaisen suljetun tilan jännitteitä! 

Uskon, että tarkkailen itsekin huvipuiston miljöötä aivan toisella tavalla seuraavalla kerralla.

 

 

 

Todellisuus jakautuu Marisha Rasi-Koskisen kiehtovassa digiajan nuortenromaanissa

 

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet, WSOY 2022, 416 sivua, kansikuva Sanna-Reetta Meilahti.

 

 

 

Kadun nimi on Turnaround. Turnaround niin kuin täyskännös. Käänny ympäri, muuta mielesi ja ajattele asia uudestaan, palaa lähtöruutuun vaikka menettäisitkin vuorosi. Oikeasti nimi tarkoittaa kääntöpaikkaa. Katu ei johda mihinkään, alun perin se oli vain umpikuja jonka päässä voi kääntää auton. Talot rakennettiin vasta myöhemmin, sitten kun tila loppui niin kuin se aina loppuu kasvavissa kaupungeissa. Siinä missä katu päättyy, koko kaupunki päättyy. Yhtä hyvin nimi voisi olla Deadend, umpikuja. Kadun päättymisen takia ja muutenkin. Sen vuoksi mitä yhdessä taloista kerran tapahtui. – – 

 

 

Ian on elänyt lähes koko elämänsä pyörätuolissa varhaislapsuudessa tapahtuneen onnettomuuden takia. Hän asuu yksinään huipputeknologialla varustetussa kotitalossaan ja kerää erilaisia ääniä ja julkaisee verkossa musiikkiaan. Ian pelaa videoroolipelejä yhdessä eri puolilla maailmaa asuvien pelaajayhteisöjen kanssa virtuaalisessa outerspacessa.

 

K, Koo, Cay tai Katerine elättää itsensä hanttihommilla ja on tottunut huolehtimaan muidenkin asioista. 

 

Elias on saapunut Suomesta  löytökoira Mapan kanssa Englantiin selvittämään biologisen isänsä jälkeen jättämää perintöä. Eliaskin pitää erilaisista peleistä – perinteisten lautapellien ja shakinpeluun lisäksi hän harrastaa myös videopelejä:

 

Videopeleistä suosikkejani ovat ne, joissa tutkitaan maailmaa ja tehdään valintoja. Enemmän kuin ennalta määrätyn pelijuonen läpäiseminen, minua kiinnostaa se millä tavoin tapahtumat ja asiat ovat suhteessa toisiinsa ja mitä uutta pelitilanteessa voi syntyä. Kaikkein eniten tykkään roolipeleistä. Ohjelmoidulla maailmalla on aina rajat, kun taas roolipelissä mitään ei ole koodattu etukäteen. – – 

 

Kolmen taustoiltaan erilaisen teini-ikäisen nuoren kohtalot solmiutuvat yhteen englantilaisessa pikkukaupungissa, Turnaroundin kadulla. 

 

Alueen asukkaat vihjailevat Eliakselle katuun ja sen varrella sijaitseviin rakennuksiin liittyvästä huonosta karmasta. 

 

Romaanissa on myös sivuhenkilöitä, jotka eri tavoin vaikuttavat tapahtumien kulkuun:  naapurikyylä ja korttelipoliisi herra Atkinson, Eliaksen biologisen isän naisystävä on taidemaalari H. C. Walker. Etenkin romaanin toisella puoliskolla keskeiseen osaan nousee myös K:n, Koon, Cayn tai Katerinen syrjäytynyt Jonas-veli. 

Tärkeä sivuhenkilö on myös  rouva Angel, joka ei kestä valoa ihollaan ja näkee toisten ihmisten unia. Hänen tyttärensä Caroline ottaa kuvia paitsi itsestään myös kadun satunnaisista ohikulkijoista – tai antaa ohikulkijoiden ottaa valokuvia itse valitsemistaan kohteista. Valokuvat auttavat rouva Angelia hänen sairaudestaan johtuvan rajatun todellisuuden hahmottamisessa. 

Rasi-Koskisen aiemmassakin tuotannossa (etenkin aikuisten romaani REC, S&S 2020) valokuvilla on iso rooli. Verkkosivuillaan Rasi-Koskinen kertoo valokuvista, joita ei ole ottanut. Valokuvaamisesta romaanin rakennusaineksena hän kirjoittaa myös Parnasson uusimman numeron esseessää Katveessa. Kertomisen sivutuotteita.

Elias tajuaa suunnitelleensa roolipelistä eräänlaisen lautapeliversion, ”Sellaisen jossa oleellista ei ole ollut niinkään päämäärä vaan matka sinne”. 

 

 

 

Romaani leikittelee kolmen keskushenkilön ja kaikkitietävän kertojan näkökulmilla ja tapahtumia kuvataan yhdeksän vuorokauden aikajänteellä. 

Perustellusti voi sanoa Marisha Rasi-Koskisen vievän nuortenkirjallisuudessa tyypillistä kerrontakeinoa, näkökulmatekniikkaa,  aivan uudelle tasolle. 

 

Pitkälti yli sata ensimmäistä sivua hieman yli 400-sivuisesta romaanista  kuljettavat tarinaa melko perinteisen realistisen nuortenromaanin tapaan, kun vihjataan mysteereihin, tuleviin onnettomuuksiin ja yllätyspaljastuksiin.  

Neljänneksi keskushenkilöksi työntyy Jonas, K:n, Koon, Cayn tai Katerinen veli, joka kiepauttaa kerronnan aivan uuteen asentoon. 

 

Pudonneista kasvaa komea yhteisöllisyyden kuvaus. 

Kukin keskushenkilöistä tulee autetuksi, huomioon otetuksi ja nähdyksi. Jokainen heistä vaikuttaa toiminnallaan toisten elämään. 

Itsenäisyys ei ole sitä, ettei tarvitsisi toisia, minulle sanottiin. Tarvitsevuus ei ole sama asia kuin riippuvuus. Sanottiin myös, ettei avuliailla ihmisillä aina ole pahat mielessään. Jotkut haluavat auttaa silkasta auttamisen halusta. 

  

Putoamisen metaforaa kuljetetaan läpi romaanin. 

Ihmisten lisäksi musiikkikin putoaa, vajoaa. 

Rasi-Koskisen kerroksellinen romaani vaatii lukijaltaan jokseenkin herpaantumatonta keskittymistä, sillä vaarana voi olla, että lukijakin putoaa (sic!) kärryiltä, jos ei pidä varaansa. 

Eliaksen tapaan lukijallekin tulee aika ajoin tunne, että on”  jäänyt jotain huomaamatta tai tajuamatta”. 

Toisaalta... mahdanko ollakaan paras asiantuntija määrittämään nykynuorten laajojen asiakokonaisuuksien hahmotuskykyä?  Ehkäpä he ovat juurikin saaneet siihen harjaannusta erilaisilla alustoillaan? 

 

H. C. Walker tiivistää Koon kanssa käymässään keskustelussa yhden teoksen keskeisen moton: ”Ihminen tarvitsee tarinoita selviytyäkseen”. 

Toivottavasti Rasi-Koskisen romaanistakin  tulee monelle  nuorelle sellainen tajunnan ja todellisuuden atomeiksi räjäyttävä tarina, joka innostaa etsimään lisää tarinoita. 

 

 

 

 

Ekakerta rakkaudessa ja kuolemassa

Heidi Silvan: Tyhmästi tehty, 263 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Karin Niemi.

 

 

Sieluun sattui. Sisäelimet kääntyivät ympäri, kouristelivat ja supistelivat tuskaisesti. Hengitys oli pinnallista.

 

Tältä tuntuu rakkaus, Iris ajatteli dramaattisesti ja hymyili heti perään: onneksi kukaan ei tiennyt, miten suureellisia hän ajatteli. 

 

Näin raadollisesti 15-vuotias tyttö kuvaa tuntojaan Heidi Silvanin nuortenromaanissa Tyhmästi tehty. 

 

Heidi Silvan debytoi vuonna 2018 nuortenromaanilla John Lennon minussa. 

Hän on kuvannut samastuttavasti nuoria tyttöpäähenkilöitä, joiden erityisyys kääntyy usein voimavaraksi.  

 

Tyhmästi tehty on ihan uutta Silvania.  Sitä  voisi luonnehtia dekkarimausteilla ryyditetyksi  YA-romaaniksi.

Samankaltainen tyyli ja jännitteisyys on tuttua yhdysvaltalaisen Karen M. McManuksen suomennetuista YA-romaaneista Yksi meistä valehtelee ja Yksi meistä on seuraava (WSOY 2018 ja 2020, suom. Inka Parpola).  

 

Silvanin uutuus herätti minussa hämmennystä ja jopa ahdistusta: samastuvatko nuoret oikeasti näin raakaan ja tunteettomaan kuvaukseen?  

 

Josefiina, Iris ja Elsa ovat bestiksiä. Tyttöjen välinen lojaalius kuitenkin murenee nopeasti, kun kuvioihin tulee poika, joka sekoittaa Iriksen ja Josefiinan päät. 

 

Leo oli komea. Hän oli tavanomaista ristiveristä hieman tummempi, ruskettunut ja lihaksikas, ja hänellä oli hymykuopat, joita hän mielellään väläytteli. Iris tiesi, että melkein kaikki koulun tytöt olivat jossakin vaiheessa olleet ihastuneita Leoon. Komeisiin, itsevarmoihin poikiin oli helppo ihastua.

 

– – Leo oli testosteronia kipinöivä, tulennuolema toteemipaalu.

 

Silvanin tyyli on raflaava ja kerronta pitää kyllä lukijan pihdeissään. 

Heti romaanin alussa lukijalle selviää, että yksi kolmesta tytöstä kuolee. 

 

Tytöt hyväksikäyttävät poikia, nöyryyttävät heitä myös julkisesti, mutta antavat myös poikien hyväksikäyttää heitä seksuaalisesti ja tunnetasolla.

 

 

Josefiina kertoo Leon kanssa sopimastaan käytännöstä:

 

”Me sammutettiin puhelimet ennen kuin mentiin sänkyyn.” 

”Miksi?” 

”Ettei kumpikaan kuvaa tai äänitä toista. Tai pidä linjaa auki kolmansille osapuolille. Leo on vähän vainoharhainen”.

 

Vähin erin lukijalle paljastuu, että  tytöillä ja etenkin heistä yhdellä vippaa päästä pahemman kerran...

 

Silvanin nuortenromaani nosti mieleeni välittömästi Varpu Vilkunan nuortenromaanin Tumma nauha  (Tammi 1995). 

Vilkunan nuortenromaani sijoittuu maaseutupaikkakunnalle. Neljä parikymppistä nuorta on tuntenut toisensa lapsuudesta lähtien. Illanvietto naapurikylässä päättyy traagisesti. Yksi nuorista joutuu paikallisen nuorisojengin pahoinpitelemäksi ja menehtyy saamiinsa vammoihin.

Tumma nauha kuvasi kouriintuntuvasti ystävien kokemaa syyllisyyttä, vaikka he eivät olleetkaan suoranaisesti syyllisiä ystävän kuolemaan. 

Kun vertailee  Vilkunan Tummaa nauhaa Silvanin romaaniin, näyttää siltä, että 25 vuodessa kotimaisen nuortenromaanin etiikka ja moraali ovat tyyten rapautuneet.

Moraalinen tuomio annetaan nimittäin ainoastaan romaanin nimessä.  

 

”Me ollaan nuoria, ensikertalaisia sekopäitä. Ei meitä rangaista”, toteaa yksi tyttökolmikon jäsenistä kepeästi, kun henkirikos on vasta suunnittelun asteella.