Hoopoilevat aikuiset vauhdissa

Annika Eräpuro: Hili & Ola ja mahdoton Mauri, 144 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Jukka Lemmetty.

Lukutaidon alkuun tarkoitettujen, typografialtaan helppolukuisten lastenromaanien määrä on vähentynyt roimasti, kun WSOY ja Tammi lopettivat muutama vuosi sitten kokonaan nimekemäärältään runsaat Werneri-, Vihreä varis-, Kirjava kukko- ja Keltanokka-sarjat. Niissä ilmestyi monipuolisesti eri kirjailijoiden teoksia, jotka sarjoittuivat sankariensa mukaan myös kustantajasarjan sisällä (esim. Marja-Leena Tiaisen Jääprinsessa- ja Antti-sarjat, Kari Levolan Rouslain-, Tuula Korolaisen Aapo-, Katri Tapolan Väinämö-, Hannele Huovin Atte-, Raili Mikkasen Histamiini- ja Tuula Sandströmin Weeti-sarja). 

Ainoastaan Timo Parvelan Ella, Nina Hakalahden Tuukka-Omar ja Tapani Baggen Kaisa-sarja ovat jääneet jäljelle, ja niistä on nyt brändätty ulkoasujaan myöten aivan omat hahmovetoiset sarjansa.

Kotimaisten helppolukuisten lastenromaanien systemaattisempi julkaisu näyttää nyt keskittyvän paljolti Kariston kontolle. Juonenkäänteiltään sopivasti koukuttavan ja muotonsa puolesta helpon kriteerit täyttävät mm. Johanna Hulkon Geoetsivät, Kalle Veirton Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka- ja Sählymestarit- sekä  Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjat. 

Myös Kirsti Kurosen jo päättynyt Kuituset-sarja sympaattisine kaksospoikineen oli mainio kotimainen panostus. 

Toivottavasti Karistolla keskitytään vastaisuudessa enemmän näiden helppolukuisten kirjojen kuvituksen ja typografian nyansseihin. Laadukasta kuvitusta pitäisi järkiään lisätä ja kiinnittää enemmän huomiota myös sivujen taitolliseen yleisilmeeseen. Lapset ottavat lukutaidon hyvin eritahtisesti haltuun, ja visuaalisilla jipoilla on entistä isompi rooli lukemaan houkuttelussa. 

Nähtäväksi jää, kehkeytyykö Annika Eräpuron Hilin ja Olan seikkailuistakin sarja. Vuonna 2002 Rämäpää ja Rääpäle -lastenromaanilla debytoinyt Eräpuro on julkaissut ennen tätä kevään uutuutta viisi lastenromaania ja yhden kuvakirjan yhdessä Mika Launiksen kanssa. Eräpuron lasten tuotannossa vilisee karismaattisia ihmis- ja eläinsankareita.

Persoonalliset tai muutoin koomisesti käyttäytyvät aikuiset ovat lastenkirjallisuuden vakioaineistoa. Koohottavien ja itsensä tavan takaa naurunalaiseksi saattavien aikuisten ajatellaan tekevän hyvää lapsen itsetunnolle. Lapsesta on hauska tuntea ylemmyyttä aikuisiin nähden, kun tosielämässä aikuiset kuitenkin pitkälle sanelevat säännöt lapsen arjessa. 

Hili ja Ola, Hillevi ja Olavi, ovat kaksosia, mutta heillä on kuitenkin ihan erilaiset luonteet ja aivoitukset. Ola on tutkijatyyppiä ja Hili huolehtii ja huolestuu herkästi myös muiden asioista.

Sisarusten vanhemmat ovat astronautteja ja joutuvat vaativan työnsä vuoksi olemaan pitkiäkin aikoja poissa kotoa. Lapset majoitetaan yleensä hattutaiteilija neiti Ännän luokse. Häneltä löytyy neuvoja ja empatiaa moneen arkiseen tilanteeseen:

Neiti Än oli myös hyvä antamaan neuvoja milloin missäkin tilanteessa.  

Jotenkin ihmeesti hän tuntui ymmärtävän sellaisiakin ihmisiä, joita ei ollut edes nähnyt. Esimerkiksi Hiliä koulussa kiusanneesta Heiskasta, siitä ärsyttävästä ääliöstä, hän puhui heti kuin vanhasta tutustaan. Eikä hän nimittänyt Heiskaa ärsyttäväksi ääliöksi, vaan osasi puhua niin kauniisti ja viisasti, että kohta jo Hilikin alkoi tuntea sääliä sitä paukapäätä kohtaan.  

–  Sellaisia ne kiusaajat ovat, neiti Än oli sanonut höyryävää häränlientä hämmentäessään. – Jos niille yrittää sanoa järjen sanan, ne vain kääntävät sen päälaelleen ja väittävät, että heitä tässä on väärin kohdeltu. Surua niillä on sisällään, surua ja pahaa mieltä. – –  

– Koeta vain olla niin kuin et välittäisi, neiti Än neuvoi ja pölläytti liemeen valkopippuria. – Muista, että kiusaajat ne itse ovat loppujen lopuksi pahimpia pelkureita

Mutta tällä kertaa neiti on niin inspiraationsa vallassa, että ei voi ottaa lapsia luokseen. Vähemmän mieluisa kakkosvaihtoehto on Sirilinda-täti, joka asuu kaukana ja pahanhajuisessa tehdaskaupungissa.  

Tädillä on jatkuvasti haku päällä miesten suhteen, ja nyt täti kertoo kohdanneensa unelmien miehen, Maurin, joka onkin vokotellut aika konkreettisesti tädin pauloihinsa. 

Kaupungin liepeillä lymyilee myös pankkirosvoja, ja poliisit ovat jatkuvassa hälytystilassa rosvokoplan kiinni saamisen takia. 

Hän [Mauri] oli iso, paksu miehenkörmy, jonka tukka oli sotkussa ja parta pörhötti joka puolelle. Pienissä silmänsirriköissä oli pölähtänyt katse, ja kun turpeat huulet vielä lerpottivat auki, hän ei tehnyt maailman älykkäintä vaikutelmaa. Alkoi jo tuntua, ettei hän ehkä osannut puhua lainkaan. Mutta se oli kyllä ihan väärä luulo.  

–   HÄH? hän möläytti, niin lujaa että lattia tärähti. 

Brittiläiset lastenkirjailijat Andy Stanton (Herra Gummi -kirjat, Schildts & Söderströms, v:sta 2014, suom. Jaana Kapari-Jatta) ja David Williams (Herra Lemu, Tammi 2014, suom. Jaana Kapari-Jatta) ovat kehittäneet löyhkäävistä, mieron tielle joutuneista miehistä aivan oman lapsiin vetoavan taiteenlajinsa. 

Jukka Lemmetyn kansikuvassa vilautetaan Maurin repsahtaneesta ulkomuodosta vain hieman isoa nenää ja partaa, muu jätetään lapsilukijan mielikuvituksen varaan. 

Eräpuron lastenromaanissa anarkia jää brittiesikuviaan teennäisemmäksi. Odotuksen mukaisesti onnelliseksi kiertyvään loppuratkaisuun pakataan paljon jännitteisiä tapahtumia, kuten avaruusaluksen hätälasku ja Sirilinda-tädin rakkauden uusi roihahdus.

Asioiden jakamista

Viime perjantaina oli Tampereen pääkirjastossa Metsossa jälleen mahdollisuus nauttia lasten- ja nuortenkirjailijoiden ja heidän lukijoidensa aidosta kohtaamisesta. 

Tällaisten tilaisuuksien jälkeen rouva Huulle tulee seesteinen ja rauhallinen mieli: ei peliä ole vielä menetetty, mitä tulee lasten ja nuorten kiinnostukseen kirjoja ja lukemista kohtaan! Lasten- ja nuortenkirjailijat ovat sanavalmiita ja esiintymiskykyisiä oman työnsä puolesta puhujia. 

Työstään ja kirjoistaan olivat keskustelemassa viime aikoina erilaisia lasten- ja nuortenkirjallisuustunnustuksia saaneet Tuula Kallioniemi (Lastenkirjapöllö- ja Tirlittan-palkinto 2013), Johanna Hulkko (Arvid Lydecken -palkinto 2014), Jyri Paretskoi (Topelius-palkinto 2014) ja Netta Walldén ( Anni Polva -tunnustuspalkinto 2013). Tilaisuuden juonsi Kirsti Kuronen (Topelius-palkinto 2011).

Paitsi lasten- ja nuortenkirjojen kirjoittaminen niin myös niistä puhuminen on hauskaa.
Sen todistivat Johanna Hulkko (vas.), Tuula Kallioniemi, Netta Walldén,
Jyri Paretskoi ja Kirsti Kuronen viime perjantaina Tampereen Metsossa. [kuva PHH]   

Paikalla oli Tampereen yhteiskoulun lukion oppilaita opettajansa Vuokko Tolosen johdolla. Oppilaat kyselivät virkeästi ja fiksusti, kaikki kirjailijat ja juontaja-kirjailija Kuronen osasivat kohdentaa esityksensä ennen muuta nuorempia kuulijoitaan ajatellen, mutta silti siten että myös paikalla ollut  aikuisyleisö sai kuulemastaan monenlaista uutta sytykettä.

Tapahtuman järjestivät Suomen nuorisokirjailijat ry ja Tampereen kaupunginkirjasto.

Tässä muutamia puolentoista tunnin tilaisuudesta poimimiani keskustelun säikeitä:

Viime vuonna  Geoetsivät-sarjalla lastenkirjallisuuteen tullut Johanna Hulkko korosti, että jos aikuiset haluavat päästä lähemmäs lasten ja nuorten kokemusmaailmaa, heidän kannattaa lukea lasten- ja nuortenkirjoja.  

Jossittelu siitä, pystyykö keski-ikäistynyt tai peräti vielä ikääntyneempikin lasten- ja nuortenkirjailija samastumaan nykylasten ja -nuorten maailmaan on Hulkon ja muiden kirjailijoiden mielestä turha, sillä jokainen meistä aikuisistakin muistaa toki edelleen lapsuuden ja nuoruuden perustunnot. 

Tuula Kallioniemi suosittaa lasten- ja nuortenkirjallisuuteen edelleen liitettävän opettavaisen painolastin sijasta käyttämään ”termiä” empaattisuus, joka sopii paremmin asiayhteyteensä!

Kirsti Kurosen työn alla oleva käsikirjoitus on kokeellinen niin tyylilajinsa kuin aihepiirinsäkin suhteen. Jätetään tässä vaiheessa vielä paljastamatta tämän enempää. On kiinnostavaa, että realistiseen nuortenkirjallisuuteenkin etsitään nyt uusia vivahteita!

Netta Walldén on kirjoittanut jo kolme Ruben-lastenromaanisarjan osaa ja kuvannut niissä myös monia originelleja aikuisia. Kolmannessa Ruben ja ratikkaralli hän käsittelee muun muassa aikuisen ihmisen vapauden kaipuuta. Kustantaja yritti tehdä hienoista sensurointia kohtaukseen, jossa kerrottiin ohimenevästi masentuneesta, luomistyönsä keskellä kipuilevasta kirjailijasta.   

Erityisen kiinnostava oli Walldénin toteamus siitä, että fantasia antaa toisinaan uskottavuutta käsitellä rankkojakin aiheita esimerkiksi hienoisen huumorin siivittämänä.

Walldén toi myös nasevasti esiin sarjakirjallisuuteen sitoutumisen kaksijakosiuuden: toisaalta sarjakirjan kaavamaisuus tuntuu hänestä helpottavalta, kun ei tarvitse joka kirjaan luoda uusia hahmoja ja miljöötä, mutta luovuuden kannalta sarjamuotisuus on myös rajoittavaa: kirjailijan uudistuminen sarjan sisällä ei ole mahdollista, korosti Walldén.

Tätä samaa rouva Huu aina välillä hokee, sarjakirjallisuuden lukuhalua nostattavat ansiot hyvin tiedostaenkin, ja siksi on välillä hyvä kuulla samansuuntaisia ajatuksia myös kirjailijan itsensä kiteyttämänä! 

Jyri Paretskoi sai nuortenkirjalijana poikkeuksellisen hyvän startin, kun hänen esikoisromaaninsa Shell´s angles noteerattiin heti Topelius-palkinnon arvoiseksi. 

Paretskoilla on Iisalmella hänen omien sanojensa mukaan 350 yläkouluikäisen koelaboratorio, ja kotona vielä 14- ja 15-vuotiaat lapset. Paretskoin seuraava nuortenromaani ilmestyy jo ensi syksynä.

Yleisöpuheenvuorossa kalajokelainen opettaja kiteytti loistavasti syrjäkylillä pitkien välimatkojen takana asuvien lasten ja nuorten arkea: jos ikätoverit asuvat kaukana, kirjastosta voi aina hankkia helposti kirjaseuraa!

Lasten- ja nuortenkirjailijoiden ja lukijoiden kohtaaminen on teemana myös Grafomaniassa. Siellä keskustellaan siitä, kuinka kirjailijoiden tulisi suhtautua koululaisten kirjailijaesitelmiä varten tekemiin kysymyksiin.

suurennuslasi, kaukoputki vai kaleidoskooppi?

Tällä viikolla vietetään jälleen kouluissa ja kirjastoissa valtakunnallista Lukuviikkoa, joka keskittyy nuorten lukuharrastuksen vaalimiseen. Lukuviikon organisoija Lukukeskus on koonnut sivuilleen napakan paketin 10 faktaa lukemisesta.

Lukukeskuksen sivujen kautta pääsee myös Kirjastokaista.fi:n videoihin, joissa kirjailijat Vilja-Tuulia Huotarinen, Siri Kolu, Mika Wickström, Salla Simukka ja Aleksi Delikouras perustelevat lukemisen mielekkyyttä ja siitä saatavia etuja.

Lasten- ja nuortenkirjoissa pitäisi olla paljon nykyistä enemmän kuvituskuvia lukemisesta mieluisana ajanvietteenä. Tämä Salla Savolaisen kuvituskuva on yksi suosikeistani ja se löytyy  Riina Katajavuoren kirjasta Mennään jo kotiin, Tammi 2007.

Nuorten lukemisesta puhuttiin myös äskettäin ykkösen aamu-tv:ssä. Toimittaja Heta-Leena Sierilän haastateltavina olivat kirjailija Siri Kolu ja tiimiesimies Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta. 

Kakon kommenteista kuulsi läpi käännöskirjallisuuden ylivoimaisuus: kotimainen nuortenkirjatarjonta on kirjakaupassa auttamatta alakynnessä. Petra Kakko käytti termiä ”peer pressure” kuvaamaan vertaisryhmien joukkopainetta, joka vaikuttaa paljon nykynuorten lukumieltymyksiin.

Sähköisistä medioista erityisesti televisiossa lasten- ja nuortenkirjat ovat saaneet viime aikoina kiitettävästi lähetysaikaa.

Jokainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka uhraa omaa työaikaansa propagoidakseen eri medioissa tai kirjailijavierailuilla paitsi omaa uutuuskirjansa niin myös yleisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta, ansaitsee rouva Huun mielestä ruusun ja tsemppistipendin!



Finlandia Junior -raadin ja lopullisen voittajan valitsijan julkistus on herättänyt kentällä vaimeaa mutinaa. On käytetty jopa niinkin raflaavaa sanaa kuin "skandaali". Toisaalta yhtä moni on suhtautunut asiaan huumorilla, jonka alta kuultaa myös pieni väsähtäminen tuulimyllyjä vastaan taistelemiseen.
Eräs lastenkirjailija kommentoi asiaa rouva Huulle lähettämässään sähköpostissa tänä aamuna mm. seuraavasti:

Kirjasäätiön agendalla lastenkirjallisuus ei ole kirjallisuutta vaan jotain muuta – muilla Finlandioilla on jakajat, jotka ovat kirjallisesti sivistyneitä. 

Lastenkirjallisuushan on meidän kaikkien kirjallisuutta: jokaisella meistä on kosketuspinta siihen oman lapsuuden ja nuoruuden lukuelämystemme kautta. 

Niinpä Finlandia Junior -esiraadin jäsenet ja palkinnon saajan valitseva Duudsonien Jarppi ovat toki kiistämättä – kaiken muun ammatillisen asiantuntemuksensa ohessa – myös lastenkirjallisuuden tuntijoita.

Lastenkirjallisuuden mediahuomion vähentymisen ja sattumanvaraistumisen jälkeen tämä kahdesti, eli ehdokasasettelun julkistuksen ja palkinnon saajan julkistuksen päivinä, saatu Finlandia Junior -uutisointi on tälle kirjallisuuden alueelle nykyisin kullanarvoista. 

Ankeimmissa uhkakuvissani se saattaa pian jäädä jopa ainoaksi isoksi mediapanostukseksi kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, kun palkintoraatien summaukset ja nostot sekä yleiskuvan muodostaminen vuoden tarjonnasta saavat tiedotusvälineissä edes kohtuullista huomiota ja paneutumista.

Finlandia Junior -raadeista on vuosien mittaan karsittu se pienikin asiantuntemuksen hippunen, joka siellä aiemmin on ollut.

Lasten ja nuorten parissa työskenteleminen näyttää nykyisin olevan riittävä meriitti Finlandia Junior -palkinnon kattauksessa. Näkökulman muodostamisessa ei siis juurikaan kaukoputkea käytetä. 

Suomen Kirjasäätiö ja sen edustamat kustantajat viehättyvät enemmän kaleidoskoopin yllätyksellisistä ja raflaavistakin näkymistä, joissa mutu-tuntumat ja haltioitumiset yksittäisistä teoksista antavat pariksi päiväksi nostetta ja myyntiä kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. 

Karo Hämäläisen Samulista Dostojevskiin, eli kunnioitetaan lasten ja nuorten erilaisia lukupolkuja

Rouva Huu reissasi sunnuntaina Ouluun ja eilinen päivä myöhäiseen iltaan asti hujahti Lukuinto-hankkeen pilottiryhmien koulutuksessa.

Pohjois-Suomen pilottiryhmät olivat koolla Oulusta, Sodankylästä, Taivalkoskelta ja Kempeleeltä. Mukana oli opettajia ja kirjastoväkeä. Tunnelma oli tiedonhaluinen ja virkeästi kantaa ottava.

Hankeen koordinaattorit, Marianna Junes, Reija Loukusa-Ahonen ja Eeva Kurttila-Matero, ovat ottaneet tuntumaa myös paikallisiin lapsiin ja nuoriin ja kysyneet heiltä, mikä lukemisessa eniten houkuttaa tai hiertää.

Alakoululaiset löysivät lukemisesta viisautta, eläytymistä, hauskuutta ja ymmärrystä.

Yläkoululaiset pitivät plussana sitä, että lukeminen vei huomion pois omista ongelmista ja väsyttää sopivasti ennen nukahtamista. 

Kiinnostavaa oli myös se, että monet yläkoululaisista pitivät lukemiseen liittyvästä ”rauhassa olemisesta”, siitä että lukiessa pystyi sulkemaan muun maailman ulkopuolelle. 

On helppo uskoa, että tällainen itsekseen oleminen ei hektistä arkea eläviltä nykynuorilta muutoin enää juuri onnistukaan!

Toisaalta yläkoululaiset selittivät lukemisen vähäisyyttään myös seuraavilla argumenteilla:

"Lukeminen sattuu päähän", "se koukuttaa liiaksi", "ei jaksa mennä kirjastoon" tai  "on kiire".. 

Toisaalta koululaiset myös katsovat mieluummin elokuvia, syövät herkkuja ja viettävät aikaa kavereiden kanssa kuin käyttävät aikaansa lukemiseen. 

Monet koululaiset kaipasivat Lukuinto-hankkeen gallupissa myös kouluihin enemmän säännöllisiä hetkiä ääneen lukemiselle sekä kirjavinkkausta. Tämä kuulostaa hyvältä, ja tähän tarpeeseen on totta vie  pystyttävä vastaamaan! 

Kahvi- ja lounaspöytäkeskusteluissa tuli jälleen kerran toteen puhutuksi se, kuinka tärkeää on aito vuorovaikutus lapsen kanssa lukuharrastuksen eri vaiheissa.

Rouva Huu on myös saanut konkreettisesti kuopuksen lukupolkuja seuratessaan havaita, kuinka tärkeää olisi se, että vanhemmat ja muut aikuiset osaisivat jättää riittävästi liikkumatilaa myös lapsen omalle spontaanille lukuharrastukselle, joka voi edetä hyvinkin oikullisia polkujaan.

Äskettäin 12-vuotta täyttänyt kuopus innostui kymmenvuotiaana korttitempuista ja lähitaikuudesta. Nopeasti hän otti aihealueen kotimaiset tietokirjat ja pian myös netin korttitemppuvideot haltuunsa. Joululahjaksi hän toivoi pokerisalkkua. 

Valppaana ja asian päällä työn puolestakin istuvana äitinä suosittelin hänelle tuolloin ikäänsä sopivasti ja aihepiiriltään mielestäni erityisen osuvasti Karo Hämäläisen Samuli, taikurimestari -kirjaa, joka on ilmestynyt vuonna 2010 Tammen Kirjava kukko -sarjassa.

Luottamustoimen takia sain työkappaleeksi suomalaisen pokeripelaaja Pekka Salmen elämäkerran Kasinokeisari (Helsinki-kirjat 2011), jonka on kirjoittanut Jorma J. Mattila. Tiedonjanoinen poika luki kirjan.

Salmi kertoi elämäkerrassa lukeneensa Fjodor Dostojevskin Peluri-romaanin. Poika tuli luokseni ja kysyi, mahtaako meillä olla kyseistä kirjaa tai löytyisikö sitä kirjastosta. 

Hiukan vinosti hymyillen lupasin tuoda kirjan hänelle työhuoneen kirjahyllystä: romaanista oli ilmestynyt vuonna 2009 Olli Kuukasjärven uusi suomennos Otavan kautta.

Ja poika luki Pelurin, nuoren miehen muistiinmerkintöjä. Varovasti tiedustelin jälkeen päin, mitä hän oli kirjasta tykännyt. ”Olihan siinä aika paljon puistossa kävelyä ja keskustelua, mutta muutama ihan hyvä korttipelikuvauskin…”

Sittemmin, kun pikkuveli on vähitellen tajunnut lukemansa kirjailijan klassikkoaseman, hän on jo kääntänyt tämän lukukokemuksen voitokseen ilkkumalla isommille sisaruksilleen: hän on heistä ainoa, joka on ylipäätään lukenut Dostojevskia!

Mitä tällä anekdootilla haluan sanoa?

Opettajien, kirjastonhoitajien, lasten vanhempien, isovanhempien, kummien ja muiden lasten kanssa aikaa viettävien kannattaa olla anturit ojossa lapsen intressien suhteen. 

Se kipinä omaehtoiseen ja nautinnolliseen lukemiseen voi nimittäin löytyä hyvinkin kummallisen onnenkantamoisen kautta.

Kiitos Lukuinto-projektille ja kaikille pilottiryhmille eilisestä antoisasta päivästä!  

Erityiskiitos kahdelle luotsaamalleni työpajaryhmälle, joissa pureuduttiin muutamiin riittoisiin kuvakirjoihin. Lyhyessä ajassa osallistujat saivat uskomattoman hienoja asioita esille käsitellyistä kirjoista!


Eilisessä Dagens Nyheter -sanomalehdessä didaktiikan dosentti Gunilla Molloy nostaa esiin huolen poikien lukuharrastuksesta ruotsalaisella tiedostavuudella sukupuolinäkökulman kautta: pojat kaipaavat esikuvikseen lukevia miehiä. Molloyn artikkelissa peräänkuulutetaan pojille tyttöjen lukemaan innostuksesta selvästi poikkeavaa tapaa puhua ja käyttää kirjallisuutta. 

Tällaista ns. poikapedagogiikkaa on kaivattu myös suomalaiseen lukemiskasvatukseen alan asiantuntijoiden keskusteluissa! 

Omaksi iloksi lukemista, valtaa ja manipulointia sekä Harry Potterin kupeessa kasvaneita lukijapoikia

Päässä surisee vieläkin eilisen Lastenkirjainstituutin Kirjakori-seminaarin jäljiltä.

Pieni ajallinen etäisyys viime vuoden tarjontaan tekee aina hyvää: kevättalveen perinteisesti ajoittuva Kirjakori-seminaari luotaa edellisvuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaa kattavina kokonaisuuksina, ja mikä tärkeintä: poimii monia palkintoraadeilta katveeseen jääneitä teoksia ja muita unohtuneita helmiä suurennuslasin alle.

Kirjakori-seminaariin liittyvään näyttelyyn ( ja sitä myötä LKI:n kirjaston kokoelmaan) saatiin kustantajien lahjoituksina yhteensä reilut 1400 viime vuonna ilmestynyttä lasten- ja nuortenkirjaa, mukana myös kotimaisen kirjallisuuden käännökset muille kielille. 

Eli näyttää siltä, että lasten- ja nuortenkirjojen vuotuiset nimekemäärät eivät ainakaan vielä ole laskussa.

Suomalaisella kuvakirjalla on vientiä maailmalla. Alla
 italiankielinen käännös Seita Vuorelan romaanista Usva ja Siri Kolun Me Rosvoloiden vironkielinen käännös.

Kirjastonhoitaja Päivi Nordlingin tilastokatsauksesta ilmeni monta kiinnostavaa seikkaa. Lasenkirjainstituutin sivuille liitetään piakkoin Kirjakorin tilastotietoa, laitan linkin tänne myöhemmin.

Verrattuna naapurimaahan Ruotsiin, Suomi on yhä kotimaisuusasteen suhteen alakynnessä: Ruotsissa 54 prosenttia lasten- ja nuortenkirjatuotannosta on kotimaista. Suomessa vastaava luku on 32 prosenttia. Pudotusta edelliseen vuoteen on viisi prosenttia, eli kotimaisuusaste näyttää meillä uhkaavasti olevan jälleen laskussa.  

Tiedottaja-toimittaja Jutta Setälä  esitteli kotimaista kuvakirjallisuutta poimien tarkempaan analyysin vajaat parikymentä teosta. 

Hän nosti esille monia kiinnostavia kuvakirjateemoja, mm. kulutuskriittisyyden, luopumisen ja rohkeuden kohdata uusia asioita. 

Rinnastukset olivat virkeitä ja antoivat sytykettä jatkopohdinnoille. Setälän ansiosta aion lukea uudelleen ainakin  Fupz Aakesonin ja Salla Savolaisen yhteispohjoismaiseen kuvakirjaan Tyttö ja ihmeeliset korvat (WSOY) ja Sarah Kläppin monenikäisille suunnatun sarjakuvamaisen kuvakirjan Ichabod Kvick och järnbläckfisken (Söderströms).

Kotimaisen ja käännetyn kuvakirjallisuuden valikoima on näyttävästi esillä Lastenkirjainsituutin  Kirjakori-näyttelyssä. 

Jutta Setälä käytti paljon aikaa juonien referoimiseen, kun taas kuvien analyysi jäi vähemmälle. Setälän oma suosikki viime vuoden kuvakirjoista oli Magdalena Hain ja Saana Nyqvistin Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto), joka leikittelee paitsi perinteisellä kirjan muodolla, niin opettaa myös vaivihkaa, kuinka suhtautua vierauteen tai erilaisuuteen, näkökulmia vaihtamalla. Setälä on tutkinut progradussaan 2000-luvun kotimaisen kuvakirjan postmoderneja piirteitä.

Kotimaisista lastenromaaneista kielellistä identiteettiä liittyvää pohdintaa löytyy esimerkiksi kuvassa näkyvistä Susanna Alakosken Päivän Harrista ja Ville Tantun Tiikerisydämestä. Kikkailun puolelle sitävastoin mennään Tuomas ja Antti Kyrön Pukki laivalla- ja Veera Salmen Puluboin ja Ponin kirjassa. 

Rouva Huun oma alustus käsitteli lastenromaanien kieltä ja viime vuoden tarjonnassa esiintyneitä moninaisia kielikikkailuja, joissa ei aina muisteta lukutaidossaan vielä hapuilevan lapsen tarpeita saada riittävästi vahvistusta lukutaidolleen. Keskustelua herätti myös esittelemäni kustantajien ja kirjakauppiaiden viime vuonna lisääntynyt taipumus määritellä lastenkirjoille entistä kerkeämmin ikäsuosituksia. 

Muodossa tai toisessa yritän jollain foorumilla saada näitä esitykseni pääpiirteitä vielä syvennetympäänkin muotoon.

Kirjailija-dramaturgi Siri Kolun alustus Leirejä, pelejä ja ihmispelejä – arvot ja eriarvoisuus lasten- ja nuortenkirjoissa 2012 oli tiukkaan lastattuja faktoja ja tarkoin punnittuja analyysejä täynnään oleva, etenemistahdiltaan jopa hengästyttävä esitys. 

Toivottavasti Kolu jalostaa tästä monisyisestä ja hyviä huomioita sisältäneestä esityksestään myös artikkelin!

Siri Kolu toi terveisiä Leipzigin kirjamessuilta Saksasta. Hän oli erityisen vaikuttunut saksalaisesta Lesung-ääneenlukutilaisuuksista. 

Messujen yhteydessä oli luettu ääneen Kolun Me Rosvolat -kirjaa, ensin Kolun suomeksi lukemana ja sitten saksannoksena... sillä seurauksella, että neljä poikaa oli pudonnut tuolilta nauraessaan niin antaumuksellisesti Kolun ääneenluvulle: suomen kieli oli pojista kuulostanut niin hullunkuriselta. 

Pojat olivat myös esittäneet hartaan toiveensa Siri Kolulle: Älä koskaan lopeta!  Voiko kirjailija tämän parempaa palautetta saadakaan?

Kolun esitys vilisi monia kiinnostavia termejä ja havaintoja: rahan uusjako, brändätyt lapset, tuotemerkit. Kolun 7-vuotias poika rakastaa Risto Räppääjää yli kaiken ja haluaisi itselleen ylettömästi erilaisia Risto Räppääjä -oheistuotteita. Tässä taas todiste nykylasten monimediaisuudesta ja kulutuskoukuttumisesta!

                

Kolu puhui myös siitä, kuinka kerronta reagoi ajan haasteeseen ja tuo aivan uusia tapoja heijastaa todellisuutta nuorelle lukijalle. 

Nuortenkirjallisudessa ovat yleistyneet myös erilaiset lajityyppihybridit, joissa suvereenisti sekoitetaan eri lajityyppejä toisiinsa notkeasti ja luontevasti (esim. Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Teos, ja Salla Simukan Jäljellä/ Viimeiset -teospari, Tammi).

Kolu nosti myös esiin kiinnostavia näkökulmia kysymällä, kuinka nuori päähenkilö näkyy nuortenkirjoissa, onko lapsella ja nuorella niissä oma ääni, millaisia valintoja nuoret päähenkilöt romaaneissa tekevät, kenen tarinaa kerrotaan jne.

Kolun syväanalyysin kautta tekee mieli tarttua uudelleen Terhi Rannelan, Seita Vuorelan, Salla Simukan, Jarkko Tontin ja Kirsti Ellilän kirjoihin. Aikuistenkirjaluokituksena ilmestynyt Jenny Kangasvuon Sudenveri alkoi myös kummasti koukuttaa Kolun kuvauksen ansiosta.

Kolu päätti esityksensä tehokkaaseen agitaatioon: Jokainen teko kirjan lukijan välisen matkan lyhentämiseksi on kulttuuriteko. Jep. Mitäpä tuohon lisäämään. 

Yliopistonlehtori Sari Sulkunen kiertää uutterasti matkasaarnajana kertomassa viimeksi tehtyjen PISA- ja PIRLS-lukemistutkimusten tuloksista.  Suomalaisten ei ole syytä tuudittautua näissä tutkimuksissa saamiinsa kärkisijoihin. 

Lukemiseen pitäisi sitouttaa lapset jo kotona ja pienestä pitäen: pelkkä koululukeminen ei ole määrältään riittävää lukutaidon kehittämiseen.

Sulkunen haastoi suomalaisia vanhempia lukemistalkoisiin. Tutkimustulosten mukaan suomalaislasten vanhemmat lukevat lapsille vielä kirjoja kotona, mutta sen sijaan esim. sanapelien, ääneen kerrottujen tarinoiden tai lukemisesta keskustelun määrä ei ole lähellekään kansainvälistä keskitasoa! 

Lukemista koskevat asenteet ovat PIRLS-tutkimuksessa keskiössä olleiden alakoulun neljäsluokkalaisten keskuudessa  kansainvälisesti tarkastellen heikkoja.

Kiinnostava oli myös Sulkusen havainto siitä, että suomalaiset opettajat seuraavat melko heikosti ilmestyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Jos opettaja ei ole "kartalla" ilmestyvistä ja koululaisia kiinnostavista kirjoista, niin on aika vaikea myös luontevasti innostaa heitä lukemaan. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä alakoulun opettajien on pidettävä koko opetussuunnitelman paletti hallussaan. 

Mutta miksi ihmeessä alakouluihin ei etsitä koskaan äidinkieleen ja kirjallisuuteen paneutuneita luokanopettajia – viranhakuilmoituksissa sitä vastoin peräänkuulutetaan käsityön ja liikunnan opetukseen keskittyneitä opettajia?

Täyteläinen päivä päättyi huipennukseen, kun  Kangasalan yläkoulun oppilaat Jussi, Kalle-Emil ja Joona kertoivat omista lukumieltymyksistään. 

Lukevien nuorten hankkiminen lukuharrastuksen mannekiineiksi tämänkaltaisiin keski-ikäisten tätien kansoittamiin kulttuuritilaisuuksiin on aina arpapeliä, mutta nämä pojat sulattivat kuulijoidensa sydämet! 

Pojille ehdotettiin jo aivan vakavissaan, että he ryhtyisivät tekemään kirjavinkkauksia ikätovereilleen.

Fiksusti pojat osasivat tuoda esiin olennaisia pointteja lukemistaan kirjoista. 

9. luokkalainen Jussi arvosti Maria Turtschaninoffin Helsingin alla -romaanin (Tammi) elävää miljöön kuvausta ja kansantarinoiden hyödyntämistä. Eikä häntä haitannut lainkaan se, että keskeinen päähenkilö oli tyttö!

7. luokkalaisen Joonan mieleen olivat Dibben Damianin Historian vartijat -sarjan avausosa Myrsky nousee (Gummerus) ja Simon Scarrowin Gladiaattori: katutaistelija (Gummerus).

8. luokkalainen Kalle-Emil oli pitämyksisään kolmikon suorasukaisin. Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja "koukutti juuri sen verran kuin novellit voivat koukuttaa". 

Opettajat pitävät novelleja yläkouluissa ja lukioissa mieluisana analyysimateriaalina, mutta Kalle-Emilin mielestä novellien heikkous on lyhyessä formaatissa: ne loppuvat liian pian!

Kalle-Emil nosti lähempään tarkasteluun Aleksi Delikouraksen Nörtin, jonka hän oli saanut joululahjaksi ja luki nyt toistamiseen. 

Kirja nauratti häntä siinä määrin, että äitikin poikkesi ihmettelemässä hilpeyden syytä pojan huoneen ovella! 

Täydellisen teilauksen häneltä sai sitä vastoin kirjailijapseudonyymi Nemo Rossin Rooman sudet (WSOY), josta hän sanoi suroasukaisesti: "Lasten ei pitäisi lukea tällaista! Noin sadan sivun jälkeen lukeminen oli yhtä tuskaa. Juoni oli liian mutkikas ja kerronta liian seikkaperäistä".

Tässä kohtaa korostui myös se, kuinka iso merkitys kielellä ja kerronnan uskottavuudella on poikalukijoille. Nuoren oman, kenties jopa kokonaan aikuisille avautumattoman maailman (esim. Nörtti) kuvaaminen tuntui olevan ainakin Kalle-Emilille tärkeää.

Keskustelua syntyi poikien esityksen jälkeen suorastaan ylenpalttisesti. Selvisi mm. se,  että etukannella ei ainakaan näille pojille ole suurta merkitystä lukupäätöksen tekemisen suhteen: paljon enemmän merkitsee hyvin laadittu takakansiteksti!

               

Ja kyllä, nämä pojat ovat lukeneet Harry Potterinsa, Joona jopa kahdeksaan kertaan. Ja Jussin perheessä Potter-elokuvan on saanut katsoa vasta, kun on ensin lukenut alkuteoksen!

Poikien Kirjakori-esitystä referoi omassa Pisteitä-blogissaan myös Metson kirjastonhoitaja Mervi Hietanen. 

Omasta puolestani haluan kiittää  sujuvasti organisoidusta seminaaripäivästä koko Lastenkirjainstituutin väkeä ja kaikkia esiintyjiä! 

Luetaan lapselle, nuorelle, koiralle ja aikuiselle

Lastenkirjoissa pitäisi olla paljon nykyistä
enemmän kuvia yhdessä lukevasta perheestä.
Salla Savolaisen kuvakirja Voi Mokomaa! (WSOY 2003)
kertoo hukkaan joutuneesta kissanpennusta. 

ELY-keskusten organisoima Lukuintoilua 2 -koulutuskiertue on ainakin tältä erää ohi. Viime syksyn ja kuluvan kevättalven aikana olen esitellyt uusinta kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta sekä kuvakirjojen rankkoja aiheita  summamutikassa arvioiden reilusti yli 300 kirjastonhoitajalle  ja opettajalle Kuopiossa, Joensuussa, Mikkelissä, Tampereella, Jyväskylässä ja viimeisenä eilen Seinäjoella.

Itselleni parasta antia näissä koulutuksissa on ollut kohdata alan toimijoita eri puolilta Suomea ja kuulla heidän käytännön työssään kohtaamia tilanteita, anekdootteja ja  käytänteitä lasten ja nuorten kanssa.

Lielahden yläkoulun opettaja, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Antti Huttunen Tampereelta, esitteli päivän aluksi omia lukemaan innostamisen metodejaan.

Huttunen löysi kirjallisuuden vasta nuorena aikuisena. Hän on tunnistanut itsensä kinesteettiseksi ja auditiiviseksi oppijaksi. Hän lukee yläkoulun eri luokka-asteilla paljon kirjallisuutta ääneen, koska on huomannut, että erityisesti pojat saavat tartuntapinnan lukemiseen parhaiten juuri ääneen lukemisen kautta. Toisaalta myös visuaalisemman lukutavan omaksuneille, joista suurin osa on tyttöjä, tarjoutuu mahdollisuus myös lukea teksti itse.

Seitsemännellä luokalla Huttunen lukee kaikille oppilaille Tuula Kallioniemen novellin Simson ja Herkules kokoelmasta Järvihirviö sekä Asko Martinheimon novellin Isojalkainen poika samannimisestä novellikokoelmasta.  

Molemmissa novelleissa on keskiössä kiusaamisteema, joka tukee myös KiVa-koulukampanjaa ja antaa yläkouluun siirtyville koululaisille osviittaa siitä, kuinka toimia ryhmässä ilman hankauksia.

Kysymykseen siitä, pitääkö nuoret saada lukemaan enemmän, hän vastasi kaksijakoisen poleemisesti: 1) Ei! Osa nuorista lukee paljon. 2) Ehdottomasti! Suureneva osa ei lue oikeastaan mitään.

Kiinnostava oli Huttusen näkemys siitä, että erityisesti pojille tietokone- ja konsolipelit tuottavat lukemista voimakkaampia kokemuksia. Kirjastoväelle Huttunen esitti toivomuksen, että kirjavinkkausta järjestettäisiin nykyistä enemmän myös yläkouluihin. 

Oma näppituntumani on, että monet kirjavinkkarit kokevat alakoululaiset helpommiksi vinkattaviksi. Huttunen vakuutti, että vaikka yläkoululaiset ovatkin haastava ja heterogeeninen yleisö, niin tätä ikäryhmää ei tarvitse ”pelätä”. Kiittävä palaute on kaksin verroin vinkkarinkin mieltä kohottavaa, kun saa temmattua yläkoululaiset lukemisen pauloihin.

Lukukoirasta kerrotaan  Pirjo Suvilehdon ja Karoliina Pertamon kuvakirjassa Anni ja loistokoirat (WSOY 2012). Pertamon kuvitusta kirjaan.

Informaatikko Kirsi Kallioniemi Kaarinan kirjastosta esitteli Tartu tassuun- ja Luetaan koiralle -hankkeita, jotka ovat antaneet apua lukemisvaikeuksia omaaville lapsille. Idea on lähtöisin Yhdysvalloista, ja sitä on menestyksellä kokeiltu jo moniaalla Suomessa.

Hiukan kyynisesti suhtauduin hankkeisiin ensin empivästi, mikä johtuu kai ensisijassa siitä, että en ole vähäisimmässäkään määrässä koiraihminen. Eikö aikuiselle tai pikkusisarukselle lukeminen olisi sittenkin vuorovaikutteisempaa ja – hmph… inhimillisempää ? –, mutta kenties näillä Kaarinan hankkeiden lukukoiriksi treenattujen Bernin paimenkoirien hermot ja istumalihakset ovat sittenkin omiaan tarinoiden pitkäjänteiseen kuunteluun. Kaarinan hankkeista on valmistumassa kaksi opinnäytettä. Verrokkiryhmässä lapset lukivat ääneen lelukoirille.

Rouva Huun osuuksien lisäksi eilen kuultiin Kirjastot.fi :n Katja Kyllösen esittelyt kahdesta nettisivustosta, Okariinosta ja Sivupiiristä sekä projektikoordinaattori Marjatta Lahden lyhyt esittely Suomen Kirjastoseuran kehitysyhteistyöhankkeista Namibian ja Tansanian kirjastolaitosten kanssa.

Kiitos kaikille Seinäjoen eilisen koulutuspäivän osallistujille ja järjestäjille.

Seinäjoen hieno viime vuonna avautunut uusi kaupunginkirjasto oli kaikkien ylistävien huhupuheiden veroinen. Avaruus ja oleskelutilojen, kolojen, lasten osaston mökkien ja ikkunan eteen sijoitettujen leppeiden keinutuolien rivistö hivelivät silmiäni.