Nuoruuden rosoa ja tuimia tunteita

Toim. Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto: Pää auki! Säkeitä nuorille. Kuvittanut Virpi Talvitie. 206 sivua. LK-kirjat 2010. Typografia ja taitto Maikki Rantala.









Kevään ja kesän juhlakauden alkuun on juuri parahultaisen sopivasti ilmestynyt oivallinen lahjateos, runovalikoima nuoruuden vimmasta ja viisaudesta.

Pää auki! käy hauskasti vuoropuhelua pari vuotta sitten samoilta tekijöiltä ilmestyneen ikäihmisille suunnatun Pää tallella -antologian (LK-kirjat 2008, 3. painos 2009) kanssa.

Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto ovat haravoineet kiitettävästi parin viime vuosikymmenen runotarjontaa ja poimineet mukaan myös ilahduttavasti rock-lyriikkaa, esim. Samuli Putrolta, Maija Vilkkumaalta, Maritta Kuulalta, Ismo Alangolta ja Otto Grundströmiltä.

Oivia runovalintoja on tehty myös vanhemmasta runoudesta; sijansa ovat saaneet niin Eino Leino kuin Aila Meriluotokin. Ja esimerkiksi Jarkko Laineen ja Arja Tiaisen runotkaan eivät vaikuta aikansa eläneiltä, vaan tavoittavat yllättävän kirpeästi nuoruuden tuntoja.

Nuorten lyriikka on ylimalkaan tällä hetkellä hyvässä myötätuulessa. Kari Levolan toimittama Runo vieköön (Tammi 2009) heitti haasteen tunnetuille kirjailijoille kirjoittaa freesisti nykynuorille. Kirja on tavoittanut Lukukeskuksen sanannimisen kampanjan ja tehtävävihkosen myötä myös koulut eri puolilla Suomea.

Levolan toimittamassa kirjassa on Jyrki Heikkisen itse kuvittamia runoja, mutta muutoin siinä luotetaan runon synnyttävän omat visionsa lukijan mielessä.

Pää auki –kokoelman valttina ja raikastajana on kuvittaja Virpi Talvitien, armoitetun tekstin visualisoijan, tulkintoja tunteista, nuoruuden taitekohdista ja vimmaisesta etsikkoajasta.

Kuva-assosiaatioissaan Talvitie luottaa lukijaan eikä selitä kuvia puhki.

Kalevala lumoaa koko perheen

Kirsti Mäkinen: Suomen lasten Kalevala. Kuv. Pirkko-Liisa Surojegin. 183 s. Otava 2002. 8. painos 2007.

Don Rosa: Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita. Toim. Jukka Heiskanen, Riku Perälä ja Elina Toppari. 192 sivua. Helsinki-Media 1999. 8. painos 2007.

Timo Parvela: Louhi. Sammon vartijat 3. 327 sivua. Tammi 2009. Kansikuva Jussi Kaakinen.

Leena Laulajainen: Lumottu lipas. Kuv. Virpi Talvitie. 59 s. Tammi 2002.

Mauri Kunnas: Koirien Kalevala Otava 1992. 15. painos 2007.




Kyllä suomalaisten nykylasten kelpaa. Koskaan aiemmin ei ole ollut tässä määrin tarjolla erilaisia Kalevala-versioita, alkaen Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalasta ja päätyen Don Rosan Sammon salaisuuteen. Enää puuttuu tuttikansan oma Kalevala, mutta eiköhän sekin ajan oloon ilmesty.

Meidän perheelle Kalevala-innostuksen nostattaja on ollut nimenomaan Kirsti Mäkisen koostama ja Pirkko-Liisa Surojeginin Suomen lasten Kalevala, joka ilmestyessään yhdeksän vuotta sitten kietoi pauloihinsa tuolloin kuusivuotiaan keskimmäisen. Poika nauliutui ääneenluetun jatkokertomuksen äärelle ilman lahjontaa tai kiristystä: hän suorastaan kärtti minua jatkamaan luentaa luku toisensa perään. Keittiössä askaroinut puolisokin jäi yllättyneenä kuuntelemaan ja tempautui lopulta mukaan lukupiiriin.

Kirsti Mäkinen on tehnyt suururakan kirjoittamalla koko Kalevalan monipolvisen juoniaineksen nykykielelle ja suorasanaiseen muotoon. Teoksen kustantajaa Otavaa on ilo kiittää tämän kansallisen kulttuuriteon tyylikkäästä toteuttamisesta.

Eittämättä fantasiakirjallisuuteen virittäytynyt uusi lapsisukupolvi solahtaa helposti näiden myyttisten sankarien seikkailuihin. Kirsti Mäkisen tulkinnassa Kalevalasta paljastuu yllättävän paljon kansansadulle tyypillisiä vastakkainasetteluja ja dramatiikkaa. Mäkinen ei ole tehnyt myönnytyksiä Kalevalan sotaisillekaan juonenkäänteille.

Toisaalta monien Kalevalan sankarien edesottamuksista ja keskinäisestä sanailusta löytyy paljon huumoriakin. Mäkinen helskyttää Suomen kieltä ja kalevalaista poljentoa sopivassa suhteessa: hänen tekstiään on ilo lukea ääneen, koska se hengittää niin kauniisti. Suorasanaisen tekstin rinnalle on ladottu makupaloiksi myös katkelmia alkuperäisestä, runomuotoisesta Kalevalasta.

Pirkko-Liisa Surojegin on kuvittajana uuras tutkija, joka tekee aikaa vievää pohjatyötä kuvituksiaan varten. Suomen lasten Kalevalaa kuvittaessaan hän on paneutunut Museoviraston kokoelmiin, viikinkiajan veneenrakennustaitoon ja suomalaisten muinaispukuihin. Parhaimpaansa Surojegin yltää jälleen eläinten kuvaajana. Kalevalan kuvamaailman luomisessa Akseli Gallén-Kallela on ollut monelle taiteilijalle omaa luovuutta rajoittava mestari, mutta Surojegin ratkaisee tämän painolastin voitokseen antamalla mustavalko- ja nelivärikuvissaan suomalaiselle luonnolle hengen ja sielun.

Myös Leena Laulajaisen peikkoeepos Lumottu lipas ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä ja Kalevalasta. Laulajainen on esiintynyt suomalaisen lastenlyriikan omintakeisena uudistajana jo vuonna 1987 ilmestyneestä, vapaamittaista runoa sisältävästä Lumileopardi tanssii -kokoelmasta lähtien. Lumotussa lippaassa hän kirjoittaa rinnakkain runon muotoon ladottua suorasanaista tekstiä, vapaamittaista runoa ja riimiteltyä, Kalevalamittaankin soljuvaa loppusointua.

Pääjuonessa kerrotaan Merimaassa asuvan, Jotunien heimoon kuuluvan Ilmo-peikon ja Pohjoisen Louhi-peikon tyttären Kajon rakkaustarinaa: Ilmo pyytää Louhelta Kajon kättä, mutta ahne peikkomatriarkka vaatii ensin lumottua lipasta itselleen. Kalevalan Sampoon rinnastuva ihmekoje taikoo kultakolikoiden lisäksi herkullisia ruokia. Kyltymättömät peikot kärttävät Louhelta lippaan salasanaa itselleen, ja näin tarinan aikajana ulottuu aina nykyhetkeen asti: lumolipas tuottaa aitojen elämysten korvikkeita - tietokone, televisio ja lumetodellisuus vievät peikoilta elämänhalun.

Näiden aiheiden lisäksi mietitään vielä Kalevalan Marjatan tarinaan nivoutuvan Marju-keijun ja karpalopojan kohtalon kautta elämän suuria arvoituksia, vallanhimon ja materian sokaisevaa vaikutusta sekä annetaan vaivihkaista suvaitsevaisuuskasvatustakin. Yksittäisistä runoista "Keijuäidin kehtolaulu" on kuulaudessaan herkkä tunnelmaruno, jonka soisi tulevan tunnetuksi myös sävellettynä.

Kertalukemalla Leena Laulajaisen Lumottu lipas ei varttuneemmallekaan lukijalle välttämättä aukea, mutta paneutuminen maksaa vaivan. Virpi Talvitien harmaan rikasta sävyasteikkoa hyödyntävä kuvitus kipunoi sisäistä valoa!

Louhi päätti viime vuonna Timo Parvelan Sammon vartijat –trilogian.

Rouva Huu mielisi lukea koko trilogian rauhassa vielä kertaalleen. Parvela on kertonut kirjoittaneensa kirjat omalle pojalleen, joka ohjeisti häntä laatimaan riittävästi taistelukohtauksia ja jännitteistä juonen polveilua. Sitä trilogiassa riittääkin, hiukan yli kotitarpeiden varsinaisen tarinan sommittelun kustannuksella. Nykynuorten kovat kohtalot, rikkinäiset perheet ja vanhempien vajavaisuudet tulevat raadollisesti esille. Louhen hahmo on kaikessa vallan- ja rahanhimossaan suorastaan karmiva.

Musiikkiteatteri Kapsäkissä on tänään saanut myös ensi-iltansa Sammon vartijat –sarjan Tuliterään perustuva musikaali.

Kalevalaseura satsaa Äidinkielenopettajien liiton kanssa kasvavan nuorison Kalevala-tietämykseen nyt myös verkossa. Kalevalan kankahilla –nettisivusto on lähtölaukaus tulevalle Kalevalan 175-vuotisjuhlavuodelle.

Sivustolla tutustutaan mm. Kalevalan keskeisiin sankareihin, tapahtumapaikkoihin ja keskeisiin juoniaihiohin. Sivuilla voi myös suunnitella oman Sammon ja oppia tekemään Kalevalamittaa!

Käsikirjoituksen ovat laatineet opettaja Helena Ruuska ja luokanopettaja Merja Uljas. Kuvituksen on tehnyt Kati Vuorento.

Käykääpäs kurkkaamassa !

Mutta jäitä hattuun: Ei tämä nykyinen Kalevala-huuma ole kuitenkaan ihan ainutkertaista.

Jo vuonna 1966 ilmestyi ilmestymisajankohtansa muutoin melko vähäveriseen lastenkirjallisuuteen nähden komea teos, Martti Haavion ja Aleksander Lindebergin Kalevalan tarinat (WSOY). Eikä unohtaa sovi myöskään 20 vuotta aiemmin ilmestynyttä Tuomi Elmgren-Heinosen kertomaa ja Kirsti Gallen-Kallelan kuvittamaa Lasten Satu-Kalevalaa (WSOY 1946).

Kaveria ei jätetä!

Aira Savisaari: Joku siipi pitäis olla. Kuvittanut Lotta Kauppi. 79 sivua. WSOY 2009.

Tuula Korolainen: Mikä onni, 6 B. Kuvittanut Terhi Haikonen. 47 sivua. Tammi 2009.

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi 2009. 183 sivua. Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.

Sattuman summana on tänä syksynä ilmestynyt peräti kolme nuorille suunnattua kirjaa, joissa leikitään näkökulmatekniikoilla ja zuumataan yhden koululuokan tai ikäluokan nuoria.

Kaikki kolme kirjaa käsittelevät ryhmäytymistä ja lojaalia kaverihenkeä.

Käsittelytapa on tuore ja tuo uusia vivahteita 2000-luvulla nuortenkirjallisuudessa vakiintuneeseen suvaitsevaisuuden teemaan.

Aira Savisaaren Joku siipi pitäis olla kosiskelee Lotta Kaupin graffitimaisella kuvituksella ja lakonisen lausahduksen kaltaisella nimellään hyvinkin julkeasti lukijoitaan, mutta osuu myös napakasti maaliinsa.

Savisaaren runojen huumori on viistoa, mutta hän tasapainottaa taitavasti hekotusta myös nuoren elämän traagisilla siivuilla. Ihku mieliala vaihtelee kohtuuden ja uskottavuuden nimissä hurmion kautta nolouteen ja arkiseen jurottamiseenkin.

Savisaari kiteyttää nuoruuden kaksijakoista kaikkivoipuutta ja neuroottista epävarmuutta sellaisella intensiteetillä, joka ei kuitenkaan tee kohderyhmästään pilkkaa.

Osansa saavat myös kateederin toisella puolella harmaata arkeaan elävät opettajat. Lajissaan riemastuttava on esimerkiksi runo Jumala ajaa kuningattaren parran.

Runopastissina verraton on myös Savisaaren Eino Leinon Nocturnea jäljittelevä runo Viesti sulle, joka alkaa seuraavasti:

Pakoputken ääni korvissani
Huoltoaseman yllä täysikuu
Ketjuöljyläiskät sormissani
Visiiri silmäin eteen laskeutuu. --

Sekä Savisaari että Tuula Korolainen Mikä onni, 6 B –kokoelmassaan opettavat nuorille lukijoilleen lyriikan aakkosia. Nuorten henkilökohtaisissa tilityksissä tulevat lyriikan alalajeista esille niin proosa- ja kuvarunot, kansanrunous, limerikit, kuulas tunnelmarunous, roolirunot kuin paikoin tahallisen kömpelöt riimirunotkin.

Korolainen on harrastanut tämänkaltaista "lyriikan piilo-opetussuunnitelmaansa" uutta kokoelmaa tietoisemmin selkorunokirjassaan Taivas punastuu (BTJ Kirjastopalvelu 1997, 2. p. 2009) ja Kuono kohti tähteä (Lasten Keskus 2005, 6. p. 2006).

Korolaisen kuutosluokkalaiset ovat selvästi vielä likempänä lapsuuden tyventä ja vanhempien syliä kuin Savisaaren yläkouluikäiset finninaamaiset ja mopontuoksuiset murkut. Silti elämän varjopuolet – esimerkiksi itsetuhoinen käyttäytyminen, kiusaaminen ja vanhempien pahoinvoinnin heijastuminen suoraan lasten arkeen – ovat tuttuja myös Korolaisen 6 B-luokan oppilaille.

Tuleva siirtyminen alakoulusta yläkouluun pelottaa Ellaa ja Roosaa:

Me jännitetään yläastetta
ja kauheaa mopokastetta
ja saadaanko vielä yhdessä olla
ja ollaanko pitkissä käytävissä
me uudet ihan kuutamolla,
ja onko sielä yhtään työrauhaa
kun isojen haukku korvissa pauhaa.
Tähän emme keksi pelastustaikaa.
Onneksi syksyyn on vielä aikaa.

Korolaisen kokoelman punaisena lankana on opettajan koulutehtäväksi antama onnen pohdiskelu. Koululaisten tilitykset muistuttavat intiimissä tunnustuksellisuudessaan paljon Eppu Nuotion lohturunokokoelmaa Näin pienissä kengissä (Tammi 2003).

Korolainen on nimennyt runot luokan oppilaiden mukaan, ja tämä auttaa lukijaa samastumaan ja hahmottamaan oppilaiden välisiä suhteita hieman Savisaaren kokoelmaa paremmin.

6 B:ltä löytyy tutun oloisia luonnekuvia: esimerkiksi Julia on tunnollinen kympin tyttö, Aino hauras runotyttö, Ella hieman säikky, pumpulissa kasvanut perheen ainokainen ja Markus luonnon tuhoutumisesta huolestunut, tiedostava ja tiedonjanoinen nuori mies.

Korolaisen luokkakuva on Savisaarta kansainvälisempi: esimekriksi Alisa ja Samira haikailevat Suomeen kotoutumisestaan huolimatta myös entisiä kotimaitaan.

Kiinnostava kokeilu on myös Salla Simukan ja Karo Hämäläisen tarinakokoelma Luokkakuva.

Oletin kirjan ennakkotietojen perusteella, että tarinat linkittyisivät kaikki kertomaan saman luokan oppilaista, mutta henkilögalleria onkin laajempi. Nimitarinan luokkakuvaukseen tiivistyy nuoren ihmisen haavoittuvuus ja samanaikainen halu miellyttää ja tyrkyttäytyä eturiviin, melkein hinnalla millä hyvänsä.

Luokkakuva-tarinan ihmissuhdesoppa houkuttaa tekemään miellekartan tyyppisiä plus- ja miinusmerkein varustettuja suhdeverkostoja; kuka komppaa tai dissaa ketäkin.

Kokoelmassa on monia koskettavia nuorten muotokuvia.

Kuokkavieras-nimisessä tarinassa vieraiden ihmisten hautajaisissa käyvästä Kaislasta on jotain hyvin elokuvallista.

Pieni tarina Maailmanmatkaaja on loppunousussaan komea henkilökuva täyskäännöksen elämässään tekevästä arkajalasta, joka uskottelee ystävilleen olevansa kokenut reissaaja, vaikka todellisuus onkin jotain aivan muuta.

Kertomus Aamuyöllä on miniatyyrimäinen mysteeri ja kokoelman päättävä Siskonsa vartija on lataukseltaan dekkarimainen tarina siskoaan jäljittävästä pikkuveljestä.

Viisaasti tekijäpari – tai kustantaja – nimittää tekstejä tarinoiksi.

Aitojen novellien latautunutta ja ytimekästä intensiteettiä näissä tarinoissa ei ole, ja kokoelma on tyyliltään hyvin kirjava. Karo Hämäläisen ja Salla Simukan kertojanlaadut entuudestaan tuntevan on melko helppo tunnistaa tarinoista heidän maneereitaan ja arvomaailmoitaan.

Lyhytproosalle on käsittääkseni nykyisin kouluissa kysyntää, ja Luokkakuvan kursailematon ja sopivan yllätyksellinen näkökulmien vaihtelu herättää varmasti kiinnostusta nuorissa.

Asko Martinheimon Mestarilaukauksen (WSOY 1983), Kivensirujen (1992) ja Isojalkaisen pojan (1996) tasolle Luokkakuva ei yllä, mutta ei ole toki tarviskaan.