Anarkistinen lastennäytelmä vallasta ja vastuusta

Lastennäytelmä Maailma ilman aikuisia. Käsikirjoitus ja esitysdramaturgia Laura Ruohonen. Ohjaus Matti Raita. Rooleissa Antonia Henn, Edith Holmström, Markus Riuttu & Salla Loper. Lavastus ja puvustus Ia Esterä. Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki Jukka Hannukainen. Rekvisiitta Ann-Louise Gauffin. Puvustuksen toteutus Jannike Store. Maskeeraus Laura Juvonen. Koreografia Anne Pihlström. Suomenkielinen ensi-ilta Unga Teaternissa Espoossa 19.9.2026. Kesto 2 h. sisältäen väliajan. +7 v.

Valtaosa lastennäytelmistä on nykyisin dramatisointeja joko suosituista nykylastenkirjoista tai vanhoista lastenkirjaklassikoista. 

Laura Ruohosen monet runokuvakirjat ovat päätyneet viime vuosina myös teatterin näyttämölle (Yökyöpelit 2011, Tippukivitapaus 2017 ja Merimonsterit 2023).

Laura Ruohosen kirjoittama ja dramatisoima lastennäytelmä Maailma ilman aikuisia antaa äänen lapsille ja pitkälle lapsuudelle. 

Ruohonen on haastatellut näytelmää varten yli sataa lasta ja kuunnellut herkällä korvalle heidän ajatuksiaan: mikä maailmassa muuttuisi, jos lapset saisivat määrätä?

Ia Esterän kekseliäässä lavastuksessa pyörivä näyttämö muuntuu vaivattomasti vessarauhaan oikeuttavasta kodin kylpyhuoneesta professorien tutkimuslaboratorioksi ja aikuisilta kokonaan suljetuksi lasten valtakunnaksi. 

Professorit Emeritus (Markus Riuttu) ja Pii (Edit Holmström)
ovat vielä näytelmän alussa hyvinkin toiveikkaita
kehittämänsä rokotteen ilmeisistä hyödyistä.
© Kata Portin/ Unga Teatern. 

Professorit Emeritus ja Pii ovat kehitelleet rokotuksen, jolla lapset muuntuvat miniaikuisiksi. 

Tutkijoiden vakaa aikomus on rokottaa koko ikäluokka. 

Näytelmän visuaalinen runsaus ja kielileikit ovat ehtaa Ruohosta

Emeritus kertoo esimerkiksi ylpeänä olevansa ”syntymäseniori” ja ”syntymäsetä”. 

Eri rooleissa sukkuloivat neljä näyttelijää ovat intensiivisessä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. 

Jännite syntyy pääosin siitä, kun professorit yritysten ja erehdysten kautta vähitellen ymmärtävät, että ”sisältä kuohkeita pienokaisia” ei ole lupa muuttaa toisiksi. 

Lapsikatsojat saavat näytelmän mittaan fantasioida huimia visioita maailmasta, jossa lapset antavat huutia aikuisten vallankäytölle ja säännöille.

Onnelliseksi kiertyvässä loppuratkaisussa visioidaan myös toista juonipolkua, jossa aikuiset muuttuisivat takaisin lapsiksi. 

Onneksi ennen pitkää huomataan, että tämä koituisi maailmanlopuksi! 

 

Näyttelijä Salla Loperilla on näytelmässä kolme eri 
roolihahmoa: Pehmo, Futaaja ja Epäilyttävä esiteini.
 © Kata Portin. 

Tiistain esityksessä 4–5-luokkalaisista koostunut yleisö pääsi tunteikkaassa loppukohtauksessa sanoittamaan, kuinka lapset ovat aikuisen sydämen rakkaus.  

Unga Teaternin toiminnan ytimessä on tiivis yleisötyö varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen oppilaiden ja opettajien kanssa. 

Tekijöiltä vaaditaankin käsittääkseni erityistä uskallusta  toteuttaa täyspitkä, väliajan sisältävä lastennäytelmä. 

Hieman toisteisten ja rönsyilevien kohtausten karsiminen olisi varmasti  terävöittänyt esityksen latausta. 

Esityksen aihepiiriä työstetään esityksen jälkeen koululla toteutettavassa työpajassa, jossa pohditaan opettajan johdolla muun muassa näytelmän tapahtumia suhteessa lapsen oikeuksien julistukseen. Taidekasvatuksen tavoitetta tukevat myös  draamaharjoitukset, piirtäminen, askartelu sekä yhteiset keskustelut.  

Unga Teatern (aik. Skolteatern) on Suomen vanhin, vuonna 1960 perustettu lasten- ja nuortenteatteri.  

Näytelmän ruotsinkielinen ensi-ilta on 12. helmikuuta 2027. Huhtikuussa on vielä lisäesityksiä suomenkielisestä näytelmästä  14.–24.4.2027.

Kirjoja, joissa lapset pärjäävät omillaan ilman aikuisia:

William Golding & Aimée de Jongh: Kärpästen herra, suom. Jouko Ruokosenmäki, Like 2025 / sarjakuvaromaani

Veera Salmi: Saari, Otava 2018/ nuortenkirja

Brita Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki, Myllylahti 2017 / nuortenkirja

Roope Lipasti: Terveisin Robinson Saarinen, kuv. Jani Ikonen, WSOY 2010 / lastenromaani

Aleksander Melli: Lapsihallitus, suom. Katriina Huttunen, Tammi 2010 / nuortenromaani

P. C. Jersild: Lasten saari, suom. Irmeli Järnefelt, Tammi 1980 / romaani

Jens Sigsgaard & Arne Ungermann: Ypö yksin maailmassa, WSOY 1948. 

2. laitos  Olli yksin maailmassa, Tammi 1974 / kuvakirja 

 

 

Lapsuuden kesien nostalgiaa Jaakon ja Anteron kanssa

Pauli Kallio & Reetta Niemensivu: Lyhenevä kesä 7: Antero lähtee stadiin. 96 sivua. Suuri Kurpitsa 2026. 

 

Pauli Kallion ja Reetta Niemensivun Lyhenevä kesä -sarjakuvakirjoilla on kiinnostava konsepti. 

Sarjakuvastripit ilmestyvät alun perin oululaisessa Kaleva-sanomalehdessä ja ne kootaan aina kesän kynnyksellä uudeksi kirjaksi. 
 
Lyhenevä kesä -sarjakuvakirjat itsessään herättävät jo yksinomaan nimellään ainakin minussa nostalgiaa, haikeutta ja tarvetta muistella omaa lapsuutta. 

Sen verran iholle monet kohtaukset, yksityiskohdat ja aikalaistapahtumat tulevat. 
 
Uusin kokoelma sijoittuu täsmällisesti vuoteen 1970. Jaakon perhe lähtee sukuloimaan Helsinkiin, missä poika on ollut viimeksi yksivuotiaana. Siksi noin kymmenvuotiaan pojan odotukset ovat kovat. Asiasta on tarpeen lesoilla myös parhaalle kaverille Anterolle.
 
Pauli Kallio punoo kuuden ruudun strippeihin nasevan eheän tarinan tai kohtauksen, jotka toimivat peräkkäin luettuina myös tarinana. 
 
Reetta Niemensivu taltioi suvereenisti 1970-luvun detaljeja, tunteita ja näkymiä kuvitukseensa, vaikka onkin itse viettänyt lapsuuttaan pääosin 1980-luvulla. 
 

Jano taltutetaan marjamehulla auton takapenkillä.
Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion teksteihin
perustuvaan sarjakuvakirjaan Lyhenevä kesä: Antero 
lähtee stadiin (Suuri Kurpitsa 2026).

Lyhenevä kesä -sarjan suurin ansio on sen ikärajat ylittävässä tyylissä.

Antoisinta luettavaa sarjakuvat lienevät +50-vuotiaille, mutta sarja sopii myös eri sukupolvien yhteisiin muisteluhetkiin: miltä tuntui istua ilman turvavyötä auton takapenkillä, juoda lämmintä marjamehua pahimpaan janoonsa, valita pitkään ja hartaasti kaupan pakastealtaan nykyisen mittapuun mukaan todella suppeasta jäätelötarjonnasta  tai  pyöräillä uimaan pitkin mutkittelevia sorateitä? 
 

Hulinaa Linnanmäellä. Reetta Niemensivun kuvitusta
Pauli Kallion teksteihin perustuvaan sarjakuvakirjaan 
Lyhenevä kesä: Antero lähtee stadiin 
(Suuri Kurpitsa 2026).

Sukuloinnin ohessa Jaakon perhe käy tietysti myös Korkeasaaressa ja Linnanmäellä ja jalkautuu Helsingin keskustaan ihailemaan tunnettuja maamerkkejä, kuten presidenttien patsaita. 

Pääkaupungin humusta on kuitenkin mukava palata takaisin kaverien luokse jatkamaan omia kesäseikkailluja.

Kärvistelyä löylyssä. Reetta Niemensivun kuvitusta 
Pauli Kallion teksteihin perustuvaan sarjakuvakirjaan 
Lyhenevä kesä: Antero lähtee stadiin 
(Suuri Kurpitsa 2026).

Suomalaista saunakulttuuria ei ole juurikaan lastenkirjoissa viime aikoina esitelty, joten sarjakuvastripillä, jossa Jaakko pääsee juoksukilpailun jälkeen saunaan itsensä Juha Väätäisen kanssa, on erityistä paino- ja näyttöarvoa.  

 

Eri sikermien välissä on pieniä tietoiskuja eri aiheista, keskeisten Helsinki-faktojen lisäksi esimerkiksi metsäpalojen vaaroista, kesähäistä, kestävyysjuoksusta… ja jopa housujen historiasta. 

Ahdistusta vaatekaupan sovituskopissa.
Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion teksteihin
perustuvaan sarjakuvakirjaan Lyhenevä kesä: Antero 
lähtee stadiin (Suuri Kurpitsa 2026).

 
Äiti huomaa, että Anteron sortsit ovat tulleet auttamatta pieniksi, ja patistaa pojan housukaupoille. Housujen sovittaminen ahtaassa sovituskopissa ei innosta Anteroa lainkaan.

 

”Varastoituja lapsia läpikulkumatkalla”

 

Ote melkein piti. Teatteri Siperian ja Tampereen Työväenteatterin yhteistuotanto. Käsikirjoitus Veera Tyhtilä. Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila. Ääni- ja lavastussuunnittelu Mikko Hynninen. Valosuunnittelu TJ Mäkinen. Rooleissa Tuukka Huttunen (Jake) ja Milla Tissari (Anni). Kantaesitys Tampereen Työväenteatterin Kellariteatterissa 28.8.2025. Kesto 1 h 40 min. Ei väliaikaa. Ikäsuositus K16.

Näytelmässä seurataan Annin ja sosiaalityöntekijä Jaken pitkää hoitosuhdetta, joka alkaa vuonna 2013, kun Anni on vasta 6-vuotias ja joutunut huostaanotetuksi haastavien kotiolojen takia. Näytelmän lopussa eletään vuotta 2024 ja Anni on täyttänyt 18-vuotta. 

Anni (Milla Tissari) verhoaa kasvonsa usein hiuksien ja hupun suojaan.
© valokuva Kari Sunnari.

Teatteri Siperia on tamperelainen ammattiteatteri, jolla ei ole ”omia seiniä”. Se haluaa tehdä kantaesityksiä ajankohtaisista aiheista. 

Niinpä teatterin 20-vuotisjuhlavuoden näytelmä, Veera Tyhtilän kirjoittama ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaama Ote melkein piti on syntynyt lastensuojelualan ammattilaisten toiveesta nostaa lastensuojelun nykyiset haasteet esille. 

Pimeän ja valon kontrastit, piilossa oleminen ja näkyville ja samalla näkyväksi tuleminen ovat olennainen osa näytelmän dramaturgiaa. 

Näytelmän alussa on hieno kohtaus, jossa Annista (Milla Tissari) näkyvät sermin takaa vain hellyttävät pupuaamutossut ja nilkat. 

Kohtaus synnyttää assosiaation Tove Janssonin Näkymätön lapsi -novellikokoelman Ninniin, joka tuli näkyväksi vasta, kun sai osakseen huomiota ja rakkautta.

Jake (Tuukka Huttunen) suhtautuu työhönsä kunnianhimoisesti ja joutuu
siksi myös miettimään työn eettisiä rajoja. © valokuva Kari Sunnari.

Jaken monologeissa tiivistetään lastensuojelun ammattilaisten turhautuminen nykytilanteeseen, jossa  lastensuojelun asiakkaana olevalla lapsella tai nuorella ei välttämättä ole pitkissä hoitosuhteissa lainkaan yhtä luottoaikuista. 

Jaken luottamus Anniin rakentuu vähitellen ja toisinaan hän ylittää myös ammattimaisen ja rationaalisen hoitosuhteen rajoja kyseenalaistaessaan ajatuksen lastensuojelulaitokseen varastoiduista lapsista läpikulkumatkalla: 

Välittämisen pitää tapahtua siinä hetkessä, kun se nuori on siinä. Ja kun mä olen töissä. Muuna aikana ne ei oo mun toimintaoikeuden piirissä. Niiden kanssa ei saa ystävystyä. Niitä ei missään tapauksessa saa rakastaa. Ja silleen näiden sitte pitäs kasvaa. Maailmassa, jossa joku välittää susta vain silloin, ku se saa siitä palkkaa.

Kasvamisen vertauskuvana toimii mainiosti kohtaus, jossa Jake yrittää houkutella Annia istuttamaan herneen multaan. Annin on vaikea ymmärtää, että uutta kasvua pitää odottaa  pitkään.

Anni (Milla Tissari) odottaa malttamattomasti
herneen kasvua mullasta. © valokuva Kari Sunnari. 

 
Esityksessä ei ole väliaikaa, mikä on viisas ratkaisu jännitteen säilyttämisen kannalta. Tuukka Huttusen ja Milla Tissarin intensiivinen tulkinta pitää katsojan hyvin otteessaan. 

Näytelmää suositellaan yli 16-vuotiaille ja Teatteri Siperian sivuilta löytyy varoitus näytelmän sisällöstä, joka saattaa järkyttää joitakin katsojia. 
 
 
 

 

Rosoinen ja rujo ja juuri siksi niin freesi näkökulma lapsuuteen

 

Malin Klingenberg & Maria Sann: Vanhukset, suomentanut Outi Menna, 36 sivua, S&S 2025. Alkuteos Gamlingarna, Schildts & Söderströms 2025. 

 

 

Leikimme puistossa vain silloin kun on valoisaa.  

Koska pimeällä sinne tulevat vanhukset.

 

 

Suomalainen kuvakirjallisuus elää juuri nyt jännittäviä muutoksen ja murroksen aikoja. 

 

Isot yleiskustantamot satsaavat samasta sankarista kertoviin ja tarkkaan brändättyihin kuvakirjasarjoihin, kun taas pienemmät kustantamot lataavat enemmän paukkuja yksittäisiin kuvakirjoihin, joissa lukija saa yllättyä – niin kuvakirjatarinoiden aiheiden ja rajausten, kuvitustekniikoiden ja tyylien sekä  laajemmin koko kuvakirjallisuuden visuaalisen uudistamisenkin osalta. 

 

Malin Klingenbergin ja Maria Sannin yhteistyö on hioutunut jo saumattomaksi kolmessa aiemmassa yhteisessä kuvakirjassa. Kyse on ennen kaikkea siitä, että Klingenberg luottaa Sannin kuvituksen kertovaan voimaan eikä selitä tekstissä liikaa sellaista, minkä kuvitus kertoo jopa tarinaa paremmin. 

 

Juuri ilmestynyt uutuus asettuu jatkumoksi kuvakirjoille Viisi hauvaa ja Karkulaiset, joissa keskushenkilöinä ja minäkertojina ovat päiväkoti-ikäiset lapset Ebba ja Joona. 

Uusimmassa minäkertojana, kokijana ja näkökulmahenkilönä on Linnea, joka Viisi hauvaa -kuvakirjassa jekutti kavereitaan kertomalla, että perheeseen on tulossa viisi hauvaa, vaikka oikeasti hän oli saamassa kerralla peräti viisi pikkusisarusta. 

Luuranko puolestaan kertoi Theosta, jonka käsi murtuu kiipeilyleikeissä. 

Kirjat ovat ilmestyneet samaan aikaan ruotsiksi ja suomeksi, suomentajana Outi Menna. 

Vaikka Viisi hauvaa, Karkulaiset ja Vanhukset kertovatkin samoista lapsista, eli Ebbasta, Joonasta ja Linneasta, niin kirjojen niputtaminen kuvakirjasarjaksi tekisi niille vääryyttä. Kaikki kolme kirjaa kertovat nimittäin ryhmädynamiikasta, sosiaalisista suhteista ja lasten välisistä valtasuhteista sellaisella intensiteetillä, jollaista ”peruskuvakirjoissa” harvoin kohtaa. 

 

Jos lukija ei ole tietoinen kotimaisen kuvakirjallisuuden nykyisestä laveasta skaalasta, voi Vanhukset jopa alkuun oudoksuttaa. 

Maria Sannin väripaletissa on kirkkaiden karkkivärien sijaan beigeä, ruskeaa, tummaa vihreää ja sinistä. 

Tyylitellyissä lapsihahmoissa ja heidän ilmeissään on rujoutta ja jopa tiettyä rumuutta. Jo yksinomaan kirjan nimi voi hämmentää aikuista. 

Ebba, Joona ja Linnea pelkäävät leikkipuistossa hengaavia "vanhuksia", jotka oikeasti ovat harmittomia esimurrosikäisiä poikia.  

Tematiikaltaan Vanhukset muistuttaa  Gunilla Hanssonin ja Maija Hurmeen viime vuonna ilmestynyttä kuvakirjaa Tule, juostaan!.

Vanhukset keskittyy kuitenkin vielä Hanssonin ja Hurmeen kuvakirjaa enemmän kuvaamaan lasten sisimpiä tuntoja, monimutkaisia suhdeverkostoja ja jopa täysin  irrationaalisia pelkoja. 

Vanhukset sanoutuu hyvin päättäväisesti irti vanhakantaisesta oletuksesta,  että lastenkirjan ja erityisesti kuvakirjan tulisi siloitella realistista todellisuutta. 

Lasten ja aikuisten elämät ja ajattelutavat ovat kaukana toisistaan. Lapsilla on oma todellisuutensa ja kuplansa, jonne aikuisetkaan eivät hyvästä tahtotilastaan huolimatta pääse. 

 

Kun vanhemmat lähtevät kauppaan, Linnea haluaa jäädä yksin kotiin. 

Isä jättää varmuuden vuoksi puhelimensa keittiön pöydälle.

Maria Sann havainnolistaa Linnean kokemaa joutilaisuuden ja
pitkäveteisyyden tunnetta tehokkaasti tyhjässä kodissa.
Maria Sannin kuvitusta Malin Klingenbergin tekstiin
kuvakirjassa Vanhukset (S&S 2025). 

 

Linnean valinta jäädä kotiin on ymmärrettävä, onhan hänelle viisi pikkusisarusta, jotka näkyvät tosin kotimiljöössä ja itse tarinassa vain kodin seinälle kiinnitetyssä Linnean piirustuksessa.

 

Kodin hiljaisuus tuntuu ensin ihanalta, mutta pian Linnea jo pitkästyy. 

Onneksi Joona tulee hakemaan häntä ulos. He menevät leikkipuistoon, mutta pitävät jatkuvasti silmällä ”vanhuksia”.

He ovat kuulleet, että vanhukset ovat piilottaneet toiseen rengaskeinuun veitsen, ja keinuvat siksi varmuuden vuoksi molemmat viereisessä keinussa.

Aukeamalla näytetään kahta erilaista kohtaamista: Linnea 
nauttii kahdenkeskisestä ajasta isän kanssa kauppareissulla
ja kaupassa Linnea kohtaa yhden "vanhuksista" ja pelästyy
pahanpäiväisesti. Maria Sannin kuvitusta Malin Klingenbergin
tekstiin kuvakirjassa Vanhukset (S&S 2025). 

 

Linnea lähtee vielä isän kanssa illemmalla uudelleen kauppaan ostamaan listalta unohtunutta juustoa. Yksi vanhuksista on kaupassa, ja Linnealle tulee hikka pelkästä säikähdyksestä. 

 

Sopivan jännitteinen ja intensiivinen Malin Klingenbergin ja Maria Sannin kuvakirjatarina kertoo omintakeisesti ja juuri siksi niin tehokkaasti ennakkoluuloista ja asenteista, jotka pahimmillaan voivat jopa rajoittaa elämää.

 

Ytimeltään kyse on myös lapsuuden herkkien nivelkohtien kuvaamisesta. 

 

Vastakkainasettelu esitetään tehokkaasti lintuperspektiivistä
kuva-alaa rajaten. Maria Sannin kuvitusta Malin Klingenbergin
 tekstiin kuvakirjassa Vanhukset (S&S 2025). 

Kun Aleksi reteästi ilmoittaa, että ”pikkulapset eivät saa olla tässä puistossa”, Linnea toteaa yllättävän rauhallisesti, että he eivät ole pikkulapsia, mihin Joona vielä täydentää, että he eivät ole enää edes päiväkodissa. 

 

Uhkaava tilanne laukeaa, sillä jopa kolmikon pelkäämillä ”vanhuksilla” on nimittäin auktoriteetit ja rajat! 

Helpotus ja pelon väistyminen näkyy myös aukeaman
värimaailmassa. Maria Sannin kuvitusta Malin Klingenbergin
tekstiin kuvakirjassa Vanhukset (S&S 2025). 

 

Kuvakirjan viimeinen aukeama on kaikessa katarttisuudessaan todella tehokas: lapset menevät rengaskeinulle. Pelätty veitsi onkin oikeasti vain pieni keppi, jonka Linnea heittää pois:

 

Sitten keinun niin korkealle kuin pystyn.

Vanhukset on erinomainen kirja lapsen ja aikuisen yhdessä luettavaksi, mieluusti kuitenkin hyvissä ajoin ennen nukkumaan menoa.  

Kuvakirja vapauden ja turvan ikuisesta ristiriidasta

Malin Klingenberg & Maria Sann: Karkulaiset. Suomentanut Outi Menna. S&S 2024.

 

 

Aloimme kaivaa tunnelia silloin kun olimme pieniä.
Sitten se unohtui.
Nyt olemme melkein liian isoja päiväkotiin,
Ja meillä on uudet lapiot.
 

 

Jo kuvakirjan tummasävyinen kansikuva hätkähdyttää. 

 

Kansikuvassa huomio kiinnittyy jykevään rauta-aitaan, joka erottaa joutomaan ja päiväkodin piha-alueen toisistaan. 

Lasten metallinen leikkikaivinkone ja lapio ovat keltaisia, kuten joutomaalla rehottavat voikukatkin.

 

Kuvakirjassa olennaisesta ristiriidasta kertoo lapsen jalka, joka on selvästikin aidan väärällä puolella. 

 

Takakansi näyttää saman pihan, jota tarkastellaan joutomaan perspektiivistä. Päiväkotia joka suunnasta ympäröivät aidat tehostavat entisestään kontrollin ja tarkkailun vaikutelmaa. Piha on autio. 

Maria Sannin lapsihahmojen ilmeissä on särmää ja rouheutta.
Maria Sannin kuvitusta Malin Klingenbergin tekstiin
kuvakirjassa Karkulaiset (S&S 2024). 

 

Kirkkaita värejä ja harmitonta, aikuisen kannalta stabiilia elämää pidetään lasten kuvakirjoissa usein itsestäänselvyytenä. 

 

Näiltä osin Malin Klingenbergin ja Maria Sannin kuvakirja eroaa todellakin valtavirrasta.

 

Päiväkodin lapset, minäkertoja sekä Ebba ja Linnea,  ovat jo pitkään kaivaneet tunnelia päiväkodin aidan alta. 

Päiväkodin työntekijöistä Monalla on tapana itsekin torkahtaa lepohetken aikana, ja lapset pääsevät vilistämään ulos. 

 

Kuulemme, miten Mona kuorsaa.

Kuulemme, miten muut päiväkodintädit nauravat ja 

syövät karkkia. 

Mutta kukaan ei kuule meitä. 

 

Kolmikon uhkarohkea pako kuvataan
lintuperspektiivistä. Maria Sannin kuvitusta
Malin Klingenbergin tekstiin 
kuvakirjassa Karkulaiset (S&S 2024). 

Edes päiväkodin ulko-oven lapsilukko ei pidättele kolmikon etenemistä. 

 

Lapset päätyvät läheiseen leikkipuistoon, mutta siellä on toinenkin karkulainen, Pomo-koira. 

 

Äkkiä seikkailu ja vapauden huuma väsyttävät lapsia. Lasten uhmakas pakoretki tyssää alkuunsa, kapinamieli lauhtuu ja aikuisten turva houkuttaa sittenkin vapautta enemmän. Lapset palaavat vähi äänin  karkuretkeltään ja jättävät koiran päiväkodin pihaan, mistä se tosin karkaa heti omille teilleen. 

 

Malin Klingenbergin sopivan niukka, kompakti tarina herättää ajatuksia – sekä lapsessa että aikuisessa. Vanhan sananlaskun mukaan ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kirjan aihe, lasten tottelemattomuus ja uhmakkuus aikuisten asettamia sääntöjä vastaan, on varmasti monelle aikuiselle hieman hankala. 

Toivon silti,  että aikuinen rohkaistuu lukemaan kirjan lapselle tai lapsiryhmälle ja antautuu myös lukuhetken jälkeen taatusti hyvinkin moneen suuntaan versovaan keskusteluun.

Lastenkirjoissa on toisinaan omisteita, jotka voivat antaa lukijalle myös vihjeen, kuinka kirjan kantavaa teemaa pitäisi tulkita.  

Karkulaiset on "omistettu kaikille, jotka haaveilevat karkaamisesta". 

 

Maria Sannin lapsihahmojen ilmeissä on juonikkuutta ja särmikkyyttä.

 

Muutamalla aukeamalla värillisen taustan ja tekstin vähäinen kontrasti vaikeuttaa tekstin lukemista. Todennäköisesti myös mattapintainen paperi on vaikuttanut lopputulokseen. 

 

 

 

 

 

Kesän, saunomisen ja lapsuuden auvoa

 

Pauli Kallio & Reetta Niemensivu: Lyhenevä kesä 4: Annikki ja poppamiehet, 80 sivua, Suuri kurpitsa 2021. 

 

Pauli Kallion ja Reetta Niemensivun sarjakuva Lyhenevä kesä on hieno konsepti. 

 

Parhaimmillaan se saattaa yhdistää useampia sukupolvia lukemaan yhdessä löyhän juonen varaan sommiteltuja, kuuden ruudun sarjakuvastrippejä. 

Vanhemmat ja isovanhemmat voivat samalla luontevasti jakaa omia lapsuuden muistojaan.

 

Kallion ja Niemensivun sarjakuvadramaturgia on jäntevää: kuudesta ruudusta  muotoutuu kustakin eheä pieni kertomus loppunousuineen.

 

Sarjakuvat ovat alun perin ilmestyneet Kalevassa, Satakunnassa ja Nivala-lehdessä.

 

Neljäs osa Annikki ja poppamiehet on saanut tarkan aikamääreen: se sijoittuu kesään 1970, jolloin on kulunut kuusi vuotta keihäänheittäjä Pauli Nevalan Tokion olympialaisten kultamitalista. 

 

Mummolassa parasta on papan antama kyyti maitokärryillä.
Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan
Lyhenevä kesä 4: Annikki ja poppamiehet (Suuri kurpitsa 2021).

Ystävykset Antero, Annikki ja Jaakko keksivät ihailtavan paljon puuhaa kesälomaansa. 

Sytykettä saadaan vaikkapa urheilusta, iskelmistä sekä maailman ja maakuntien rokkilavojen uusimmista kiintotähdistä, mummolan vintistä löytyvistä vanhoista sarjakuvista ja  Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta.

Annikin herkkä hetki saunassa isosiskon kanssa.
Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan
Lyhenevä kesä 4: Annikki ja poppamiehet (Suuri kurpitsa 2021).

Annikki pystyy lempeästi pomottamaan poikia mennen tullen, mutta kotona hän tuntee alemmuudentunnetta isosiskoonsa nähden. 

Onneksi toisinaan saunan jälkeen päästään vielä hyvinkin sopuisaan yhteisymmärrykseen. 

Annikki herkistyy jopa suremaan sitä, että ”Maailmassa on monta miljoonaa ihmistä, jotka ei koskaan pääse saunaan”.

 

 

 

 

 

 

 

Erityisen tärkeitä kuvakirjoja

Liisa Kallio: Jokainen, 32 sivua, Etana Editions 2021.

Riina Katajavuori & Hannamari Ruohonen: Kielo miettii, 25 sivua, Enostone 2021.

 

Karin Erlandsson & Hannamari Ruohonen: Pussel. En bok om rättigheter, Ålands handikappförbund 2021.

 

Yhdenvertaisuuden teema näkyy jo varsin kattavasti kotimaisissa kuvakirjoissa.

Kirjoissa esiintyvien lasten tai aikuisten etnistä tai kansallista alkuperää, kansalaisuutta, uskontoa tai vakaumusta, vammaa tai terveydentilaa ei enää koeta tarpeelliseksi erikseen alleviivata.

Suuri ja pieni, yhtä tärkeitä. Liisa Kallion kuvitusta
kuvakirjaan Jokainen (Etana Editions 2021).

   

 

Liisa Kallion Jokainen on todellinen hyvän mielen kirja. 

Konsepti on nerokkaan yksinkertainen. Kirjan voi lukea yhdessä taaperoikäisen kanssa perinteisenä katselukirjana, jossa kuvat puhuvat puolestaan. 

Leikki-ikäisen kanssa syntyy jo syvällisiä keskusteluja ja kirjan lempeä sanoma puhuttelee vielä koululaistakin. 

 

Jokaisella on omat lempipuuhansa. Liisa Kallion kuvitusta 
kuvakirjaan Jokainen (Etana Editions 2021).

Jokainen on hyvä esimerkki kuvavetoisesta lastenkirjasta. 

Kirja tulisi toimeen jopa ilman tekstiä, mutta lyhyet tekstit laventavat kirjan pedagogista ja arkista käyttöä. Kirja havainnollistaa tunteita, mieltymyksiä ja keskinäistä kunnioitusta universaalisti ja siksi niin yleispätevästi. 

Kuten Etanan kirjoissa usein, niin Jokaisen muotoilukin on loppuun saakka harkittua: kirjan kartonkikansien kulmat on pyöristetty.

 

Muutoin heleästi kuvitetusta kuvakirjasta löytyy myös tummia
sävyjä, koska meistä jokainen pelkää joskus. Liisa Kallion kuvitusta 
kuvakirjaan Jokainen (Etana Editions 2021).

Liisa Kallio on uudistanut kuvitustyyliään: puu- ja väriliitutekniikasta syntyy  rouheampaa jälkeä. Väri leviää toisinaan yli ääriviivojen ja piirustusjälki muistuttaa lapsen suurpiirteistä mutta intensiivistä piirtämisen tapaa.  Vapaan taiteen puolella Kallio on vienyt tyyliä vielä tätäkin rohkeammin tyyliteltyyn suuntaan hiilipiirroksissa.

Kallion värimaailmassa ja hahmoissa on retrotyyliä ja samalla jotakin hyvin epäsuomalaista. 

Maistiaisen kirjasta voi katsoa täältä.

Olenkin valmis pistämään pääni pantiksi, että kuvakirja tulee herättämään kiinnostusta myös maailmalla.

Karin Erlandssonin ja Hannamari Ruohosen ruotsinkielinen Pussel on syntynyt Ahvenanmaan vammaisjärjestön havaitsemasta tarpeesta tehdä kuvakirja ilmentämään yleispätevästi erilaisuuden rikkautta. 

Pussel on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka lastenkirja voi syntyä monen ammattilaisen yhteistyönä. Kirjaan on koottu tietoa lastenhoidon aikuistoimijoilta ja lapsilta itseltään. 

Kirjan nimi on painettu kirjan esilehdelle pistekirjoituksena.

Eläimet kerääntyvät yhdessä uima-altaalle palapelin
palasten löytymisen jälkeen. Hannamarin Ruohosen
kuvitusta Karin Erlandssonin tekstiin kuvakirjassa
Pussel (Ålands handikappförbund 2021).

Kirjan fokus on erityisissä lapsissa, eli lapsissa, joilla on jokin synnynnäinen vamma, sairaus, neurobiologinen kehityshäiriö tai ominaispiirre. 

Erityisyyttä kuvataan eläinsankarien kautta, ja näin helpotetaan kirjaan tutustuvien lasten samastumista. 

Pienin harkituin vedoin Hannamari Ruohonen on tiivistänyt eläinhahmoihin erityispiirteitä.

 

Eläimet löytävät kukin vuorollaan yhden palapelin palan ja eläinseurue kasvaa kasvamistaan. 

Kun irralliset palapelin palat yhdistetään, niistä muodostuu suuri sydän! 

Luontevasti kuvakirja tuo esiin jokaisen lapsen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeen. Rajoitteiden sijasta kuvakirja korostaa yhtäältä sitä, kuinka jokainen meistä tarvitsee joskus apua, ja toisaalta sitä, että yhteistyön ja ystävyyden avulla voimme kaikki olla myös vahvempia. 

 

Kirjan lopusta löytyy Karin Erlandssonin vapaasti kääntämä YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista vuodelta 2006. 

 

Riina Katajavuoren ja Hannamari Ruohosen Kielo-sarjan aloittanut Kielo loikoilee (Enostone 2020) oli valloittava pysähtymisen, jouten olon ja hiljentymisen kirja. 

Se ilmestyi kuin tilauksesta viime vuoden koronasta johtuviin poikkeusoloihin, kun arki keskittyi entistä enemmän koteihin ja aikaa vietettiin vain lähimpien kanssa. 

Myös uudessa osassa ollaan kotona kaikessa rauhassa ja nyt pohditaan Kielon kanssa sukulaisuussuhteita. 

Sukulaisuussuhteista päästään puhumaan luontevasti
äidin lounaaksi valmistaman siskonmakkarakeiton äärellä.
Hannamari Ruohosen kuvitusta Riina Katajavuoren
tekstiin kuvakirjassa Kielo miettii (Enostone 2021).

Isän, äidin ja sisarusten kautta käsittely laajenee myös muihin läheisiin, kummeihin,  vanhempien sisaruksiin ja isovanhempiin. 

Katajavuoren konstailematon ja riittävän niukka teksti huokuu aitoa  lähimmäisenrakkautta, jota Ruohosen kuvitus vielä entisestään vahvistaa.  

 

Hannamari Ruohosen kuvitus korostaa kauniisti arjen
pienien rakkaudentekojen tärkeyttä. Ruohosen
kuvitusta Riina Katajavuoren tekstiin kuvakirjassa 
Kielo miettii (Enostone 2021).

Kielon voi tulkita Ruohosen kuvituksen perusteella down-lapseksi. Tunnistaminen on tärkee down-lapsille ja heidän läheisilleen, mutta kirjan voi toki lukea myös arkisena kuvauksena perheestä, ilman mitään etuliitteitä.