Isoja, sanavalmiita tyttöjä

  

Björn Rönningen: ”Minähän se olen, Anna”. Kuv. Vivian Zahl Olsen, suomentanut Anna-Maija Kurvinen, 36 sivua,  Lasten Keskus 1982. 

Johanna Hulkko & Marjo Nygård: Ihana Maija, 25 sivua, Karisto 2018.
 
Vashti Harrison: Big, 60 sivua, Penguin 2024. 

 

Minä olen Anna.
Minä, Anna, olen yksin.
Minä, Anna, olen yksin ja olen lihava.
Minua Annaa, 
joka olen yksin ja lihava, kiusataan. 
Anna on ruma.
Annan pitäisi laihtua, 
vaikka se on vaarallista
silloin kun kasvaa, 
sanoo ääni minun, Annan, sisimmässä.
Sinä et ole lihava,
pikku ystävä,
vain hieman vanttera,
sanoo tuttu ääni.
Kotona.
Kukaan luokassa ei sano niin.
Vain äiti sanoo.
Mutta mitä se auttaa
mitä mieltä äiti on?
Koulussa minä olen Läski-Liisa…
mutta minähän se olen Anna!
 
Björn Rönningen: ”Minähän se olen, Anna”. Alkuperäinen sitaatti kirjoitettu suuraakkosilla.
 
 

Kehorauhasta kertovat lastenkirjat ovat luonteva jatke tunnekasvatusteemaisille kuvakirjoille. 

 

Aihepiirin suosiosta ja yhteiskunnallisesta merkittävyydestä kertoo osaltaan sekin, että teemasta on kirjoitettu liki samaan aikaan kevätkesällä kahdessa aikuisille suunnatussa lastenkirjallisuuslehdessä, Virikkeissä ja Onnimannissa.
 
Kirjallisuudentutkijoiden Jaana Pesosen ja Marianna Lammin sekä Mia Österlundin ja Åsa Warnqvistin artikkeleissa viitataan osin samoihin kotimaisiin uutuuksiin.
 
Österlundin ja Warnqvistin artikkelissa esitetään huomio siitä, että uusin lastenkirjallisuus karttelee kuvaamasta lihavia lapsia. Niiden sijaan monissa kuvakirjoissa kuvataan tilanteita, joissa niin kutsuttu normaalipainoinen lapsi havainnoi ympäristöstään erilaisia aikuisten kehoja.

Kyse lienee nykyisin vallitsevasta, osin jopa ylisuojelevasta häveliäisyydestä – halusta olla leimaamatta lapsia ulkonäön perusteella.

Viime vuoden uutuuksissa, Kirsi Alanivan ja Marjo Nygårdin Elli ja sata napaa (WSOY, kuvituskuva Onnimannin kannessa) sekä Laura Ertimon ja Sanna Pelliccionin Mitä on olla minä (S&S) kummasakin lapsipäähenkilö tekee havaintoja uimarannalla ja uimahallissa.


Ruumiinrakenteeltaan vantteria, tanakoita tai kookkaita lapsia löytyy enemmän takavuosien kuvakirjoista.
 

Yksi oma suosikkini on ruotsalaisen Björn Rönningenin ”Minähän se olen, Anna”.   
 
Kirja ei ole varsinainen kuvakirja, pikemminkin runsaasti kuvitettu miniatyyrikokoinen lastenromaani.

Se kertoo päähenkilön, 9-vuotiaan Anna-tytön ahdingosta, kun hän joutuu koulukaveriensa kiusaamaksi. 

Peiliin katsominen on identiteetin etsimisen
vertauskuva. Vivian Zahl Ohlsenin kuvitusta Björn Rönningenin tekstiin lastenkirjassa "Minähän se olen, Anna" (Lasten Keskus 1982).

 
Kirja on tyypillinen kehityskertomus, jossa sankari selättää pääosin omalla toiminnallaan ilmenneet ongelmat. 

Kirja kuvaa siekailematta Annan tuntoja ja lopulta jopa suoranaista lohduttomuutta, kun hän häpeissään pakenee ahdistavaa tilannetta ja karkaa kotoa. Kun Annan katoamisesta tulee poliisiasia, niin häntä pilkkaavat koulukaveritkin lopulta ymmärtävät tekojensa seuraukset. 
 
 

Johanna Hulkon ja Marjo Nygårdin Maija-sarjan päähenkilö  on terhakas tyttö, joka on kiinnostunut erilaisista hyönteisistä. Usein hän jopa antaa kohtaamilleen ihmisille hyönteisten nimiä. 
 
Sarjan ensimmäinen osa Ihana Maija osallistui Kariston taannoiseen kuvakirjakäsikirjoituskilpailuun ja nousi kolmen parhaan joukkoon. 

Sittemmin sarjassa ilmestyi vielä kaksi osaa, Hurja Maija ja Pieni Maija (2019 ja 2020). 
 
Äiti ja Maija ovat menossa neuvolan vuositarkastukseen. Äitiä selvästi vähän jännittää.

Päiväkodin pihalla oleva lapsi huutaa ”Kato, läski!”.

Maija huomaa, miten äidin hymy kuolee. Maija suuttuu.
Äiti ei ole läski. Hän on maailman kaunein ihminen.

 
Hulkon lapsipsykologia on taitavaa. 

Lapsen pilkkahuuto on todennäköisesti kohdistettu Maijaan, mutta tyttö  ei itse sitä hoksaa, koska hänellä on hyvä itsetunto ja hänen kiinnostuksensa ei muutenkaan kohdistu omaan napaan. 
 
Maijan oma reaktio pilkkahuudolle on myös mainio: hän irvistää lapselle kuin hurja himmikiilukainen. Hän nimeää pojan muurukaiseksi.

Tytön selviytymiskeinoina on rikas mielikuvitus ja sanavalmius: hän ei jää Röningenin kirjan Anna-tytön tavoin sanattomaksi kiusauksen uhriksi. 

Lentämisen voi tulkita myös hyvän itsetunnon vertauskuvaksi.
Marjo Nygårdin kuvitusta Johanna Hulkon tekstiin kuvakirjassa
Ihana Maija (Karisto 2018). 

 
Neuvolan tädin kanssa jutellaan ruoka- ja liikuntatottumuksista, mutta neuvolasta lähtiessä äiti on selvästi iloisempi: 

Kotimatkalla äiti on niin iloinen, ettei vain hyppele, vaan melkein lentää. He kiitävät yhdessä päiväkodin ohitse. 

Äiti ja Maija ohittavat paluumatkalla saman päiväkodin pihan. 

Mutta nyt rumasti Maijalle huutanut poika pyytääkin tyttöä mukaan leikkimään!

Marjo Nygårdin oivaltava kuvituskuva viimeisellä sanattomalla aukeamalla on monitulkintainen:  Maija on parhaan ystävänsä kanssa istumassa keinulaudalla vastakkain aiemmin häntä kiusanneen pojan kanssa,  ja lauta on pojan painosta alhaalla! 

Onko toisen kehon määrittely sittenkin silmänlumetta tai onko pojalla itsellään vääristynyt kehonkuva... tai onko hän yksinkertaisesti halunnut kiinnittää Maijan huomion itseensä hieman nurinkurisella tavalla?  
 

 
Myös Tuula Korolaisen ja Jukka Lemmetyn kahdessa Iida-Iso-kuvakirjassa (Tammi 1991 ja Lasten oma kirjakerho 1996 ja ) esiintyy Maijan kaltainen sanavalmis ja hyvällä itsetunnolla varustettu päiväkoti-ikäinen lapsi.
 
Yhdysvaltalaisen Vashti Harrisonin Big (Penguin 2024) on nostanut ison lapsen teemansa kursailematta kirjan nimeen asti. 
 
Kuvakirja kertoo tytöstä, jolla on ollut vauvasta alkaen iso nauru, iso sydän ja isoja unelmia. 
 
Aikuiset ihastelevat ehtimiseen tytön uusia taitoja ja hokevat hänelle: 
 

”What a big girl you are! the adults would say. And it was good.

 
Harrison käyttää tietoisesti jatkuvasti adjektiivia ”big”, jolla on kaksoismerkitys: lapsen isoksi kasvaminen ja uudet taidot  koetaan myönteisenä asiana, mutta kohtuuttomuuksiin kasvanut  ”isous” koetaankin jo ongelmaksi.
 
Tytön elämänilo ja optimismi saa kovan kolauksen, kun hän juuttuu vauvakeinuun ja joutuu kaikkien pilkan ja naurun kohteeksi.
 
Tässä vaiheessa aikuisetkin jo toteavat tytön olevan aivan liian iso vauvakeinuun.
 
Balettihameen sijasta aikuiset tarjoavat hänelle kaapua.
 
Vashti Harrisonin kuvitus päästää katsojan hyvin lähelle tytön tuntoja. 

Tupla-aukeama sananmukaisesti antaa tytölle enemmän
tilaa toteuttaa itseään. Vashti Harrisonin kuvitusta
tekstiin Big (Penguin 2024).

Tarinan merkittävässä taitekohdassa näytetään tyttö useammalla tekstittömällä aukeamalla. 

Tyttö täyttää lopulta sananmukaisesti aukeaman kokonaan, niin että aukeamalla on jo todella ahdasta.

 
Big-kuvakirjan lapsen luovat selviytymiskeinot konkretisoidaan  ”Minähän se olen, Anna” -kuvakirjan sankariin verrattuna kuvituksen avulla suorastaan kouriintuntuvasti. 

Kuvituksen avulla päähenkilön kokemat tunteet tulevat myös kuvituksen katsojalle konkreettisiksi. Lapsen isoa kokoa ei pyritä vähättelemään tai hyssyttelemään.
 
Kuva-alan kaksinkertaistavan taittoaukeaman avulla tyttö luo itselleen enemmän tilaa ja pääsee näin ulos pattitilanteesta, jonka syntymiseen hän itse ei ole vähimmässäkään määrin itse syyllinen. 

Viimeisellä aukeamalla tyttö antaa itselleen luvan toteuttaa
unelmiaan haluamallaan tavalla. Vashti Harrisonin kuvitusta
kuvakirjaan  Big (Penguin 2024).

 
Tyttö sanallistaa muille, että häneen kohdistuneet pilkkasanat satuttavat. 

Lapset ja aikuiset vähättelevät ensin asiaa, syyttävät lasta liian herkäksi ja vakuuttavat, että heidän tarkoituksenaan ei ollut loukata. 

Kirjan lopussa on erityisen vaikuttava kohtaus, jossa näkyy aikuisen käsi ja hänen puhekuplansa, jossa aikuinen lupaa auttaa lasta muutokseen, jos lapsi itse niin haluaa.
 
 
Mutta mitä tekee lapsi? Hän kiittää kohteliaasti ja sanoo, että pitää itsestään juuri sellaisena kuin on.
 
Anna- ja Maija-kirjojen tapaan kiusaajat ja kiusattu eivät tee Harrisonin kuvakirjassa sovintoa, vaan kiusattu tyttö asettaa itselleen rajat eikä anna toisten mielipiteen vaikuttaa itseensä. 
 
Kirjan lopussa on tekijän jälkisanat aikuiselle.
 
 
 
 
 Uusia kotimaisia kuvakirjoja erilaisista kehoista:

 

Lotta Lahti & Johanna Lehtomaa: Mursu, joka tahtoi joogata, Kumma kustannus 2024

Elina Piispanen & Marjukka Jokinen: Ihan sopiva Silmu, Lector 2024

Laura Ertimo & Sanna Pelliccioni: Mitä on olla minä? S&S 2024
 
Kirsi Alaniva & Marjo Nygård: Elli ja sata napaa, WSOY 2024
 
Maria Vilja: Kesän ainoa kaunis päivä, WSOY 2024
 
Katri Kirkkopelto: Suurenmoinen lemmikki, Lasten Keskus 2024
 
 
 
            

Kirjoja tärkeästä takapuolesta

Essi Hietanen, Matilda Lavi & Sini Nykänen: Valo ja uusi pylly, Finnilco 2021

 

Anna Fiske: Kaikilla on takapuoli, suomentanut Elina Jaakola, Otava 2021

Tässä kaksi kirjaa aiheesta, joka taatusti kiinnostaa lapsia.

 

Kummankin lähestymistapa pysyttelee asiallisena, ja toinen on syntynyt jopa suoranaiseen tarpeeseen. 

 

Finnilco on ”avanne- ja vastaavasti leikattujen ja anaali-inkontenssipotilaiden keskusjärjestö”. 

 

Avanneleikkaukseen voidaan päätyä lapsen synnynnäisen tai pitkäaikaisen sairauden hoitona. Joskus siihen päädytään myös vakavan onnettomuuden jälkeen. 

 

Valo on ihan tavallinen poika, jolla on usein vatsa kipeänä.
Matilda Lavin kuvitusta kuvatietokirjaan Valo ja uusi pylly
(Finnilco 2021). 

Valo ja uusi pylly kertoo kuusivuotiaasta Valosta, jonka vatsaan sattuu välillä niin, ”että ei jaksa leikkiä. On parasta vain pötkötellä sohvalla ja tuijotella piirrettyjä”. 

Valo haaveilee usein, että hänellä olisi jokin supervoima.

 

Lääkäri ehdottaa Valolle avanneleikkausta, ja kirjassa kerrotaan lapsentajuisesti leikkauksesta ja sen jälkeen arkeen kuuluvasta avannepussista. 

 

Valon vatsakivut johtuvat kipeästä paksusuolesta.
Matilda Lavin kuvitusta kuvatietokirjaan Valo ja uusi pylly 
(Finnilco 2021).   

Lapsen vakava sairaus koskettaa perheen lisäksi laajasti myös sukulaisia, ystäviä ja muita läheisiä. Siksi tällainen kirja toimii lapselle tärkeänä vertaistukena ja auttaa myös muita paremmin ymmärtämään, mistä on kyse. 

 

”Avanteen saaminen on aikuisellekin iso juttu. Kirjassa pyritään hälventämään lapsen pelkoa ja tukemaan avanteeseen sopeutumista mielikuvituksellisen tarinan keinoin. Olisi ihanaa, jos yksikin lapsi voisi saada kirjasta rohkeutta, voimaa tai tunnetta siitä, etteivät erilaisuus tai avanne ole hävettäviä asioita, ” kertoi Finnilcon viestintäassistentti Essi Hietanen kirjan julkistuksen aikaan.   

Kirjaa jaetaan lastensairaaloiden lisäksi maksutta kohderyhmään kuuluville perheille. 

 

Matilda Lavin kuvitus liikkuu realistisen ja mielikuvituksellisen välimaastossa. Kirjan kuvitus on syntynyt osana kuvataiteen opintoja. 

 

Valon vauhtia ja arkea ei uusi avannepussi juurikaan hidasta. Paras kaveri Noel  oivaltaa, että Valolla on supervoima, Aimo Avannepussi, jonka ansiosta moni asia on paljon vaivattomampaa kuin aiemmin. 

 

Norjalaisen Anna Fisken tietokuvakirja Kaikilla on takapuoli kiinnostaa varmasti jo taaperoikäisiä, ja siinä on potentiaalia vielä yläkoululaisiinkin asti. 

Kirja soveltuu esimerkiksi kouluun terveystiedon tunneille kehopositiivisen viestinsäkin ansiosta. 

 

Mihin osiin kropasta saa koskea kysymättä lupaa ja mihin ei?
Anna Fisken kuvitusta kuvatietokirjaan
Kaikilla on takapuoli (Otava 2021). 

Hieman oudoksuttaa suomentaja Elina Jaakolan taajaan käyttämä ”kroppa”-sana, joka ei taida enää olla lapsille mitenkään tuttu ja juontaa sitä paitsi ruotsista.

 

Kropan sijasta olisi mielestäni ollut luontevampaa käyttää keho-sanaa.

 

 

 

 

 

 

Pieni on aina kaunista

Sinä olet kaunis. Musiikkisatu. Sävellys Timo Klemettinen. Teksti Eppu Nuotio. Kuvitus Kristiina Louhi. Esiintyjät TampereRaw (musiikki), Johanna Elovaara (tanssi ja koreografia), Eppu Nuotio (lukija). Kantaesitys Tampere-talossa 27.9.2020, Pieni Sali. 40 min. 

 

Eppu Nuotio & Kristiina Louhi: Sinä olet kaunis, WSOY 2020. 

 

Ahaa-oivallus Tampere-talon Pienessä salissa, rivillä 3. 

 

Paikalla ilahduttavan paljon lapsiperheitä, jotka noudattavat kuuliaisesti koronaan liittyviä turvavälejä. 

Näkymä näyttämölle hieman ennen
Sinä olet kaunis -musiikkisatuesityksen
alkua. Kuva © PHH. 

 

Takanani nainen kyselee seuralaiseltaan, leikki-ikäiseltä lapselta, muistaako tämä, mihin kohtaan eri soittimien soittajat asettuvat pian lavalle. 

Ja lapsi tietää tarkalleen oikeat vastaukset. Ja nainen kehuu lasta vuolaasti.

 

 

Tiedän tarinan ennalta. Arvioin kuvakirjan Kuvittaja-lehteen 3/2020. 

Aikataulujen vuoksi jouduin tekemään arvion pdf:n perusteella, ja kun kirja alkusyksystä ilmestyi, hämmästyin, kuinka pieni lopullinen kirja oli kooltaan, kunnes oivalsin, että näin iso ja tärkeä aihe sopii erityisen hyvin pienempään kuvakirjaformaattiin.

 

 

Kun Kristiina Louhen akvarellit levittäytyvät valkokankaalle, näen niistä paljon ihan uusia yksityiskohtia. 

Ja Eppu Nuotion ääneen lukemana tekstikin saa yht äkkiä ihan uusia painotuksia.

 

Sinä olet kaunis -musiikkisatu yhdistää neljä  eri taiteen lajia: musiikin, kuvitustaiteen, kirjallisuuden ja tanssin. 

 

Ei vähä mitään. 

 

Johanna Elovaaran myönteisellä tavalla lapsekas liikekieli tavoittaa  Myrri-tytön olemuksen konstailemattomasti ja siksi samastuttavasti.

 

Kuvakirjassa peili on tärkeässä osassa, ja niinpä se on myös näkyvästi esillä musiikkisadun lavastuksessa. 

 

Timo Klemettisen sävellykset lähtivät Kristiina Louhen kuvitusten mielenmaisemista: 

 

”Kaikki lähti kuvista. Otin kuvan kerrallaan, katselin sitä ja pohdin mitä tunteita se herättää ja mihin suuntaan se vie musiikkia. Esimerkkinä on vaikka kuva, jossa lapsi kuvittelee kylpyhuoneessa olevansa meren rannalla valtavien simpukoiden kanssa. Se alkoi heti soida mielessäni Karibianmeren calypsona", Klemettinen kertoo Aamulehden haastattelussa.

Tällä erää kantaesityksen jälkeen ei ole luvassa muita,mutta toivon mukaan myöhemmin sen voi kokea uudelleen, ehkä jopa eri puolella Suomea tai maailmaa…

 

 

Charles Perrault´n sadusta ”Posliininukkien keisarinna” inspiraatiota ammentanut Eppu Nuotion tarina puhuu kauniisti omanarvontunnosta ja rakkauden vahvistavasta voimasta.

 

Pihaleikeissä Myrriä haukutaan rumaksi. Tyttö pahoittaa mielensä ja peittää kasvonsa hiuksillaan. Hän lähtee vaarinsa luokse ja vaeltaa hajamielisenä tyhjässä huoneistossa. 

 

Isoäiti on kuollut, mutta teksti ei viittaa siihen lainkaan. Kaipaus, muistot ja eletyn elämän kaikki kerrokset tihentyvät ainoastaan kuvitukseen. 

 

Mielipahan takia Myrri haluaa piiloutua, jopa itseltään.
Kristiina Louhen kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
Sinä olet kaunis (WSOY 2020).

Kristiina Louhi luo lukuisista kiehtovista esineistä ja kirkkaista väreistä ällistyttävän tasapainoisia sommitelmia, joissa silmä lepää. Monissa kuvituskuvissaan hän kuvaa mielellään keskushenkilöitä peilin edessä. Usein katse näyttää kysyvän: minäkö se todella olen? 

 

Vaari herää päivänokosiltaan ja ilahtuu yllätysvieraasta. Vaarin mielestä Myrri on kaunein tyttö päällä maan.

 

Vaarin hyväksyvä ja rakastava katse muuttaa tytön olemuksen.
Kristiina Louhen kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
Sinä olet kaunis (WSOY 2020).

Kuvakirja ja musiikkisatu ottavat, ilman huutomerkkejä, kantaa jokaisen tarpeeseen tulla nähdyksi ja arvostetuksi. 

Joskus kirjan nimi harhauttaa

Minna Levola: Tylsä elämäni, 171 sivua, Karisto 2020. Kansikuva Emmi Kyytsönen.

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden markkinointitekstit ja kirjan nimet ansaitsisivat perusteellisen tutkimuksen. 

 

Joskus tuntuu, että kustantamoissa uskotaan nykyisin eräänlaisen käänteispsykologian voimaan – että lakoninen kirjan nimi tai juonireferaatissa jo paljastettu ”ei-niin-vauhdikas-seikkailu” (Antti Ala-Jokimäen koiradekkari Armas Karviainen, Avain 2020) saisivat nuoren lukijan kiinnostumaan teoksesta. 

 

Nostin asian esiin jo Mari Kujanpään Akselin surun (Otava 2020) arviossa ja nyt havahdun samaan pohdintaan luettuani syksyn esikoistekijän,  Minna Levolan, varhaisnuortenromaanin Tylsä elämäni.

 

Kaikkien lasten- ja nuortenkirjojen nimien ei toki tarvitse jo nimissään koohottaa tai tuoda sisältöä raflaavasti esille esimerkiksi  Arttu Unkarin lastenromaanin Isämies ja räjähtävä kakka tai Veera Salmen Kaunis päivä kuolla -nuortenromaanien (Otava 2020) tapaan.

 

Tamperelaisen englanninkielen opettajan Minna Levolan lastenromaanin keskushenkilö, 11-vuotias Linda, on selvästi murrosiän kynnyksellä. Hän suhtautuu vanhempiinsa ja kuusi vuotta nuorempaan pikkusiskoonsa hyvin kriittisesti ja kokee olevansa jatkuvasti väärinymmärretty. Pikkusisko Linneaa piti vauvana suojella erilaisilta infektioilta ja vanhemmat eivät vieläkään osaa täysin höllätä jatkuvaa kontrollointia. 

 

Tunnetaitobuumin yksi lieveilmiö taitaa olla sekin, että lasten- ja nuortenkirjojen itseään tarkkailevat sankarit kokevat usein tarpeelliseksi luokittaa itsensä ja läheisensä: 

 

Linnea on päiväkodissa ja on luonteeltaan rohkea ekstrovertti, se siis tykkää mennä päiväkodin kevätjuhlissa eturiviin laulamaan ja haluaa voittaa juoksukilpailut että kaikki huomaa sen. Minä taas olen ujo introvertti (se on hieno sana luuserille), eikä se ole yhtä hyvä juttu elämässä pärjäämisen kannalta. Ainakaan aikuisten mielestä. Olen viidennellä luokalla vanhassa kivikoulussa, jossa on paljon rappusia. Mun harrastukset on cheerleading (jossa en ole kauhean hyvä) ja tubettajien seuraaminen (siinä ei voi olla kauhean huono), tykkään myös piirtää ja olla omissa oloissani. Toi viimeinen on sitä introverttihommaa.

 

Linda on tarkka havainnoimaan ympäristöään, ja tällä tavoin Levola johdattaa vähin erin lukijan tytön ajatusmaailmaan. 

Linda kokee, että liikkatunnilla olisi opettajan mieliksi oltava ”kestoiloinen”.

 

Opettaja tykkää iloisesti hymyilevistä tytöistä. Mä en ole sellainen.

Äiti sanoi, että sama pätee moneen muuhunkin asiaan, niin kuin esimerkiksi työelämään. Osa työhommista on oikeasti tosi tylsiä, mutta sitä ei saa sanoa ääneen. Eli olen oppinut, että joskus pitää TEESKENNELLÄ ettei saa Wilmaan turhia merkintöjä.

 

Paras kaveri Emmis on kiireisten yrittäjävanhempiensa ja perhee erilaisen elämäntavan takia peilinä Lindan kokemille tunteille. 

Emmiksen mielestä olisi kiva, että hänenkin äitinsä käyttäytyisi kuten Lindan äiti: tarkistaisi  aamuisin, mitä vaatteita tytär laittaa päälleen,  kuulustelisi läksyjä ja pitäisi välillä jopa pieniä minikokeita. 

 

Lindan äiti on jopa ulottanut huolehtimistaan myös Emmiksen kouluasioihin.

 

Lukijana minun tekee mieli  tuon tuostakin ravistella Lindaa pitämän puoliaan, arvostamaan itseään ja penäämään myös kotiväeltä oikeudenmukaisempaa kohtelua.  

Kun äiti loukkaa tyttärensä yksityisyydensuojaa lukemalla salaa päiväkirjaa, haluaisin jo kutsua lastensuojeluviranomaiset paikalle – varsinkin, kun äiti suhtautuu asiaan ensin pelkällä olankohautuksella.

 

Myöhemmin äiti kyllä myöntää toimineensa tökerösti ja pyytää anteeksi. Kohtaukseen on eleettömästi tiivistetty myös äidin ja esikoistyttären hienoinen lähentyminen.

Tylsä elämäni kertoo nimestään huolimatta kiinnostavasti varhaisnuoruuteen kuuluvasta  epävarmuudesta ja vähitellen vankistuvasta itsetunnosta. Levolan tapa myötäelää Lindan tuntoja muistuttaa monin kohdin  Mimmu Tihisen Pieni Numero -lastenromaania (Karisto 2019).  

 

Nykyisen kehopositiviisuuden aikana ihmetyttää silti tavattomasti kohtaus, jossa kuvataan Lindan käyntiä koulun terveystarkastuksessa. 

 

Mittausten jälkeen terkka oli tyytyväinen. 

”Sinulla on erittäin hyvä näkö ja pituutta on tullut suhteessa painoon aivan taulukon keskiarvon mukaan. Painoa itse asiassa on tullut aika vähän mutta on oikein hyvä asia olla nyt vähän laiha. Myöhemminhän sitä painoa voi tulla lisä, ja silti pysytään rajojen sisällä.”

 

Linda tilittää Emmikselle huojennustaan terveystarkastuksen jälkeen, mutta viesti laihuuden ihannoimisesta jää silti hieman hämmentävästi päällimmäiseksi tavoitteeksi. 

 

”Kai ne on jotain arviointiarvoja”, Emmis mietti, ”niin kuin että minkä numeron saa tarkastuksesta.”  

”Saako siitä numeron? En tiennyt, että sekin arvioidaan.”  

”Joo, saa. Oon kuullut äidin juttelevan siitä”, Emmis selitti. ”Lehdissä nimittäin sanotaan, että lasten painotulokset ei ole enää hyviä.”

 

Täyttä elämää, turhia kursailematta

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa, 128 sivua, Karisto 2019. Kansikuva Jutta Kivilompolo.

Johanna Hulkon toinen nuortenromaani on edellisen K18 -romaanin (Karisto 2016) tapaan esitystavaltaan ja rajatulta sivumäärältään mukavan kompakti ja kokoaan isompi, monin tavoin ajankohtainen teos. 

Hulkon syksyn uutuus on – yhdellä sanalla sanoen – täyteläinen lukukokemus, joka koskettaa myös aikuista lukijaa.   

– – Pilateksessä maha vetäytyy tormakkaana tissien alle, kun kuvittelen kuminauhan päälakeeni vetämään minua kohti kattoa ja otan syviin vatsalihaksiin käsketyn 30 % pidätyksen. Silloin ylärölly on hetken kontrollissani ja tunnen itseni vahvaksi. Se olo kestää aika pitkään. Haaveilen, että se kestäisi ensin koko pilatestunnin ja joskus vielä sen jälkeenkin.  

Pilates on suurin salaisuuteni. Läski jumpassa, sitä ei kestäisi kukaan. 

Seiskaluokkalainen, 14-vuotias Kerttu on säkenöivä ja  särmikäs persoona, ehkä jopa hiukan varhaiskypsä monissa itseironisissa pohdinnoissaan. 

Lukijalle ei siis tule mieleenkään lähteä voivottelemaan Kertun tilannetta. Hän puhuu avoimesti liikalihavuudestaan ja läskiydestään, makeanhimostaan ja suhteestaan ruokaan.  

”Minähän en ulkomuodosta vittuile kenellekään”, sanoo Kerttu. 

Lukijalle tulee jo romaanin alussa selväksi, että Kerttu kyllä pärjää elämässä. Ja hänellä on onneksi myös ainakin ystävä, Koistinen.  

Yhdessä äidin kanssa Ahvenanmaalle suuntautuva postcrossing-harrastajien ryhmämatka kääntää Kertun elämässä juhlavasti sanottuna kuitenkin aivan uuden lehden. 

Kerttu tutustuu nimittäin hieman itseään vanhempaan mustiin vaatteisiin puketuneeseen langanlaihaan Ruuhun, jonka hän mielessään nimeää Huuksi, Hannu Mäkelän lastenromaanin Herra Huun mukaan: 

--- Hän tuoksuu suitsukkeilta ja hennosti partavedeltä vaikka voisin lyödä vetoa, että siinä tyypissä ei juuri karvoja kasva. Hän on pukeutunut mustaan, pitkään takkiin, mustiin kireisiin farkkuihin ja päässään hänellä on musta huopahattu. Hän kuin pitkä tikku, jonka hattu keikkuu reilusti tätilauman yläpuolella. 

Ruu ja Kerttu huomaavat nopeasti keskinäistä sielunsukulaisuutta… ja romaanin lopussa tunteisiin tulee vielä enemmän latausta. 

Johanna Hulkko kuvaa kertun fyysisiä tuntemuksia ja kokemuksia hyvin aistivoimaisesti: ison kokonsa takia Kerttu joutuu usein miettimään, mistä mahtuisi huomiota herättämättä kulkemaan, kestääkö hentorakenteinen tuoli hänen allaan tai kuinka välttää nolot tilanteet:

Puiset tuolit ovat pahimpia, sillä puu narisee ja voi pettää kovaäänisesti. – –  

Auditoriot, joissa on taittuva penkki, ovat toisiksi pahimpia. Niissä mahan pitää sopia pöydän ja penkin väliin. Ja reisien pitää mahtua pöydän alle, kun istuinta ei voi vetää yhtään taaksepäin.   

Kerttu – ja kirjailija Hulkko – sanoutuvat yksituumaisesti irti viime vuosina niin muodikkaasta käännetyn YA-kirjallisuuden trendistä, jossa murrosikäiset päähenkilöt kipuilevat mielenterveyden häiriön tai vakavan sairauden kanssa. 

Kerttu elää täyttä elämää, hän ei jumita tai sulje itseään kuplaan.

Minun suhteeni aikaan on vielä. En ole vielä käynyt Amerikassa enkä stadionkonsertissa, en syönyt sushia enkä ajanut auringonlaskuun edes virittämättömällä mopolla, ja jos olisin oikein klisee, sanoisin, etten ole vielä suudellut. Mutta elämäni ei ole 13 syytä eikä syöpäänkuolemisherutus. Tuskin kovin moni muukaan 14-vuotias oikeasti on suudellut ainakaan sellaista, jota haluaisi. 

Elämä on tehty elettäväksi. 

Romaanin loppu kiertyy voimauttavaan, joskin avoimeen loppuratkaisuun. 

Lastenkirjoja kehopositiivisuudesta:

Johanna Hulkkko & Marjo Nygård: Ihana Maija, Karisto 2018; Hurja Maija, Karisto 2019 

Malin Kivelä & Linda Bondestam: Suurenmoinen Rosabel, suom. Liisa Ryömä, Teos 2017

Tuula Korolainen & Jukka Lemmetty: Kuningatar Iida iso; Iida Iso saa mitalin, Lasten Oma Kirjakerho 1991 ja 1996 

Anthony Browne: Retu ruipelo, suom. Anja Ylönen, Lasten Keskus 1984

Björn Ronningen & Vivian Zahl Olsen: ”Minähän se olen, Anna”, suom. Anna-Maija Kurvinen, Lasten Keskus 1982

…. JA  nuortenkirjoja samasta aiheesta:

Jacqueline Wilson: Kurja juttu, suom. Terhi Leskinen, Otava 2007

Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju, WSOY 2007

Kirsti Ellilä: Emma ja naapurin Romeo, Karisto 2001

Jukka Parkkinen: Rahunen Ruotsista, WSOY 1993

Christine Nöstlinger: Suklaata ja särkyneitä sydämiä, suom. Leena Viljakainen, Otava 1985 

Judy Blume: Hetula, suom. Pirjo ja Minna Lokka, WSOY 1981