Turvattomuuden ja yhteisöllisyyden ristipaineita maagisella Turmavuorella

Mervi Heikkilä: Turmavuori. 159 sivua. Kuukettu-kustannus 2026. Kansikuva Anne Muhonen. 
 

Kotimaisissa lasten- ja nuortenromaaneissa esiintyy nyt poikkeuksellisen paljon vanhempia, jotka eri syistä eivät pysty toimimaan lapsiensa huoltajina. 
 
Esimerkkejä löytyy lukuisia niin realistisista romaaneista kuin fantasiastakin.
 
Mervi Heikkilän realismia ja fantasiaa sekoittavan lasten- ja varhaisnuorten romaanin nimi itsessään vihjaa uhasta ja vaarasta.  
 
Nilan äiti Ira on käytökseltään arvaamaton ja yhtenä päivänä äiti katoaa kokonaan. 
 

–  – Ira ei ole koskaan paljon kotona. Mutta ei se haittaa, minä osaan kyllä keittää makaronia, kastella kasvit ja ruokkia Gormi-kissan. Ennen Ira on aina tullut takaisin muutaman viikon jälkeen. Nyt se on ollut poissa jo kaksi kuukautta. Olen kyllä etsinyt kaikista paikoista, joissa se voisi olla. Sen kaveri lähibaarissa kertoi, että Ira on löytänyt tien. Että se on lopullisesti lähtenyt eikä tule takaisin. – – 

 
Ennen katoamistaan äiti on vihjannut, että jos Nila haluaisi olla joskus yhteydessä isäänsä, hänen kannattaisi laittaa kirje kaupungin puiston laidalla sijaitsevaan ruostuneeseen postilaatikkoon.
 
Nila on tottunut salaamaan erilaisuutensa: hänellä on viiden sormen sijasta kuusi sormea ja hänen tukkansa on vihreä. 
 
Nila lähtee kaupungista ja päätyy Puolimatkan kestikievariin, missä Risu-Iita pitää hänestä huolta. 

Nila saa matkallaan Turmavuorelle uusia ystäviä, Aran ja Sepin
 
Nilan matkan rinnalla kuvataan Mildan ja Jolkaksen etenemistä. 

Pariskunnan taustat  ja heidän matkansa tarkoitus selviävät lukijalle vähitellen. 
 
Vähitellen Nila saa tietää, että hänellä on paljon sukulaisia, joista hän ei ole aiemmin kuullutkaan. 

Tieto ei kuitenkaan tuo tytölle mielenrauhaa, pikemminkin päinvastoin. 
 
Mervi Heikkilä on rakentanut omalakisen taikamaailman, jossa on esimerkiksi liekolaisia, pulpahtajia, lentoräähkiä ja erilaisia maageja. 

Gormi-kissan neuvokkuus koituu lopuksi Nilan ja muiden hyvän puolella olevien keskushenkilöiden pelastukseksi.
 
Todennäköisesti Nilan seikkailut saavat vielä jatkoa. Siihen vihjaa ainakin kirjan lopussa esittämä Aran viittaus seitsemään erilaiseen taikamaailmaan, joissa kussakin asuu erilaisilla voimilla varustettu maagisuku. 
 
Anne Muhosen taitto on ilmava, mikä tuo kirjaan helppolukuisuutta: samaan aihekokonaisuuteen liittyvät kappaleet on erotettu tyhjällä rivillä, mutta dialogia ei ole sisennetty. 

Tämänkaltainen taitto on yleistynyt monissa lasten- ja nuortenkirjoissa. 
 

”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”

Satu-Lotta Pitko: Ole minulle yöperhonen, 205 sivua, Myllylahti 2026. Kansikuva Riikka Pihlajamaa.
 
 

Salma ei voinut käsittää, miksi pitäisi sännätä pussailemaan ja tekemään muita rakkausjuttuja vain siksi, että kuudes luokka vaihtuisi seitsemänteen. Seitsemänhän olisi pelkkä numero koulukirjojen ja -vihkojen kansissa. Mikään muu ei muuttuisi, vaikka koko luokka olikin pauhannut yläkoulusta jo kutosen alusta asti. Melkein kaikilla oli kerrottavana kammottavia huhuja ilkeistä yseistä ja niiden pärisevästä mopojengistä, siitä kuinka poliisit tulisivat ratsaamaan repuista nuuskaa ja vapea, ja kirjoittamattomista säännöistä, joiden vuoksi hikarit ja muut luuserit löytäisivät varmuudella päänsä koulun vessanpöntöistä.

 

Alakoulun päättyminen näyttäytyy usein varhaisnuortenkirjoissa lapsuuden loppuna. 
 
Tällaistä siirtymää kuvaa myös Satu-Lotta Pitkon Ole minulle yöperhonen. 

Pitko debytoi pari vuotta sitten lastenromaanilla  Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

 Salma ja Meea ovat olleet erottamattomat ystävät jo eskarista alkaen. 

 

–      –  Paita ja peppu, raita ja reppu, tähtiin kirjoitetut ja yhteen kasvaneet, toistensa puutuvat palat ja kosmiset kaksoset.

 
Alakoulun viimeiselllä kevätlukukaudella Salma huomaa ystävässä tapahtuneen muutoksen: 
 

Hän oli huomannut tuhahdukset ja silmien pyörittelyn, pitkät katseet eri suuntiin kuin ennen, äänettömät kuiskaukset, jotka haikailivat jotain, mikä oli heille vielä tuntematonta. 

 
Meea kiinnostuu aiempien yhteisten rituaalien, mielenkiinnonkohteiden  ja höpöttelyn sijaan yht äkkiä samoista asioista kuin ”luokan kaaritukitytöt”, jotka vertailevat keskenään rintaliivien kuppikokoja.  
 
Koulun pihalla järjestetyt bileet sysäävät ystävykset hetkeksi erilleen. Tapa, jolla teos kuvaa murrosiän fyysistä ja psyykkistä eritahtisuutta ja luonteenpiirteistäkin johtuvia eroja, on oivaltava. 

Tytöillä on yhtäältä vimmainen halu tehdä pesäero lapsuuteen: ”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”, mutta kurssinmuutos tai kypsyminen  ei tapahdu hetkessä, ja toisalta  lapsuuden huolettomassa auvossakin olisi vielä mukava aika-ajoin viihähtää. 
 
 
Salma ja Meea pääsevät kumpikin vuorollaan kertomaan tapahtumista ja mielenliikkeistään omasta näkökulmastaan. 

Meealla on ylisuojelevat vanhemmat, joiden huomio tuntuu menevän autistisen isosiskon tarpeiden tyydyttämiseen. 

Salma puolestaan kipuilee häneen iskostetun hymytytön ja ”sääntösipulin” määreiden puristuksessa. 

Tyttöjen vanhemmat ilmoittavat heidät lupaa kysymättä kesäleirille, joka muodostuukin lopulta monella tapaa käänteentekeväksi. Salma saa huomata, että vanha sanonta ”hädässä ystävä tunnetaan”  pitää paikkaansa.
 
Ystävyyssuhteiden muuttumisen lisäksi Satu-Lotta Pitko kuvaa kouluyhteisöä sympaattisesti: oppilaiden ja opettajien suhde on luonteva ja molemmin puolin arvostava: tämä  tulee kauniisti esille luokanvalvojan (jolle oppilaat ovat antaneet lempinimen Liikkis) kirjallisesta tehtävästä laatia lista asioista, joita he oppilaat aikovat tehdä kesän aikana.  

Varhaisnuortenromaanin nimi viittaa Salman tavoitteeseen pongata kesällä kymmenen erilaista perhoslajia, mutta se antaa mielestäni Riikka Pihlajamaan haaveellisen kansikuvankin kanssa vähän väärän kuvan teoksen tunnelmasta ja keskeisistä aihepiireistä.

 

 

Lasten- ja nuortenkirjojakin voi toki tehdä ilman koulutusta

Toimistopojat:  Kaaos lomareissulla. Kuvittanut Maria Makkonen. 96 sivua. BackMedia Oy & Otava 2026. 
 

Pojat ryhtyivät yhdessä pohtimaan, mitä se työnteko nyt oikeastaan oli.

”No työntekoon tarvii ainakin koulutuksen”, Sere aloitti. ”Mä oon esimerkiksi putkimies.”

”Jes, hyvä!” innostui Roni.

”En mä siis sitä lopulta sitten tehnyt valmistumisen jälkeen”, Sere jatkoi.

”Niin eli toisin sanoen sä et ole koskaan ollut töissä”, Roni hiillosti.

”Ei työn määritelmä ole niin yksiselitteinen!” Suhis ärähti.

”Sitä työ-sanan käyttöä vois vähän rajoittaa...”, Kevin mutisi.

”Kyllähän töitä voi tehdä ilman koulutusta!” Suhis huomautti. 

 
Toimistopojat  on vuonna 2023 perustettu huumori- ja viihdesisältöä tuottava YouTube-kanava. Ryhmään kuuluvat Sere Siltala, Veikka Markkanen, Olli Kokkola, Roni Back, Kevin Tran, Eero Suhonen ja  Mikael Vuori.

Helsingin Sanomien haastattelussa kesäkuussa kanavan perustaja Roni Back vakuuttaa, että ryhmällä on ”ekstra-ammattimainen tatsi” kaikessa tekemisessään. 
 
Nyt he ovat Otavan suosiollisella myötävaikutuksella  laajentaneet osaamistaan myös Toimistopojat-nimiseen varhaisnuortenkirjasarjaan. 

Kirjan nimeketiedoissa julkaisuvuodeksi on merkitty 2026, mutta nähtävästi kirjalle on katsottu olevan menekkiä joulumyynnissä ja siksi se on ilmestynyt jo tämän vuoden puolella. 

Toimistopoikien johtohahmo Roni rentoutuu yhteisellä lomamatkalla
Toimistopojat-sarjan uutuuden parissa. Maria Makkosen
kuvitusta varhaisnuortenkirjaan Toimistopojat: Kaaos
lomareissulla (Otava 2026).

 
Kolmessa erillisessä tarinassa on poikamaista kujeilua, kepposia ja koohotusta. 
 
Yötä toimistolla -tarinassa pojat viettävät yön toimistorakennuksessaan ja aiheuttavat massiivisen sähkökatkon. 

Kesäloma-tarinassa lähdetään ulkomaille rentoutumaan, mutta erinäiset mokaukset ja odottamattomat kuluerät tuottavat yllätyksiä ja äkkikäänteitä. 

Oikeissa töissä -tarinassa pojat päätyvät rakennustyömaalle, missä he saavat vähäiseen kokemukseensa nähden ällistyttävän paljon vastuuta. 
 
Maria Makkosen karikatyyrinen kuvitus komppaa kerronnan spontaaniutta ja luo ryhmän jäsenistä tunnistettavia tyyppejä. 
 
Sosiaalisen median alustoilta tutut vaikuttajat ovat nähtävästi tulleet jäädäkseen suomalaiseen lasten- ja nuortenkirjatarjontaan.  

Muilta alustoilta tuttujen tekijöiden suosio lasten ja nuorten parissa osataan nyt käyttää hyödyksi lasten- ja nuortenkirjojen brändäämisessä. 

Olisi tavattoman kiinnostavaa tietää, kuinka paljon jumppaa ja säätämistä kustantamoissa tehdään lasten- ja nuortenkirjakentälle  tulevien julkkisten käsikirjoitusten kanssa. 

Yksittäisten lasten- ja nuortenkirjojen elinkaari on lyhentynyt. 

Sosiaalisen median ilmiöt voivat nekin olla hetkellisiä, mutta mediavaikuttajien laaja fanikunta on kiinnostunut kaikista oheistuotteista, olipa kyse lippalakista, hupparista tai kirjasta. 

Tähän koukkuun  kustantajienkin on helppo tarttua. 

   

Turun Hansakorttelin Suomalaisen kirjakaupan
myydyimpien lasten- ja nuortenkirjojen 
tilastossa Toimistopojat on kuudentena,
Aino Havukaisen ja Sami Toivosen uusimman
Tatu ja Patu -kirjan jälkeen. Kuva © PHH

 
Viikonloppuna bongasin Turun suomalaisesta kirjakaupasta näyttävän hyllynpäätymainoksen Toimistopoikien uudesta alueenvaltauksesta. 

Kirja löytyi myös myymälän myydyimpien lasten- ja nuortenkirjojen hyllystä, eli ulkokirjalliset seikat ja some-suosio on siivittänyt nopeasti juuri ilmestyneen kirjan myyntimenestystä. 

 

Yläkoulun alkuun liittyy paljon ristiriitaisia tunteita

Veera Salmi: Ihan tavallinen Fiona. Kuvittanut Emmi Jormalainen. 159 sivua.  Otava 2025. 

Katie Kirby: Lottie Brooksin päiväkirja. Kuvitus tekijän. 436 sivua. Suomentanut Aila Herranen. WSOY 2025. 

Rintsikat, kuukautiset, säärikarvat, pojat ja hienhaju! Kamalasti ajateltavaa. Välillä haluaisin kasvaa nopeasti isoksi ja välillä leikkiä tyytyväisenä lattialla My Little Poneilla. 

/ Lottie Brookin päiväkirja. 

 

Mä olin innoissani siitä, että viimein koitti yläasteen ensimmäinen päivä! Totta kai jännitti, mutta silleen kivalla tavalla. Yläaste tarkoitti sitiä, että oltiin aika isoja jo, eikä enää missään vauvakoulussa. Teki mieli melkeen huutaa ääneen, en tiedä mitä, mutta jotain. 

Mutta en siis tietenkään huutanut mitään. Sehän olisi ollut ihan hullua ja lapsellista, ja tänään en todellakaan halunnut olla kumpaakaan.  

/ Ihan tavallinen Fiona.

 

Yläkoulun aloittavan tytön kasvukivut ovat aiheena kahdessa juuri ilmestyneessä uutuudessa. Kumpikin kirja aloittaa uuden sarjan. 

Helppolukuisuuden vaikutelma syntyy kirjoissa tekstin rytmittämisestä erillisiksi kappaleiksi, joiden väleissä on tyhjä rivi. 

Kummassakin kirjassa on näyttävä kuvitus. 

Katie Kirbyn mustavalkokuvitus on sananmukaisesti erittäin pelkistettyä tikku-ukkotyyliä, kun taas Emmi Jormalaisen kuvitus luo tunnelmaa, eläytyy tarinaan ja parhaimmillaan kuljettaa sitä jopa kokonaan tai lähes sanattomilla aukeamilla kuvien varassa eteenpäin. Välillä Jormalaisen kuvitus muuntuu sarjakuvaksi. Kumpikin kirja hyödyntää myös puhelimen viestiketjuja. 

 

Emmi Jormalaisen kuvituksessa kaupunkimiljöö on näkyvästi esillä.
Jormalaisen kuvitusta Veera Salmen varhaisnuortenkirjaan
  Ihan tavallinen Fiona (Otava 2025). 

Vertailussa voiton vie kirkkaasti Veera Salmen ja Emmi Jormalaisen Ihan tavallinen Fiona kaikilla "mittareilla" katsottuna – eli tarinan, keskushahmon uskottavuuden sekä kuvituksen osalta. Fionasta piirtyy kuva herkästä tarkkailijasta, joka tekee teräviä huomioita paitsi itsestään niin myös perheenjäsenistään ja luokkakavereistaan. 

 

Isoveli Zenkku on muuttanut jo pois kotoa ja Fionalla on veljeä ikävä, vaikka tämä asuukin ihan lähellä. 

Salmi havainnollistaa esiteinien mielenterveyden haasteita ja aikuisten huolta: 

Sekä koulun aikuiset että koko maailman aikuiset on aika yksimielisesti sitä mieltä, että puhelin on huono juttu lapsille. Kaikki meidän vaikeudet johtui siitä, että me käytettiin liika puhelimia. Kaikki meidän keskittymishäiriöt, levottomuus, oppimisvaikeudet, masennukset, pelot, päänsäryt, silmätulehdukset, huono kunto, huono ryhti, tylsistyminen ja yksinäisyys johtui puhelimista. 

 

Fionan tempoilu lapsuuden ja nuoruuden välitilassa tulee hyvin havainnollistetuksi suhteessa alakoulun aikaiseen ystävään, Kirsikkaan, joka haluaisi vielä jatkaa vanhoja kivoja leikkejä Fionan kanssa. 

Fiona joutuu kerran jos toisenkin hyssyttelemään ystävänsä hiljaiseksi, jotta välttyisi noloilta tilanteilta.

Emmi Jormalaisen kuvitus hyödyntää välillä oivaltavasti
sarjakuvakerrontaa. Jormalaisen kuvitusta Veera Salmen
varhaisnuortenkirjaan  Ihan tavallinen Fiona (Otava 2025).

Yläkoulun aloittaminen äityy lopulta niin pahaksi, että Fiona kokee pienimuotoisen burnoutin: 

–     – ja sitten kaikki muuttui yhä huonompaan suuntaan. Ensin mua alkoi väsyttää. Olin väsynyt aamulla ja päivällä ja illalla. Olin ihan poikki siitä portaiden ramppaamisesta ja siitä että piti muistaa kaikkea niin paljon. Piti tehdä läksyjä. Piti lukea vaikeita juttuja vaikeisiin kokeisiin. Piti kestää. Piti olla iso. Piti olla yksin. 

 

Fiona miettii sitäkin, että ”jos en jaksaisi yläastetta, miten jaksaisin kasvaa aikuiseksi?”

Salmi vie lukijansa yllättävän syviin vesiin, mutta varhaisnuortenromaani tasapainoilee hallitusti kepeyden ja tummien tuntojen välimaastossa.

 

Fionan asiat ratkeavat vähitellen, vaikka  Fionan äiti suunnittelee jo koulunvaihtoakin. Vähitellen lukukauden edetessä Fionan olo paranee. Ja ennen pitkää uusienkin luokkakaverien coolin olemuksen takaa löytyy halu leikkiä ja hullutella. Pienryhmätyöskentely auttaa tutustumaan luokan tyttöihin, joiden kanssa tehdään kaikkea pähkähullua, kuten mennään yhdessä Hop-Loppiin.  

Mustavalkoisen ja nelivärisen kuvituksen vaihtelu
tuo kirjan taittoonkin tervetullutta keveyttä. Emmi Jormalaisen
kuvitusta Veera Salmen varhaisnuortenkirjaan
  Ihan tavallinen Fiona (Otava 2025).

Katie Kirbyn Lottie Brooksin päiväkirjojen alussa yläkoulua aloittava Lottie on vielä 11-vuotias. 

Kun luokkakaveri tulee äidin aloitteesta yllättäen kyläilemään, oman huoneen  Sylvania Families -lelut nolottavat Lottieta.

Nostin pari vuotta sitten esille Jani Kiiskilän Huppu seiskalla -nuortenkirjan arvion yhteydessä poikapäähenkilön kokeman ristiriidan leikin ja yläkoulun alkamisen suhteen: huoneen legorakennelmat näyttivät Hupun mielestä jo liian lapsellisilta. 

Niinpä pidänkin tärkeänä, että myös tytöille annetaan varhaisnuortenkirjoissa aiempaa selkeämmin "lupa olla oma itsensä" ja leikkiä sydämensä kyllyydestä myös yläkouluikäisenä, vaikka samaan aikaan myös ensimmäiset pusut ja tykkäämiset ovat entistä isommassa roolissa arjen eri käänteissä. 

Kirby tuo Salmen Fiona-kirjaa enemmän esille sosiaalisen median eri alustojen aiheuttamia paineita. Lottie esimerkiksi katsoo kasvojen varjostusvideoita Youtubesta ja miettii, miksi hänellä on Instagramissa vain 13 seuraajaa, kun Kim Kardashianilla on yli kaksisataa miljoonaa...

Lottie tarkkailee omaa kehoaan lähinnä huolestuneena.   

Hän päättää hankkia rintaliivit, koska kaikilla muillakin on ja hän pelkää joutuvansa muutoin kiusatuksi. Sitten hän huomaa, että häntä kiusataankin siksi, ettei hän oikeasti vielä tarvitse niitä, koska rinnat eivät ole vielä kasvaneet!   

Äiti antaa deodorantin ja hankkii varalta myös kuukautissiteitä, jos niille olisi yllättäen tarvetta.

Lottie Brooksin päiväkirja on moderni variantti perinteisestä tunnustuksellisesta päiväkirjaformaatista, jota on käytetty paljon tyttökirjoissa. 

Tuhti sivumäärä, yli 400 sivua, antaa varmasti otolliselle kohderyhmälle onnistumisen kokemuksen. Hieman tottumatonkin lukija suoriutuu kirjasta rivakasti, sillä kuvituksen ja tekstin väljä sijoittelu tekee lukukokemuksesta isosta sivumäärästä huolimatta sujuvan. 

 

 

 

 

 

 

Mitä tehdä kun sisuskalutkin nykivät ja kaikki tunteet ovat aiempaa isompia?

 

Jani Kiiskilä: Huppu seiskalla. 176 sivua. Otava 2023. Kansikuva Jussi Anttonen. 

 

Jani Kiiskilä: Ihan hupusta. Ajatuksia lukemisesta ja kirjoittamisesta. 155 sivua. Otava 2023. Kansikuva ja kuvitus Jussi Anttonen.

Mä olen kolmetoista enkä ole pussannut vielä ketään, ja nyt käsissäni on kirje, joka on nuoltu kiinni. Kielellä.

 

Näin kirjoittaa Jani Kiiskilän varhaisnuorten romaanin minäkertoja ja päähenkilö Timo, joka haluaa itseään kutsuttavan Hupuksi. Isän mielestä pojan alkuperäinen kutsumanimi on ”legendaarinen kiekkonimi. Peruspakki”. 

 

Poikien lukemaan innostamiseen kehitellään jatkuvasti erilaisia konsepteja. 

 

Jani Kiiskilä (s. 1971) on alakoulun luokanopettaja. Hän on luetuttanut Huppu seiskalla -käsikirjoitusta kuudennen luokan oppilaillaan ja ottanut heidän kommenttinsa varteen. 

 

Kolmiosaiseksi suunnitellun, Hupun koko yläkouluajasta kertovan varhaisnuorten sarjan alkuidea juontaa Kiiskilän halusta löytää omalle lapselle sopiva kirjoitusopas. 

 

Kun sellaista ei markkinoilta löytynyt, Kiiskilä tarttui itse toimeen ja pyysi mukaan myös sosiaalisen median vaikuttajia. Toimittaja Laura Frimanin kanssa keskustelevat Evelina, Pyhimys, Mikael Gabriel, Mona Bling, Sasu Salin, Kashmeera Lokuge, Juho Nummela ja Herbalisti. Keskustelut voi kuunnella ilmaisen Otso-sovelluksen kautta tai Ihan hupusta -kirjoitusoppaan äänikirjaversiosta.

 

Ihan hupusta: Ajatuksia lukemisesta ja kirjoittamisesta -opaskirjaa varten Kiiskilä  kirjoitti lyhyitä tarinan pätkiä, jotka löytyvät myös sanasta sanaan  äskettäin ilmestyneestä Hupppu seiskalla -kirjasta sekä vielä julkaisemattomista Huppu kasilla- ja Huppu ysillä -kirjoista. 

 

Ratkaisu oudoksuttaa: kirjoitusopasta lukemalla saa nimittäin esimerkiksi selville, että Hupun seitsemännen luokan orastava ihastuminen Aamuun ei johdakaan mihinkään ja lapsuuden ystävien Milan ja Nakun seurustelukin katkeaa.  

 

Kiiskilän varhaisnuorten romaanin vahvuus on tavassa kuvata keskushenkilön ailahtelevaa tempoilua lapsuuden ja varhaisnuoruuden välitilassa. Näyttävät lego-rakennelmat, erityisesti hulppea huvipuiston miljöö, ovat Hupun huoneessa yhä esillä.  

 

Välillä hän vertaa tuntemuksiaankin huvipuiston laitteisiin, esimerkiksi: 

 

Mun sisuskalut nykii. Vatsalihaksen palaset vaihtavat paikkaa kuin vekkulatalon portaat.

 

Varhaisnuoren arjesta kirjoittavalla voi usein olla suuri houkutus överiin tai jollain muulla tavalla laskelmoituun tyyliin, liittyen esimerkiksi tunnetilojen ja heräävän seksuaalisen halun kuvaukseen. 

 

Kiiskilä on näiltä osin – onneksi – maltillinen. 

 

Huppu haluaisi tietää, 

 

– – miltä tuntuu olla sellaisen tytön lähellä, johon on ihastunut ja joka ei olisi kaveri. Mila halaa mua joskus kun me nähdään, ja mä olen tanssinut sen kanssa itsenäisyyspäivän tansseja ja ollut sen pari liikkatuntien kehorentoutuksessa. Mutta Mila on Mila. Vaikka kyllä sekin on erilainen kuin ennen, välillä tuntuu, että se on jotenkin mua edellä.

 

Railakasta liioittelua ja karakteristiikkaa löytyy keskushenkilöä enemmän sivuhenkilöistä: Hupun isästä on tehty jokseenkin omintakeinen ja suorastaan vastenmielinen persoona, joka rakastaa tikkarien imemistä ja uhraa kaiken huomionsa esikoispojalleen, jääkiekkoilevalle Jarskalle, joka on Huppua pari vuotta vanhempi. 

Äidin vastuulla on perheen lupaavan urheilijanuorukaisen muonittaminen treeniohjelman mukaisesti, ja niinpä perhe tuntuu elävän pelkällä pastalla. Onneksi äidillä on silmää kuopuksenkin kasvukivuille: hän yrittää kannustaa Huppua lukemaan ja kantaa painavia kirjakasseja kotiin kirjastosta sekä odottaa iltamyöhällä, että poika pääsee  turvallisesti iltariennoistaan turvallisesti kotiin. Veljesten räväkän ja spontaanin mummon luonnekuvallekaan ei hevillä löydy vastinetta kotimaisesta varhaisnuorten kirjallisuudesta.

 

Kiiskilä on luonut kiinnostavan hahmon myös rinnakkaisluokan Matista, joka pelaa jääkiekkoa samassa joukkueessa Jarskan kanssa. Matti ei ole Hupun sanojen mukaan ”stereotyyppinen perusjätkä”. Matilla on oma huomiota herättävä pukeutumistyylinsä ja hän ottaa etäisyyttä joukkueen äijähurmokseen sekä sanoin että teoin. 

 

Kasvamiseen liittyvää psyykkistä ja fyysistä hämmennystä Kiiskinen kuvaa oivaltavasti:

 

Mulla on taas nälkä, vaikka mä söin ruokalassa 18 kalapuikkoa. Alakoulussa mun enkka oli vain 12, ja silloinkin tuli paha olo. Mun yksivärisen suosikkihupparin hihat on jo lyhyet. Mä en kehtaa pitää sitä enää. Ja syksyllä ostetut lenkkarit on kaks numeroa liian pienet. Oon huomannut, että uidessa käännökset on hankalia ja mä lähden välillä eri suuntaan kuin pitäisi. 

 

Mun peilikuva on ihan rimpula. Meidän liikunnanopettaja, jonka lempinimi on Adonis, on sanonut, että lihasmassaa alkaa kertymään vasta murroisän jälkeen tai sen lopulla. Kalapuikot auttaa siinä, koska niissä on protskua. – – 

 

Romaanin lopussa Huppu tulee aivan konkreettisesti pois huppunsa uumenista. Samalla hän ottaa hieman etäisyyttä lapsuuden ystäviinsä ja laajentaa myös sosiaalista piiriään. Lapsuudesta asti jatkuneesta uintiharrastuksesta löytyy myös sopiva keino tasata ailahtelevan mielen kuohuja. 

 

     

Pojatkin voivat puhua rakkaudesta!

Maria Kuutti: Roope, Make ja kiusalliset kiekaisut. Kuv. Anne Muhonen. 111 sivua. Myllylahti 2023. Kansikuva Anne Muhonen.

 

 

Helsingin Sanomissa julkaistiin toissapäivänä toimittaja Heidi Moision artikkeli otsikolla Pojat ovat epäempaattisia, ja se on pitkälti aikuisten vika, sanovat Poikien puhelimen asiantuntijat. 

 

Moisio on haastatellut Väestöliiton Poikien puhelimen tiimiläisiä Anders Huldénia ja Aziz Bahlaouanea. He saavat usein vastata kasvavaan kehoon, murrosikään ja seksiin liittyviin kysymyksiin. 

 

Roope, Make ja lusikkatesti aloitti viime vuonna  uuden varhaisnuorille suunnatun sarjan. 

Sarjan toisessa osassa jatketaan murrosiän fysiologisten ja psyykkisten muutosten äärellä.

 

12-vuotiaan Roopen harras haave mopon hankkimisesta on jo monta askelta lähempänä toteutumistaan. 

Roopen äiti on näet laittanut mopohaaveen täyttämisen ehdoksi sen, että pojan negatiiviset Wilma-merkinnät saataisiin vähenemään. 

Makella (oik.) on usein paljon asiaa Roopelle kesken
oppituntien. Anne Muhosen kuvitusta Maria Kuutin
varhaisnuortenkirjaan Roope, Make ja kiusaliset kiekaisut
(Myllylahti 2023).

 

Jo edellisessä osassa tähän etsittiinkin apua: Make sai tukea keskittymisvaikeuksiinsa pienryhmäopetuksesta, ja näin Roopen kaikki aika ei enää mene parhaan ystävän auttamiseen. 

Erityislapsen arkea kuvataan ilman alleviivausta tai tirkistelyä rempseästi ja usein nimenomaan parhaan ystävän Roopen näkökulmasta, huumorillakin softaten: 

Roope nimittäin toteaa, ettei Makella "ollut koskaan ongelmia itsetunnon kanssa: se uskoi oppivansa, mitä vain halusi. Harmi vain, ettei se halunnut oppia mitään, mitä koulussa opetettiin."

Koska Roopen oma ääni saattaa tehdä tepposet silloin kun sitä vähiten odottaa, hän tarkkailee selvästi herkällä korvaa myös muiden äänensävyjä. 

 

Luokalle tuleva uusi tyttö, Jenniina, kiinnittää Roopen huomion. Tytön äänikin on ”lämmin kuin aamuaurinko”. 

 

Kevätjuhlan spontaaniin runoon liittyvät
nolouskertoimet ovat kaataneet Roopen petiin, mutta
onneksi äiti osaa lohduttaa. Anne Muhosen kuvitusta
Maria Kuutin varhaisnuortenkirjaan Roope,
Make ja kiusaliset kiekaisut  (Myllylahti 2023).

Maria Kuutti kuvaa äidillisellä hellyydellä poikien kasvua ja edesottamuksia. Roope ja Make ovat mukana kevätjuhlien ohjelmatoimikunnassa ja Roope improvisoi hyvinkin spontaanisti riimitetyn runon syvimmistä tunnoistaan.

 

Hän tulee aivan vahingossa paljastaneeksi sisimpänsä – ja rakkautensa Jenniinaan – koko koululle. Pahimman nolouden jälkeen Roope kuitenkin on valmis kyseenalaistamaan piintyneen ajatuksen, että pojat eivät mukavoisi puhua luontevasti rakkaudesta. 

 

Make osoittaa myös aivan poikkeuksellista tunnekypsyyttä, kun muut luokan pojat saavat syyn epäillä Roopen olevan homo:

 

– Mitä väliä sillä on, onko joku homo? Mä voin olla homo. Sä voit ola homo. Eiköhän se meille vielä joku päivä selviä. 

 

Daniel tuijotti Makea suu auki. Mäkin tuijotin. Joskus musta tuntui, etten tuntenut Makea. Mistä lähtien ystäväni oli ollut noin viisas? No, Make saattoi olla joskus aikamoinen idiotti ja vöyhö, mutta kiusaamista se ei voinut sietää.

 

Anne Muhosen mustavalkoinen kuvitus ilmaisee nasevasti poikien mielenliikkeitä ja aikomuksia.

 

Hieman hämmentää kirjan selkämykseen kannesta leviävä vaaleanpunainen väri. 

Onkohan kirjan potentiaalisilla poikalukijoilla kirjan avarasti ja stereotyyppisiä ajatuksia uhmaavien keskushenkilöiden tavoin kanttia napata pinkki kirja hyllystä luettavakseen?