keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Tavarataivas lastenkirjoissa, eli aatteista ja ihanteista






















Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Kaisa Viljanen nostaa tänään
HS-digilehdessä  kiinnostavan aiheen esille.

Sisarusten, Paola & Pirjo Suhosen, uuden kuvakirjasarjan avausteoksessa Erikoiskoira Affe: Talviseikkailu Lapissa on paljon avointa tuotesijoittelua: Suhosen oman Ivana Helsinki –malliston lisäksi myös muita design-tuotteita ja tavaramerkkejä. 

Viljanen kirjoittaa:
 Tavarat ja tuotemerkit ovat toki lastenkin arkea. Lapset, ja heidän vanhempansa, ovat voimakkaan markkinoinnin kohde. 
Pipsa Possut, Maisat, Autot ja Hello Kittyt on tuotteistettu äärimmilleen. Pikkutyttöjen palvoman Disneyn Frozen-elokuvan ensi-illasta on jo kaksi vuotta, mutta Anna ja Elsa jatkavat elämäänsä valtavassa tuotearsenaalissa hiuspinneistä potkulautoihin. 
Mutta miksi tavaraa tarvitsee tuoda logotasolla näin voimakkaasti esiin kirjassa? Se saa sen tuntumaan vaivaannuttavalta mainokselta.
Tuotemerkit tuntuvat täysin turhilta. 
Entä miltä merkkituotevyöry mahtaa näyttää vähävaraisen lapsiperheen vanhemmasta?

Jo vauvaikäisille on tarjolla erilaisia tuotebrändejä, ja perhelehdet ja naistenlehdet pitävät niitä kärkkäästi esillä. Tuotemainontaa piilotetaan nykyisin ilman mitään häveliäisyyttä lähes kaikkialle. 

Lapsiperheille myydään julkisuudessa ajatusta graafisen selkeästi sisustetusta kodista ja niukan estetiikan harmoniasta.

Muistan hyvin, kuinka ahnaasti ihastelin 1990-luvun puolivälissä kahden pienen lapsen äitinä Kristiina Louhen Aino-kirjojen äidin eleganttia sisustusmakua ja esteettistä värisilmää: paljon kotimaisia painokankaita, puuleluja ja Steiner-nukkeja. 

Vakaasta tahdosta ja pyrkimyksistäni huolimatta meillä kotona ei näyttänyt samanlaiselta.

Jokainen kuvakirja on lapselle myös tietokirja. Suomalainen lapsi kokee tutuiksi ja turvallisiksi suomalaiset lastenkirjat, joiden miljöö ja esinemaailma on hänelle entuudestaan tuttu.

Mutta lastenkirjakustantamon eettisiin pelisääntöihin pitäisi mielestäni kuulua, että yleiskustantamo ei sitoudu tiettyyn tuotemerkkiin/ -merkkeihin, olkoonkin, että kyse on myös Suomi-brändin markkinoinnista.

Tässä yhteydessä voi nostaa esille muutaman vastaavan lastenkirjan, jossa on pidättäytyneemmin lähdetty markkinoimaan Suomi-kuvaa.

Aino Havukaisen & Sami Toivosen Tatun ja Patun Suomi –kuvakirjassa (Otava 2007) tuodaan kuvituksessa esille kymmeniä Suomen innovaatioita, mm. Xylitol-purukumi, karjalanpiirakka, salmiakki, ruisleipä. 

Tunnistettavina printteinä kuvissa näkyy myös Marimekkoa, Iittalan lasia ja muuta Suomi-designia. Mutta tasapuolisesti, ja Suomi-brändi edellä.

Riina Katajavuoren kuvakirjassa Mennään jo kotiin (Tammi 2007) ideana oli kuvata oikeita suomalaisia lapsiperheiden koteja. Kuvittaja Salla Savolainen päätyi kuitenkin siihen, että ei kuvaa yksityiskohtaisesti lasten trendileluja, koska koki, että kuvat vanhentuisivat suotta ennen aikojaan.


Karo Hämäläisen tekstiin perustuvassa Hurraa Helsinki, ikioma kaupunki –kuvakirjassa (Tammi 2012) suomalainen muotoilu on myös pääosassa, mutta siinäkin perustellusti ja informaatioarvoltaan sopivissa kohdissa. Kirja ilmestyi osana vuoden 2012 Helsinki design -pääkaupunkihanketta. 

torstai 24. syyskuuta 2015

Puhutteleva kuvakirja muistojen hapertumisesta













Martina Baumbach & Michaela Heitmann: Mummin muisti oikkuilee, suomentanut Seija Kukkonen, 25 sivua, Kustannus-Mäkelä 2015.





Kuluvalla viikolla vietetään  muistiviikkoa

Muistiviikolla muistutetaan muistisairaiden ihmisten ja heidän läheistensä oikeudesta hyvään, ihmisarvoa kunnioittavaan ja elämänlaatua ylläpitävään elämään. 

Suomessa on noin 193 000 etenevää muistisairautta sairastavaa ihmistä, jotka tarvitsevat tukea.


Kun mummi piilottaa setelitukkoja patjansa alle, kyse voi olla vielä yhteisestä
leikistä, Samu tuumii. Michaela Heitmannin kuvitusta Martina Baumbachin tekstiin kuvakirjassa Mummin muisti oikkuilee (Kustannus-Mäkelä 2015).


Kustannus-Mäkelän syksyn uutuutena ilmestynyt saksalainen Martina Baumbachin & Michaela Heitmannin Mummin muisti oikkuilee ei ole ensimmäinen tästä aiheesta Suomessa julkaistu lasten kuvakirja, mutta sen lähestymistapa on riittävän monipuolinen, mikä tekee  kirjasta monikäyttöisen.

Lastenkirjahyllyssä on ollut jo viisi vuotta esillä kolme lähtökohdiltaan ja aiheen käsittelyltään hyvin samantyyppistä kuvakirjaa.

Kustannus-Mäkelä on julkaissut viime vuosina paljon vastaavia, tietyn täsmäaiheen pöydälle nostavia saksalaisia kuvakirjoja, joissa pureudutaan johonkin lapsiperheessä hankausta, hämmennystä tai murhetta tuottavaan asiaan. 

Niilon uusi perhe paneutuu uusperheen arkeen, Vähän aikaa vielä käsittelee lasten televisio- ja peliriippuvuutta ja Vauhdikas Rasmus -kuvakirjan päähenkilönä on ADHD-poika.

Kuvitus on näissä kaikissa kirjoissa humoristinen, mutta selkeä ja helposti samastuttava.

Samun mummi on hiljattain muuttanut Samun kotiin asumaan. Kielitaitoinen mummi on viettänyt vauhdikasta elämää matkustellen ja Samu on selvästi mielissään, kun isoäiti on nyt asettunut aloilleen ja pystyy viettämään enemmän aikaa hänen kanssaan.

Mummi käyttäytyy välillä vähän erikoisesti, mutta Samu ajattelee, että tempaukset kuuluvat mummin huumoriin, kuten vaikkapa silloin, kun mummi sanoo piilottavansa rahansa patjan alle avaruusolennoilta piiloon. 

Samu ja mummi haaveilevat nimittäin oman avaruusaluksen rakentamisesta ja matkasta kuuhun.


... mutta noloa on mummon käytös kahvilassa. Ilman ennakkovaroitusta
 mummi nimittäin nappaa kahvila-asiakkaan vadelmaleivoksen. 
Michaela Heitmannin
 kuvitusta Martina Baumbachin tekstiin kuvakirjassa Mummin muisti oikkuilee
(Kustannus-Mäkelä 2015). 


Samusta on periaatteessa vielä ihan hauskaa silloinkin, kun mummi laittaa kalapaketin pesukoneeseen ja pyyheliinat jääkaappiin. Mutta vähän nololta tuntuu, kun kahvilassa mummi nappaa siekailematta naapuripöydästä vadelmapiirakan ja mummi käyttäytyy hooposti kun Iida tulee leikkimään.

Samusta tuntuu kuin asiat olisivat menneet mummin pääkopassa sikin sokin. Kuin ne eivät olisi tismalleen oikeassa kohdassa, vaan siirtyneet hiukan liikaa joko vasemmalle tai oikealle. Välillä Samun on vaikea tunnistaa mummia, vaikka tämä näyttää ulospäin ihan samalta kuin ennenkin. 
”Mummi on sairas”, äiti ja isä selittävät. ”Hän unohtelee asioita.”

”Minäkin unohdan välillä jotain”, Samu kiirehtii sanomaan, koska mummi näyttää niin onnettomalta. ”Unohdan viedä roskat ulos, pestä kädet ennen ruokaa… tai miten päin nimessäni oleva S-kirjain kirjoitetaan.”

”Minusta tuntuu, että päästäni haihtuu joka yö pari muistoa lisää”, sanoo mummi ja hymyilee haikeasti. 
Yhdessä Samu ja mummi etsivät kadonneita muistoja. He penkovat mummin tyynyn ja peiton ja kurkistavat jopa sängyn alle, mutta siellä on vain karkkipaperi ja yksinäinen sukka. Miten jokin sellainen, jota ei edes näe, voi kaiken kukkuraksi joutua hukkaan?

Läheisen muistisairautta käsitellään rakentavasti, lapsen ymmärryksen ehdoilla. Mummi osallistuu myös itse sairauttaan koskevaan keskusteluun ja tilanteisiin, jossa aiheesta on arjen käänteissä puhetta. 

Samu on perheessä tasavertainen jäsen, jonka tunteet ja ajatukset otetaan varteen. Erityisen hienosti kuvakirjassa on kuvattu lapsen lojaalisuus rakasta läheistä kohtaan, mutta toisaalta muistetaan myös korostaa sitä,  että lapsella on muuttuneessa perhedynamiikassa oikeus osoittaa tunteensa, myös ne kielteiset.

Kirja päättyy huikeaan aukeamaan, jossa Samu ja mummi loikovat kotipihalla ja katsovat kuuta ja tähtitaivasta. 


Viimeisellä aukeamalla pysähdytään hienosti ihmettelemään tähtitaivasta.
Universumin ihmeet asettavat myös arjen pienet kompastukset oikeisiin mittasuhteisiin. Tärkeintä on yhteinen aika ja yhdessä viihtyminen. 
Michaela Heitmannin kuvitusta Martina Baumbachin tekstiin kuvakirjassa Mummin muisti oikkuilee (Kustannus-Mäkelä 2015). 


Mummi toteaa haikeasti, että taitaa olla jo liian vanha avaruusrakettia ohjaamaan. Samu lupaa kulkea mumminsa vierellä ja apuna:

”Olet juuri niin vanha kuin isoäidin kuuluukin olla”, sanoo Samu, ”ja minä kuljen kanssasi kaikkialle, niin kauan kunnes olemme nähneet tarpeeksi.” 
”Se saattaa kestää”, sanoo mummi varovasti. 
”Ei haittaa”, sanoo Samu, ottaa mummin käden omaansa ja pitää siitä lujasti kiinni. 
Tämän pojan kanssa on helppo jutella, ajattelee mummi hymyssä suin. Hän ehti jo unohtaa pojan nimen, mutta on siitä huolimatta juuri nyt universumin onnellisin asukas. 

Yhtä asiaa rouva Huu vain ihmettelee: miksi kaikki tähän mennessä ilmestyneet isovanhemman muistisairautta käsittelevät realistiset kuvakirjat on kuvattu vanhenevan isoäidin vinkkelistä? 

Kustannus-Mäkelältä tosin ilmestyy syksyn aikana toinenkin kuvakirja, eläinten maailmaan loitonnettu Julian Jarman & Susan Varleyn Vanha kunnon leijonavaari, jossa myös vaarin muistamattomuus on keskusaiheena.
















tiistai 22. syyskuuta 2015

Tähtiä, numeroita ja muita kriitikon pulmapainajaisia


Kuvituskuva Jan Ormerodin katselukirjasta Isän kulta lukee (WSOY 1985).
















Tommi Melender ottaa Antiaikalainen- blogissaan kantaa
kirjallisuusarvosteluissa yleistyneeseen tähdittämiseen:

Miksi vastustan tähtisysteemiä kirjakritiikeissä? Olenko elitisti, jonka mielestä sellaiset kuuluvat alempiin taiteisiin, kuten popmusiikkiin ja viihdeleffoihin?
- - Kriitikon nahkoihin asettuessani minun on mahdoton hahmottaa edes suurin piirtein yleispätevää asteikkoa, jonka perusteella määrittää, montako tähteä kukin kirja ansaitsee. 
Joku voisi sanoa, että suhtaudun tähtisysteemiin liian ryppyotsaisesti. Eihän kirjojen tähdittäminen ole objektiivista vaan subjektiivista touhua, arvottamista. Kriitikothan arvottavat teoksia, joten miksi he eivät voisi tehdä sitä myös selkein numeraalisin mittarein? 
Ongelma piilee juuri tässä. Tähtisysteemi luo illuusion kvantitatiivisesta arvoasteikosta tiivistämällä teoksen herättämät mahdollisesti hyvinkin ristiriitaiset ja ambivalentit tuntemukset yhteen suureeseen.


Aamulehdessä on jo pitkään tähditetty aikuisten kaunon ja tietokirjojen lisäksi myös lasten- ja nuortenkirjoja.

Marjaana Roponen arvioi 13. syyskuuta lastenkirja-teemasivulla Inka Nousiaisen & Satu Kettusen Yökirjan (Tammi) sekä  Linda Liukkaan Hello Rubyn (Otava) viiden tähden arvoisiksi. 

Kolme tähteä saivat Anja Portinin  & Timo Mänttärin Otso ja varpaansyöjät (Tammi) ja Tapani Baggen & Salla Savolaisen Hämeenlinnan Janne (Tammi).  Pamela Tolan, Manuela Boscon ja Anna Salmisalon Pöytä joka tahtoi kodin (Otava) sai "vain" kaksi tähteä.

Helsingin Sanomien kulttuurisivulla pitkästä aikaa, 10. syyskuuta, julkaistulla lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema-aukemalla otettiin sitä vastoin käyttöön ikäsuositukset, jotka ilmaistaan teoksen tietojen kupeessa. 

Hesarin avustajana protestoin tätä painokkaasti; olenhan vast ikään Lue lapselle -kirjassa nostanut saman asian kriittisesti esille.

Vaikka lastenkirjallisuus määritellään jo nimellään tietyn ikävaiheen kautta, kirjat ovat silti hyvin monenikäisten yhteistä kirjallisuutta, jota myös aikuinen voi vallan hyvin lukea omaksi ilokseen.                   

Vielä pari vuotta sitten muutamat kustantajat painattivat suositellun vähimmäisiän tai ikäryhmän lastenkirjojen kansiin. Tammen Kirjava kukko -sarjassa  ja WSOY:n Oppi ja Ilo -tuoteperheen lastenromaaneissa oli ikäsuositukset.  

Kirjava kukko on jo viimeiset kiekauksensa sarjana henkäissyt, joten kokeilu jäi hyvin lyhytaikaiseksi. 

Ikäsuositukset ovat vakiintuneet myös mm. Reuhurinne-tuoteperheen tehtävä- ja kuvakirjoihin. 

Kustantamoiden sivuilla ja toisinaan mainoksissa näkee myös erilaisia ikähaitareita ja ikäsuositusmerkintöjä. Otavan uutuusluettelosta löytyvät ikäsuositukset lastenkirjojen kohdalta hyvinkin systemaattisesti. Nuorten aineiston ikälaputtaminen on sitä vastoin ailahtalevampaa.  

Kirjan kanteen lyöty ikäsuositus tekee rouva Huun mielestä aina hallaa kirjan potentiaaliselle lukijakunnalle. Sen voi tulkita myös vähättelevän kohderyhmän omaa alttiutta tai taitoa pongata valikoimasta itselle sopivaa kirjallisuutta.   

Lapset ovat hyvin herkkiä ikään ja kehityskauteen liittyvälle luokittelulle. Eskari-ikäinen kuusivuotias elää tyyten eri elämänvaihetta kuin aika-ajoin itsensä jopa varhaisnuoreksi luokitteleva 10–11-vuotias. Siksi olisi oltava hienotunteinen myös kirjojen ikäkoodauksissa.

Painavampi peruste ikälaputtamisen vastustukselle on kuitenkin se, että lapset ottavat lukutaidon ja lukuharrastuksen nykyisin haltuun hyvin eritahtisesti. 

Myös maahanmuuttajat ja lapset, joilla on kieleen, lukemiseen, kirjoittamiseen tai keskittymiseen liittyviä vaikeuksia, venyttävät lastenromaanin ikäryhmäajattelua. 

Erityisryhmiin pitäisi kiinnittää paljon nykyistä enemmän huomiota. Lukemisen vastukset voivat olla näille ryhmille erityisen suuria, mutta myös palkinto ongelmien selättämisestä on suuri ja kauas kantava. 

Rouva Huun pahimmassa painajaisessa Suomen Kustannusyhdistys tai muu institutionalisoitunut viskaali intoutuu pian määräämään, että lastenkirjoihinkin tulisi saada elokuvien, dvd-tallenteiden ja tietokonepelien tapaan viralliset - ja holhoavat - ikäsuositukset, joita valvoisi mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikön kaltainen kirjallisuuskasvatusyksikkö.

Mutta takaisin asian ytimeen ja lasenkirjakritiikkeihin ilmestyneisiin tähtikoodi- ja numeroyhdistelmiin:

Lapsen - ja aikuisen - parhaaksi ajatellut ikäsuositukset harhauttavat nimittäin aikuisia luulemaan, että lastenkirjallisuus on metritavaraa, johon voi läiskiä erilaisia laatua ja lukijan kompetenssia osoittavia määritelmiä.  

Lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä lukevat etupäässä aikuiset, jotka hyvää tarkoittaen haluavat etsiä lähipiirinsä lapsille ja nuorille sopivaa luettavaa, kirjastosta tai kirjakaupasta, lainaksi tai lahjaksi.

Perinteiset kirjakaupat vähenevät ja sitä myötä myös asiansa osaavien
libristien määrä supistuu pelottavaa vauhtia. Lastenkirjoja myydään yhä enenevässä määrin ostoskeskusten ja tavaratalojen kirjaosastoilla, ja siellä ei todellakaan ole ystävällistä ja palvelualtista libristiä, joka neuvoisi ostavia asiakkaita sopivan lastenkirjan hankinnassa. Kirjaa ostavan aikuisen kannalta erilaiset ikäkooditukset ovat siis helpotus, mutta lastenkirjan erityisyys hukkuu kyllä tämän markkinointimekanismin mukana. 

Tähtien ja numeroiden ilmaantuminen isojen sanomalehtien
kulttuuriosastoillekin  kertoo karua kieltään tästä hektisestä ajasta.

Kritiikkejäkään ei välttämättä enää lueta kokonaan, riittää, että
silmätään pääkohdat. Viisi tähteä saaneen arvostelun sana-sanalta
lukeminen ehkä maksaa vielä vaivan, mutta miksi vaivautua parin tähden
takia käyttämään arvokasta aikaansa? 

Mutta entä, jos hakusessa on täsmäostos 9-vuotiaalle kummipojalle, joka on lukenut viisivuotiaasta lähtien paljon ja monipuolisesti. Onko järkevää hankkia hänelle kirjaa, jota suositellaan +9-vuotiaalle, jos poika on lukuharrastuksen nyanssien ja genremieltymysten suhteen jo lähempänä +12-vuotiaiden kirjallisuutta?

Kaiken ydin ja rouva Huun pointti on, että lapsen kirjallisuusharrastuksesta kiinnostuneen aikuisen pitäisi tuntea lapsi ja tämän erityismieltymykset, harrastuneisuus ja luonne, ja myös aivan ilman ylhäältä päin annettua koodausta pinnistellä ja miettiä, mikä nimenomainen kirja laajasta ja monipuolisesta tarjonnasta sopisi tälle nimenomaiselle lapselle.


Ja tässä tullaan tietysti taas rouva Huun lempiteeman äärelle: kuinka saada tietoa aikuisille lastenkirjallisuuden laajasta tarjonnasta, kun joka taholla vedetään liinoja kiinni, supistetaan, kutistetaan, lakkautetaan ja siirretään aineistoa nettiin.

torstai 17. syyskuuta 2015

Tyttöenergia syntyy joukkovoimasta: ”Seis, tämä loppuu nyt tähän!”



















Kirsi Pehkonen: Voittolaukaus, 204 sivua, Karisto 2015. Kansikuva Saana Nyqvist.






Kirsi Pehkonen päättää viisiosaiseksi karttuneen sarjan tähän Voittolaukaukseen

Sarjan yläkouluikäiset päähenkilöt, Hilla ja Noora, ovat sinnitelleet itsensä sisulla ja treenauksella pitkälle. Veljien kanssa pelatusta korttelikiekosta alkanut innostus on johtanut Hillan pelaamaan Kiekkosusissa ja tie SM-kilpailuihin on yhden pelin varassa. Liikenneonnettomuudessa vammautunut Noora pelaa  pöytätennistä menestyksellisesti sääriproteesistaan huolimatta eikä kerää säälipisteitä vammaisuudellaan, vaan suhtautuu asiaan lunkisti.

Tytöistä on kehkeytynyt sarjan mittaan kuin tuttuja, sympaattisia naapurin tyttöjä, joiden edesottamuksia on seurannut kiinnostuneena.

Yläkoulun viimeinen luokka on loppusuoralla ja kummallakin tytöllä on tarkoitus hakeutua urheilulukioon. Pojatkin kiinnostavat, mutta tolkku on silti mukana, ja liikaa totisuutta taitetaan tämän tästä letkeällä sanailulla.

Pehkonen kuvaa junioritason urheiluharrastuksen arkea sattuvasti ja itse eletyn tuntuisesti. Vanhempien tsemppausta, talkoohenkeä ja alttiutta kyyditä harrastuksiin ja peleihin tarvitaan taajaan:

Poikien joukkueissa innokkaimpia isejä piti suorastaan torjua huoltajan tehtävistä, mutta tyttöjen huoltohommiin ei ollut tunkua. Keke oli ilmaantunut joukkueen huoltajaksi vasta vuodenvaihteen jälkeen. Jo pelkkä keski-ikäisen mutta sympaattisen miehen olemassaolo yksinkertaisti monia asioita. Pelireissuilla juomapullot tulivat täytetyiksi, varamailat oli pakattu siististi mukaan, erkkaria löytyi heti.
 
– –  He olivat urheiluliikkeessä sovittaneet suojia, isä ja äiti olivat molemmat häärineet ympärillä säätämässä ja koputtelemassa, että tuntuuko missään. Kiekkosusien seura-alennusta käytettiin, mutta silti hartiasuojille kertyi hintaa aika lailla. Tällä kertaa ei kuitenkaan edes keskusteltu käytetyn hankkimisesta. Vaikka isä pyöri Kiekkosusissa taloustoimiston puolella, turvallisuusasiat olivat tulleet hänelle tutuiksi, jos ei muuten niin tapaturmien vakuutuskorvausten selvittelyssä.

Sarjan päättävän osan jännite syntyy paitsi Birgerin ja Hillan hapuilevasta seurustelusuhteesta myös Hillaa kalvavasta asiasta: oliko joukkueen huoltajan, Kaken, kosketuksessa sittenkin jotain kiellettyä tämän tarkistaessa rintapanssarin istuvuutta?

Taannoisessa Lastenkirjahyllyn arviossa Mika Keräsen Maaliviivalla -romaanista (WSOY 2014) rouva Huu ihmetteli, kuinka urheiluaiheisissa kotimaisissa varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa painetaan valmentajien seksuaaliset ahdistelut nuoria urheilijoita kohtaan villaisella.  

Keräsen romaanissa on kohtaus, jossa päähenkilö Kalle yllättää miespuolisen jalkapallovalmentajan tirkistelemästä poikien uintia harjoitusleirillä. Kalle ilmiantaa valmentajan, mutta urheiluseuran johdon mielestä asiaa ei kannata tehdä julkiseksi.

Hilla testaa tunteitaan ensin luottoystävänsä Nooran kanssa. Ja kuten ennenkin, siekailematon Noora auttaa Hillaa päätymään kaikkien edun mukaiseen ratkaisuun:  

– Hitto mua hävettää, mä en haluais puhua kellekään. Mitään. 
– Höh, ei sulla ole mitään hävettävää, Noora suutahti. – Keke-hyypiöllä on jos se vaan tajuu hävetä. 
– Tiedän, Hilla sanoi. – Järki sanoo että ei, mutta silti vaan hävettää. Ihan niin kuin se ois kuitenkin jotenkin mun syytä. 
– Nyt seis tommonen pelleily! Säkö muka menit sille tissejäs tyrkyttämään, häh? 
– – Juttelu Nooran kanssa selvensi kummasti ajatuksia. Hilla hoksasi, että hänellä oli itse asiassa olemassa selvä ohje, miten toimia. Jos joukkueessa oli ongelmia, niistä piti puhua joko valmentajien, joukkueenjohtajien tai kapteenien kanssa. 

Hilla tekee Kiekkosusien muille pelaajille tiettäväksi Kaken käpälöinnin. Ääneen kyllä mietitään, hidastaisiko ilmianto Leijonapolulle  pääsemistä, ”kun äijät pitää aina toistensa puolta”. 

Mutta Kiekkosudet tekevät asiasta julkisen, ja valmentajat ottavat tyttöjen syytökset tosissaan. Kekestä tehdään ilmoitus Jääkiekkoliittoon. Aikuiset ottavat vastuun asiasta, ja hyvä niin.

Pehkosen Hilla ja Noora -sarjan  vahvuuksia ovat sekä eloisa, luonteva dialogi, joka on elämänmakuista että jotenkin ikätasoaan edemmäs kiirehtimätön nuoruuden kuvaus. Koti, koulu, urheilu ja orastava seurustelu ovat tasapainossa keskenään. Ja jos ongelmia ilmenee, niistä selvitään puhumalla.




tiistai 15. syyskuuta 2015

”En ole sellainen tyttö, jota pari kiveä voi ruveta pomottelemaan!”













Andy Stanton: Herra Gummi ja voimakivet, kuv. David Tazzyman, suomentanut Jaana Kapari-Jatta, 214 s., Schildts & Söderströms 2015.





Viime vuonna kaksi kustantamoa, Tammi sekä Schildts & Söderströms, lanseerasivat samaan aikaan uudet brittiläiset anarkistiset lastenkirjahahmot, haisevat ja olemukseltaan monin tavoin vastenmieliset Herra Lemun ja Herra Gummin. 

David Walliamsin Herra Lemu jäi yhden kirjan ominaistuoksuksi, mutta Walliamsin maanmiehen Andy Stantonin Herra Gummi on karttunut vuoteen 2011 mennessä Isossa Britanniassa jo yhdeksällä osalla. Sarjan kirjoja on myyty 1,7 miljoonaa kappaletta ja oikeudet on myyty yli 30 kielelle.

Hiljattain ilmestynyt suomennos Herra Gummi ja voimakivet on sarjan neljäs osa.

Herra Gummin rähjäinen ja räjähtänyt ja sanalla sanoen erittäin vinksahtanut olemus tuo etsimättä mieleen Roald Dahlin lastenromaanien rujon hahmokavalkadin. Dahlin lisäksi Briteissä toiseksi vertailukohdaksi on löydetty Vic Reevesin Big Night Out -tv-sarja 1990-luvulta.

Herra Gummi -sarjan menestyksen yksi selittäjä voi myös olla brittihuumorin ja populaarikulttuurin perinnetietoinen työstäminen, mikä tekee kirjoista myös aikuisen vinkkelistä nautittavia.  

David Tazzymanin kuvitus on synkassa absurdin tarinan kanssa ja lukijan riemuksi kuvan ja tekstin taitossa on paljon hauskoja oivalluksia. David Tazzymanin kuvitusta Andy Stantonin lastenromaaniin Herra Gummi ja voimakivet (Schildts & Söderströms 2015).  

Sarjan ilmeisin ansio suomalaisen lastenkirjallisuuden kentällä on omintakeisen huumorin lisäksi myös lukijaystävällisessä typografiassa, joka ottaa kauniisti huomioon nimenomaan hiljattain lukemaan oppineet lapset. 

Rivitys on väljä ja tekstiä ei levitetä koko sivulle ylhäältä alas, vaan tyhjää tilaa jätetään sekä sivun ylä- että alaosaan. Lapsi saa tyydytystä selvittäessään aukeaman nopeasti.  Juonenkäänteissä on myös pikkujäynää ja jumitusta:  esimerkiksi, kun Polly erehtyy sanomaan ”Äh, marsipaani”, teksti jää junnaamaan samaan lukuun seitsemän kertaa!

Polly voisi taikakiviä väärinkäyttämällä muuntua pahan kuningattareksi, mutta tyttö ilmoittaa, että hän ei ole sellainen tyttö, jota pari kiveä voisi pomottaa. David Tazzymanin kuvitusta Andy Stantonin lastenromaaniin Herra Gummi ja voimakivet (Schildts & Söderströms 2015).  

Yhdeksänvuotias Polly-tyttö on Jaakko-koiran kanssa joen rannassa kävelyllä. Jaakko kuopii maata ja löytää vuodelta 1559 peräisin olevan kangaspussin.

”Juupelin sauhu!” hän huokaisi. ”Nämä ovat tosi nättejä!” 
Sillä hänen kädessään oli kaksi omituisen muotoista kiveä, toinen pinkki ja toinen valkoinen, ja ne sädehtivät auringonpaisteessa, ne sädehtivät kirkkaammin kuin mikään mitä Polly oli ennen nähnyt. Ne olivat toden totta kauniita – ja kuitenkin Pollysta tuntui, että niiden kauneudessa oli jotain outoa. Jotain sellaista kylmää ja häijynoloista, joka tuhoaa jos sitä menee liian liki, niin kuin kaunis hanhi mäenrinteessä.
Kävelet hanhea kohti, sen kauneus on lumonnut sinut. Tahdot koskettaa hanhea! Tahdot tuntea sen höyhenisen selän ja ehkä jopa silittää vähän sen kaulaa. Mutta vasta kun olet jo lähellä, tajuat, ettei hanhi olekaan hanhi vaan julma susi jonka silmissä kiiluu nälkä ja joka on kiinnittänyt naamalleen muovinokan. 
Kivet ovat tietysti taikakiviä ja niiden lumovoimasta sukeutuu äkkikäänteinen seikkailu, joka päätyy tuulimyllyyn. Herra Gummi on pahis, jolle Polly kuitenkin tarjoaa riittävästi vastusta selättäen pahan lumouksen ja kääntäen kivien voiman hyväksi.

Stantonin kerronta tekee kunniaa brittiläiselle nonsense-perinteelle. Pollyn seikkailuissa on paljon samaa absurdia hulluttelua kuin Lewis Carrollin Liisan seikkailuissa ihmemaassa ... esimerkiksi  kohtauksessa, jossa Pollyn suosikkiaamiaismurot, Rapeat pikku leopardit, päätyvät kadulle ahdistelemaan postimiestä!

Jaana Kapari-Jatan suomennos loihtii veikeitä uudissanoja, (esim. lurjuntamestari) ja hän juoksuttaa tekstiä pikantein maustein kunnioittaen nonsensen mielivaltaa. 

Tässä katkelmassa on veikeä viittaus yhteen tunnetuimmista nonsenseloruista, jossa Tyyris Tyllerö, kananmuna, putoaa muurilta:

Herran pieksut, se siipi oli luisuliukas hirviö! Sade pieksi ja tuuli puhalsi kuin ksylofoni ja Nikolas de Kimmelkakku syljeksi kurjaa säätä Pollya päin ja tuskinpa se mikään vahinko oli. Hän yritti tyrmätä Pollyn, siltä vaikutti. Ja koko ajan siivet pyrkivät pyörimään lujempaa ja lujempaa, kunnes Polly oli jo varma, että putoaa ihan niin kuin se onneton kananmuna siinä lastenlorussa, Keltuaispoika keltuaispoika, muuri ei ole turvallinen! 
Sarjassa vilahtelee toinen toistaan omaperäisempiä henkilöitä, kuten Perjantai O´Vela, Rouva Suloinen, Allan Raatali, Piparipohatta ja Vanha Mummu, joka naukkailee sherryä ja piereskelee keinutuolin tahtiin.

Kirjan päätteeksi on 10 kysymystä, joilla virkaintoinen opettaja voi tarkistaa luetun ymmärtämistä.


Pääkaupunkiseudulla asuvien on syytä olla lähipäivinä varpaillaan, sillä Andy Stanton vierailee Suomessa.