8. luukku: Tuhmien listalle on vaikea päästä, oppii Pikkiriikki

Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin talvi, 58 sivua, Otava 2017.

Lastenkirjoissa on nyt paljon reippaita, karismaattisia toimen tyttöjä.

Hannele Lampelan & Ninka Reitun Prinsessa Pikkiriikki seikkailee toisessa osassa talvisissa maisemissa. 

Mukana vauhdissa ovat paras ystävä prinsessä Pöjöläinen, taikakoira Makkara ja pikkkuveli Urpo.

Myös  Elina Hirvonen ja Mervi Lindman ovat  tänä vuonna luoneet uuden charmantin tyttösankarin, Prinsessa Rämäpään (Prinsessa Rämäpään talvitaika, Tammi 2017). 

Kummassakin kirjassa tytöt ovat oikeasti  ihan tuiki tavallisia pikkutyttöjä. 

Prinsessan kruunu on heille vähän kuin sädekehä, joka tuo tavalliseenkin arkeen vähän säihkettä. Pikkiriikin ja Rämäpään vanhemmat suhtautuvat tyttöjen kommelluksiin, keppoisiin ja tempauksiin huumorilla.  

Kun Pikkiriikkiä katselee, voi ehkä arvata, ettei hän olekaan ihan mikä tahansa prinsessa: hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat, mekossaan on aina muutama läntti pinaattisoppaa ja hiuksetkin ovat vähän takussa, koska Pikkiriikki ei tykkää tukan kampaamisesta sitten yhtään – ei vaikka siihen laitettaisiin miten paljon Niiskuneidin kampaussuihketta tahansa. 

Pikkiriikin hymy kuitenkin ulottuu korvasta korvaan ja silmät ovat päivänsäteitä täynnä, ja kaikkihan me tiedämme, että se on oikeastaan ainoa juttu, millä on mitään väliä prinsessahommissa.
 

Lampela leikittelee hauskasti sadunkerronnan kliseillä. Tekstissä on hyvä poljento, ja kirja on onnen omiaan ääneen luettavaksi. 

Ensimmäisessä tarinassa Pikkiriikki hermostuu Urpoon ja suunnittelee myyvänsä pikkuveljen kirpputorilla. 

Toisessa tarinassa Pöjöläinen ja Pikkiriikki laskevat lumiautolla hurjasta hyppyrimäestä.

Lumiauto kiitää huimaa vauhtia hyppyristä. Ninka Reitun kuvitusta Hannele Lampelan tekstiin lastenkirjassa  Prinsessa Pikkiriikin talvi (Otava 2017). 

Kolmannessa tarinassa virittäydytään joulun odotukseen. 

Pikkiriikillä ja Pöjöläisellä on tiukat paikat, ”sillä ennen joulua piti aina olla ihan SUPERHYPERKILTTI, eikä tippaakaan mielikuvitusta mukana”.

Niinpä tytöt kyseenalaistavat koko kiltteysvaatimuksen. 

He päätyvät tuumailuissaan siihen, että joulupukkikin on itse asiassa vähän tuhma,

Ei ollut sopivaa tulla kutsumatta kaikkien koteihin ja tuoda heille kaiken maailman tavaroita, joita he eivät välttämättä edes halunneet. 

Viime vuonna Pikkiriikin kotiin oli tuotu esimerkiksi uusi imuri, ja sellaisella ällötyksellä Pikkiriikki ei tehnyt yhtikäs mitään. 

Pöjöläisen äiti oli saanut uuden vaa´an ja kiukutteli sen vuoksi joka aamu, ei ollut kovin mukavasti tehty sekään.

Tytöt päättävät siis jakaa lahjoja myös tuhmille, esimerkiksi Räkä-Eetulle, joka aina jallittaa tyttöjä leikeissä.

Jenssenintäti liikuttuu vallan kyyneliin saadessaan tontuilta joulupaketin.
Ninka Reitun kuvitusta Hannele Lampelan tekstiin lastenkirjassa Prinsessa
Pikkiriikin talvi (Otava 2017). 

Tytöt kiertävät tontuiksi pukeutuneina naapurustossa jakamassa leipomiaan joulupipareita. 

Osansa saavat niin Jenssenintäti kuin lumipalloja vihaava setäkin. 

Suurin ihme on se, että Räkä-Eetukin vaikuttaa piparilahjan saatuaan ihan tavalliselta pojalta.

Illan tullen Pikkiriikki saa vieraaksi Joulupukin, joka kertoo, että tuhmien listalle on vaikea päästä: 

Jos ihan totta puhutaan, ei se lahjojen saanti ole kiltteydestä kiinni – kaikkein tuhmimmillekin minä vien vähän ilomieltä seuraavaan vuoteen. Kaikki lapset ja aikuiset ovat minulle yhtä tärkeitä.

Maailma on ihmeitä täynnä

Andrus Kivirähk: Koiranne alkaa kohta kukkia, kuvittanut Joel Melasniemi, suomentanut Heli Laaksonen, 79 sivua, Otava 2016.

On hienoa, että virolaista lastenkirjallisuutta tehdään nykyisin tunnetuksi myös Suomessa. 

Andrus Kivirähkin  monella tavalla tuotteistettu Keksijäkylän Lotta (2008) ei Otavan suomennoksena  minua kaikessa vuolaassa tapahtuman täyteisyydessään innostanut, mutta näissä humoristisissa tarinoissa on enemmän omintakeisuutta. Suomennosta kursailemattomammin nimetty alkuteos Kaka ja kevad ilmestyi Virossa vuonna 2009 ja se on siitä lähtien keikkunut lastenkirjamyynnin kärjessä. 

Absurdit tarinat on ryhmitelty vuodenkierron mukaan.  "Kakka ja kevät" on ilkikurinen kannanotto jokakeväiseen koirankakkakeskusteluun.   Kakka-, pissa- ja pieruhuumorilla on lasten parissa vankkumaton kannatus. Ensimmäistä kertaa kakka personoidaan lastenkirjallisuudessa näin viehkolla tavalla!

Koira kykki hetken puistotiellä ja meni sitten menojaan. Sen jäljiltä jäi maahan pieni kakkapökäle.

”Voi miten ihanaa täällä on”, kakka huokaili ja tiiraili ympärilleen. 

”Miten sininen taivas! Ja vihreät puut! Ja paljon tilaa! 

–     – Kakan mielestä puistossa oli hauskaa. Lapset juoksivat ja heittelivät palloa, mummot syöttivät varpusia ja puluja, koirat nuuskivat puita ja nostivat jalkaa. Majan ikkunasta oli jännittävää seurata toisten puuhia. Se kakkaa vain vähän suretti, ettei sillä käynyt vieraita.

Kivirähkin tarinoissa on  viistoa huumoria, joka parhaimmillaan uppoaa hyvinkin maaliinsa, mutta välillä jää tekohauskaksi.  Yllättäviin käänteisiin suhtaudutaan perin rauhallisesti, ”ei tehdä tästä nyt numeroa” -asenteella. 

Kivirähkin tavassa yhdistää arki ja absurdi on paljon samaa kuin muutaman vuoden takaisissa Sari Peltoniemen   Gattonautti ja muita arkisatuja -kokoelmassa (kuv. Liisa Kallio, Tammi 2012) ja Alexandra Salmelan  satukokoelmassa Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (kuv. Martina Matlovičová, Teos 2013).  

Isän sukat ryhtyvät lisääntymispuuhiin sängyn alla tarinassa ”Isän sukat”.   Tytön kevättakkiin tullut likatahra siirtyy viheltämällä remonttimiehen haalariin tarinassa "Iso ruma tahra". Jääräpäinen toppatakki ei halua luopua kantajastaan kesän tullen. "Pete Sittisontiainen" kertoo ekstrovertistä Petestä, joka haluaa oman tähtihetkensä eläintarhan karhuhäkissä.

Juho tuo kouluun eläinpäivänä ämpärin ja väittää että siellä on krokotiili.
Joel Melasniemen kuvitusta Andrus Kivirähkin tarinakokoelmaan Koiranne
alkaa kohta kukkia (Otava 2016). 

Oma suosikkini oli koulun eläinpäivästä kertova tarina, jossa Juho tuo hiekasta muotoilemansa krokotiilin vesiämpärissä kouluun. Kaverit naureskelevat Juholle, kunnes kuulevat ämpäristä vimmattua rouskutusta

Kokoelman tarinat ovat alunperin ilmestyneet virolaisessa lastenlehdessä. Siksi ne on kaikki kirjoitettu samaan määrämittaan. Tällaisille lyhyille, naseville tarinoille on Suomessakin tällä hetkellä iso tilaus. Siksi harmittaa, että teksti on ladottu turhan pienellä fontilla ja rivitetty tiuhaan. Tällaiset humoristiset tarinat olisivat mitä otollisinta aineistoa nimenomaan lukutaidon alkuun!

Joel Melasniemen kuvitus jää melko vaatimattomaksi somisteeksi.

Heli Laaksosen suomentamat tarinat ovat yhtä lukuun ottamatta kirjakielisiä. Poikkeuksena on "Tasavallan presidentti Kinnas" -tarina, jossa kalat puhuvat kuitenkin Laaksosen omassa tuotannossaan viljelemää lounaissuomalaista murretta lystikkäästi.

Virolaiseen mentaliteettiin kuuluu sekin, että tarinoissa on paljon mummoja, syöttämässä puiston lintuja ja myymässä kukkia torilla.

Nauru, lorviminen ja ystävyys tekevät aina hyvää

Fiona Rempt & Nöelle Smit: Superkamut. Menoa ja metkuja Lehtometsässä. 109 sivua. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Lasten Keskus 2013.

Lastenkirjallisuuden valikoimaa niukennetaan ja tiukennetaan näinä taloudellisesti epävarmoina aikoina. Käännöskirjojen kustannuspäätöksiin vaikuttaa entistä enemmän tunnettuus ja eräänlainen myyntitakuu.

Siksi onkin niin riemullista, että välillä haravoidaan käännöskirjojenkin osalta vähemmän tunnettuja kielialueita. Hollantilaisten Fiona Remptin ja Nöelle Smitin Superkamut on sympaattinen uusi tuttavuus.

Verraten pieni kirjasin ja tiuha rivivälitys vihjaa siihen, että kirja on tarkoitettu ääneen luettavaksi. Ja sellaisena se onkin lyhyiden episodimaisten lukujensa vuoksi oivallinen – varsinkin jos ääneen lukija vielä kehittää persoonallisille eläinhahmoille kullekin omat äänenpainonsa.

Täsä ryhmäpotretissa eläimet kuuntelevat hiljaisuutta, joka kuulostaa jokaisen
korvaan vähän erilaiselta. Nöelle Smitin kuvitusta Fiona Remptin lastenkirjaan
Superkamut, Lasten Keskus 2013.  

Lehtometsässä asuu virkeä eläinyhdyskunta, johon kuuluu myyrä, muurahainen, sammakko, sorsa, majava, etana ja orava. Jokaisella on oma luonteensa, piintyneet tavat ja tottumukset. Konflikteilta ei aina vältytä, mutta voimakas yhteisöllisyys selättää pienet ristiriitatilanteet. 

Eläimet kisailevat keskenään paremmuudesta ja huomiosta. Ne käyttäytyvät perin inhimillisesti, vaikka eläinten lajityypilliset piirteetkin ohjaavat niiden elämää.

Sammakon mielestä on hauskempaa lorvia jonkun kanssa. Jostain kumman syystä muurahainen loukkaantuu sydänjuuriaan myöten, kun sorsa, sammakko ja orava pyytävät sitä kanssaan lorvimaan! 

Myyrä yrittää kerätä rohkeutta ja uida ystäviensä kanssa:

Orava ojentaa käpälänsä auttaakseen ystävänsä veteen. 

”Olet ihan tarpeeksi rohkea”, se sanoo. ”Tai muuten voit lainata vähän rohkeutta minulta.” 

”Hyvä on,” Myyrä sanoo ja laskeutuu varovasti veteen Oravan viereen. Se kuitenkin rentoutuu, kun sen takamus koskettaa kylmää vettä. Se on melkein kuonoaan myöten veden alla, mutta sen jalat ovat turvallisesti pohjassa. ”Ihanan mutaista”, se sanoo hymyillen.

Nöelle Smitin veikeästi karakterisoimat eläimet ovat vastustamattomia. Asennot, ilmeet ja eleet ilmaisevat hauskasti taajaan vaihtuvia tunnetiloja.

Eläinten keskinäinen huolenpito on liikuttavaa. Tässä sorsa ennättää hätiin juuri
ajoissa, kun muurahainen tekee äkkinäisen paluun huimalta lentomatkaltaan. Nöelle Smitin kuvitusta Fiona Remptin lastenkirjaan Superkamut, Lasten Keskus 2013.

Superkamut on erinomainen kirja kotona,  päiväkodissa ja koulussa ääneen luettavaksi. Ystävänpäivään on vielä pari viikkoa aikaa, ja kirjan tarinat antavat hyvää pohjaa keskusteluun hyvästä ystävyydestä.

Superkamut tuo mieleen myös toisen, niin ikään hollantilaisen eläintarinakokoelman, Toon Tellegenin Oravan syntympäivät ja muita juhlia (Nemo 2002), joka on esitelty taannoin Lastenkirjahyllyssä. 

Onkohan Hollannissa pitkätkin perinteet tämänkaltaisille lupsakoille eläinkertomuksille? 

7. luukku: Vanhat ystävät, nallekarhu Kamalus, viisas jouluhanhi ja pahankurinen pikkuporo, valloittavat jälleen!

Kathryn B. Jackson & Richard Scarry: Eläinten joulu. Suomentanut Marjatta Kurenniemi.  70 sivua. Tammi 1970. 3. painos Tammi 2012.

Tammen Kultaisten kirjojen 60-vuotisjuhlavuoden kupeessa on ilmestynyt tällainenkin herkkupala, jonka rouva Huun ikätoverit muistanevat omasta lapsuudestaan.

Eläinten joulu on ilmestynyt Suomessa alun perin Tammen isot kultaiset kirjat –sarjassa vuonna 1970.

Kun kaipaa omana joulun odotukseensa leppoista, lokoista ja ylenpalttisen stressitöntä joulumieltä, niin tämä kirja on nappivalinta!

Pahankurinen pikkuporo Pusku haluaisi laiskotella jouluna. Joulupukki kuitenkin keksii keinon päästä pälkähästä. Richard Scarryn kuvitusta Eläinten jouluun, Tammi 2012.

Kathryn B. Jacksonin lyhyissä tarinoissa ja runoissa seikkailevat metsän eläimet, tontut ja joulupukki.

Vastuksia riittää: peuran vasa haaveilee koreasta joulukuusesta, joulusta uhkaa tulla lumeton tai sitten liika lumentulo uhkaa joulua, uppiniskainen nallekarhu kaipaa luonteeltaan samankaltaista lasta, poro niskoittelee ja laistaa jouluvelvollisuudet … ja niin poispäin.

Lyhyiden tarinoiden lomaan mahtuu myös jouluaiheisia runoja, kokoelmasta Richard Scarry & Kathryn B. Jackson: Eläinten joulu, Tammi 2012. 

Tarinoissa vastukset ovat voittamista varten ja monesti ne ratkeavat varsin luovallakin ongelmanratkaisutaidolla. 

Eläinten tarmokkuus, neuvokkuus ja lunkki suhtautuminen vastoinkäymisiin ovat avuja, joista meidän jokaisen olisi myös näin joulun alla syytä ottaa oppia!

Richard Scarryn sydämeenkäypää kuvitusta Eläinten joulu -tarinakokoelmaan, Tammi 2012. 

Richard Scarryn kuvitus on vuodelta 1958 eli vähän ennen Scarryn tavaramerkiksi tullutta Touhulan kaupungin runsasta kuvatykitystä. 

Scarryn varhainen tyyli on kuitenkin tuttua monista Tammen kultaisista kirjoista. 

Kathryn B. Jackson tunnetaan myös monista TKK-kirjoista, mm. Meidän Mirri, Atte-Ankka ja hänen ystävänsä, Elefantti Antti-Fantti ja Luiseva puiseva leijona.

Marjatta Kurenniemen suomennos on kotoisa ja sitä on nautinnollista lukea ääneen.  

Leikki-ikäinen Antti hurmaa kaikki

Kerstin Thorvall: Hyvänyön satuja. Kuvittanut Ilon Wikland. Suomentanut Marjatta Kurenniemi. Tammi 1975. Kolmas, uudistettu laitos Tammi 1985. 93 sivua.














Rouva Huu vietti viisi helteistä päivää Lounais-Hämeessä Tammelassa ja juoksi hiki hatussa kolmivuotiaan kummipoikansa Kuutin ja tämän yksivuotiaan pikkusiskon Tuutikin perässä.

Hellepäivien lomaan mahtui myös paljon uintia, kesäteatteriesitys Rauhaniemessä, pienimuotoista sukulointia ja kirpputorien väijymistä.

Marttilassa sijaitsevan kirpputorin sekalaisesta kirjahyllystä silmäni nauliutuivat oitis Kerstin Thorvallin ja Ilon Wiklandin iki-ihanaan kirjaan Hyvänyön satuja, joka lähti matkaani yhdellä eurolla.

Ihastuin kirjaan jo toimittaessani Satusaari-satuantologiaa 2000-luvun alussa ja valitsin kokoelman eri osiin lopulta peräti kolme pikku tarinaa. Tällaisia lapsen arjesta ammentavia sopivan mittaisia ja eloisasti kerrottuja arkitarinoita pitäisi ilmestyä paljon nykyistä enemmän.

Hyvänyön satuja mainostaa takakannessaan olevansa "verraton kirja kotoisiin iltahetkiin. 23 lyhyttä kertomusta hiekkalaatikkoikäisten omista asioista rauhoittavat ja luovat pohjaa keskustelutuokioille".

Ja juuri kotoista tunnelmaa ja hyvää oloa kirja tihkuukin: se kertoo kolmi-nelivuotiaasta Antista ja tämän kahdeksanvuotiaasta isoveljestä Seposta ja heidän vanhemmistaan sekä lähipiiristä ystävineen ja sukulaisineen. Tarinoiden aiheet lähtevät lapsen tasalta ja kerronta säilyy koko ajan lapsentahtisena, olipa kyseessä vaikkapa lapasten hukkuminen, kaverien väliset nahistelut, kauppareissu isän kanssa, painajaisuni tai matka mummolaan. Thorvall onnistuu käsittämättömän hienoin vivahtein kuvaamaan uhmaikäisen lapsen ajatusmaailmaa ja mielenliikkeitä.




Pikkutarinoissa on monia helmiä: Niiden kimallus syntyy tuiki arkisista asioista, joita ei Rouva Huun tietämän mukaan ole juurikaan kuvattu lastenkirjallisuudessa: vaikkapa virpominen pääsiäisenä tai luvaton matkustaminen hissillä.

Kerstin Thorvall (1925–2010) tunnetaan Ruotsissa paitsi lasten- ja nuorten ja aikuistenkirjailijana niin myös kuvittajana ja toimittajana.

Pisteenä ii:n päälle on Hyvänyön saduissa Ilon Wiklandin kuvitus, joka kulkee rauhallisesti käymäjalkaa tekstin kanssa. Hahmot on kuvattu valkoista taustaa vasten – toisinaan melko asetelmallisestikin –, mutta kuvituksen naiivius on osa kirjan lumoa. Kotoisuus syntyy usein Wiklandin taidosta luoda viihtyisiä koti-interiöörejä, joihin tekee mieli mennä kirjan sivulta sisälle. Hauska kuriositeetti – ja ajankuva – on Wiklandin ilmiselvä mieltymys hollannikkaisiin, joita Antin äiti käyttää kotikenkinä.




Lastenkirjahyllyssä oli viime kesänä puhetta Kaks´Plus –lehdessä 1970-luvulla ilmestyneistä alastomista paperinukeista. Nyt Hyvänyön satujen uudelleen lukemisen jälkeen Rouva Huu on tuiki varma, että ne ovat Ilon Wiklandin piirtämiä, siinä määrin yksi-yhteen monet paperinukkehahmot näyttävät olevan Hyvänyön satujen lapsi- ja aikuishahmojen kanssa.

Pikku tiikeri ja pikku karhu ystävyyden ytimessä

Janosch: Hyvää päivää, pikku possu. Kertomus siitä, kuinka pikku tiikeri eräänä päivänä ei palannutkaan kotiin. Suomentanut Riitta Mäyrälä. 48 sivua. WSOY 1987.

Janosch: Panama-kirja. Pikku karhun ja pikku tiikerin seikkailuja. (sis. teokset Oi ihana Panama, Aarretta etsimässä, Postia tiikerille). Suomentanut Riitta Mäyrälä. 140 sivua. WSOY 1988.

Janosch: Suuri Panama-kirja (sis. Panama-kirjan lisäksi teokset Tule terveeksi, pikku possu, Hyvää päivää, pikku possu ja Pikku tiikerin jymyjuhlat). Suomentanut Riitta Mäyrälä. 282 sivua. WSOY 2004.




Lastenkirjoissa ystävyys tuppaa olemaan sokerikuorrutettua yhdessä olon auvoa, jossa vastakohdatkin täydentävät aina luontevasti toisiaan.

Puolassa syntyneen ja sittemmin saksalaistuneen Janoschin (oik. Horst Eckert, s. 1931) lastenkirjoissa ystävyyttä kuvataan sitä vastoin särmikkäästi ja rempseästi.

Pikku tiikeri ja pikku karhu eivät ole mitään järjen jättiläisiä, mutta ehkä juuri siksi ne osaavat toimia monessa kiperässä pulmatilanteessa vaistonsa ja sydämen viisauden johdattamina. Tutut rutiinit ja keskinäinen työnjako ovat niille sopusoinnun ja yhteiselämän edellytyksiä.



Hyvää päivää, pikku possu on luettavissa parisuhdeoppaana. Tiikerin ja karhun paratiisimaiseen onnelaan luikertelee käärme vaaleanpunaisen possun muodossa. Vaikutteille altis ja laiskotteluun taipuvainen pikku tiikeri joutuu kevytkenkäisen pikku possun pauloihin ja unohtaa tyystin karhun sille antamat kotiaskareet.

Panama-kirjassa ystävykset lähtevät etsimään onnea, jonka uskovat löytävänsä Panamasta. Joessa ajelehtiva banaanilaatikko, jossa lukee Panama, vertautuu karhun ja tiikerin ajatuksissa unelmiin. Ystävykset kiertävät matkallaan tietämättään kehää ja päätyvät takaisin omaan matalaan kotitaloonsa. Mutta kuten tunnettua, matkailu avartaa ajattelua, ja niine hyvineen ne asettuvat aloilleen ja uskovat olevansa unelmiensa maassa, Panamassa.

Mutta eteenpäin elävän mieli. Aarretta etsimässä -tarinassa ne saavat taas kylläkseen joutenolosta ja lähtevät etsimään onnea maailmalta. Karutkaan kokemukset eivät tätä kaksikkoa lannista, ja taas ne palaavat viisastuneina takaisin kotiinsa.

Postia tiikerille -tarinassa ne vahvistavat keskinäistä yhteen kuuluvuuden tunnettaan myös päivän mittaan joutuessaan arkisten askareiden toimittamisen takia etäälle toisistaan. Tiikeri ja karhu kehittelevät metsän eläinten suosiollisella avustuksella postilaitoksen ja asennuttavat myös maan alaiset kaapelit puhelinverkostoa varten.

Janoschin lastenkirjojen lumo perustuu letkeään kerrontaan ja ilmeikkääseen kuvitukseen. Kertoja kommentoi näiden kahden sankarin edesottamuksia heltymyksen ja huolenpidon äänenpainoilla. Tiikerin ja karhun sukupuolta ei ole tarinoissa napitettu kiinni. Ne vetävät usein perässään jotain itselleen rakasta lelua ja vertautuvat näin lapsiin.

Janoschin lastenkirjoissa ei havitella maallista mammonaa ja pidetään toiminnallisia elämyksiä ja yhdessäoloa rahaa tärkeämpänä. Niinpä hänen lastenkirjansa agitoivat parahultaisesti juuri nyt niin muodikasta hidastamisen filosofiaa ja slow life -elämäntapaa, jossa vähemmän on enemmän.

Lisää uusintapainoksia tiikerin ja karhun seikkailuista, kiitos!

Itsetuntotarinoita tavallisesta jokapäivästä

Pertti Luumi: Pöllö sammakko. Tarinoita ja tosijuttuja. Kuvittanut Nina Haiko. 96 sivua. Kirjapaja 2010. Ulkoasu Iiris Kallunki.

Mirjam Pressler & Dagmar Geisler: Kyllä me osaamme! Itsetuntoa vahvistavia tarinoita. Suomentanut Arja Kanerva. Lasten Keskus 93 sivua.

Kertoneeko jotain tärkeää hektisestä nykypäivästä, että tällaisille perusarkeen kiinnittyville lastenkirjoillekin on – tai ainakin oletetaan olevan – jälleen kysyntää?

1970- ja osin vielä 80-luvullakin arkisia lapsen elämästä kertovia pikkutarinoita ilmestyi vielä paljonkin.

Opetusneuvos ja pappi Pertti Luumi on kerronnan asiantuntija, joka on monissa eri yhteyksissä painottanut muun muassa lasten ja eri sukupolvien välisen suullisen kertomaperinteen ylläpitämisen tärkeyttä.

Pöllö sammakko kertoo alle 10-vuotiaasta Sakusta ja tämän päiväkoti-ikäisestä pikkusiskosta Alisasta. Sisarusten leppoisaan arkeen mahtuu pieniä mielenkuohuja, hauskoja sattumuksia ja kohtuuden nimissä myös vähäistä kitkaa ystävien ja sisarusten kesken.

Sakun ja Alisan elämää kannattelevat kuitenkin kiinteät ja avoimet suhteet vanhempiin ja isovanhempiin. Aikuisilla on aina aikaa kuunnella lasten ajatuksia ja murheita ja varsinkin isovanhemmilla on myös laatuaikaa muistella Alisan ja Sakun kanssa omaa lapsuuttaan.

Ilman alleviivausta Luumi käsittelee muun muassa koulukiusaamista, sisarkateutta, haavetta omasta lemmikistä ja vähittäistä valmistautumista uuden perheenjäsenen syntymään.

Kiinnostava ja monelle lapselle nykyisten nettihuutokauppojen aikana eksoottinenkin on tarina, jossa sisarukset pääsevät oikeaan, vanhanaikaiseen huutokauppaan. Saku tekee hyvät kaupat ja huutaa itselleen kolmella eurolla jalkapallon!

Mieleenjäävimpiä tarinoita ovat mökkimaisemaan sijoittuva Tähdet, jossa perhe tekee kuulaana pakkasyönä retken järven jäälle tähtiä ihailemaan ja tarina Oliko se Nalle Puh?, jossa ukki ja Saku kuulevat kesken sieniretken metsästä outoa puuskutusta…

Luumin kerrontaa kannattelevat eettiset elämänohjeet sekä lasten ja aikuisten toisiaan kunnioittava ja avoimen keskusteleva ilmapiiri. Pertti Luumin tarinat pysyttelevät visusti arjessa kiinni, siitä johtunee niiden hieman pönäkkä ja tasapaksu tunnelma.

Nina Haikon tyylitellyt kuvat vetoavat todennäköisesti alle kouluikäisiin kirjan lukijoihin; itse lukeva koululainen olisi varmasti viehättynyt hieman todenmakuisemmasta kuvitustyylistä.

Saksalaista arkirealistista kuvakirjatyyliä ja ns. täsmäkirjan lajityyppiä edustaa havainnollisesti Kyllä me osaamme! –kirja, johon on itse asiassa sidottu yksien kansien sisään neljä kuvakirjatarinaa sisaruksista, Larista ja Leenistä. Niiden teemoina ovat lääkärissä ja kaupassa käynti, lemmikin hankkiminen ja päiväkodin aloittaminen. Tässä kirjassa sisarusten ikäero on Luumin kirjalle päinvastainen: Leeni on jo aikava koululainen ja Lari vasta totuttelemassa kodin ulkopuoliseen päivähoitoon.

Kaikki kuvakirjatarinat kannustavat lasta ikänsä ja kehitysvaiheensa mukaiseen itsenäisyyteen, yritteliäisyyteen ja uusien taitojen omaksumiseen.

Dagmar Geislerin rosoinen ja värikylläinen, monilla yksityiskohdilla herkutteleva kuvitus muistuttaa arkea myötäävässä rentoudessaan paljon kotoista kuvittajaamme Salla Savolaista.

1. luukku: Anteeksiannon ja muun antamisen juhlaa Maukan ja Väykän kanssa

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo. Kuvittanut Virpi Talvitie. 149 sivua. Tammi 2009. Ulkoasu Eevaliina Rusanen.

Tänään on tärkeä päivä: joulukirjakalenterista saa avata ensimmäisen luukun.

Timo Parvelan Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo on kokenut ensitulemansa viime vuonna Alma Median lehtikonsernin 14 sanomalehdessä joulukalenterin kaltaisena 24-osaisena jatkosatuna.

Tavallaan tällainen julkaisuformaatti uusintaa vanhojen lastenlehtien joulusatuperinnettä. Joulukuun 1:stä päivästä jouluaattoon asti jatkuva jatkokertomus helpottaa joulun odotukseen liittyvää jännitystä nyt myös kirjan muodossa.

Maukka-kissa ja Väykkä-koira tunnetaan jo entuudestaan Maukka ja Väykkä -kertomuskokoelmasta, jonka ensimmäiset kaksi painosta ilmestyivät Parvelan oman Itupiikki-kustantamon kautta ja uusi nelivärikuvitettu painos Tammelta tänä vuonna.

Maukka on impulsiivinen ja melko itsekeskeinen kissa, jonka äkkiväärää persoonaa Väykkä-koiran toimissaan vakaa ja käytännöllinen hahmo hienosti täydentää. Eläinyhteisön tärkeitä toimijoita ovat myös Kana von Got, Lehmä Muukkonen, Lammas Bääkkönen ja Ankka Kvakström.

Parvelan eläingalleria ja kertomisen tapa muistuttaa yleispätevyydessään Arnold Lobelin rakastettuja Kurnu ja Loikka -tarinoita. Lobelin tapaan myös Maukka ja Väykkä -kertomukset ovat parhaimmillaan ääneen luettuina.

Kirjassa Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo Väykkä on askarrellut Maukan iloksi hienon lumipallon muotoisen ja kooltaan valtaisan joulukalenterin. Pahaksi onneksi se lähtee vierimään ystävysten kotitalon kukkulalta alas kylään ja uppoaa lopuksi järveen.

Maukka suree vain menettämäänsä yllätystä ja 24 pikkulahjaansa, mutta Väykkä ymmärtää silkasta huolimattomuudesta johtuneen kömmähdyksensä laajamittaisemmat seuraukset. Kyläläisten talot ovat kärsineet lumipallovyöryssä melkoisia vaurioita. Väykkä häpeää asiaa siinä määrin, ettei saa kerrotuksi asian todellista laitaa muille eläimille lainkaan.

Eläinyhteisön lojaalisuus ja yhteishenki tulevat moneen otteeseen punnituiksi. Perinteiseen joulusatuperinteeseen verrattuna Parvelan jatkotarinasta löytyy poikkeuksellisen paljon myös kaunaisia ajatuksia, itsesyytöksiä ja kyräilyä.

Parahiksi juuri jouluaatoksi paha mieli kuitenkin lopulta lauhtuu, kun Maukka ja Väykkä oivaltavat, kuinka ne saavat tekemänsä möhläykset hyvitetyiksi koko kylälle. Ja tietysti Maukkakin tekee parannuksen oivaltaessaan, että Väykältä saatu anteeksianto on sittenkin lahjoista parhain!

Sanomalehtien jatkosatuversion amatöörimäinen lehtikuvitus joutuu auttamatta altavastaajaksi Virpi Talvitien vivahteikkaan kuvailmaisun rinnalla.

Talvitien visuaaliseen joulumaisemaan mahtuu paljon koristeellisia pintoja ja persoonallisia, viehkosti karakterisoituja eläinhahmoja. Perinteisen joulunpunaisen sijasta kirjassa on paljon pakkaslumen kuultoa ja vitilumen monia sävyjä.

Tänä aamuna ylos katsoessa on vaikea uskoa, että tästä joulusta tulisi vielä valkea.

Jouluaiheiset lastenkirjat pitävät kuitenkin runsaslumisuudessaan ja silmäähivelevissä maisemissaan sitkaasti yllä valkean joulun idylliä.

Kaveria ei jätetä!

Aira Savisaari: Joku siipi pitäis olla. Kuvittanut Lotta Kauppi. 79 sivua. WSOY 2009.

Tuula Korolainen: Mikä onni, 6 B. Kuvittanut Terhi Haikonen. 47 sivua. Tammi 2009.

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi 2009. 183 sivua. Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.

Sattuman summana on tänä syksynä ilmestynyt peräti kolme nuorille suunnattua kirjaa, joissa leikitään näkökulmatekniikoilla ja zuumataan yhden koululuokan tai ikäluokan nuoria.

Kaikki kolme kirjaa käsittelevät ryhmäytymistä ja lojaalia kaverihenkeä.

Käsittelytapa on tuore ja tuo uusia vivahteita 2000-luvulla nuortenkirjallisuudessa vakiintuneeseen suvaitsevaisuuden teemaan.

Aira Savisaaren Joku siipi pitäis olla kosiskelee Lotta Kaupin graffitimaisella kuvituksella ja lakonisen lausahduksen kaltaisella nimellään hyvinkin julkeasti lukijoitaan, mutta osuu myös napakasti maaliinsa.

Savisaaren runojen huumori on viistoa, mutta hän tasapainottaa taitavasti hekotusta myös nuoren elämän traagisilla siivuilla. Ihku mieliala vaihtelee kohtuuden ja uskottavuuden nimissä hurmion kautta nolouteen ja arkiseen jurottamiseenkin.

Savisaari kiteyttää nuoruuden kaksijakoista kaikkivoipuutta ja neuroottista epävarmuutta sellaisella intensiteetillä, joka ei kuitenkaan tee kohderyhmästään pilkkaa.

Osansa saavat myös kateederin toisella puolella harmaata arkeaan elävät opettajat. Lajissaan riemastuttava on esimerkiksi runo Jumala ajaa kuningattaren parran.

Runopastissina verraton on myös Savisaaren Eino Leinon Nocturnea jäljittelevä runo Viesti sulle, joka alkaa seuraavasti:

Pakoputken ääni korvissani
Huoltoaseman yllä täysikuu
Ketjuöljyläiskät sormissani
Visiiri silmäin eteen laskeutuu. --

Sekä Savisaari että Tuula Korolainen Mikä onni, 6 B –kokoelmassaan opettavat nuorille lukijoilleen lyriikan aakkosia. Nuorten henkilökohtaisissa tilityksissä tulevat lyriikan alalajeista esille niin proosa- ja kuvarunot, kansanrunous, limerikit, kuulas tunnelmarunous, roolirunot kuin paikoin tahallisen kömpelöt riimirunotkin.

Korolainen on harrastanut tämänkaltaista "lyriikan piilo-opetussuunnitelmaansa" uutta kokoelmaa tietoisemmin selkorunokirjassaan Taivas punastuu (BTJ Kirjastopalvelu 1997, 2. p. 2009) ja Kuono kohti tähteä (Lasten Keskus 2005, 6. p. 2006).

Korolaisen kuutosluokkalaiset ovat selvästi vielä likempänä lapsuuden tyventä ja vanhempien syliä kuin Savisaaren yläkouluikäiset finninaamaiset ja mopontuoksuiset murkut. Silti elämän varjopuolet – esimerkiksi itsetuhoinen käyttäytyminen, kiusaaminen ja vanhempien pahoinvoinnin heijastuminen suoraan lasten arkeen – ovat tuttuja myös Korolaisen 6 B-luokan oppilaille.

Tuleva siirtyminen alakoulusta yläkouluun pelottaa Ellaa ja Roosaa:

Me jännitetään yläastetta
ja kauheaa mopokastetta
ja saadaanko vielä yhdessä olla
ja ollaanko pitkissä käytävissä
me uudet ihan kuutamolla,
ja onko sielä yhtään työrauhaa
kun isojen haukku korvissa pauhaa.
Tähän emme keksi pelastustaikaa.
Onneksi syksyyn on vielä aikaa.

Korolaisen kokoelman punaisena lankana on opettajan koulutehtäväksi antama onnen pohdiskelu. Koululaisten tilitykset muistuttavat intiimissä tunnustuksellisuudessaan paljon Eppu Nuotion lohturunokokoelmaa Näin pienissä kengissä (Tammi 2003).

Korolainen on nimennyt runot luokan oppilaiden mukaan, ja tämä auttaa lukijaa samastumaan ja hahmottamaan oppilaiden välisiä suhteita hieman Savisaaren kokoelmaa paremmin.

6 B:ltä löytyy tutun oloisia luonnekuvia: esimerkiksi Julia on tunnollinen kympin tyttö, Aino hauras runotyttö, Ella hieman säikky, pumpulissa kasvanut perheen ainokainen ja Markus luonnon tuhoutumisesta huolestunut, tiedostava ja tiedonjanoinen nuori mies.

Korolaisen luokkakuva on Savisaarta kansainvälisempi: esimekriksi Alisa ja Samira haikailevat Suomeen kotoutumisestaan huolimatta myös entisiä kotimaitaan.

Kiinnostava kokeilu on myös Salla Simukan ja Karo Hämäläisen tarinakokoelma Luokkakuva.

Oletin kirjan ennakkotietojen perusteella, että tarinat linkittyisivät kaikki kertomaan saman luokan oppilaista, mutta henkilögalleria onkin laajempi. Nimitarinan luokkakuvaukseen tiivistyy nuoren ihmisen haavoittuvuus ja samanaikainen halu miellyttää ja tyrkyttäytyä eturiviin, melkein hinnalla millä hyvänsä.

Luokkakuva-tarinan ihmissuhdesoppa houkuttaa tekemään miellekartan tyyppisiä plus- ja miinusmerkein varustettuja suhdeverkostoja; kuka komppaa tai dissaa ketäkin.

Kokoelmassa on monia koskettavia nuorten muotokuvia.

Kuokkavieras-nimisessä tarinassa vieraiden ihmisten hautajaisissa käyvästä Kaislasta on jotain hyvin elokuvallista.

Pieni tarina Maailmanmatkaaja on loppunousussaan komea henkilökuva täyskäännöksen elämässään tekevästä arkajalasta, joka uskottelee ystävilleen olevansa kokenut reissaaja, vaikka todellisuus onkin jotain aivan muuta.

Kertomus Aamuyöllä on miniatyyrimäinen mysteeri ja kokoelman päättävä Siskonsa vartija on lataukseltaan dekkarimainen tarina siskoaan jäljittävästä pikkuveljestä.

Viisaasti tekijäpari – tai kustantaja – nimittää tekstejä tarinoiksi.

Aitojen novellien latautunutta ja ytimekästä intensiteettiä näissä tarinoissa ei ole, ja kokoelma on tyyliltään hyvin kirjava. Karo Hämäläisen ja Salla Simukan kertojanlaadut entuudestaan tuntevan on melko helppo tunnistaa tarinoista heidän maneereitaan ja arvomaailmoitaan.

Lyhytproosalle on käsittääkseni nykyisin kouluissa kysyntää, ja Luokkakuvan kursailematon ja sopivan yllätyksellinen näkökulmien vaihtelu herättää varmasti kiinnostusta nuorissa.

Asko Martinheimon Mestarilaukauksen (WSOY 1983), Kivensirujen (1992) ja Isojalkaisen pojan (1996) tasolle Luokkakuva ei yllä, mutta ei ole toki tarviskaan.

Juhlitaan lapsen oikeuksia

Tittamari Marttinen & Timo Kästämä: Tavallisen kiva päivä. 88 sivua. Unicef ja Lasten Keskus 2009.

Ylihuomenna perjantaina vietetään kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Sen mukaan jokaisella lapsella on oikeus muun muassa hyvään elämään, kouluun ja oppimiseen.

Tittamari Marttisen ja Timo Kästämän Tavallisen kiva päivä on todellinen täsmäkirja lapsen oikeuksien juhlavuoteen. Sen tuotolla tuetaan UNICEF:in lapsen oikeuksien puolesta tehtävää työtä.

Marttisen suomalaislasten arkeen kytketyt tarinat kiteyttävät kukin yhtä lapsen oikeuksien artiklaa lapsentajuisesti.

Tarinat muistuttavat hienovaraisesti aikuisen hoivavastuusta, lapsen oikeudesta lepoon, leikkiin, vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuuririentoihin. Lastensuojelun nykylinjauksia ilmentää mainiosti esimerkiksi tarina "Eeron oma huone - tervetuloa!", joka korostaa myös lapsen oikeutta yksityisyyteen ja omaan rauhalliseen olemiseen. Lasten ja vanhempien sekä muiden läheisten luonteva yhdessäolo kulkee tarinoissa punaisena lankana.

Kirjan lopusta löytyy lapsen oikeuksien sopimus lyhennetyssä muodossa sekä tarinoihin liittyviä toiminnallisia tehtviä.

Yhä kansainvälistyvä Suomi tulee esille Somaliasta Suomeen muuttaneen Roda-tytön tarinassa "Rodan kodit".

Timo Kästämän värikylläinen vesivärikuvitus esittelee aktiivisia, energisiä ja iloisia lapsia. Lasten kulttuuritaustoja ei tekstissä juurikaan Rodan tarinaa lukuunottamatta pureta auki, niinpä Kästämän kuvituskin tukee kirjan itsestäänselvää perussanomaa siitä, että pallo kuuluu Suomessa jo kaikille.




Marttisen ja Kästämän kirjan rinnalla on mielenkiintoista tutustua 30 vuotta sitten ilmestyneeseen, alunperin espanjalaiseen kuvakirjaan Kun lapset oppivat nauramaan (Weilin+Göös 1979, suom. Kaija Pakkanen).

Kuvakirja tiivistää tuolloin vasta lanseeratut lapsen oikeudet hyvin viitteellisesti sadunomaiseen tarinaan. Siinä kerrotaan maasta,

jossa lapset olivat aina kilttejä. He eivät koskaan riidelleet eivätkä tapelleet, eivät rikkoneet tavaroita eivätkä melunneet, ja he noudattivat aina vanhempiensa neuvoja.

Toisin kuin voisi luulla, valtakunnan aikuiset huolestuvat lastensa mallikelpoisuudesta ja ilottomuudesta. Onneksi paikalle ilmaantuu taikuri, joka kuiskaa jokaiselle lapselle viestinsä... ja sitten alkaakin uusi aika. Lapsista tulee riehakkaan iloisia ja jopa kurittomia - siinä määrin, että vanhemmat huolestuvat jälleen. Mutta taikuri kuiskaa saman viestin myös vanhempien korvaan, ja niin rauha laskeutuu valtakuntaan.

Oman tulkintani mukaan tämä salaviisas kuvakirja liputtaa moniarvoisuuden, mielikuvituksen ja ennen muuta lapsen ja aikuisen tasa-arvoisen toimijuuden nimeen.

Teosta on hyvä lukea ilmestymisaikaansa vasten: tuolloin lapsen pidäkkeetön tunneilmaisu ei vielä ollut lastenkirjallisuudessa yhtä hyväksyttyä kuin nykyaikana.



Perjantaina on taas jaossa monia palkintoja: Taiteen keskustoimikunnan lastenkulttuurin valtionpalkinto ja Opetusministeriön Lapsen päivän palkinto.

Tampereella julkistetaan Kurittomat lapset -seminaarin kupeessa perjantaina myös Plättä-palkinnon saaja. Pirkanmaalaiset koululaiset ovat voineet äänestää viime vuoden parhaasta kotimaisesta kirjasta. Äänestystulokset kertovat aina mielenkiintoista kieltään lasten suosikeista.

Perjantain palkintouutisia Rouva Huu kommentoi lauantaina palattuaan Helsingistä kaksipäiväiseltä kokousmatkalta.