Kuvakirjoissakin nautitaan nyt lumesta

Niillas A. Somby: & Sirpa Mänty: Nietos-ukko, suomentanut Kaija Anttonen. 40 sivua, Kieletär Inari 2021. Taitto Esther Berelowitch.

 

Elina Komulainen & Johanna Jasmine: Okko Ilmonen ja Ukkonen, 40 sivua. Pääjalkainen 2021. Taitto Satu Lusa. 

 

 

Nietos-ukko nauraa ja puistelee isoja lumihiutaleita Saamenmaahan. Hän on tehnyt niistä vaikka minkä muotoisia ja värisiä. Niissä ei ole kahta samanlaista. Hiutaleet välkehtivät väreissä, kun auringonsäteet osuvat niihin. Nietos-ukko on ravistellut lunta maan päälle ennenkin, mutta tietää, ettei silti ehkä miellytä puuhillaan kaikkia ihmisiä ja eläimiä.

 

Toisten mielestä on mukavaa että sataa lunta, toisia se taas suututtaa.

 

 

Viimeinkin on saatu myös eteläiseen Suomeen kunnon luminietokset. 

 

Tässä kaksi kuvakirjaa, joissa lumesta ei ole puutetta.

 

Norjalaisen Niillas A. Sombyn ja suomalaisen Sirpa Männyn kuvakirja on ilmestynyt alun perin kaksikielisenä laitoksena, pohjoissaameksi ja englanniksi, Norjassa vuonna 2002.  

Nyt tämä jo loppuunmyyty kuvakirja on ilmestynyt myös suomeksi. 

 

Sirpa Männyn nelivärinen akvarellikuvitus on taidokas ja korostaa kauniisti  saamelaista kulttuuriperinnettä ja Lapin jylhää luontoa. 

 

Kevään tullen Nietos-ukkokin ottaa rennosti. Kuvitukseen tallentuu
rakastava ja arvostava suhde Lapin jylhään luontoon. 
Sirpa Männyn kuvitusta Niillas A. Sombyn tekstiin kuvakirjassa
Nietos-ukko (Kieletär Inari 2021). 

Sirpa Mänty on koulutukseltaan etnologi ja muotoilija ja hän tehnyt kuvituksia myös muihin saamelaisiin kirjoihin, mm. lintukirjaan Lottit luonddus (kust. Davvi Girji, nimellä Sirpa Seppänen).  

 

 

Uusissa saamelaisessa lastenkirjoissa luonnonhengillä on edelleen näkyvä rooli.

 

Nietos-ukko on hyvä esimerkki modernisti vanhaa ja uutta saamelaista elämäntapaa yhdistävästä kuvakirjasta, joka kiinnostaa myös Saamenmaan ulkopuolella eläviä lapsia. 

 

Ukki innostuu tekemään lasten kanssa risuporoja. 
Sirpa Männyn kuvitusta Niillas A. Sombyn tekstiin kuvakirjassa 
Nietos-ukko (Kieletär Inari 2021). 

Serkukset Ivvár ja Elle ryntäävät ulos nauttimaan vastasataneesta lumesta ja tekevät viisi isoa lumiukkoa. 

Yöllä lumiukot heräävät henkiin. Nietos-ukon mielestä ei ole soveliasta, että lumiukot liikkuisivat ja puhuisivat ihmisten nähden! 

 

Ivvárin ja Ellen rakentamilla lumiukoilla on neljän tuulen lakit.
Sirpa Männyn kuvitusta Niillas A. Sombyn tekstiin kuvakirjassa 
Nietos-ukko (Kieletär Inari 2021). 

Johán-ukki muistelee lumikodassa serkuksille oman lapsuutensa leikkejä: 

 

– Entisajan lapset taittelivat risuista ajoporoja ja pororaitoja ja paimensivat risutokkaa. He jutasivat risuelon matkassa ja pitivät poroerotuksia ja elelivät porokylissään.

 

Johán-ukki innostuu tekemään risuporoja. Päivä vilahtaa nopeasti, eivätkä risutokkien paimentajat edes huomaa ajan kulumista.

 

Yöaikaan myös risuporoista tulee eläviä, ja lumiukoilla on täysi työ paimentaa niitä, sillä susi väijyy porotokkaa…

Lapsista on apua kun ukki laskee verkkoja vesille.
Sirpa Männyn kuvitusta Niillas A. Sombyn tekstiin kuvakirjassa 
Nietos-ukko (Kieletär Inari 2021). 

 

Kevään tullen lumiukot lähtevät ”jutaamaan kesälaitumille”.  Niinpä Ivvár ja Elle saavat uutta askaretta auttaessan ukkia pauloittamaan verkkoja. 

 

Kuvakirjan lopusta löytyy vielä sanaselityksiä pohjoisen sanoista, (mm. elo, jutaa, kopara, kurkaltaa ja saulakka). 

 

 

 

Huomenna vietetään saamelaisten kansallispäivää. 

Myös Elina Komulaisen ja Johanna  Jasminen kuvakirjassa Sakari-pojan tekemät lumiukot Okko Ilmonen ja Ilmari Ukkonen heräävät eloon. 

Ukoilla on kuitenkin vähän kärhämää keskenään: Ilmari kadehtii Okon parempaa varustusta, pipoa, kaulaliinaa ja hiilihampaita. 

Muutoinkin Okko on taidoiltaan ja tietämykseltään Ilmaria parempi. 

Okko tietää kertoa jopa eri vuodenaikojen erityispiirteistä, ukkosesta ja salamoinnista ja kesälläkin mahdollisista raekuuroista. 

 

Kuvakirja opettaa itsehillintää, tunnetaitoja ja ongelmien sanoittamista. 

Ilmari lupaa kerätä koko talven ajan lisää rohkeutta ja sen ponnistelut palkitaan.

 

Kuvakirjan taitto on miellyttävän rauhallinen.
Johanna Jasminen kuvitusta Elina Komulaisen 
tekstiin kuvakirjassa Okko Ilmonen ja Ukkonen 
(Pääjalkainen 2021). 

Ylä-Savossa asuva Komulainen työskentelee psykologina ja sanataideohjaajana sanataidekoulu Aapelissa. 

Kuvakirjan lopussa on eri vuorokauden aikoihin liittyviä lasta aktivoivia ksymyksiä. 

Lapsi voi myös värittää itse oman tunnesäätilansa eri viikonpäiville. 

 

Okko Ilmonen on aiemmin seikkaillut myös Komulaisen ja Jasminen  omakustannekirjoissa Okko Ilmosen ruokalista ja Okko Ilmonen unimatkoilla (2018 ja 2019). 

Komulaisen, Mirkka Tuovisen, Kristiina Haapalaisen ja Sami Vähä-Ahon kuvakirja Mekon matka (Sitruuna kustannus 2020) on arvioitu Lastenkirjahyllyssä. 

 

Ilmari Ukkosen kateus ja huonommuudentunne
tiivistyy oivaltavasti. Johanna Jasminen kuvitusta Elina
Komulaisen tekstiin kuvakirjassa Okko Ilmonen ja Ukkonen (Pääjalkainen 2021). 

Johanna Jasmine on turkulainen sarjakuvataiteilija, -aktiivi ja kuvittaja, jonka esikoissarjakuva-albumi Kummitus ilmestyi 2018 (Zum Teufel). 

Lumiukkokuvakirjan graafisen pelkistetyt kuvituskuvat on rajattu veikeästi pyöreään muotoon ja niistä löytyy myös sarjakuvatehosteita. 

Suvun perinteet tulevat osaksi Agnesin arkea

Ann-Helén Laestadius: Kukaan muu ei ole niin kuin sinä, suomentanut Kaija Anttonen,  272 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ann-Helén Laestadius: Mieli kotiin, suomentanut Kaija Anttonen, 269 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen Agnes-sarjan kolmas ja neljäs osa viimeistelevät komeasti Agnesin kasvutarinan. 

Edelliset suomennetut osat  Terkkuja Sopperosta Terkkuja Sopperosta ja Hei söpö ilmestyivät 2017 ja 2018. 

Terkkuja Sopperosta -käsikirjoitus voitti Nordiska Museetin, Podium-kustantamon ja saamelaisen tiedotuskeskuksen järjestämän saamelaisesta nykynuoruudesta kertovien tekstien kirjoituskilpailun vuonna 2007.  

Agnes-sarjassa on paljon klassisen tyttökirjallisuuden tunnusmerkkejä. Tyttö varttuu sarjan aikana 13-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. 

Saamelaisen identiteetin vähittäisen rakentumisen rinnalla kuvataan perhesuhteita ja erityisesti jännitteistä äiti–tytär -suhdetta. Laestadius kuvaa niin ikään elävästi kaverisuhteita ja seurusteluun liittyviä, osittain ristiriitaisiakin tuntemuksia.

Agnes havaitsee, että pelkkä tahtotila ja kielen oppiminen ei automaattisesti tee hänestä saamelaisen yhteisön jäsentä – tarvitaan pitkää pohdiskelua ja asioiden työstämistä myös yhdessä muiden kanssa. 

Hän on kateellinen pikkuveljelleen Mattisille, jolle äiti on alusta lähtien puhunut saamen kieltä. Edellisissä osissa on käsitelty äidin nuoruuden irtiottoa  saamelaisista juurista ja identiteetistä. Mattisin kohdalla äiti halua sovittaa ne virheet, joita hän teki Agnesin lapsuudessa. Eittämättä Laestadius on hyödyntänyt  kirjasarjassa ainakin soittain myös henkilökohtaisia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan omasta saamelaisesta  identiteetistään.

Kiinnostavasti kirjasarja myös käsittelee kielitietoisuutta ja ylpeyttä kotikielestä ja suvun kielestä. Agnes ja ystävät Saamenmaalla käyttävät ruotsin ja saamen sekakieltä. Sitä ei pidetä pahana asiana, vaan pikemminkin todisteena kehittyneestä kielitajusta! 

Kukaan muu ei ole niin kuin sinä keskittyy Agnesin saamenkieliseen rippileiriin Kiirunassa. Sopperosta, isovanhempien kotipaikasta tuttu Henrik,  tulee yllättäen sinne isoseksi ja tyttö on hämmentynyt, koska heidän seurustelunsa on hiipunut Henrikin aloitteesta.  

Romaanin toinen sivujuonne liittyy suvussa kulkeneisiin saamelaisten kansallispukuun kuuluviin hopeanappeihin, jotka ovat salaperäisesti hävinneet. Agnesilla on Sopperossa luottoaikuinen, Ella, joka korkeasta iästään huolimatta ymmärtää tyttöä ja hänen aivoituksiaan. 

Agnes oivaltaa vähitellen, että on mahdollista olla osa saamelaisyhteisöä, vaikka ei asuisikaan Saamenmaalla. Agnes ja äiti tekevät myös sovinnon, ja samalla eräis äidin iso hankinta lähentää koko perhettä tiukemmin Saamenmaalle ja Sopperoon. 

Sarjan päättävässä Mieli kotiin -osassa keskiöön nousee Henrikin ja Agnesin välillä haastavankin etäsuhteen lisäksi heidän Sopperossa asuvan ystävänsä Jåken seksuaali-identiteetti, jota kaikkien nuorten saati aikuisten on vaikea hyväksyä, sillä Saamenmaalla ”poromies ei kerta kaikkiaan voi olla homo”. Tältä osin kuvaus tuntuu jopa hieman vanhanaikaiselta, mutta on hyvä muistaa,  että alkuteos on ilmestynyt lähes kymmenen vuotta sitten.

Erityiskiitoksen ansaitsevat ranskalaisen, sittemmin Ylä-Lappiin Inariin pysyvästi muuttaneen Esther Berelowitchin kansikuvat kolmeen viimeiseen osaan. Niissä saamelainen identiteetti on näkyvillä, mutta ei niin häiritsevässä määrin, että kirjat eivät kiinnostaisi laajempaakin lukijakuntaa. 

Ensi viikolla ilmestyvän Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden kakkosnumerossa on emeritaprofessori Vuokko Hirvosen laaja artikkeli uusimmasta saamelaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. 

Ääni saamelaiselle nykynuoruudelle

Siri Broch Johansen: Minä olen hiihtäjä (alk. Mun lean čuoigi, 2014), suom. Irene Piippola, 95 sivua, Atrain & Nord 2019. Kansikuva Hannele Harald.

Siri Broch Johansenin nuortenromaanin lukeminen oli minulle jossain määrin tajuntaa räjäyttävä elämys.

Viime aikoina on entistä painokkaammin esitetty vaatimuksia siitä, että muualta tulleiden ääni ja kokemukset saataisiin kuulumaan myös suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. 

Broch Johansenin romaani todisti minulle, kuinka tärkeää – ja kiinnostavaa! – on saada tietää myös alkuperäiskansojen tuiki tavallisesta arjesta.

Nuortenromaanin nimi ei ole kovin kaksinen, mutta kerronta alkaa vetävästi ja koukuttaa lukijan oitis. Jotakin dramaattista on tapahtunut ja minäkertoja Jovsset kertaa tapahtumia menneessä aikamuodossa.

Päähenkilö Jovsset on 15-vuotias. Hänellä on neljä vuotta nuoremmat kaksossiskot,  jotka anastavat isoveljen mielestä kotona toisinaan vähän liikaakin huomiota. 

Saamelainen identiteetti tulee hienoin vivahtein esille.

Kotiväki kutsuu poikaa saamelaisella nimellä Jovsset, mutta kaverien keskuudessa hän on Josef, joka on myös viranomaisrekistereissä merkitty hänen nimekseen. 

Poika tiedostaa, että hänessä on aineksia johonkin erityiseen. Hän ei kaverinsa Oskarin tavoin aio jäädä asumaan pieneen kyläpahaseen, jossa voi käydä Shellin huoltoasemalla pelaamassa lottoa kerran viikossa, kalastaa kesät haukia Teno-joesta ja taimenia järvistä ja pyytää talvella riekkoja. 

Jovvsetilla ja parhaalla ystävällä Perillä on isommat suunnitelmat tulevaisuuden varalle. Pojat soittavat samassa bändissä. Netissä surffaava Per haaveilee suuren maailman rock-elämästä. Jovssetin isoin intohimo liittyy kuitenkin hiihtämiseen. 

Olen aina tykännyt hiihtämisestä. Sen rytmi koukuttaa, hiihtää, hiihtää, pitää tahtia. Eikä tarvitse katsoa kaksosten perään. Pääsee rauhaan. Isällä on tapana todeta, että minulla on pitkänmatkankeho. – – 

Eräelämä laavuineen ja riekon pyynteineen on näille pojille osa arkea. Retkeily ja eräelämä, bänditreenit ja kaverisuhteet ovat luontevasti tasapainossa keskenään. 

Rippikoulu herättää Jovssetissa paljon ajatuksia ja konfirmaatiopäivässä on erityistä latausta:

Korfirmaatio oli omanalaisensa tapahtuma, kuin näyttely: Joka ainoalla oli uusi saamenpuku tai kansallispuku tai puku tai mekko. Ne joilla ei ollut saamenpukua tai kansallispukua, pukivat päällensä valkoisen  rippikaavun. Kävelimme jonona sisään ja istuimme etupenkkiin. Äiti, isä, Sunná, Ingir, kummitäti, mummo ja eno ja kaksi tätiä olivat ahtautuneet samalle penkkiriville. Ainoa päivä vuodessa kun kirkko on aivan täynnä, on konfirmaatiopäivä.

Bändin manageri ja toinen basisti, Márjá, on Jovssetille erityinen ihminen. 

Sara Broch Johansen kuvaa kauniisti nuorten rakastumista kaikkine epävarmuuden tuntoineen. Poika rakastaa tyttöä niin paljon, että se tekee kipeää. Kun Jovvset palaa telttaretkeltä Márján kanssa, äiti huomaa heti, että jotain erityistä on tapahtunut. 

Olen oppinut että kun Márjá kysyy, pidänkö hänestä, voin sanoa juuri sen mitä tuntuu. Tämä on mahdollista, vaikka hän juuri on tehnyt minusta miehen.  

Onko Márjá oppinut mitään? En oikein tiedä. Hän tietää kuitenkin että minulla on tunteita ja että saatan olla epävarma ja tuntea kipua koko kehossa. Ja sen hän ainakin tietää että minä olen niin, niin hyvä hänelle. 

Jovvset jatkaa 10-luokalla, jotta hän pystyy keskittymään myös hiihtämiseen. Hänelle tarjoutuu nimittäin mahdollisuus päästä Norjan maajoukkueeseen. 

Pojan on tehtävä vaikea päätös bändin ja hiihtämisen välillä. Márján on vaikea ymmärtää hänen päätöstään. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin.

Romaanin kerrontatekniikka ja dramaattisuus tuovat  mieleen Marja-Leena Tiaisen Rakas Mikael -nuortenromaanin (Tammi 1999; kansikuva uudesta painoksesta). 

Pohjois-Norjassa Finnmarkissa asuva Siri Broch Johansen (s. 1967) on saamelainen monitoimija – kirjailija, kääntäjä, dramaturgi ja laulaja. 

Pohoissaameksi kirjoitettu Mun lean čuoigi on hänen toinen nuorten-romaaninsa, joka ilmestyi alun perin vuonna 2014. Broch Johansenin ensimmäisen nuortenromaanin suomennos, Saran päiväkirja, ilmestyy niin ikään vielä tämän  syksyn aikana Atrain & Nord -kustantamolta. 


Muokattu 6.10. ja 7.10. 2019.

Feikkisaamelainen vai oikea saamelainen?

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta,  suomentanut Kaija Anttonen, 128 sivua, Kieletär Inari 2017. Kansikuva Marja Helander & Jonne Järvinen.

Tämä saamelainen nuortenkirja kiinnosti Tampereen pääkirjasto Metson järjestämien Sipin päivän kirjakutsujen viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnan esittelystä. Tänä vuonna en päässyt päällekkäisen koulutuskeikan takia paikalle, mutta onneksi esitykset videoitiin ensimmäistä kertaa ja ne kaikki löytyvät youtubesta. 

Ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen (s.  1971) alun perin ruotsiksi jo  vuonna 2007 ilmestyneen nuortenromaanin suomennos Terkkuja Sopperosta on vaatimattoman näköinen nidottu kirja. Se on ilmestynyt Inarissa Kaamasen kylässä Kaija Anttosen luotsaaman Kieletär Inari -pienkustantamon  kautta.

Laestadiuksen teksti on voittanut Nordiska Museetin, Podium-kustantamon ja saamelaisen tiedotuskeskuksen järjestämän kilpailun vuonna 2007. Kilpailun tavoitteena oli etsiä uusia tekstejä, jotka kertovat saamelaisesta nykynuoruudesta.  

Romaanin päähenkilön 13-vuotiaan Agneksen äiti, Anna-Sara, on saamelainen ja työskentelee Solnassa toimittajana ja isä ruotsalainen. Äiti on nuoruudessaan sanoutunut irti saamelaisesta identiteetistään. Hän on unohtanut saamen kielen ja tuntee vierauden tunnetta aina sukuloidessaan pohjoisessa.

Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. Agnes saa tuntemattomasta numerosta saamenkielisen tekstiviestin, jossa hänelle vieras poika kirjoittaa saameksi haluavansa tutustua tyttöön. Poika paljastaa kuitenkin viestissä sen verran, että tuntee Agnesin serkun Kristinin.

Äiti ja tytär lähtevät talvella lomalle Lappiin, ja Agnekselle tarjoutuu tilaisuus ottaa selvää pojan tarkoitusperistä.

Laestadius kuvaa esikoisromaanissaan kiinnostavasti – joskin melko ohjelmallisesti – saamelaisen nuoruuden yhtymäkohtia ja eroja suurkaupungissa Tukholmassa kasvavan Agneksen ja poronhoitoon vanhempiensa tavoin perehtyneen Kristinin erilaisten näkemysten ja mieltymysten kautta.

Agneksen vaikuttimet saamen kielen opettelemiseen saavat ensisykäyksen komean Henrikin osoittamasta kiinnostuksesta, mutta toki lukija aistii myös tytön saamelaisen identiteetin olevan ohuen kuoren alla odottamassa murtautumistaan.

Lähisukulaiset suhtautuvat edelleen Agneksen äidin etääntymiseen saamelaisesta kulttuuriperimästä varauksellisesti. Kristin yrittää keskustella vaietusta aiheesta isänsä kanssa:

–   Isä, miksei Anna-Sara osaa saamea? Kun sinähän osaat, ja teidän vanhempannehan ovat saamelaisia. 

Kristin tiesi että nyt liikuttiin miinoitetulla maaperällä, muttei malttanut olla kysymättä. Johan kävikin heti ahdistuneen näköiseksi: 

–   Osaahan hän; hän vain teeskentelee että on unohtanut kaiken. Muistan miten hän puhui saamea pienenä. Vaikea sanoa, yhtäkkiä hän suostui puhumaan vain ruotsia ja sai ystäviä Kiirunasta, ja sitten saamelaisuus ei ollutkaan enää tärkeää hänelle. 

–   Hänellä oli rankkaa koulussa, vai mitä? 

–   Meillä kaikilla oli. Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa ola saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia.

Agnes saa kokea lomallaan taianomaisia hetkiä ja pääsee todistamaan myös kolmen poronvasan syntymän ihmettä.

Terveisiä Sopperosta työstää pohjimmiltaan samaa perusaihetta kuin kaikki nuortenromaanit: nuoren halua kuulua joukkoon, tulla hyväksytyksi ja löytää oma sisäinen vahvuutensa.

Seesteistä loppua edeltää kuitenkin serkusten välirikko. Kristin syyttää Agnesia feikkisaamelaiseksi. 

Hänen mielestään Agnes poimii ”vain parhaat palat saamelaisuudesta. Ei ollut oikein, että hän saattoi tulla tänne ja olla superusuosittu ja mennä sitten kotiin Solnaan ja olla jännittävä saamelainen siellä”.

Odotuksenmukaisesti serkukset tekevät sovinnon, ja Kristin tukee Agnesta tämän ratkaisuissa.

Agnesin mieli oli levollisempi. Hänen ei tarvinnut enää osoittaa mitään. Hän tunsi tulleensa hyväksytyksi, tai ehkä hän oli pikemminkin löytänyt salasanan, jonka avulla pääsi mukaan joukkoon. Henrik saattoi olla hänen pääsylippunsa sisään porukkaan, mutta mitä väliä sillä oli: hän halusi vain että hänet hyväksyttäisiin.

Isovanhempiensa ja kyläläisten silmissä Agnesin on kuitenkin vieä uskallettava todistaa julkisesti oma  saamelaisuutensa. 

Äidille tyttären rohkeus on kuitenkin melko iso pala purtavaksi. Eri sukupolvien saamelaisen identiteetin työstämisestä on Ruotsissa tehty myös Amanda Kernellin ohjaama hieno elokuva Saamelaisveri. 

Terveisiä Sopperosta -romaanin takakannessa kerrotaan, että

Terkkuja Sopperosta aloittaa neliosaisen nuorisoromaanien sarjan, Soppero-sarjan. Se on ollut useaan otteeseen Ruotsin myydyin nuorisokirja, viimeksi vuonna 2017 kirjailijan saatua Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon.

Googlettelun jälkeen selviää, että Laestadius on todellakin voittanut viime vuonna lasten ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon, mutta ei suinkaan tällä Soppero-romaanilla, vaan vuonna 2016 ilmestyneellä kansalaisaktivismista kertovalla nuortenromaanillaan Tio över ett.  

Tätä taustaa vasten on vähän vaikea uskoa, että SMS från Soppero (Rabén & Sjögren 2012) olisi oikeasti ollut Ruotsin myydyimpiä nuortenkirjoja.

Ruotsalaisen alkuteoksen kansikuva on huomattavasti suomennoksen kansikuvaa trendikkäämpi ja kohderyhmää luultavasti enemmän kiinnostava. 

Agneksen – ja kenties myös Henrikin – tarina jatkuu myös romaaneissa Hej vacker ja Ingen annan är som du är. 

Neliosaiseksi karttuvan sarjan avausteos on luonnollisesti käännetty  myös kaikille kolmelle saamen kielelle. Näin ollen voi arvioida sen saavuttaneen hyvin tavoitteensa lisätä saamelaisten nuorten itseymmärrystä oman kulttuuriperinnön merkityksestä sekä edistää muiden nuorten tietämystä saamelaisesta identiteetistä.