Taapero ottaa maailmaa haltuun värien ja muotojen kautta

Aino-Maija Metsola: Tärkeitä sanoja: Pienen oppijan kirja, 14 sivua, Nemo 2017.

Aino-Maija Metsola: Ensimmäiset eläimet. Pienen oppijan kirja, 14 sivua, Nemo 2017.

Ensimmäiset katselukirjat käsittelevät perinteisesti lapsen arkea ja kodin tuttuja esineitä.

Yksinkertaisimmat katselukirjatkin ovat siis lapselle tietokirjoja, joilla otetaan maailmaa haltuun – tuttujen asioiden tunnistamisen ja nimeämisen kautta.  Katselukirjat virittävät usein myös lapsen kiinnostusta väreihin, muotoihin ja numeroihin. 

Tähän taaperon tärkeään kehitysvaiheeseen ovat onnen omiaan Marimekon suunnittelijanakin tunnetun Aino-Maija Metsolan uudet kartonkisivuiset kirjat. 

Tärkeitä sanoja -kirjassa otetaan haltuun omilla aukeamillaan vuorokauden kierron mukaan väljästi etenevästi pukeutuminen, liikennevälineet, leikki, välipalat, ulkoilu, ruokailu ja  iltatoimet.

Ensimmäiset eläimet -kirjassa opitaan tunnistamaan eläimiä niiden luonnollisissa elinympäristöissä puutarhassa, lammella, valtameressä, viidakossa, maatilalla, napapiirillä ja savannilla.

Kirkkaista, energisistä väripinnoista tuttu Metsola pelkistää eläimiä taidokkaasti, mutta silti niin, että lajit ovat tunnistettavia.

Molemmissa kirjoissa on jokaisella aukeamalla jokin teemaan liittyvä kysymys, joka innostaa vuorovaikutteiseen, keskustelevaan lukemiseen.

Nykyisin entistä isompi osa pienten lasten katselukirjoista on kotimaista alkuperää.

Nämä Metsolan kaksi kirjaa ovat kuitenkin ilmestyneet alunperin Lontooossa ja New Yorkissa toimivan Wide-Eyed Editions -kustantamon Wide-Eyed Editions -kustantamon kautta.  

Suomalainen lastenkirja valloittaa siis jo suvereenisti maailmaa!

Miltä muumipeikko tuntuu ja muita lastenkirjan aistikokemuksia

  

Rouva Huu otti eilen osaa Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston Tampereella järjestämään ruotsinkielisen sivistystoimen yksikön koulutukseen Från babypoesin till boksamtal, jossa keskiössä oli vauva- ja leikki-ikäisten lasten kirjallisuuskasvatus.

Koulutuksessa esiteltiin kirjaston uusia toimintamuotoja, joilla pyritään tavoittamaan lapsiperheet ja aktivoimaan heitä kirjastopalveluiden  suurkuluttajiksi. 

Karu faktahan on, että kirjastossa käynnit eivät ole osa kaikkein lasten arkea.  

Kirjastoilla on iso merkitys lapsen kielellisen kehityksen tukemisessa ja lukuharrastuksen herättämisessä. Tämäkin vanha totuus on jossain välissä unohdettu, ja taas on tarvetta perusasioiden kertaamiselle.

Seminaariin osallistui kolmisenkymmentä kirjastonhoitajaa ja lasten parissa työskentelevää varhaiskasvatuksen ammattilaista eri puolilta Suomea, aina Ahvenanmaata myöten. 

Ällistyttävää oli se, että vain kolme tamperelaista toimertui paikalle! 

Päivän mittaan rouva Huu ei voinut olla ihmettelemättä sitä, kuinka erillään suomalainen ja suomenruotsalainen lastenkirjallisuuden ja lukemisen puolesta tehtävä kampanjointi  näyttää yhä toimivan.

Ensimmäisenä alusti Sofie Tjäru, joka työskentelee Åbo Akademissa äidinkielen didaktiikan lehtorina. Hän pohjusti lapsen kehitysvaiheita perheen ensimmäiseksi lapseksi syntyvän, kuvitteellisen Matilda-tytön ja tämän perheen kautta: kuinka lapsen karttuvat taidot auttavat lasta nauttimaan yhteisistä loruttelutuokioista ja ääneen lukuhetkistä.

Pedagoginen informaatikko Cecilia Eriksson Helsingin kaupunginkirjastosta kertoi Helsingin ruotsinkielisten päiväkotien kolmivuotisesta, vielä ensi vuoteen jatkuvasta Bokbubbel -hankkeesta,  jolla pyritään lisäämään lukemisen ja leikin iloa päiväkodeissa. Hankkeessa on viety kirjallisuuspedagogista tietotaitoa Helsingin alueen päiväkoteihin ja järjestetty koulutustilaisuuksia. 

Pedagoginen informaatikko Lena Sagfors Vaasan kaupunginkirjastosta kertoi Vaasassa toteutetusta Olipa kerran… Det var en gång -hankkeesta, joka syntyi kirjasto- ja lastenhoitoväen yhdessä havaitsemasta huolesta: ääneen lukeminen on vähentynyt sekä kotona että päiväkodissa. 

Erilaisten koulutustilaisuuksien kautta haluttiin palauttaa päivittäisen ääneen lukemisen ja kirjallisuuden harrastamisen rutiini lasten arkeen.

Sagfors kertoi, että Vaasassa sekä satutunnit että  kirjavinkkaus ovat  kasvussa ja niihin myös satsataan entistä enemmän. Lasten vanhemmille on hankkeen tiimoilta jaettu Läs högt -vihkosta, johon on koottu monta pätevää syytä päivittäisille lukuhetkille.

Rouva Huukin on ollut mukana kouluttamassa tässä hankkeessa Vaasassa.

Läs högt -vihkonen listaa yli 20 hyvää syytä lukea lapselle ääneen.  

Kirjastonhoitaja Melina Aremaa  Porvoon kaupunginkirjastosta kertoi kirjaston yhteistyöstä päiväkodin ja esikoulun kanssa. Aremaa on tehnyt tästä aiheesta myös pro gradun. 

Päiväkodit ovat ottaneet kiitollisina vastaan kirjaston kokoamia teemapaketteja eri aihepiireistä. Päivän mittaan tuli myös muissa puheenvuoroissa moneen kertaan esille se, kuinka suuressa arvossa monet yhteistyökumppanit yhä pitävät monistettuja valikoima- ja teemaluetteloita lastenkirjallisuudesta. 

Kirjastoilla todettiin olevan  entistä isompi ja näkyvämpi rooli mediakasvatuksen antamisessa. 

Nasevasti tuotiin myös esille se, että kirjastolla on iso rooli myös lapsen yleisen uteliaisuuden ja tiedonjanon herättämisessä. Lapsen kirjastonkäyttötaito ja tiedonhaku edistävät nimittäin myös lapsen ns. yhteiskuntavalmiutta.  

Kirjastokäynnit antavat lapselle myös miellyttävän ensikokemuksen asiakaspalvelusta! 

Kiinnostava oli myös Aremaan puheenvuorossa esille tullut Porvoon kirjaston toteuttama kampanja, jossa hyödynnettiin kirjastoille jaettavaa valtion myöntämää ostotukea vähälevikkisille  lastenkirjoille: tuen avulla hankittiin paikallisiin päiväkoteihin muutama uusi lastenkirja. Suomenruotsalaisissakin päiväkodeissa  lastenkirjahyllyt ovat hyvin kirjavia niin kirjojen iän kuin kunnonkin osalta.

Helsingin kaupunginkirjaston kirjastonhoitajat Annika Sandelin ja Anna Söderström kertoivat Rikhardinkadun kirjastossa järjestämistään vauvalorutteluista.

Nähtävästi tämä toiminto on suomenruotsalaisten keskuudessa vielä verraten uutta. Hannele Huovi ja Soili Perkiö ovat tehneet jo monia vuosia uraauurtavaa työtä vauvalyriikan ja -musiikin parissa ja vauvojen ns. runokylvetyksen parissa neuvoloissa,  mutta heidän pioneerityötään ei mainittu lainkaan. 

Huovin ja Perkiön työtä ovat tahollaan jatkanut myös oululainen Valveen sanataidekoulu Outi-Maria Takkisen johdolla.

Sandelinin ja Söderströmin Babypoesi-kokoontumisia on järjestettty joka toinen viikko ja ne ovat kestäneet puolisen tuntia kerrallaan. Ryhmien suosiosta kertoo sekin, että ne ovat olleet täysiä: 12 vanhempaa lapsineen asettaa jo isot vaatimukset myös kirjaston tilalle.

Hieman isommille, taaperoikäisille lapsille on järjestetty myös toiminnallisempia ja lapsen oman vuorovaikutuksen varassa enemmän toimivia Rimjam-kokoontumisia (suom. runojamit). 

Suomenruotsalainen lastenlyriikka on tosi asiassa melko nuori ilmiö.

Zacharias Topeliuksen jälkeen suomenruotsalaisilla lastenkirjailijoilla ei ole ollut järin suuria intressejä keskittyä lastenrunoihin.

Topeliuksen jälkeläisistä kannattaa toki muistaa Marita Lindquist (Min katt heter Mirre Sundström, 1985, suom. Kissani nimi on Virtasen Miuru, WSOY 1985) ja Bo Carpelan (Poesi…  poeså, 1982 ja Måla himlen, 1988 suom. Taivaan maalari, Otava 1990).

Uudemmat suomenruotsalaiset lastenrunokirjat ovat likpitäen yhden käden sormilla laskettavissa. Stella Parlandin ja Linda Bondestamin Katastrofer och strofer om slummer och stoj (Söderström 2003), Annika Sandelinin ja Karoliina Pertamon Råttan Bettan och masken Baudelaire (Schildts & Söderströms 2014) sekä uuden-uutukainen Hanna Lundströmin ja Maija Hurmeen Rassel, prassel, puss (Schildts & Söderströms 2015).  

Seminaarin kaukaisin esiintyjä tuli Ruotsista Helsingborgista. Kirjallisuuspedagogin,  lastenkirjakriitikon Agneta Edwardsin  kirja Bilderbokens mångfald och möjligheter (Natur och Kultur 2008) oli minulle yksi tärkeä heräte Lue lapselle -kirjan suunnittelussa. Alustuksessaan Edwards keskittyi lähinnä 3–5-vuotiaiden lapsiin ja toi esimerkkejä kuvakirjan onnistuneista kohtaamisista päiväkodissa. 

Edwardsin teesit  kuvakirjan (taide)pedagogisesta merkityksestä olivat minulle entuudestaan tuttuja. Parhainta antia hänen kaksi esitystään antoivat esitellessään tarkkaan harkituin kuva-aukeamin uusia kiinnostavia ruotsalaisia ja pohjoismaisia kuvakirjoja.

Edwards oli tuonut mukanaan myös muutamia kirjoja, joita oli mahdollisuus selata seminaarin taukojen aikana. Per Gustavssonin Skuggsidan (Natur och kultur 2013) houkutti jopa siinä määrin, että kirja täytynee yrittää hankkia omaksi. 

Myös ranskalaisen Olivier Tallecin Vem kan det vara oli uusi tuttavuus ja mainio esimerkki siitä, kuinka pienillä kysymyksillä saadaan aikaan interaktiivista ja monta eri tulkintaa tuottavaa lukutapaa.

Edwards puhui myös viisaasti tekstittömien kuvakirjojen merkityksestä, mm. pakolaislasten kirjallisuutena. Hän näytti havainnollisia aukeamia tanskalaisen Birde Puolsenin kuvakirjasta Mor var är du?, jossa norsunpoikanen etsii emoaan. Edwardsin kuvapoiminnot todistivat hienosti lapsen ja aikusien erilaista logiikkaa kuvan tulkinnassa ja tarinan eteenpäin viemisessä!

 Erinomainen oli myös hänen neuvonsa kuvakirjan lukutilanteisiin isossa lapsiryhmässä. Lasten kanssa on hyvä sopia etukäteen, että vasta kirjan lukemisen jälkeen jätetään tilaisuus keskustelulle ja kysymyksille. 

Seminaaripäivän herkkua olivat Edwardsin nopeat mutta antoisat esimerkit kuvakirjan miljööstä, värin käytöstä erilaisten tunnetilojen ja asioiden symbolina sekä kuvan kompositiota havainnollsitavat kuvanäytteet. 

Agneta Edwards antoi myös käytännön vinkkejä lukuhetkien järjestämiseen. Samasta aiheesta on puhunut paljon – tosin  Edwardsia paljon eloisammin – hankolainen lukemaan innostaja Agneta Möller-Salmela.

Useampaan otteeseen Edwards korosti sitä, että lasta kiinnostavat myös kuvakirjan tekijät. Siksi on oikeus ja kohtuus, että aikuinen ääneen lukija kertoo lukuhetkissä myös kirjailijasta ja kuvittajasta jotain. Muussa tapauksessa voivat pahimmillaan jäädä siihen luuloon, että kirjastonhoitajat ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet kaikki kirjaston lastenkirjat!

Ideaalina lukuhetkien kokoonpanona Edwards pitää 6–8 lapsen ryhmää, joka kokoontuu 35-40 minuutin lukuhetkeen. Ja hänen toiveelleen, että lapsiryhmälle kirjaa lukeva aikuinen paneutuu ensin kirjaan itse, nyökyttelin antaumuksella.

Hienosti Agneta Edwards myös kiteytti kuvakirjan ääneenlukuhetket monen aistin kokemuksina: lukuhetkiin mahtuu valoa, ääntä, kuvaa ja isoja tunteita – ja mikä tärkeintä: lastenkirjapuhetta kirjasta ja sen nostattamista aihepiireistä. 

Lastenkirja menossa mukana vauva-ajasta alkaen

Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen menossa, 8 sivua, Otava 2015.





Jatketaan minikirjojen parissa.



Vauvojen elämäkin on nykyisin vauhdikasta ja äkkikäänteistä. Puolivuotiaasta on hauska pudotella tavaroita ja odottaa, että aikuinen ne lauhkeasti nostaa hänelle uudelleen pudotettavaksi.

Vuosituhannen taitteen jälkeen suomalaiset kustantajat ovat ryhtyneet julkaisemaan erityisiä vaunukirjoja, jotka voi klipsillä tai muulla mekanismilla kiinnittää vaunuihin, rattaisiin, syöttötuoliin tai turvaistuimeen.

Keksintö on nerokas ja samalla se muistuttaa aikuiselle, kuinka aina mukana kulkevasta lastenkirjasta on apua, iloa, hyötyä ja helpotusta monessa arkisessa tilanteessa.

Mauri Kunnaksen monista kirjoista tuttu unelias Herra Hakkarainen seikkailee nyt myös vaunukirjassa Herra Hakkarainen menossa.

Unissaan kulkeva Hakkarainen on tosin pienen vauva- ja taaperoikäisen lapsen katselukirjan sankarina hiukan haastava, sillä monien havaintopsykologisten tutkimusten mukaan vauva kiintyy nimenomaan suurisilmäisiin hahmoihin. Kaikissa vaunukirjan kuvissa herra Hakkarainen esiintyy silmät suljettuina!

Turvasäädökset kirjan takakannessa kehottavat irrottamaan hihnan ennen kuin kirjan antaa lapselle. Tämä turvasäädös romuttaa vaunukirjan nerokkaan käyttöidean täysin!

Niin ikään kielletään kiinnittämästä vihreää rinkulaa ranteeseen, mikä tosin tuntuu melko mahdottomalta toimenpiteeltä. 

Hihna suositellaan pestävän käsinpesuna, narukuivatuksena ja ilman silitystä...

Piilosilla

Giuliano Ferri: Kukkuu. Suomeksi riimitellyt Maisa Tonteri. 16 sivua, Lasten Keskus 2015.

Kurkistuskirjat ovat lastenkirjan perusmuodolla leikittelevien ns. lelukirjojen aatelia.

Lapsesta on aina yhtä hupaisaa saada kurkistaa luukun taakse ja riemastua läpän takaa löytyvästä yllätyksestä.

Eric Hillin Puppe-kirjat  ovat parhaiten tunnettuja ja lasten rakastamia kurkistuskirjoja, mutta onneksi tarjolla on nykyisin tyyliltään ja kuva-aiheiltaan myös erilaisia vaihtoehtoja.

Italialaisen Giuliano Ferrin Kukkuu-kirjassa eläimet piiloutuvat siipiensä, sorkkiensa ja tassujensa taakse. Ja viimeisellä aukeamalla saa kirjaa lukeva lapsikin leikkiä itsensä kanssa kurkistusleikkiä heijastavan peilipinnan ansiosta!

Kuvia ryydittävät Maisa Tonterin lyhyet, nasevat riimittelyt.

Lastenkirjan kohdalla pätee usein tämä ikuinen viisaus: pieni on kaunista ja yksinkertainen idea kantaa yllättävän pitkälle.

Lukeminen on tosi coolia

  

Yhdysvaltalainen lukutaidon ja kirjallisuuden tutkija William G. Brozo on parhaillaan Suomessa matkasaarnaamassa erityisesti poikien lukutaidon puolesta.

Brozon mielestä tärkeintä olisi aikuisten asenneilmaston muuttaminen: Perinteisten kirjojen lisäksi tai sijasta pojat käyttävät monenlaisia tekstejä pelatessaan virtuaalimaailmassa ja sukkuloidessaan sosiaalisessa mediassa.

”On kunnioitettava erilaisia tekstejä. Usein kyse ei ole niinkään puuttuvan taidon opettamisesta kuin siitä, miten johdatetaan uusien löytöjen ja oivallusten pariin. Tärkeintä on muistaa, että useimmat kiinnostuvat kirjoissa siitä, mistä muutenkin: uusien asioiden löytämisestä”, korostaa Brozo tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa Suvi Aholan haastattelussa.

Rouva Huu on aiemmin Lastenkirjahyllyssä kertonut kuopuksen omaehtoisen lukuharrastuksen kipinöinnistä, eli siitä, kuinka Karo Hämäläisen helppolukuinen lastenromaani Samulista, elämäkerta kasinokeisari Pekka Salmesta ja Dostojevskin Peluri liittyvät yhteen.  

Katsoin vähän aikaa sitten Aku Louhimiehen ohjaaman kohutun, viime vuonna ensi-iltansa saaneen 8-pallo-elokuvan, joka kertoo huumeaddiktien karusta elämästä. 

Elokuvan äänilaji on kaikesta rankkuudestaan huolimatta  tulevaisuuteen kurkottava ja kaikkea muuta kuin lohduton. Pääosassa on Pike (Jessica Grabovsky), vast ikään vankilasta vapautunut alle vuoden ikäisen tyttövauvan äiti, joka haluaa saada elämänsä ruotuun. Irtautuminen vanhasta huumejengistä ei kuitenkaan ole helppoa.

Heti elokuvan alussa on kohtaus, jossa Pike istuu uudessa asunnossaan vauva sylissä. Pikellä on kädessään KELA:n äitiyspakkauksenkin kautta jaettu Tittamari Marttisen ja Anne Peltolan kartonkikirja Pikku poron päivä (Pieni Karhu 2009).

Huudahdin kesken elokuvan katsomisen spontaanisti ilosta ääneen. Juuri näin tehdään ruohonjuuritason asennekasvatusta! Entinen narkkariäitikin on niin valveutunut, että ymmärtää varhaisen lukemisen merkityksen lapselle. Myöhemmin elokuvassa on vielä toinen kohtaus, jossa Pike on lastenvaunuineen kirpputorilla ja selailee sielläkin käytettyjä lastenkirjoja.

En tiedä, pitäisikö minun osoittaa kiitokseni tällaisesta erinomaisesta kirjallisuuskasvatuksesta elokuvan ohjaajalle Aku Louhimiehelle, alkuperäisen romaanin (Elävien kirjoihin, Gummerus 2011) kirjoittaneelle Marko Kilvelle, elokuvan käsikirjoittajalle Jari Olavi Rantalalle, tuottaja Marko Antilalle vai sittenkin lavastaja  Petri Neuvoselle. 

Kahteen kertaan toistuva viittaus lapsen ja aikuisen arkeen luontevasti liittyvästä  ja molemmille tyydytystä tuottavasta lukemisesta on yhtä kaikki tehokas ja puhutteleva. 

Rouva Huu haastaakin kaikkien eri taiteenlajien edustajat talkoisiin, joissa kotimaiselle lastenkirjallisuudelle ja lukuharrastukselle annetaan näkyvyyttä luontevissa yhteyksissä.

Riehakkaita ja hyssyttäviä runoja

Hannele Huovi: Karvakorvan runopurkki. Kuvittanut Kristiina Louhi. 79 sivua. Tammi 2008. Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.

Kirjailija Hannele Huovi ja ja musiikkikasvatuksen lehtori ja musiikkipedagogi Soili Perkiö saivat perjantaina Taiteen keskustoimikunnan jakaman valtion lastenkulttuuripalkinnon.

Perusteluissa todettiin, että Huovi ja Perkiö ovat tehneet uraauurtavaa työtä lapsiperheiden loru-, laulu- ja leikkiperinteen uudistamisessa ja vaalimisessa. He ovat kehittäneet kirjallisuus- ja musiikkikasvatusta aiempaa lapsilähtöisempään suuntaan tavoitteenaan rauhoittaa lapsiperheet nauttimaan yhdessä sävelten ja kielen magiasta koko keholla ja kaikilla aisteilla.

Hannele Huovi ja Soili Perkiö ovat tehneet yhteistyötä neuvoloiden, päiväkotien, koulujen, teattereiden ja musiikkitapahtumien kanssa. Heidät tunnetaan myös aapisten, lastenkirjojen, musiikin oppikirjojen ja muun oppimateriaalin tekijöinä.

Palkintoperusteluissa korostetaan Huovin ja Perkiön yhteistyössä tiivistyvää lapsen ja lapsuuden ainutkertaisuuden kunnioittamista: Huovin runot ja Perkiön musiikki opettavat hektisessä hälyssä ja epävarmuudessa elävää nykylasta kuuntelemaan ja arvostamaan myös hiljaisuutta, pieniä sanoja ja sävelen helähdyksiä.

Karvakorvan runopurkki -kokoelma on hyvä näyte Hannele Huovin lapsen puoleen mutkattomasi kääntyvästä kielestä. Sen lasta aidosti kuunteleva ote ja arjen ihmeiden ällistely on samaa sukua klassikoksi kohonneen, niin ikään Kristiina Louhen kuvittaman Vauvan vaaka -runokirjan (Tammi 1995, 6. painos 2005) kanssa. Näitä samoja runoja Soili Perkiö on säveltänyt samannimiselle Vauvan vaaka -levylle, jonka runot, nuotit ja leikkiohjeet löytyvät myös nidotusta vihkosesta Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille (Tammi 2002, 8. painos 2009).

Palkintojenjakotilaisuudessa kuulinkin, että myös Karvakorvan runopurkin runoista on luvassa vastaavanlainen cd-levy leikkiohjeineen!

Vauvan vaaka -kokoelmaan verrattuna Karvakorvan runopurkissa on vähän enemmän rosoa ja svengaavampi ote, mikä johtuu osittain siitäkin, että monissa runoissa haukahtelevat, murisevat ja vikisevät koirat.

Mukaan mahtuu toki myös esimerkiksi runo noidasta, jolla on itkuliiteri, kiiltävän perään persosta harakasta ja peltirännissä rämistelevästä peikkopojasta.

Kuulaiden vauvarunojen ystäville löytyy monta uutta tunnelmarunoa, joista varmasti ainakin Vauvavoimaa-runoa tullaan siteeraamaan useasti vauvaonnitteluiden yhteydessä.

Hannele Huovilla on ymmärrystä lapsen laajalle tunneskaalalle. Esimerkiksi runot Raja ja Kiukkupurkki kunnioittavat lapsen ääritunteita ja itsemääräämisoikeutta. Joulurunojen ystävät ilahtuvat myös uusista joulumieltä nostattavisa runoista, esimerkiksi runot Joulun tupa ja Kynttilä.

Sekä Huovi että Perkiö ovat korostaneet monissa runoissaan ja sävellyksissään hiljaisuuden tärkeyttä hälyisän arjen keskellä.

Tässä näytteenä runo Kuiskaus, johon tämä Huovin ja Perkiön omasta kehosta lähtevä musiikkikasvatus on kiteytetty ytimekkääseen muotoon:

Nyt kuiskaan salaisuuden:

Silmät kiiinni painaa voit,
kuunnella kuinka itse soit.

Olet musiikkia uutta:
suurta, soivaa hiljaisuutta.

Karvakorvan runopurkista löytyy myös veikeä Kanapolkka, josta taatusti tulee suosittu uusi lastenlaulu. Kokoelma tutustuttaa myös Don Quijoteen, espanjalaiseen ritariin, jonka lukeneisuus herättää muissa ihmetystä. Tommi, Tommi -runon voi lukea modernina moraliteettina Heinrich Hoffmanin henkeen. Runo kertoo vetelän letkusta, löysästä Pohjanmaalla asuvasta Tommista, jonka

-- Kädet mieluiten riippuivat rentoina,
silmälauomet puoliksi auki,
maha pleikkarin letkun jatkeena,
suussa sitkeä lakritsihauki.--

Kristiina Louhen herkät, mutta lapsenmieliset pastelliliitukuvitukset antavat kokoelmalle sylinlämpöisen loppusilauksen. Tarkkasilmäinen huomaa muutamista signeerauksista, että kokoelmaa on kuvitettu kesä-heinäkuussa viime vuonna. Hauskasti ja melko huomaamattomasti Louhi yhdistää toisinaan kuviinsa myös sanomalehtipaperirevinnäistä kollaasitekniikkaa.

Oheinen Kristiina Louhen kuvitus Kylmä houkuttaa -nimiseen runoon lohduttaa toivoakseni kaikkia tällä hetkellä pedissä taudin kourissa makaavien oloa: