Vahva, lämmin ja kantaaottava Rauha S.

Nuortenkirjailija Rauha S. Virtasen (1931–2019) muistonäyttely Seljalta maailman ääriin Tampereella Työväenmuseo Werstaan Komuutti-näyttelytilassa 3.3.–2.5.2021.  Museo avoinna rajatulle kävijämäärälle ti–su klo 11–18. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

 

Pääsin tänään juhlistamaan Rauha S. Virtasen muistonäyttelyn avajaisia koronaturvallisesti näyttelyä suunnitelleen pienen ydinryhmän kanssa.

 

Näyttelyssä on valokuvia Virtasen kotiarkistosta ja lehdissä julkaistuja
haastatetteluita sekä Virtasen tuotannosta eri aikoina kirjoitettuja
kritiikkejä.  Kuva PHH 

IBBY Finlandin aloitteesta järjestetty näyttely esittelee Tampereella pitkään vaikuttaneen kirjailijan tuotantoa ja henkilöhistoriaa. 

Näytteillä on myös Rauha S. Virtasen yhdessä sisarustensa tekemiä paperinukkeja ja lehtiä, kirjailijan kirjoituskone sekä videoina Yleisradion toimittaja Pietari Kylmäsen itsenäisyyden juhlavuoden 2017 101 kirjaa -ohjelmasarjaan tekemä Rauha S. Virtasen tv-haastattelu sekä lehtori Sirkka-Liisa Heinosen, lehtori Tapani Lepomäen ja minun videokeskustelu kirjailijan tuotannon merkityksestä.

 

Reilun perheen paperinuket ovat  tuttuja Kiurut laulavat -romaanista.
Rauha S. Virtanen teki niitä yhdessä sisarustensa kanssa. He toimittivat
myös ahkerasti erilaisia lehtiä. Kuva PHH. 

1970-luvulla Rauha S. Virtanen koki tärkeäksi ottaa kantaa maailman tilanteeseen.
Erityisesti romaaneissa Joulukuusivarkaus ja Lintu pulpetissa hän kuvasi
nuorten päähenkilöiden kautta koululaisten poliittista heräämistä. Kuva PHH

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden asiantuntija Ismo Loivamaan näyttelyesitteeseen kirjoittama artikkeli Lempeää vastarintaa valottaa Rauha S. Virtasen tuotannon merkitystä. 

 

Werstaan Komuutti-tilaan rakennetun näyttelyn on suunitellut ja toteuttanut IBBY Finlandin työryhmä Maija Karjalainen, Maija Korhonen, Marketta Könönen, Ismo Loivamaa ja Kaisa Torkki. 

Espoolaisen Juvanpuiston kahdeksasluokkalaiset ovat tehneet vihreän seinän puutarhamaalaukset kuvataideopettaja Kaisa Torkin ohjauksesssa. 

Suvun perinteet tulevat osaksi Agnesin arkea

Ann-Helén Laestadius: Kukaan muu ei ole niin kuin sinä, suomentanut Kaija Anttonen,  272 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ann-Helén Laestadius: Mieli kotiin, suomentanut Kaija Anttonen, 269 sivua, Kieletär Inari 2019.  

Ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen Agnes-sarjan kolmas ja neljäs osa viimeistelevät komeasti Agnesin kasvutarinan. 

Edelliset suomennetut osat  Terkkuja Sopperosta Terkkuja Sopperosta ja Hei söpö ilmestyivät 2017 ja 2018. 

Terkkuja Sopperosta -käsikirjoitus voitti Nordiska Museetin, Podium-kustantamon ja saamelaisen tiedotuskeskuksen järjestämän saamelaisesta nykynuoruudesta kertovien tekstien kirjoituskilpailun vuonna 2007.  

Agnes-sarjassa on paljon klassisen tyttökirjallisuuden tunnusmerkkejä. Tyttö varttuu sarjan aikana 13-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. 

Saamelaisen identiteetin vähittäisen rakentumisen rinnalla kuvataan perhesuhteita ja erityisesti jännitteistä äiti–tytär -suhdetta. Laestadius kuvaa niin ikään elävästi kaverisuhteita ja seurusteluun liittyviä, osittain ristiriitaisiakin tuntemuksia.

Agnes havaitsee, että pelkkä tahtotila ja kielen oppiminen ei automaattisesti tee hänestä saamelaisen yhteisön jäsentä – tarvitaan pitkää pohdiskelua ja asioiden työstämistä myös yhdessä muiden kanssa. 

Hän on kateellinen pikkuveljelleen Mattisille, jolle äiti on alusta lähtien puhunut saamen kieltä. Edellisissä osissa on käsitelty äidin nuoruuden irtiottoa  saamelaisista juurista ja identiteetistä. Mattisin kohdalla äiti halua sovittaa ne virheet, joita hän teki Agnesin lapsuudessa. Eittämättä Laestadius on hyödyntänyt  kirjasarjassa ainakin soittain myös henkilökohtaisia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan omasta saamelaisesta  identiteetistään.

Kiinnostavasti kirjasarja myös käsittelee kielitietoisuutta ja ylpeyttä kotikielestä ja suvun kielestä. Agnes ja ystävät Saamenmaalla käyttävät ruotsin ja saamen sekakieltä. Sitä ei pidetä pahana asiana, vaan pikemminkin todisteena kehittyneestä kielitajusta! 

Kukaan muu ei ole niin kuin sinä keskittyy Agnesin saamenkieliseen rippileiriin Kiirunassa. Sopperosta, isovanhempien kotipaikasta tuttu Henrik,  tulee yllättäen sinne isoseksi ja tyttö on hämmentynyt, koska heidän seurustelunsa on hiipunut Henrikin aloitteesta.  

Romaanin toinen sivujuonne liittyy suvussa kulkeneisiin saamelaisten kansallispukuun kuuluviin hopeanappeihin, jotka ovat salaperäisesti hävinneet. Agnesilla on Sopperossa luottoaikuinen, Ella, joka korkeasta iästään huolimatta ymmärtää tyttöä ja hänen aivoituksiaan. 

Agnes oivaltaa vähitellen, että on mahdollista olla osa saamelaisyhteisöä, vaikka ei asuisikaan Saamenmaalla. Agnes ja äiti tekevät myös sovinnon, ja samalla eräis äidin iso hankinta lähentää koko perhettä tiukemmin Saamenmaalle ja Sopperoon. 

Sarjan päättävässä Mieli kotiin -osassa keskiöön nousee Henrikin ja Agnesin välillä haastavankin etäsuhteen lisäksi heidän Sopperossa asuvan ystävänsä Jåken seksuaali-identiteetti, jota kaikkien nuorten saati aikuisten on vaikea hyväksyä, sillä Saamenmaalla ”poromies ei kerta kaikkiaan voi olla homo”. Tältä osin kuvaus tuntuu jopa hieman vanhanaikaiselta, mutta on hyvä muistaa,  että alkuteos on ilmestynyt lähes kymmenen vuotta sitten.

Erityiskiitoksen ansaitsevat ranskalaisen, sittemmin Ylä-Lappiin Inariin pysyvästi muuttaneen Esther Berelowitchin kansikuvat kolmeen viimeiseen osaan. Niissä saamelainen identiteetti on näkyvillä, mutta ei niin häiritsevässä määrin, että kirjat eivät kiinnostaisi laajempaakin lukijakuntaa. 

Ensi viikolla ilmestyvän Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden kakkosnumerossa on emeritaprofessori Vuokko Hirvosen laaja artikkeli uusimmasta saamelaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. 

Pää täynnä hattaraa, mutta tolkku mukana

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 188 sivua, Karisto 2018. Kansikuva Kati Rapia.

Ajan ilmiö tämäkin: teinitytöille suunnattuun kevyeen chick lit- kirjallisuuteen yhdistetään ajankohtaisia, kantaaottavia teemoja.

Nelli Hietalan (s. 1982) edellisen nuortenromaanin  Miia Martikaisen kärsimysviikko (2016) jatko-osa sysää nimittäin lukijaa perinteisen  seurustelupähkäilyn ohessa ottamaan kantaa eettisiin periaatteisiin  yleisemmällä tasolla ja tuotantoeläinten kohteluun.

Ilman teennäisyyden tai ohjelmallisuuden tuntua sivutaan myös kuntaliitoksia, työllisyystilannetta ja työllistämiskokeiluja sekä maanviljelijöiden taloudellista ahdinkoa.

18-vuotias Milla on tutustunut lukion ensimmäisenä vuotena Annaan, joka on ”luokan takaosassa istuva mustanpuhuva kuvishörhö”.  Anna on myös eläinsuojeluaktivisti. 

Miia on luonteeltaan varovaisempi, mutta haluaa silti olla lojaali ystävänsä aatteelle ja on valmis ottamaan riskejä avittaessaan Annaa, joka on tehnyt iskun paikalliselle sikatilalle vastustaakseen eläinten tehotuotantoa.

Miia tunnustaa olevansa koukussa Jane Austeniin,  Brontën sisaruksiin, Bridget Jonesiin, Tiinoihin, Runotyttöihin, Priskaan ja Seljan tyttöihin: "niiden idealismi, tervehenkisyys ja hyveellisyys eivät haittaa mua tippaakaan, päinvastoin”.

Perinteisen tyttökirjakonseptin – kaksi potentiaalista, mutta tyystin erilaista poikaystäväehdokasta  – kliseistä huolimatta Miia ajattelee omilla aivoillaan ja modernisti, vaikka väittääkin välillä aivojensa olevan hattaraa.

Miia on itseironisesta tilityksestään huolimatta hyvinkin tiedostava nuori nainen.

Satunnainen seksi on Miian mielestä vallan ok ja hän pystyy ikäisekseen varsin kypsästi erittelemään median suoltamia malleja omiin tuntemuksiinsa:

On superhämmentävää, että se viihteessä niin mutkattomaksi leikattu toimitus on käytännössä enimmäkseen kömpelöä räpeltämistä ja että se paljaus, joka siihen liittyy, on jotain ihan muuta kuin fyysistä alastomuutta. Seksissä ei voi keskittyä sellaisiin asioihin joihin yleensä keskittyy, kun haluaa tehdä vaikutuksen toiseen, kuten pömpöttääkö maha, onko ripsari varissut, sanoinkohan mä jotain tyhmää. On luovuttava vaikutuksen tekemisestä, laskettava irti kaikesta siitä mitä on päättänyt olla, niin kuin vaikka hauska tai nokkela. On asetuttava jonkun armoille niin totaalisesti, ettei pääse piiloon edes itsensä taakse, luotettava siihen, ettei se joku väistä sivuun, kun kaadut päälle. 

– – Himo on epäkorrektia. Kun mä vedän töpselin irti, niin mä en voi päättää kiihotunko huolellisesti vimeistellyistä nahkakengistä tai siitä, että mut kahlitaan sänkyyn vaikka noin normisti olenkin tennarinaisia ja yksilön vapauden puolesta. Mun keho reagoi tai sitten ei. Se mihin ja kehen se reagoi, saattaa olla jonkun toisen mielestä friikkiä tai häpeällistä. Mun on otettava riski. Paljastettatva itsestäni jotakin sellaista, josta en itsekään tiedä mitä se on.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole viime aikoina ollut kovin trendikästä kotimaisissa nuortenromaaneissa. Taneli miettii siviilipalveluspaikkansa valintaa tarkasti. Taidetalon siviilipalveluspesti voi leimata häntä liikaa:

Mietin vaan, että mun kannattaisi ehkä kuitenkin mennä julkiselle puolelle, sellaiseen paikkaan, joka ei ole poliittisesti niin sitoutunut.

Miia on Tanelia realistisempi ja oivaltaa, että nykymaailmassa on pakko valita puolensa ja joukkonsa:

Olisiko mun mahdollista pysyä yhteiskunnasta erossa tässä ilmastossa, näillä taidoilla? Oliko kenenkään?  Oliko helpompi vaikuttaa sisäpuolelta kuin ulkopuolelta? Ketä mä palvelisin? Mihin musta olisi? Pitäisikö ottaa vain kevyesti kouluttautua putkimieheksi, tienata puolet vuodesta kelvollisesti ja matkustaa toinen puoli, poimia rusinat molemmista pullista? Miksi mun oli pakko aina ajatella asiat näin perusteellisesti? Miksen mä voinut vain kellua mukana?

Hietalan nuortenromaani haastaa lukijaansa aivan oikeasti miettimään henkilökohtaisia valintoja ja yhteiskunnallista todellisuutta. 

Typografinen ratkaisu Miian ja ystävien viestiketjujen keskittämiseen ei ole paras mahdollinen luettavuuden kannalta.

Iloon uponnut tyttö

Kerstin Thorvall: Tyttö huhtikuussa, suomentanut Kaisu Hirvonen: 164 sivua, Otava 1962. Kansikuva Maarit Larva.

Kerstin Thorvall: Tyttö Pariisissa, suomentanut Päivikki Kemi, 176 sivua,  Otava 1964. Kansikuva Kerstin Thorvall.

Teema / Fem –kanavalla äskettäin pyörinyt ruotsalainen minisarja   Ehdottomasti kielletty Kerstin Thorvallin (1925–2010) elämästä on innostanut Rouva Huun paneutumaan Thorvallin suomennettuun lasten- ja nuortenkirjatuotantoon.

Maistiaisia on luvassa myöhemmin lisää.

Thorvall aloitti tyttöjen neuvokirjallisuuden tekijänä (suom. Kirja sinulle 1960). Siitä olikin luontevaa siirtyä kirjoittamaan perinteisiä tyttökirjoja. 

Tyttö huhtikuussa ja Tyttö Pariisissa pohjaavat  varmasti osittain Thorvallin omiin opiskeluvuosiin  Beckmanin muotoilukorkeakoulussa.

Suojattuun ja sovinnaiseen elämään tottunut kanttorin ainokainen Lena pääsee toteuttamaan unelmaansa Tukholmaan muotipiirtäjäkouluun.

Äidin huojennukseksi Lena saa majapaikan ruustinna Sunessonin hoteista. Äiti kyllä tietää "suurkaupungin huumausainekoplat, sukupuoliorgiat ja hulinajoukot".

Vähitellen tyttö huomaa, että lapsuuden rakkaasta ajanvietteestä, paperinukkien piirtämisestä,  onkin iso harppaus kovaa kilpailua ja kyynärpäätaktiikkaa vaativan mainospiirtämisen maailmaan. 

Naiivin luottavaisen luonteensa vuoksi hän selviää ehjin nahoin tyttöjen säälimättömän luokittelun ikeen alta:   

Lena ei ymmärrä, että hän näyttää toisenlaiselta. Hän ei ajattele lainkaan minkä näköinen hän on,  hänen huomiokykynsä on kokonaan suuntautunut ympäristöön. Hän on pyhän muodin esikartanossa ja odottaa papitarta. Hän on kuin pyhiinvaeltaja, joka pitkän ja vaivalloisen vaelluksen jälkeen on saavuttanut maalinsa. Hän on uponnut iloon. Hän ei käsitä kuiskauksia. Hän ei näe ivallisia hymyjä. Hän on täydellisen onnellinen tyttö. – –

Koulun opettajatkin suhtautuvat hieman epäillen Lenan maalaismaiseen olemukseen, joka on kaukana muotilehtien sivuilta.

Tyttö huhtikuussa keskittyy Lenan ensimmäiseen lukuvuoteen piirustuskoulussa. Lenaa huomattavasti vanhempi Mikael, joka on aiemmin vain leikitellyt tyttöjen tunteilla naistenmiehen elkein,  huomaa Lenan erityislaadun. Lena puhkeaa kukkaan, ja tämä ei jää muilta vuosikurssilaisiltakaan huomaamatta:

Sellaista on onni. Se vaikuttaa niin saavuttamattomalta, mutta kun se tulee luokse, emme mietiskele sitä.

Romaani päättyy dramaattisesti Lenan ensisuudelmaan.  

Tyttö Pariisissa on tunnemaailmaltaan rosoisempi. Lena on nyt ensirakkauden voimaannuttama, mutta vanhemmat kokevat Mikaelin uhkaksi tyttärensä viattomuudelle ja herkkyydelle. Ja vaikka mitään vanhempien pahimpien uhkakuvien kaltaista ei todellakaan ole vielä tapahtunut, Lenan isä katsoo parhaaksi lähettää tytön muodin mekkaan, Pariisiin, jäähdyttelemään tunteitaan ja toivon mukaan unohtamaan mokoman Mikaelin. Etäisyys tekee lopulta hyvää –  myös Lenan ammatilliselle identiteetille.

Teospari on perinteinen nuoren tytön kasvutarina. Thorvallin myöhempien kohauttavien aikuisromaanien särmä on vasta umpullaan näissä sovinnaisissa tyttöromaaneissa.  Tiedostavan nykylukijan huojennukseksi Lena ei Pariisissa suostukaan enää miesten oikkujen vietäväksi, vaan ottaa naiselliset toimintastrategiat käyttöön.

Ja silläkin uhalla, että joku syyttää spoilaamisesta, niin paljastan, että Tyttö Pariisissa päättyy sanaan tulenlieskat!  

Molemmat teokset ovat ilmestyneet Otavan isojen tyttöjen kirjastossa. 1950–60-luvulla merkittävään kustantajasarjaan kerättiin koti- ja ulkomaista tuoretta ja vähän modernimpaa tyttökirjallisuutta ”melkein aikuisille”.  

Erityishuomion ansaitsevat kirjojen kansikuvat. Tyttö huhtikuussa on saanut suomalaisen Maarit Larvan sovinnaisen tulkinnan, jossa Lena pyyhkii onnenkyyneleitä poskiltaan, taustalla avoin ikkuna ja Mikaelin epätarkka hahmo. Tyttö Pariisissa -kansikuva on Kerstin Thorvallin tekemä: se on elegantti ja tekee paremmin oikeutta päähenkilönsä määrätietoisuudelle. 

Nuoren tytön pohjoinen kasvukertomus

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen, eli lippalakkitytön oppivuodet, suomentanut Irene Piippola, 113 sivua, Atrain kustannus 2014. Kansikuva Kerttu Vuolab. 

Tänään vietetään saamelaisten kansallispäivää. 

Kerttu Vuolab (s. 1951) on pohjoissaameksi kirjoittava Outakoskella syntynyt ja siellä yhä asuva kirjailija, joka tunnetaan myös saamelaisen perinteen puolestapuhujana ja kulttuuripoliitikkona.  

Hän on tehnyt myös yhteistyötä Karasjoelta kotoisin olevan norjansaamelaisen Mari Boinen kanssa, joka on kansainvälisesti tunnetuin saamelaisartisti ja Kerttu Vuolabin sukulainen. Vuolab on tehnyt Boinelle useamman laulun sanat. 

Sataprosenttinen on tällä erää Vuolabin ainoa nuortenromaani. Se on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1994, nimellä Čeppári čáráhus. 

Romaanissa on samaa lähihistoriaan sijoittuvien nuoruuden tuntojen viehätystä kuin Savukeitaan suomentamassa virolaisen tyttökirjallisuuden klassikossa,  Silvia Rannamaan Kadrin päiväkirjassa.

Saamelainen lasten- ja nuortenkirjallisuus näyttäytyy usein ohjelmallisena: harvalukuisten lasten- ja nuortenkirjojen yksi keskeinen tehtävä on yhä välittää saamelaista kertoma- ja kulttuuriperinnettä uusille sukupolville. Niinpä Vuolabin nuortenromaanissakin Maaretin saamelainen identiteetti on keskiössä. 

Eletään 1960-luvun alkua. Keskikouluun siirtyvän 11-vuotiaan Maaretin koulumatka pitenee niin paljon, että hänen on muutettava Utsjoen Tenolaaksosta koulun asuntolaan Ivaloon. 

Äiti varustaa tyttöään matkaan nahkapohjaisilla tossuilla, sillä Maaret on kertonut, että uudessa koulussa kengät on otettava jalasta jo ulko-ovella.

Tytön on selvästi haikeaa lähteä kotoa. Kotiin jäävät pienemmät sisarukset, kuusivuotias Anne ja nelivuotias Samuli. Isoveli Hans on kotona poromiehenä ukkinsa apuna. Ahku eli isoäiti kertoo saamelaisia satuja ja tarinoita, joissa luonnonvoimilla on usein keskeinen rooli.

Kerttu Vuolabin tekemän kansikuvan lisäksi harakka vilahtelee romaanissa moneen otteeseen eräänlaisena uskollisuuden ja kaipuun ristiriitaisena symbolina ja Maaretin sielunlintuna:   

– Harakkariepu ei osaa lähteä etelään. Täällä sen on kestettävä kovat pakkasetkin. Maaret säälittelee lintua ja käännähtää taas katsomaan taakse jääviä maisemia.  

Koulun asuntolassa vallitsee ankara kuri ja järjestys. Koululaiset ovat nimenneet asuntolan tiukan valvojan Tammaksi ja kehittäneet salakoodiston, jolla varoittavat toisiaan johtajan liikkeistä. 

Maaretin mielestä olisi kätevintä puhua salaiset asiat saamen kielellä, sillä Tamma ei kieltä ymmärrä, mutta muut tytöt eivät ole hänen ehdotuksestaan lainkaan innostuneita!

Maaret joutuukin nopeasti muiden tyttöjen silmätikuksi.

Nuortenromaanin hieman oudohko nimi tulee tästä muiden luokkatoverien kateudesta liittyen Maaretin koulumenestykseen.

Ruotsinkielen opettaja kehuu Maaretin koulumenestystä:

–   Te olitte lukeneet erittäin huonosti tähän kokeeseen, kaikki paitsi Maaret. Hänellä oli kaikki oikein, ei yhtään väärää vastausta. Ansaitsi täyden kympin! 

–   Maaret ei tiedä miten päin istuisi. Hän on mielissään, koska onnistui kokeessa niin hyvin. Samalla hän huomaa, että toiset katsovat häntä kateellisina. Hän on samalla kertaa sekä iloinen että vaivautunut. 

– Teidän pitäisi ottaa oppia Maaretista. Hän oli lukenut kokeeseen erittäin hyvin ja on sataprosenttisesti seurannut opetusta, Ukkola kehuu ja jatkaa: 

 – Kaikki kielioppiasiat, mitkä olen tänä syksynä teille opettanut, on Maaret lukenut huolellisesti ja painanut tarkasti mieleensä. Eikä tässä kaikki, hän on lisäksi kirjoittanut jokaisen vastauksensa erittäin sievällä käsialalla. 

 – Siinäs kuulitte mokomat! Minäkin ymmärrän asioita, vaikka osaankin puhua suomea pelkästään kirjakeilellä, Maaret tuumii tyytyväisenä. – Nyt ne eivät varmasti kehtaa kiusata minua, koska olen näin etevä.

No, toisin tietysti käy. Mutta Maaretin itsetuntoa kannattelee kipeinäkin kasvuvuosina erittäin vahva saamelainen identiteetti. 

Joulujuhlaan hän sonnustautuu saamen kansallispukuun:

Maaretilla on yllään paras pukunsa, uusi vyö ja punainen silkkihuivi kahdella riskulla, punaiset sukkahousut, ja äidin ompelemat nutukkaat jalassa. Kirsti on kihartanut ja kammannut Maaretin hiukset niin kauniisti, että Maaret ei haluaisi laittaa lakkia päähänsä. 

– Sinähän olisit kuin i-kirjain ilman pistettä, jos menet hilkatta juhliin, sanoo Kirsti ja alkaa itsekin pukeutua.

Maaret on poikkeuksellisen herkkävaistoinen tyttö. Alkava murrosikä, ulkonäköön liittyvät paineet ja orastava kiinnostus poikiin herättää hänessä ristiriitaisiakin tunteita. 

Nuorisokulttuurin virtaukset näkyvät Ivalossakin: Maaret kadehtii Leenan haalistuneita ja paikattuja farkkuja ja pörröistä puseroa. Myös kylänraitin mopopojat, ”pärräpojat”,  kiinnostavat. 

Ystävät kutsuvat – tällä kertaa tosin melko hyväntahtoisesti – Maaretia ”mettäperänpöllöksi”, joka ei tiedä suuren maailman menosta mitään.

Maaretin koulunkäyntiin liittyvä ahdistus, isän pitkät poissaolot  kiertävänä lestadiolaissaarnaajana ja siihen liittyvät, perheen ulkopuolisten tahojen luomat paineet laukaisevat tytössä jonkinasteisen, tosin melko nopeasti ohimeneväksi kuvatun syömishäiriön.  

Tämä tuntuu irralliselta ja saamelaiseen kontekstiin jopa hivenen raflaavalta nostolta. 

Onko Vuolab halunnut tässä vuonna 1994 ilmestyneessä alkuteoksessaan käyttää ns. valtavirran nuortenkirjallisuuden aiheita tehdäkseen saamenkielisestä nuortenromaanista jotenkin kiinnostavamman ja ”uskottavan” ?   

Hannele Huovin Madonna ilmestyi jo 1986, ja vuosituhannen taitteeseen mennessä anoreksiasta oli kirjoitettu jo useampikin kotimainen nuortenromaani.   

Minna Riikka Järvinen toteaa Kansallisbiografiaan kirjoittamassaan artikkelissa, että Vuolabin turvallisen lapsuuden rikkoi  joutuminen kouluun ja muutto  asuntolaan pitkien matkojen päähän, josta kotiin ei ollut mahdollista päästä muulloin kuin loma-aikoina.

Tämä elämänvaihe koti-ikävän kipuiluineen on tallentunut elämyksellisesti Sataprosenttiseen. Tosielämässä Kerttu Vuolabilla oli asuntolassa seuranaan sisarensa. 

Maaretin lapsi- ja aikuisminän näkökulmat sekoittuivat toisiinsa välillä hieman tekotaiteellisella tavalla. Romaani kattaa lähes kolmen vuoden tapahtumat ja se kurottaa kuitenkin loppuaan kohden valoon ja eheytyneeseen nuoren tytön identiteettiin.

Sataprosenttinen on kiinnostava saamelaisen nuoruuden kuvaus, jonka juohevalle suomennokselle toivon paljon eri-ikäisiä ja kulttuuritaustoiltaan erilaisia lukijoita. Ulkopuolisuuden tunne pysyy samana, yhteisöstä ja ajasta riippumatta. 

Suomalaisen kirjallisuuden edistämiskeskus FILI on vuodesta 2007 ryhtynyt myöntämään tukea suomalaisille kustantajille saamenkielisen kirjalisuuden suomentamiseen ja julkaisemiseen.  

Tämän Vuolabin romaanin, kuten myös kaksi muuta Lastenkirjahyllyssä kuluvalla viikolla esillä ollutta saamelaista lastenkirjaa,  on suomentanut Rovaniemen maakuntakirjaston erikoiskirjastonhoitaja Irene Piippola, saamelaisen kirjallisuuden monipuolinen tietäjä ja taitaja, jolta olen useasti saanut monenlaista  taustatietoa ja suosituksia liittyen saamelaiseen lastenkirjallisuuteen.  

Rouva Huu huomasi peräti koukuttuvansa saamelaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen kuluneen viikon aikana. 

Anekdoottina aivan pienimpien saamelaislasten kirjoista noston ansaitsevat vielä Merja Aletta Ranttilan 1990-luvun alussa ilmestyneet katselukirjat leikki-ikäisestä Ande-pojasta, Ánde ja ártegis guhkesbeallji  ja Ánde ja Lávlla-Lásse (Davvi Girji 1991 ja 1992).  

  

Ànde on punaposkinen ehtiväinen pikkupoika, joka tässä
esittelee piirroksiaan. Merja Aletta Ranttilan akvarellikuvitusta
kirjaan Ánde ja Lávlla-Lásse (Davvi Girji 1992).  

Tyttökirjaklassikko Virosta yllättää myönteisesti

Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja. Suomentanut ja jälkisanat laatinut Annina Ljokkoi. 199 sivua, Savukeidas 2014.  

Kiinnostus lähihistoriaan on virinnyt yhtä lailla lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjallisuudessa.

Sisko Latvuksen Kaukana omalta maalta (WSOY 2011) kertoi Stalinin vainojen ajasta inkerinsuomalaisen Muurikaisen perheen kokemana ja saman suvun myöhempiä vaiheita seuraa syksyn uutuus  Kaksi sateenkaarta, joka kertoo Neuvostoliiton hajoamisesta Pietarissa asuvan ja sittemmin perheineen Suomeen muuttavan Innan näkökulmasta. Viime vuosina virinnyt kiinnostus selittynee varmasti myös Sofi Oksasen Viron historiasta kertovien romaanien suurella suosiolla.

Pieni kustantamo Savukeidas tuo nyt ensimmäistä kertaa suomalaisten ulottuville virolaisen tyttökirjallisuuden klassikon, Silvia Rannamaan (1918–2007) vuonna 1959 alun perin ilmestyneen Kadrin.  Niukat tekijätiedot netissä kertovat, että Rannamaan toinen vanhemmista olisi ollut suomalainen. Annina Ljokkoin jälkisanojen mukaan Kadrista tuli romaanin  ilmestymisen ja suosion jälkeen Virossa todella suosittu tyttöjen etunimi!

Tyttökirjallisuuden historia on täynnä päiväkirjaa pitäviä sankarittaria. 13-vuotias Kadri joutuu liikenneonnettomuuteen ja hänen on totuttava sen vuoksi olemaan sairaalassa pitkiä aikoja aloillaan ja niinpä hän ryhtyy kirjoittamana ajatuksiaan ylös päiväkirjaan. 

Myöhemmin tehtävä silmäleikkaus vaatii tyttöä viihtymään omien ajatuksiensa kanssa, sillä sekä lukeminen että kirjoittaminenkin on toipilasvaiheessa ankarasti kielletty. Tämä sysää tyttöä miettimään kypsästi ja paneutuneesti omaa elämänkohtaloaan.

Eletään 1950-luvun alkua. Äiti on kuollut jo kauan aikaa sitten ja isä on teillä tietymättömillä. Kadri asuu mummonsa kanssa huonokuntoisessa kellariasunnossa. Mummo ei paljon kirjojen lukemisesta perusta, mutta vähitellen  Kadri saa äidinäitinsäkin kirjallisuuden ystäväksi lukemalla hänelle ääneen Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupaa. 

Vanhalle tyttökirjallisuudelle tyypillistä spontaania toimintaa löytyy kohtauksesta, jossa Kadri yrittää epätoivoisesti mummiltaan salaa jatkaa kirjan lukemista kynttilänvalossa pää uunin luukkuun työnnettynä !

Sairaalassa Kadri tutustuu tunnettuun naiskirjailijaan, josta tulee hänen hyväntekijänsä ja ymmärtäjänsä. Romaani jakaantuu kahteen tytön sisäistä kehitystä linjaavaan osaan, Rumaan ankanpoikaseen ja  Taikalaseihin. Uusien ystäviensä avulla Kadri oppii suhtautumaan aineellisesti vaatimattomaan elämäänsä  vähemmän dramaattisesti ja olemaan kiitollinen myös pienestä.

Tärkeä taitekohta on Kadrin ja Urmaksen, uuden koulutoverin, yhdessä koettu elämys valtavasta joutsenparvesta. Se palauttaa Kadrin mieleen häntä koskettaneen Aleksandr Puškinin Tsaari Saltanista kertovan sadun, jossa esiintyy lumottu joutsen.

”Nyt minä ajattelen… tai tästä lähtien, kun haluan ajatella jotain kaunista, niin ajattelen niitä oikeita joutsenia jotka lensivät mäen yli, kun olimme siellä. Vaikka sitten tapahtuikin se onnettomuus. Mutta nyt on kaikki taas hyvin ja … sinä olet kiva poika, Urmas.”

Kadrista piirtyy romaanin mittaan äärimmäisen hyveellisen ja kaikissa toimissaan oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttavan tytön muotokuva. Voimakas oikeudentuntoisuus voi tuntua nykylukijasta jopa vieraalta: Kadri ei esimerkiksi voi oikaista koululuokassa häneen kohdistuvia vääriä epäilyjä, ja hän potee tästä valtavia tunnontuskia.

Neuvosto-Viron historiankirjoituksen tarkoin vaietut juonteet on piilotettu romaanin rivien väleihin, joita suomentaja Annina Ljokkoi havainnollisesti avaa nykylukijalle paremmin ymmärrettäviksi.  Lopussa on myös sanasto, jossa selitetään auki romaanissa vilahtelevia arjen ilmiöitä – kuten pioneeritoimintaa, koulujen ja kotien tapakasvatusta ja viittauksia ajan kulttuuri- ja kirjalliseen elämään. Ljokkoin suomennos on pääosin sujuvaa ja luontevaa, mutta nykylukijaa hämmentää varmasti Kadrin riemu siitä, että hän saa deklamoida koulun uuden vuoden juhlassa. Kyse on tietysti eläytyvästä runonlausunnasta.

Klassisen tyttökirjan kliseiden mukaisesti Kadrin kauan kadoksissa ollut isä ilmaantuu takaisin Kadrin elämään. Hän on asunut Ruotsissa pitkään, mutta on nyt asettunut takaisin Viroon ja saavuttanut yhteisössään ja ammatissaan arvostusta. Näin myös Kadrin ja hänen mumminsa pääsevät muuttamaan vasta rakennettuun kerrostaloon, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet.

Kirjan kuvituksena on alkuteoksesta poiketen Neuvosto-Viron aikaisia propagandajulisteita ja mainoksia. Kirjan suomennoksen kansikuvaksi olisin toivonut myös puhdasotsaista muotokuvaa Kadrista samastumisen tueksi ja virikkeeksi. 

Alla nykytytöille tehty uusi vironkielinen laitos, jossa valokuvakansi, sekä sen yläpuolella  alkuperäinen kansikuva. 

Rannamaa kirjoitti vielä Kadrin vaiheille jatko-osan, Kasuema (1963), jossa kerrontaa isoäidin kuoleman jälkeisestä ajasta ja Kadrin saamasta uudesta äitipuolesta. Romaanin pohjalta on tehty elokuva vuonna 1985.