maanantai 16. syyskuuta 2019

Henkirikoksen selvittelyä ja rakkautta, sopivassa suhteessa
















Hanna Kökkö: Rocky, Rauha ja rakkaus, 203 sivua, Mäkelä 2019. Kansikuva Tanja Mitchell. 






Hanna Kökkö (s. 1966) on Iittalassa asuva yläkoulun kielten opettaja. 

Suvituuli-sarja (Mäkelä 2008–2010) ilmestyi vielä Hanna Toivaisen nimellä.  

Yläkouluikäisen Manun geokätköilyharrastuksesta kertovassa sarjassa (Mäkelä v:sta 2013) on ilmestynyt jo kahdeksan osaa. 

Kökkö on aiemminkin tehnyt tunnistettaviin miljöisiin sijoittuvia teoksia. Syksyn uutuus sijoittuu Kanta-Hämeeseen, Iittalan lasimäelle ja jokakesäisen naivistinäyttelynkin maisemiin. 

Olen usein harmitellut sitä, että lukemaan koukuttavaa dekkarigenreä ei oikein osata kotimaisissa nuortenkirjoissa hyödyntää. 

Leena Valmu on tarttunut haasteeseen ja kirjoittanut jo kaksi samasta päähenkilöstä kertovaa nuortendekkaria, Poika – murha seitsemännellä luokalla ja Lappilainen – kuolema kahdeksannella luokalla (Karisto 2018 ja 2019). Niissäkin on Kökön syksyn uutuuden tapaan paljon paikallisväriä.

Hanna Kökön nuortenromaani on Valmun dekkareita joutuisampi lukea rajatumman sivumääränsä ja dynaamisemman kerrontansa ansiosta. 

Kustantamon esittelytekstissä romaania kutsutaan cosy crime -dekkariksi, jossa on "kihelmöivää jännitystä ja rakkautta". 

Rocky, oikealta nimeltään Robert, käy yläkoulun viimeistä luokkaa. Kokemukset tytöistä saati seurusteluista ovat vielä vähäisiä.

Hän tutustuu lasitehtaalla oppisopimuksella työskentelevään Rauhaan, karismaattiseen tyttöön, joka on "hehkeä, raikas kuin kesäpäivä”. 

Rauhan olemus vangitsee Rockyn oitis. 

Nimestään huolimatta tyttö tuntuu olevan jatkuvassa liikkeessä. Rauha harrastaa muun muassa skeittaamista ja ajaa kevytmoottoripyörää.

– Vai skeittaajakin vielä, Rocky sanoi kävellessään myöhemmin ulos huoltamolta Rauhan rinnalla, pitsasta kylläisenä.  – Onko sulla vielä paljon muita salaisia talentteja? 
– Hmm, odotas. Joo, mä osaan kieputtaa hulavannetta, Rauha sanoi. – Ja tehdä origameja. 
– Origameja? Rocky kelasi vähän aikaa. 
Hulavanne ja Rauhan lantion liike veivät liikaa tilaa ajatuskapasiteetista. 
– Ne on siis ihan eri juttuja kuin orgasmit, Rauha varmisti ja Rocky nauroi. 
Hui. Rauhan huulilta pääsi tuollaisia asioita ihan kepeästi.

Nuoren miehen uho ja ensirakkauden tunnot tulevat nasevasti esiin: 

Rocky tunsi olevansa villi ja vapaa, – –  Hänestä oli tulossa mies. Rauhan mies. Voisiko tästä todella tulla jotain?

Ja tuleehan siitä. Rakastuneiden nuorten suhteen käynnistymisen kuvauksessa ei ole mitään teennäistä tai vaivaannuttavaa. Tunteiden paloa ei peitellä tai siekailla. Rauhakaan ei koe pientä ikäeroa häiritsevänä: 

Rocky oli yllättänyt hänet hellyydellään. Siihen sekoittui nuoren pojan into, uteliaisuus ja itsevarmuus. Siinä ei ollut mitään vaativaa ja alistavaa. Heidän vartalonsa olivat olleet sinut keskenään alusta lähtien, kuin olisivat tunteneet toisensa aina. Se oli hämmentävää. 

Rakastumisen tuntojen lomassa Hanna Kökkö virittää romaaniin dekkarin kierrettä. 

Nuoret ovat hylätyssä tehdashallissa skeittaamassa ja lasitehtaalla sähköasentajana työskentelevä Lahtinen löydetään hallin pihalta kuolleena. Rauha on kokenut aiemmin Lahtisen suunsoiton ja äijäuhon kiusallisena. 

Voiko Rocky luottaa Rauhaan, joka ei ole avautunut kaikin osin menneisyydestään? 

Taajaman asukkaiden elämänkohtalot punoutuvat toisiinsa ja huomaamattaan nuoret lähtevät setvimään henkirikosta.

  

Valitettavasti tummasävyinen kansikuva ei asetelmallisine ja siloiteltuine profiilikuvineen ole kovin houkuttava.





lauantai 14. syyskuuta 2019

Toivottavasti lastenkirja lämmittää yhä meitä kaikkia


Leena Lumpeen kuvituskuva Kaarina Helakisan 
Suomen lasten juhlakirjaan 
(toim. Raili Mikkanen Otava 1999, up. 2012). 

















Lastenkirjahylly täytti pari päivää sitten, 12. syyskuuta, vähän Rouva Huultakin varkain kymmenen vuotta. 

Perustin blogin reaktiona eri medioissa tuolloin vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille ja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta käytävälle keskustelulle.

Ajattelin blogialustan väliaikaisena hätävarana paitsi itselleni niin myös muille lasten- ja nuortenkirjaentusiasteille.

Sen verran kuitenkin osasin malttaa ajatella toimeen tarttumisen puuskassani kotiin päin, että edellytin saavani blogin ylläpitämiseen myös ulkopuolista rahoitusta. Ilokseni olenkin kymmenen vuoden aikana saanut tukea ja kannustusta ilahduttavan monesta eri säätiöstä ja rahastosta. 

Kuluva vuosi tosin on ensimmäinen, jolloin olen pyörittänyt Lastenkirjahyllyä talkootyönä, muiden työtilausten kupeessa.

Viime vuosina kirjallisuusblogien aktiivisuus, määrä ja kenties myös lukijajoukot ovat Suomessa vähentyneet. Instagramin kuvavetoinen kirjallisuushypetys kiinnostaa monia jo blogeja enemmän. 

Moni pitkään harrastusmielessä blogia pitänyt harkitsee jopa lopettavansa. 

Lastenkirjahyllyssä alkuvuosina ilahduttavan vilkas kommentointi ja keskustelu on vähentynyt viime vuosina huomattavasti. 

Reagointi Lastenkirjahyllyn lasten- ja nuortenkirjakritiikkeihin tai keskustelunavauksiin on siirtynyt enemmän Facebookin puolelle, mutta sielläkin eriasteinen palaute, esim. tuohtumus, haltioituminen, ällistely ja asioiden kyseenalaistaminen yleisemmällä tasolla, on havaintojeni mukaan tullut melko neutraaliksi. 

Onko niin, että asioista ei enää uskalleta olla jotakin mieltä, koska ajatellaan että mielipiteet henkilöityvät ja niiden perusteella saa leiman, joka ei aina ole itselle tai omallekaan sidosryhmälle mieluinen?


                                         * * * * * * * * * * 


Helsingin Sanomissa oli tänään kotimaan osastolla mielenkiintoinen toimittaja Minna Pölkin uutisjuttu: Hylätyt kirjat päätyvät eristeeksi. Uudenlainen käyttö vanhoille kirjoille on parempi kuin niiden päätyminen poltettavaksi. 

Uutisessa kerrotaan, että ”vanhoja kirjoja on niin paljon, että osasta on tullut jo ongelmajätettä. Nyt niistä silputaan materiaalia rakennuksiin”. 

Antikvariaatit, hyväntekeväisyyskirpputorit ja kierrätyskeskukset eivät enää kelpuuta kaikkia kirjoja valikoimiinsa. 

Jyväskyläläisessä Sovatek-työvalmennuksessa  kierrätykseen päätyneistä kirjoista irrotetaan kovat kannet ja paperisivut toimitetaan Ekovillan tehtaalle, missä ne lajitellaan uudelleen, murskataan ja kuidutetaan eristeeksi. 

Kirjojen sivut muuttuvat siis Ekovillan tehtaalla siis pumpulimaiseksi puukuitueristeeksi, jota käytetään lämmöneristeenä.


                                        * * * * * * * * * *


Uhkakuvat sikseen.

Kirjailijaliiton juuri ilmestynyt Kirjailija-lehden numero on lastenkirjallisuuden teemanumero. 

Anna Chydeniuksen jutussa vaaditaan lastenkirjallisuus otsikoihin. 

Kirjavinkkari Sini Helminen sekä kirjalijat J. S. Meresmaa ja Tuula Kallioniemi penäävät  lasten- ja nuortenkirjallisuudelle enemmän näkyvyyttä eri medioissa. 

Äänenpainot ovat toki monesta yhteydestä entuudestaan tuttujakin, mutta silti yhä tarpeellisia. 

J. S. Meresmaa kirjoittaa tähän tapaan: 

Paljon kehitystä on tapahtunut, mutta vanhat tavat istuvat sitkeässä. Aikuiset taantuvat herkästi suosittelemaan vain oman lapsuutensa suosikkeja, mikä ei aina edistä lapsen lukuintoa. Merkittävä syy on, etteivät aikuiset tiedä nykyisestä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta tarpeeksi. Hittikirjohin on helppo tarttua, koska ne näkyvät, mutta niiden ympärille jää valtava katvealue. Tämä runsaudensarvi olisi saatava laajasti esille mediaan, ei vain erikoistuneisiin lehtiin. 

Tuula Kallioniemen osuudessa todennetaan omakohtaisen esimerkin kautta, kuinka lasten- ja nuortenkirjallisuus – tai nykyisin useammin nimenomaan kirjailija värikkään persoonansa kautta – pääsee mediassa läpi.

Samasta Kirjailija-lehdestä rouva Huu sai ilokseen lukea senkin, että Hannu Mäkelän uusin Herra Huu -kirja, Herra Huu ja unen valtakunta, ilmestyy ensi vuonna Tammen kustantamana. 

Tosin Mäkelä uskoo sen jäävän sarjan viimeiseksi osaksi.

Mäkelä kiistää lukevansa koskaan teostensa kritiikkejä. Ensimmäiset kolme Herra Huu -kirjaa otettiin Mäkelän muistin mukaan hyvin vastaan, mutta sen jälkeen median kiinnostus lopahti. 

Toisaalla Mäkelä on kertonut, että hän jopa nauttii siitä, että saa kirjoittaa lastenkirjoja vapaana ja pidäkkeettömästi, koska tämä kirjallisuuden alue ei juurikaan suuria joukkoja kiinnosta. 


                                             * * * * * * * * * *


Rouva Huu ei kuitenkaan ole heittämässä toivoaan vielä kaivoon.

Lastenkirjainstituutti järjestää marraskuussa koulutusta lasten- ja nuortenkirjakritiikistä Tampereella. Koulutuspäivä on tarkoitettu jo kriitikkoina toimiville tai siitä vasta haaveileville. 

Ruotsissa vastaava koulutus järjestettiin jo viime syksynä ja runsaan kiinnostuksen takia se järjestetään lokakuussa jo toistamiseen.

Lastenkirjainstituutin kevät-kesällä avautunut Lukemo-portaali auttaa lapsia, nuoria ja aikuisia löytämään sopivan uuden lasten- ja nuortenkirjan. Portaali kokoaa yhteen myös muuta lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyvää tietoa, tapahtumia ja linkkejä. 


Lastenkirjahylly ja rouva Huu ilahtuisivat kovasti aineettomasta lahjasta.

Kerro – julkisesti kommentoiden, omalla nimellä tai anonyymisti tai yksityisellä viestillä – miksi luet Lastenkirjahyllyä. 

Olisi myös hauska kuulla hiukan taustastasi, eli oletko kiinnostunut lasten- ja nuortenkirjoista ammattisi takia vai oletko jonkin muun syyn takia innostunut tästä kirjallisuuden osa-alueesta. 

Osoite paivi.heikkilahalttunen ( at ) gmail.com
























keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Pienetkin uutiset kohahduttavat, tietää Petunia
















Mimmu Tihinen: Pieni numero, 106 sivua, kuv. ja kansikuva Mari Ahokoivu Karisto 2019.  




Mimmu Tihistä voi hyvin perustein kutsua inhimilliseksi lasten- ja nuortenkirjailijaksi. 

Hänen kirjoissaan näkyy, kuuluu ja tuntuu arkisen elämän konstailematon eetos. 

Pieni numero on kokoaan isompi lastenromaani. 

Siinä keskiöön on nostettu monta – tosin ehkä jopa hieman liian monta – kiinnostavaa ajankohtaista teemaa.

Alakoulua käyvällä Petunialla on monikulttuurinen perhe. Äidin uusi mies Gabriel on kotoisin Yhdysvalloista. Petunian isä asuu kuitenkin lähistöllä ja tyttö tapaa häntä päivittäin. Isä on todellinen penninvenyttäjä – olosuhteiden pakosta. Työtön isä hyödyntää joskus tytärtään kahvilassa santsikuppien toivossa.

Petunialla ei ole koulussa juurikaan ystäviä. Hän saa kaikki vaatteensa kierrätettyinä ja valitettavasti vaaleanpunainen ei ole hänen lempivärinsä.

Petunia saa isältään  päiväkirjan ja innostuu tilittämään siihen arkisia sattumuksiaan. Näiltä osin Petunian rehellisen siekailematon, mutta lapsenomainen tyyli muistuttaa paljon Barbro Lindgrenin lastenromaanin Erittäin salaisia juttuja (Tammi 1972) päähenkilöä Ullaa. 

Kun mikään paikallislehti ei ole kiinnostunut lähiötalon taideillasta, niin Petunia päättää perustaa oman lehden, jotta voi kirjoittaa siihen itseään kiinnostavista asioista ja tapahtumista.  

Esikuvana Petunian Pieni numero -nimiselle lehdelle on tietysti Iso numero, kadulla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. 

Lehden toimittaminen on vastuullista ja pian tyttö huomaa, että kaikkia tahoja on vaikea miellyttää, jos haluaa kuitenkin tehdä lehteä eettisesti oikealla tavalla.

Tihinen on nimennyt luvut koukuttavasti ja välillä jopa poleemisesti, esim. 13:nnen luvun otsikkona on "Värin nimi on haukkumanimi niille, jotka ovat itse värittömiä".

Pienessä numerossa ei ole äkkikäänteistä juonta, kohellusta tai toinen toistaan eriskummallisten yksityiskohtien tykitystä. Arjen kuvaus on tuttua ja siksi niin turvallista ja samastuttavaa.

Vinkki opettajille: sanomalehtiviikolla Tihisen lastenromaania voi hyödyntää oheismateriaaina ja keskustelun herättäjänä monin eri tavoin! 

torstai 5. syyskuuta 2019

Syksyllä on lupa olla kaihomielinen

















Mirkka Eskonen: Syksyn salaisuus, 25 sivua, Esa Books 2018. 


Lastenkirjallisuutta ilmestyy yhä enemmän omakustanteina.  


Mirkka Eskonen on julkaissut vasta kaksi kuvakirjaa, mutta kumpikin niistä on kokonaistaideteos, joka jättää jäljen lukijaan ja katsojaan. 

Esikoisteos Annan seitsemän elämää, kuvitus Kaarina Helakisan satuun, oli osa Eskosen taiteen maisterin opinnäytetyötä Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmassa.


Mirkka Eskosen omintakeinen kuvitustyyli on saanut inspiraatiota vanhasta japanilaisesta puupiirrostekniikasta. Hän yhdistää sitä puuväreihin ja lopputulos on samanaikaisesti herkkä ja hauras ja raikas. 

Kuvittajana Eskonen ei päästä itseään helpolla: kuvakirjaa selailevalle lapselle haastava, työläs ja monivaiheinen kuvitustekniikka on yhdentekevä. Eskonen on silti valmis puurtamaan lopputuloksen eteen, jotta saavuttaa haluamansa visuaalisen latauksen!


Syksyn murretut värit ovat itseoikeutetusti pääosassa.
 Mirkka Eskosen kuvitusta kuvakirjaan Syksyn salaisuus
(Esa Books 2018). 

Suomen Kirjataiteen komitea nimesi Syksyn salaisuus -kuvakirjan kauneimpien lastenkirjojen joukkoon näillä perusteluilla: 

Sydämeenkäyvän suloinen kuvakirja, jonka sekatekniikalla toteutetut kuvitukset ja käsinkirjoitetut tekstit muodostavat ehyen kokonaisuuden ja lempein sävyin väreilevän tarinan. Pinnoittamaton lämpimän valkoinen paperi toistaa kuvitusten värimaailman hyvin, ja kluuttiselkä viimeistelee ulkoasun.

Syksyn salaisuus ammentaa luonnon ja vuodenaikojen ja metsän salaisen väen maailmasta samaan tapaan ruotsalaisen klassikkokuvittajan Elsa Beskowin kanssa: kasviaiheet ovat keskiössä, vuodenajat esitetään inhimillisinä olentoina, mittasuhteilla leikitellään ja luodaan näin sadun tuntua.


 Syystuulet puhuroivat. Kuvituksessa on päättäväistä liikettä.
Mirkka Eskosen kuvitusta kuvakirjaan
 Syksyn salaisuus 
(Esa Books 2018). 

Kuvakirjassa virittäydytään syksyyn metsätonttu Helkan kanssa. 

Helka valmistautuu Herra Hopean tuloon koristelemalla metsää. Tosin se suhtautuu Herra Hopean tuloon hieman ristiriitaisesti, sillä vuodenaikojen vaihtuminen merkitsee myös pitkäaikaista eroa hyvistä ystävistä, muurahaisesta ja etanasta.  

Helka yrittää ensin huijata Hopeaa jatkamaan matkaansa, mutta ymmärtää pian, että luonnon lainalaisuuksia on turha uhmata. 

Kuvituksen väriskaala vaihtelee harmaan ja ruskean sävyistä tehokkaisiin huomiovärehin – turkoosiin, violettiin  ja vaaleanpunaiseen.  

Tarinasta  voi löytää niin halutessaan myös tunnetaitoihin liittyvän opetuksen: vaikka muutokset jännittävät, ne voivat tuoda mukanaan myös jotakin uutta ja hyvää. 

Tekstiä on vähän ja se on kirjoitettu kaunokirjoituksella.  Tyyli sopii graafisesti viimeisteltyyn kokonaisuuteen, mutta nykylapsen itse luettavaksi se alkaa olla jo haastava. 











maanantai 2. syyskuuta 2019

Isän etsintä vie absurdille aikamatkalle











Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä, 260 sivua, Myllylahti 2019. Kansikuva Karin Niemi.




Aikamatkustus on tullut rytinällä kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. 

Tämän vuoden tarjonnassa Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli- ja Sanna Iston Sirpale-romaanien (WSOY 2019) lisäksi aikamatkustus on keskeisessä osassa myös esikoiskirjailija Mikko Koirasen (s. 1987) nuortenromaanissa Nauhoitettava ennen käyttöä.

Koirasen esikoisromaanin lähtöasetelma on tuttuakin tutumpi: nuori poika, Miro, yläkoulun viimeisellä luokalla, kipuilee elämänsä kanssa. 
Poika on kärttänyt äidiltään pitkään tietoa isästään. Äiti on vältellyt aihetta ja kieltänyt omaa äitiäänkin kertomasta mitään Mirolle. 
Mutta olihan minulla oikea isä jossain, koska lapsen tekemiseen tarvitaan aina kaksi ihmistä. En vain tiennyt, milloin ja miksi isä oli pudonnut äidin kelkasta. Koko lapsuuteni olin ollut ilman: isäpuolia ei ollut ollut, kuten ei myöskään äidillä edes pientä sutinaa kenenkään kanssa. Siihen asti ei ainakaan ollut ikinä päästy, että minulle olisi joku esitelty. 
Perheyhteyden teemat nousevat  keskiöön. Romaanin alusta löytyy ravisteleva ja koskettava kohtaus, jossa Miro kokee huonommuudentunnetta suhteessa muihin kavereihinsa, koska ei osaa itse korjata polkupyöräänsä. Hän on yrittänyt kuivaharjoitella koitokseen katsomalla youtubesta pyöränkorjausvideoita. 
Miro kadehtii kavereitaan, koska ”sen, mitä koulu ei opeta, opettavat isät”. 
Sattumalta Miro kohtaa digitointifirmaa pyörittävän Heikin, joka ehdottaa, että Miro lähtee itse menneisyyteen ottamaan asioista selvää. Vanhan VHS-videonauhurin kaukosäätimen ja nauhan kautta Miro siirtyy vuoteen 2002.

Miro saa aikamatkoillaan selville hämmentäviä asioita menneisyydestään. Hän joutuu miettimään, onko vallitsevien olojen kyseenalaistaminen edes mielekästä, kun kaikki on periaatteessa ”hyvin”.  
Koirasen romaanin juoniaihio on omintakeinen ja absurdi. Lukijan mielenkiinto pysyy yllä melko hyvin, joskin pieni tiivistäminen ja ytimekkäämpi ilmaisu olisivat jäntevöittäneet romaania.

Ajankuvan detaljit osoittavat, kuinka paljon nuoruuden kokemus- ja elämysmaailmat ovat muuttuneet vajaassa 20 vuodessa.
Koiranen työskentelee kolmiulotteisten havaintomallinnekuvien suunnittelijana ja asuu Limingassa.  Romaani sijoittuu hänen vanhaan kotikaupunkiinsa Ouluun,  Tiuran kaupunginosaan. Dialogi käydään myös Oulun murteella. 
Myllylahden sivuilta löytyvässä kirjailijahaastattelussa hän kertoo huolestuneensa poikien vähentyneestä lukemisesta siinä määrin, että halusi omalla panoksellaan osallistua lukutalkoisiin:

Toiset tarinat inspiroivat parhaiten; sellaiset, jotka kunnolla kääntävät sisuskalut ja maailmankuvan ympäri. Niistä tulee fiilis, että samperi, minäkin haluan vaikuttaa porukkaan noin! Pyrin myös sisällyttämään tarinoihini mahdollisimman herkullisen, niin sanotun high concept -koukun, jonka oivaltaminen ei katso aikaa, paikkaa tai lähdettä. 



Lisää kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joissa aikamatkustus tärkeässä osassa:

Heikki Lehikoinen: Tufunus avaruudessa, Teos 2019

Magdalena Hai: Kolmas sisar, Otava 2018

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras, WSOY 2018

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Uppalan kartanon aarre, Haamu 2017

Paula Noronen: Supermarsu palaa tulevaisuuteen; Supermarsu ja jääräpää Janne, Tammi 2014 ja 2015

Satu Mattila-Laine: Parantola, Karisto 2015

Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias, Karsto 2013

Kari Vaijärvi: Rautakellojen arvoitus, Mäkelä 2012

Maijaliisa Dieckmann: Sigismund Virtanen Troijan sodassa; Sigismund Virtanen Odysseyksen matkassa, Mäkelä 2012 ja 2013

Taavi Vartia: Viikinkipoika Kaspar II: sininen viikinki ja kuninkaan sotaratsu, Helsinki-kirjat 2011

Laila Kohonen: Kumisevan kiven arvoitus, Tammi 2011

Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit, Karisto 2010

Elisabet Aho: Aadan aikaikkuna, Otava 2009

Marja Luukkonen: Kivinen kello, Tammi 2007

Sari Peltoniemi: Suomu; Hämärän renki, Tammi 2007 ja 2009 

Ritva Toivola: Arvaamaton aikamatka, Tammi 2005

Taina Haahti: Ron Tulinen, WSOY 2005

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Otava 2004

Hannu Hirvonen: Kynnet ja päivät, Tammi 2003