maanantai 30. syyskuuta 2019

Aina ei kannata säästää ja pidätellä













Malin Klingenberg & Sanna Mander: Pierun elämää (alkuteos ruotsiksi Fisens liv). Suomeksi riimitellyt Hannele Huovi, 33 sivua, S & S 2019. Taitto ja ulkoasu Sanna Mander. 






Tässä taas yksi mainio uutuus lasten lukemaan innostamiseen. 

Lastenlyriikkaa hyödynnetään yhä aivan liian vähän päiväkodeissa ja kouluissa. 

Ennakkoluuloja runoja kohtaan on yhtälaisesti niin lapsilla kuin opettajillakin. 

Malin Klingenbergin & Sanna Manderin teemakokoelma tekee tuiki tarpeellista asennemuokkausta yhdistäessään suotta hyljeksityn kirjallisuuden alueen ja lastenkirjallisuuden suositun kestohittiaiheen.



Sanna Manderin kuvitus on hahmojen ja murretun värityksensä
osalta hyvin retrohenkinen. Manderin kuvitusta Malin
Klingenbergin runoihin runokuvakirjassa
Pierun elämää (S&S 2019). 



Suomenruotsalainen lastenlyriikka on pitkän tauon jälkeen vuosituhannen taitteen jälkeen runsastunut ja vakiinnuttanut paikkansa kustantamoiden valikoimassa. 1980-luvulla lastenlyriikka oli hyvin satunnaista.  

Mieleen tulevat vain pari-kolme yksittäistä kokoelmaa Bo Carpelanilta (Poesi… Poeså… Dikter för stora och små; 1982 ja Måla himlen: vers för små och stora, 1988) ja Marita Lindquistilta (Min katt heter Mirre  Sundström: verser på lek och allvar, 1985). 

Viime vuosina suomenruotsalaista lastenlyriikkaa on myös suomennettu ilahduttavan paljon. Lyriikan kääntäminen on aina haastavaa, ja lastenlyriikassa on vielä enemmän kierrettä, koska rytmin ja kielen poljennon säilyttäminen on erityisen tärkeää.

Onneksi kääntäjiksi - tai pikemminkin uudelleen riimittelijöiksi – on valittu lähes poikkeuksetta ammattikirjailijoita, joilla on oman työn kautta ymmärrys työn haastavuudesta.



Hyvä esimerkki onnistuneesta taitosta. Tällä aukeamalla
 kuva konkreettisesti  kiertää runon! Sanna Manderin kuvitusta
Malin 
Klingenbergin runoihin runokuvakirjassa
Pierun elämää (S&S 2019). 


Malin Klingenbergin runot ovat tyyliltään – yhdellä sanalla sanoen –  asiallisia.

Aukeamilla esitetään runoin ja kuvin, kuinka erilaisissa tilanteissa pierun pörähdys tai rupsut, tuhnut, suhnukat, prutputukset, hajupommit tai peräfanfaarit voivat meidät itse kunkin yllättää.


Runokirjasta kasvaakin vaivihkaa moniarvoisuuden ylistys. Huumorintajulla ja suurpiirteisyydellä selviää noloistakin tilanteista. 

Pitkät, paksut tai nuoret sekä harmaahapset, 
pyhimykset tai konnat ja etenkin lapset – 
jokainen, jolla on sydän, selkäranka ja suolet  
voi paremmin kun ulos pieraisee huolet.  


Manderin ihmishahmoissa riittää kurveja ja raajoissa pituutta!Sanna Manderin kuvitusta Malin Klingenbergin runoihin
runokuvakirjassa 
Pierun elämää (S&S 2019).  


En ole saanut nähdäkseni alkuteosta, mutta uskoisin, että Hannele Huovin pierun variaatiot eivät ainakaan kalpene alkuteoksen finessien ja kiertoilmausten rinnalla!

Tuhnu hiihtää hiljaa kuin luihu varas. 
Pieru kuuluu kauas, sen maine on paras. 
Ei suhnukka kuulu, tuntuu vain haju –  
löyhkä ei haittaa, mutta katoaa taju!

Sanna Manderin kuvitus ilkamoi usein esittämällä nimenomaan aikuiset noloissa tilanteissa.  Näin synnytetään anarkistista naurua ja ylemmyyden tunnetta. 

Lapsi kokee kaikkivoipaisuutta, kun ymmärtää, että aikuisetkaan eivät voi hallita aivan kaikkea!


Lisää alapäähuumoria lapsille ja varhaisnuorille:


Elina Hirvonen & Mervi Lindman: Prinsessa Rämäpää ja vessasanat, Tammi 2019 / kuvakirja

Werner Holtzwarth & Wolf Erlbruch: Pikkumyyrä, joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Nemo 2000 / kuvakirja

Pittau & Gervalis: Ronsulta pääsi paukkuSeepralta lorahti pissa, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Nemo 2002 ja 2003 / kuvakirja

Rabelais, Gerard Pourret & Pef: Pyllypyyhin, suom. Kirsti Luova, Pieni Karhu 2011 / kuvakirja

Reetta Vehkalahti & Kati Närhi: Pipsa Kopperoisen tutkimuksia: pierut ja kaasut, WSOY 2019 / helppolukuinen lastenromaani

Jari Tammi: Kakkikirja, Pikku Idis 2016 / runokokoelma

Yoko Tanaka & Masahide Fukasawa: Mestarietsivä Peppunen -kirjat, suom. Mayu Saaritsa, Nemo v:sta 2018 

Pernilla Stalfelt: Kakkakirja, suom. Birgit Huttunen, Minerva 2010 / tietokirja

Crai S. Bower & Travis Millard: Pieru: pongarin opas, suom. Juho Gröndahl, Nemo 2011 / tietokirja

Emma Dodson & Sarah Horne: Ällökirja: kakat, pierut ja pissat, suom. Iiris Kalliola, Otava 2015 / tietokirja



torstai 26. syyskuuta 2019

Joskus voi olla hankalaa olla rohkea












Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Karkumatka, 42 sivua, Otava 2019. Graafinen suunnittelu Piia Aho.

Satu Kettunen: Mörköjuhlat, 33 sivua, Tammi 2019. Graafinen suunnittelu Satu Kettunen. 





Kotimainen kuvakirja on hyvässä vedossa. 

Pienen suvantovaiheen jälkeen ilmestyy onneksi aiempaa enemmän omavaloisia, kerronnaltaan mukavasti myös rivien väliin tilaa jättäviä ja kuvitukseltaan stimuloivia kuvakirjoja.

Vähitellen kotimaiset kustantajat myös oivaltavat, että kuvakirjasta riittää iloa ja hyötyä vielä kouluikäisenkin lapsen arkeen. 

Kuvakirjahan tukee luontevasti monilukutaitoa, kun lapsi ottaa tarinaa haltuun vähin erin kuvan ja tekstin tuella.

Karkumatka on kahden kuvan ja sanan ammattilaisen hiotun yhteistyön lopputulema. 

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen ovat tehneet aiemmin kaksi yhteistä kuvakirjaa, Yökirjan (Tammi 2015)  ja Olemattoman Olgan (Otava 2018). 

 




Kodin turvapiirin ulkopuolella voi myös sattua odottamattomia asioita,
kun tolkku ja kohtuus unohtuvat. Hätäpäissään tyttö oksentaa
korkeaan vaasiin. Nolous ja huojennus yhdistyvät kuvituksessa.
Satu Kettusen kuvitusta Inka Nousiaisen tekstiin
kuvakirjassa Karkumatka (Otava 2019). 


Sinä päivänä minä päätin lähteä. Suunta oli  selvä. Pee niin kuin peikko, oo niin kuin  oikku, ii niin kuin itsekseen, äs niin kuin  super. Minusta oli jo pitkään tuntunut siltä,  että minun täytyy mennä.  
Näin dramaattisesti alkaa Karkumatka-kuvakirjan minäkertojan, Pii-nimisen tytön, irtiotto kotoa. 

Pian selviää, että kyse ei oikeasti olekaan kovin isosta riuhtaisusta: hän päätyy nimittäin kodin läheisyyteen Frida-tätinsä vanhaan pensionaattiin, Paradaisiin, joka nykyisin toimii luovien ihmisten kommuunina. Tyttö ihastelee tädin asunnon boheemisuutta ja suurpiirteisyyttä.

Vähin erin selviää viitteellisesti, että tytöllä on ollut jotain kahnausta äitinsä kanssa. 

On kiinnostavaa, että kuvakirjojen lapsisankarit lähtevät nykyisin usein kotoaan suutuspäissään seikkailuille tai ottavat muutoin etäisyyttä vanhempiensa auktoriteettiin. Näin käy myös esimerkiksi Kirsti Kurosen & Karoliina Pertamon kuvakirjassa Kerro minulle kaunis sana  (Karisto 2019) ja Maija Hurmeen kuvakirjassa Yksinäisten saarten kartasto (Etana Editions 2018). 

Kotoa pois lähteminen käynnistää lastenkirjoissa usein seikkailun:  olipa kyse kansansadun perheen nuorimmaisesta tai kapinallisesta uskalikosta, joka tylsistyy kotilieden lämmössä tai halajaa muusta syystä seikkailua ja muutosta elämäänsä. Kliseiseen kaavaan kuuluu tietysti aina se, että kotiin palaa voimaantunut ja monin tavoin viisastunut sankari.



Tärkeä kohtaaminen. Satu Kettusen kuvitusta Inka Nousiaisen
tekstiin 
kuvakirjassa Karkumatka (Otava 2019). 

Karkumatkan miljöö ja tunnelma – joutilaisuus sekä eri taustoista tulevien ihmisten sopuisa rinnakkainelo – toi mieleeni kuvakirjaklassikon yli 40 vuoden takaa, Camila Mickwitzin Jasonin kesän


Tyttö kohtaa tädin pensionaatissa eläimen turkkiin tai asuun sonnustautuneen juron pojan, Peikin.

Vaikka pensionaatissa ei olekaan muita lapsia, poika ei silti halua olla Piin kanssa. Silti Peik jättää häneen lähtemättömän jäljen. 

Kuvakirjan fokuksen voi ajatella olevan kuvata ihastumista tai väljemmin myös oivallusta siitä, että jokaisen erityiset luonteenpiirteet ja mieltymykset ovat elämän rikkaus.  

Unennäkö, tunteiden kieputus ja vuotava katto yhdistyvät hauskasti Piin uniseikkailussa, joka auttaa häntä myös palaamaan takaisin kotiin. 


Uni- ja valvemaailma sekoittuvat yöllä. Antautuuko
tyttö tunteidensa vietäväksi? 
Satu Kettusen kuvitusta
Inka Nousiaisen tekstiin
kuvakirjassa Karkumatka (Otava 2019). 


Inka Nousiainen rakentaa kuvakirjatarinaan myös hauskat aikatasot epäluotettavine kertojineen ja näkökulmineen. 

Kaiken ei kuvakirjassakaan tarvitse olla valmiiksi pureskeltua!


Satu Kettusen Mörköjuhlat ammentaa Karkumatkan tavoin monin osin samoista lapsen itsenäistymiseen liittyvistä tunteen kuohuista. 

Alma on juuri muuttanut perheen kanssa uuteen kotiin. 

Lähellä ei ole muita naapureita. 

Alma tuntee vierautta sekä kodin seinien sisä- että ulkopuolella:  

– – Siellä haisee pölylle ja tyhjälle. Talo narahteli ja murisi, ja joskus olin varma,  että varjot liikahtivat, kun en katsonut niitä suoraan. Joku katsoi minua ja kiirehti piiloon. 

Ulkona oli sama juttu. En onnistunut näkemään niitä suoraan, mutta oli outoja ääniä ja varjoja, ja ne jättivät merkkejä. 

Että tämä oli niiden aluetta. Ne olivat asuneet täällä kauemmin.

Irrallisuuden ja vierauden tunnot kiteytyvät upeasti
aukeamalla, jossa tyttö huutaa suruaan, pettymystään ja
 yksinäisyyttään kotipihan pimeyteen. Satu Kettusen kuvitusta
kuvakirjaan Mörköjuhlat (Tammi 2019).

Tyttö yrittää viestiä vanhemmilleen, että uudessa kodissa on mörköjä. Vanhemmat  viittaavat kintaalla tytön havainnoille  ja kehottavat tömistämään jalkoja mörköjen karkottamiseksi tai heittämään niitä näkymättömillä taikakivillä. 


Lastenkirjoissa näkyy nykyisin entistä useammin tällaisia
kohtauksia, joissa lapsi keskeyttää aikuisten
arkiset puuhat kyselyillään ja ihmettelyillään. 
Satu Kettusen kuvitusta kuvakirjaan Mörköjuhlat (Tammi 2019).


Tyttö ei kuitenkaan lamaannu pelkotilojensa kanssa. Hänen äitinsä on ammatiltaan juhlasuunnittelija, ja niinpä tyttökin päättää järjestää möröille juhlat! 

Hän haluaa taltuttaa omat mörköpelkonsa ja saada ystäviä, ja tässä hurmaavassa tavoitteessaan hän onnistuu lopulta erinomaisesti.

Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu (Tammi 2014) oli Satu Kettusen esikoisteos, josta hän sai myös  Rudolf Koivun palkinnon. Painotuksiltaan se oli hieman aikavan-aikuismainen, mutta siinä näkyi jo Kettusen  freesi  kuvakirjailmaisu, joka on entisestään monipuolistunut uusissa kuvituksissa. 



Kaikki on valmista, vain vieraat puuttuvat. Kettusen kollaasi-
kuvituksesta syntyy näyttämöllinen, ulokkeinen vaikutelma. 
Satu Kettusen kuvitusta kuvakirjaan Mörköjuhlat (Tammi 2019).

On kiinnostavaa vertailla Satu Kettusen kuvituksia kahdessa saman kirjasensongin aikana ilmestyneessä kuvakirjassa. Karkumatkassa ja Mörköjuhlassa on samankaltaista muotokieltä ja kummassakin käytetään kollaasitekniikkaa.  

Mörköjuhlassa on kuitenkin värisävyissä ja tunnelatauksissa enemmän variaatioita. Myös eri struktuurit nousevat paremmin esille ja kuvitus on siten kolmiulotteinen ja ”näyttämöllinen”. 


Ainoa, mutta sitäkin tärkeämpi vieras saapuu mörköjuhliin. Satu Kettusen kuvitusta kuvakirjaan Mörköjuhlat (Tammi 2019).

Toisaalta Mörköjuhlan visuaaliset oivallukset hieman latistuivat, kun luin kuvakirjan vasta Karkumatkan jälkeen: kummassakin kuvakirjassa keskeiset ja salaperäisiksi jäävät sivuhenkilöpojat ovat nimittäin sonnustautuneet karvalakkeihin! 

Kuvakirjoissa on kuitenkin niin vahva visuaalinen lataus, että tällainen hahmon rakennukseen liittyvän yksityiskohdan toisteisuus ei silti vesitä kokonaisvaltaista elämystä.

Ja todetaan nyt varmuuden vuoksi tähän loppuun, että Kettusen kuvakirjan nimi on taatusti ja todistettavasti lyöty lukkoon jo kauan ennen taannoisen jääkiekkourheiluhurmoksen ryydittämiä Mörkö-juhlia! 


Muita alakouluun sopivia kuvakirjoja: 


Marika Maijala: Ruusun matka, Etana Editions 2018

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Olematon Olga, Otava 2018

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Karisto 2018

Tuula Kallioniemi & Terese Bast: Neljä muskelisoturia, Karisto 2018

Minna Lindeberg & Jenny Lucander: Lumi Azharian yllä, Teos 2017 

Sanna Tahvanainen & Lena Frölander Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, S&S 2017

Linda Bondestam: Suurenmoinen Rosabel, S & S 2018 

Stian Hole: Hermannin salaisuus, suom. Virpi Vainikainen, Karisto 2012 

Giuseppe Caliceti & Marra Cerri: Täydellinen tyttö, suom. Erkki Somersalo, Lasten Keskus 2006 

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa, Teos 2015 

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin, suom. Pirkko Harainen, WSOY 2013 

Anthony Browne: Ääniä puistossa, suom. Sirke Happonen, Lasten Keskus 2004

Anthony Browne: Retu uneksii, suom. Arja Kanerva, Lasten Keskus 1997



















maanantai 23. syyskuuta 2019

Täyttä elämää, turhia kursailematta

















Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa, 128 sivua, Karisto 2019. Kansikuva Jutta Kivilompolo.





Johanna Hulkon toinen nuortenromaani on edellisen K18 -romaanin (Karisto 2016) tapaan esitystavaltaan ja rajatulta sivumäärältään mukavan kompakti ja kokoaan isompi, monin tavoin ajankohtainen teos. 

Hulkon syksyn uutuus on – yhdellä sanalla sanoen – täyteläinen lukukokemus, joka koskettaa myös aikuista lukijaa.   


– – Pilateksessä maha vetäytyy tormakkaana tissien alle, kun kuvittelen kuminauhan päälakeeni vetämään minua kohti kattoa ja otan syviin vatsalihaksiin käsketyn 30 % pidätyksen. Silloin ylärölly on hetken kontrollissani ja tunnen itseni vahvaksi. Se olo kestää aika pitkään. Haaveilen, että se kestäisi ensin koko pilatestunnin ja joskus vielä sen jälkeenkin.  
Pilates on suurin salaisuuteni. Läski jumpassa, sitä ei kestäisi kukaan. 


Seiskaluokkalainen, 14-vuotias Kerttu on säkenöivä ja  särmikäs persoona, ehkä jopa hiukan varhaiskypsä monissa itseironisissa pohdinnoissaan. 

Lukijalle ei siis tule mieleenkään lähteä voivottelemaan Kertun tilannetta. Hän puhuu avoimesti liikalihavuudestaan ja läskiydestään, makeanhimostaan ja suhteestaan ruokaan.  

”Minähän en ulkomuodosta vittuile kenellekään”, sanoo Kerttu. 


Lukijalle tulee jo romaanin alussa selväksi, että Kerttu kyllä pärjää elämässä. Ja hänellä on onneksi myös ainakin ystävä, Koistinen.  

Yhdessä äidin kanssa Ahvenanmaalle suuntautuva postcrossing-harrastajien ryhmämatka kääntää Kertun elämässä juhlavasti sanottuna kuitenkin aivan uuden lehden. 

Kerttu tutustuu nimittäin hieman itseään vanhempaan mustiin vaatteisiin puketuneeseen langanlaihaan Ruuhun, jonka hän mielessään nimeää Huuksi, Hannu Mäkelän lastenromaanin Herra Huun mukaan: 

--- Hän tuoksuu suitsukkeilta ja hennosti partavedeltä vaikka voisin lyödä vetoa, että siinä tyypissä ei juuri karvoja kasva. Hän on pukeutunut mustaan, pitkään takkiin, mustiin kireisiin farkkuihin ja päässään hänellä on musta huopahattu. Hän kuin pitkä tikku, jonka hattu keikkuu reilusti tätilauman yläpuolella. 

Ruu ja Kerttu huomaavat nopeasti keskinäistä sielunsukulaisuutta… ja romaanin lopussa tunteisiin tulee vielä enemmän latausta. 

Johanna Hulkko kuvaa kertun fyysisiä tuntemuksia ja kokemuksia hyvin aistivoimaisesti: ison kokonsa takia Kerttu joutuu usein miettimään, mistä mahtuisi huomiota herättämättä kulkemaan, kestääkö hentorakenteinen tuoli hänen allaan tai kuinka välttää nolot tilanteet:

Puiset tuolit ovat pahimpia, sillä puu narisee ja voi pettää kovaäänisesti. – –  
Auditoriot, joissa on taittuva penkki, ovat toisiksi pahimpia. Niissä mahan pitää sopia pöydän ja penkin väliin. Ja reisien pitää mahtua pöydän alle, kun istuinta ei voi vetää yhtään taaksepäin.   

Kerttu – ja kirjailija Hulkko – sanoutuvat yksituumaisesti irti viime vuosina niin muodikkaasta käännetyn YA-kirjallisuuden trendistä, jossa murrosikäiset päähenkilöt kipuilevat mielenterveyden häiriön tai vakavan sairauden kanssa. 

Kerttu elää täyttä elämää, hän ei jumita tai sulje itseään kuplaan.


Minun suhteeni aikaan on vielä. En ole vielä käynyt Amerikassa enkä stadionkonsertissa, en syönyt sushia enkä ajanut auringonlaskuun edes virittämättömällä mopolla, ja jos olisin oikein klisee, sanoisin, etten ole vielä suudellut. Mutta elämäni ei ole 13 syytä eikä syöpäänkuolemisherutus. Tuskin kovin moni muukaan 14-vuotias oikeasti on suudellut ainakaan sellaista, jota haluaisi. 

Elämä on tehty elettäväksi. 

Romaanin loppu kiertyy voimauttavaan, joskin avoimeen loppuratkaisuun. 


Lastenkirjoja kehopositiivisuudesta:

Johanna Hulkkko & Marjo Nygård: Ihana Maija, Karisto 2018; Hurja Maija, Karisto 2019 

Malin Kivelä & Linda Bondestam: Suurenmoinen Rosabel, suom. Liisa Ryömä, Teos 2017

Tuula Korolainen & Jukka Lemmetty: Kuningatar Iida isoIida Iso saa mitalin, Lasten Oma Kirjakerho 1991 ja 1996 

Anthony Browne: Retu ruipelo, suom. Anja Ylönen, Lasten Keskus 1984

Björn Ronningen & Vivian Zahl Olsen: ”Minähän se olen, Anna”, suom. Anna-Maija Kurvinen, Lasten Keskus 1982


…. JA  nuortenkirjoja samasta aiheesta:

Jacqueline Wilson: Kurja juttu, suom. Terhi Leskinen, Otava 2007

Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju, WSOY 2007

Kirsti Ellilä: Emma ja naapurin Romeo, Karisto 2001

Jukka Parkkinen: Rahunen Ruotsista, WSOY 1993

Christine Nöstlinger: Suklaata ja särkyneitä sydämiä, suom. Leena Viljakainen, Otava 1985 

Judy Blume: Hetula, suom. Pirjo ja Minna Lokka, WSOY 1981



maanantai 16. syyskuuta 2019

Henkirikoksen selvittelyä ja rakkautta, sopivassa suhteessa
















Hanna Kökkö: Rocky, Rauha ja rakkaus, 203 sivua, Mäkelä 2019. Kansikuva Tanja Mitchell. 






Hanna Kökkö (s. 1966) on Iittalassa asuva yläkoulun kielten opettaja. 

Suvituuli-sarja (Mäkelä 2008–2010) ilmestyi vielä Hanna Toivaisen nimellä.  

Yläkouluikäisen Manun geokätköilyharrastuksesta kertovassa sarjassa (Mäkelä v:sta 2013) on ilmestynyt jo kahdeksan osaa. 

Kökkö on aiemminkin tehnyt tunnistettaviin miljöisiin sijoittuvia teoksia. Syksyn uutuus sijoittuu Kanta-Hämeeseen, Iittalan lasimäelle ja jokakesäisen naivistinäyttelynkin maisemiin. 

Olen usein harmitellut sitä, että lukemaan koukuttavaa dekkarigenreä ei oikein osata kotimaisissa nuortenkirjoissa hyödyntää. 

Leena Valmu on tarttunut haasteeseen ja kirjoittanut jo kaksi samasta päähenkilöstä kertovaa nuortendekkaria, Poika – murha seitsemännellä luokalla ja Lappilainen – kuolema kahdeksannella luokalla (Karisto 2018 ja 2019). Niissäkin on Kökön syksyn uutuuden tapaan paljon paikallisväriä.

Hanna Kökön nuortenromaani on Valmun dekkareita joutuisampi lukea rajatumman sivumääränsä ja dynaamisemman kerrontansa ansiosta. 

Kustantamon esittelytekstissä romaania kutsutaan cosy crime -dekkariksi, jossa on "kihelmöivää jännitystä ja rakkautta". 

Rocky, oikealta nimeltään Robert, käy yläkoulun viimeistä luokkaa. Kokemukset tytöistä saati seurusteluista ovat vielä vähäisiä.

Hän tutustuu lasitehtaalla oppisopimuksella työskentelevään Rauhaan, karismaattiseen tyttöön, joka on "hehkeä, raikas kuin kesäpäivä”. 

Rauhan olemus vangitsee Rockyn oitis. 

Nimestään huolimatta tyttö tuntuu olevan jatkuvassa liikkeessä. Rauha harrastaa muun muassa skeittaamista ja ajaa kevytmoottoripyörää.

– Vai skeittaajakin vielä, Rocky sanoi kävellessään myöhemmin ulos huoltamolta Rauhan rinnalla, pitsasta kylläisenä.  – Onko sulla vielä paljon muita salaisia talentteja? 
– Hmm, odotas. Joo, mä osaan kieputtaa hulavannetta, Rauha sanoi. – Ja tehdä origameja. 
– Origameja? Rocky kelasi vähän aikaa. 
Hulavanne ja Rauhan lantion liike veivät liikaa tilaa ajatuskapasiteetista. 
– Ne on siis ihan eri juttuja kuin orgasmit, Rauha varmisti ja Rocky nauroi. 
Hui. Rauhan huulilta pääsi tuollaisia asioita ihan kepeästi.

Nuoren miehen uho ja ensirakkauden tunnot tulevat nasevasti esiin: 

Rocky tunsi olevansa villi ja vapaa, – –  Hänestä oli tulossa mies. Rauhan mies. Voisiko tästä todella tulla jotain?

Ja tuleehan siitä. Rakastuneiden nuorten suhteen käynnistymisen kuvauksessa ei ole mitään teennäistä tai vaivaannuttavaa. Tunteiden paloa ei peitellä tai siekailla. Rauhakaan ei koe pientä ikäeroa häiritsevänä: 

Rocky oli yllättänyt hänet hellyydellään. Siihen sekoittui nuoren pojan into, uteliaisuus ja itsevarmuus. Siinä ei ollut mitään vaativaa ja alistavaa. Heidän vartalonsa olivat olleet sinut keskenään alusta lähtien, kuin olisivat tunteneet toisensa aina. Se oli hämmentävää. 

Rakastumisen tuntojen lomassa Hanna Kökkö virittää romaaniin dekkarin kierrettä. 

Nuoret ovat hylätyssä tehdashallissa skeittaamassa ja lasitehtaalla sähköasentajana työskentelevä Lahtinen löydetään hallin pihalta kuolleena. Rauha on kokenut aiemmin Lahtisen suunsoiton ja äijäuhon kiusallisena. 

Voiko Rocky luottaa Rauhaan, joka ei ole avautunut kaikin osin menneisyydestään? 

Taajaman asukkaiden elämänkohtalot punoutuvat toisiinsa ja huomaamattaan nuoret lähtevät setvimään henkirikosta.

  

Valitettavasti tummasävyinen kansikuva ei asetelmallisine ja siloiteltuine profiilikuvineen ole kovin houkuttava.





lauantai 14. syyskuuta 2019

Toivottavasti lastenkirja lämmittää yhä meitä kaikkia


Leena Lumpeen kuvituskuva Kaarina Helakisan 
Suomen lasten juhlakirjaan 
(toim. Raili Mikkanen Otava 1999, up. 2012). 

















Lastenkirjahylly täytti pari päivää sitten, 12. syyskuuta, vähän Rouva Huultakin varkain kymmenen vuotta. 

Perustin blogin reaktiona eri medioissa tuolloin vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille ja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta käytävälle keskustelulle.

Ajattelin blogialustan väliaikaisena hätävarana paitsi itselleni niin myös muille lasten- ja nuortenkirjaentusiasteille.

Sen verran kuitenkin osasin malttaa ajatella toimeen tarttumisen puuskassani kotiin päin, että edellytin saavani blogin ylläpitämiseen myös ulkopuolista rahoitusta. Ilokseni olenkin kymmenen vuoden aikana saanut tukea ja kannustusta ilahduttavan monesta eri säätiöstä ja rahastosta. 

Kuluva vuosi tosin on ensimmäinen, jolloin olen pyörittänyt Lastenkirjahyllyä talkootyönä, muiden työtilausten kupeessa.

Viime vuosina kirjallisuusblogien aktiivisuus, määrä ja kenties myös lukijajoukot ovat Suomessa vähentyneet. Instagramin kuvavetoinen kirjallisuushypetys kiinnostaa monia jo blogeja enemmän. 

Moni pitkään harrastusmielessä blogia pitänyt harkitsee jopa lopettavansa. 

Lastenkirjahyllyssä alkuvuosina ilahduttavan vilkas kommentointi ja keskustelu on vähentynyt viime vuosina huomattavasti. 

Reagointi Lastenkirjahyllyn lasten- ja nuortenkirjakritiikkeihin tai keskustelunavauksiin on siirtynyt enemmän Facebookin puolelle, mutta sielläkin eriasteinen palaute, esim. tuohtumus, haltioituminen, ällistely ja asioiden kyseenalaistaminen yleisemmällä tasolla, on havaintojeni mukaan tullut melko neutraaliksi. 

Onko niin, että asioista ei enää uskalleta olla jotakin mieltä, koska ajatellaan että mielipiteet henkilöityvät ja niiden perusteella saa leiman, joka ei aina ole itselle tai omallekaan sidosryhmälle mieluinen?


                                         * * * * * * * * * * 


Helsingin Sanomissa oli tänään kotimaan osastolla mielenkiintoinen toimittaja Minna Pölkin uutisjuttu: Hylätyt kirjat päätyvät eristeeksi. Uudenlainen käyttö vanhoille kirjoille on parempi kuin niiden päätyminen poltettavaksi. 

Uutisessa kerrotaan, että ”vanhoja kirjoja on niin paljon, että osasta on tullut jo ongelmajätettä. Nyt niistä silputaan materiaalia rakennuksiin”. 

Antikvariaatit, hyväntekeväisyyskirpputorit ja kierrätyskeskukset eivät enää kelpuuta kaikkia kirjoja valikoimiinsa. 

Jyväskyläläisessä Sovatek-työvalmennuksessa  kierrätykseen päätyneistä kirjoista irrotetaan kovat kannet ja paperisivut toimitetaan Ekovillan tehtaalle, missä ne lajitellaan uudelleen, murskataan ja kuidutetaan eristeeksi. 

Kirjojen sivut muuttuvat siis Ekovillan tehtaalla siis pumpulimaiseksi puukuitueristeeksi, jota käytetään lämmöneristeenä.


                                        * * * * * * * * * *


Uhkakuvat sikseen.

Kirjailijaliiton juuri ilmestynyt Kirjailija-lehden numero on lastenkirjallisuuden teemanumero. 

Anna Chydeniuksen jutussa vaaditaan lastenkirjallisuus otsikoihin. 

Kirjavinkkari Sini Helminen sekä kirjalijat J. S. Meresmaa ja Tuula Kallioniemi penäävät  lasten- ja nuortenkirjallisuudelle enemmän näkyvyyttä eri medioissa. 

Äänenpainot ovat toki monesta yhteydestä entuudestaan tuttujakin, mutta silti yhä tarpeellisia. 

J. S. Meresmaa kirjoittaa tähän tapaan: 

Paljon kehitystä on tapahtunut, mutta vanhat tavat istuvat sitkeässä. Aikuiset taantuvat herkästi suosittelemaan vain oman lapsuutensa suosikkeja, mikä ei aina edistä lapsen lukuintoa. Merkittävä syy on, etteivät aikuiset tiedä nykyisestä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta tarpeeksi. Hittikirjohin on helppo tarttua, koska ne näkyvät, mutta niiden ympärille jää valtava katvealue. Tämä runsaudensarvi olisi saatava laajasti esille mediaan, ei vain erikoistuneisiin lehtiin. 

Tuula Kallioniemen osuudessa todennetaan omakohtaisen esimerkin kautta, kuinka lasten- ja nuortenkirjallisuus – tai nykyisin useammin nimenomaan kirjailija värikkään persoonansa kautta – pääsee mediassa läpi.

Samasta Kirjailija-lehdestä rouva Huu sai ilokseen lukea senkin, että Hannu Mäkelän uusin Herra Huu -kirja, Herra Huu ja unen valtakunta, ilmestyy ensi vuonna Tammen kustantamana. 

Tosin Mäkelä uskoo sen jäävän sarjan viimeiseksi osaksi.

Mäkelä kiistää lukevansa koskaan teostensa kritiikkejä. Ensimmäiset kolme Herra Huu -kirjaa otettiin Mäkelän muistin mukaan hyvin vastaan, mutta sen jälkeen median kiinnostus lopahti. 

Toisaalla Mäkelä on kertonut, että hän jopa nauttii siitä, että saa kirjoittaa lastenkirjoja vapaana ja pidäkkeettömästi, koska tämä kirjallisuuden alue ei juurikaan suuria joukkoja kiinnosta. 


                                             * * * * * * * * * *


Rouva Huu ei kuitenkaan ole heittämässä toivoaan vielä kaivoon.

Lastenkirjainstituutti järjestää marraskuussa koulutusta lasten- ja nuortenkirjakritiikistä Tampereella. Koulutuspäivä on tarkoitettu jo kriitikkoina toimiville tai siitä vasta haaveileville. 

Ruotsissa vastaava koulutus järjestettiin jo viime syksynä ja runsaan kiinnostuksen takia se järjestetään lokakuussa jo toistamiseen.

Lastenkirjainstituutin kevät-kesällä avautunut Lukemo-portaali auttaa lapsia, nuoria ja aikuisia löytämään sopivan uuden lasten- ja nuortenkirjan. Portaali kokoaa yhteen myös muuta lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyvää tietoa, tapahtumia ja linkkejä. 


Lastenkirjahylly ja rouva Huu ilahtuisivat kovasti aineettomasta lahjasta.

Kerro – julkisesti kommentoiden, omalla nimellä tai anonyymisti tai yksityisellä viestillä – miksi luet Lastenkirjahyllyä. 

Olisi myös hauska kuulla hiukan taustastasi, eli oletko kiinnostunut lasten- ja nuortenkirjoista ammattisi takia vai oletko jonkin muun syyn takia innostunut tästä kirjallisuuden osa-alueesta. 

Osoite paivi.heikkilahalttunen ( at ) gmail.com