Maria Mustranta: Me olemme päättäneet. 167 sivua. Myllylahti 2026.
Parin vuoden takainen Maria Mustrannan ensimmäinen nuortenromaani Te olette liian nuoria oli iloinen yllätys kertoessaan nuorten poliittisesta havahtumisesta luontevasti ja ilman paatosta.
Siinä yläkouluikäinen Joni harmistui koulun lakkauttaessa hänelle tärkeän sählyharrastuksen. Poika sai siskopuolensa Annin ilmoittautumaan kunnallisvaaleihin nuorisojäseneksi.
Joni ja Anni sekä Jonin hyvät ystävät Ramez ja Janna ovat keskeisinä toimijoina myös syksyn uutuudessa.
Annin ura nuorisopoliitikkona on hyvässä vauhdissa: hän kuuluu kunnanvaltuustoon ja kulttuuri- ja nuorisolautakuntaan ja hoitaa siinä sivussa myös ylioppilaskirjoitukset.
Pikkuveli ei kuitenkaan ole Annin poliittisesta urasta yksinomaan iloinen:
– – minusta alkoi tuntua, ettei se ollut ehkä muuttunut vain hyvään suuntaan. Entinen Anni ei ollisi ollut noin viralliinen. Se olisi ottanut enemmän kierroksia tästä, lähtenyt kovaäänisesti puolustamaan niitä, jotka eivät osanneet puolustaa itseään. Nyt se sen sijaan kuulosti samanlaiselta kuin ne vanhemmat poliitikot, joiden kampanjointia olin keväällä seurannut. Etäiseltä ja viralliselta.
Kun lukion juuri aloittaneen Jonin vanha ystävä Erkka ottaa yllättäen yhteyttä, Joni ei ensin ole asiasta mielissään.
Erkka asuu paikallisessa Siltakummun nuorisokodissa ja kaipaa nyt Jonin apua, sillä paikkaa uhkaa sulkeminen.
Erkka uhkaa lähteä hatkaan, jos paikka suljetaan:
”Mutta mitäs väliä laitosnuorilla on? Helppohan meitä on siirrellä ja niinku who cares”.
Joni on yhteydessä nuorisokodin ohjaajaan Tepaan, joka kehottaa vetoamaan lakipykäliin:
”Lapsen kuulemisesta ja osallisuudesta säädetään siellä monessa kohtaa. Perustuslaissa, lastensuojelulaissa…”
Anni puolestaan kannustaa olemaan yhteydessä Eerikaan, joka on kunnan aluenuorisovaltuuston puheenjohtaja.
Nuorisokodin lakkauttamisuhka saa valtakunnallista näkyvyyttä jopa Helsingin Sanomien mielipidesivuilla.
Isot rattaat alkavat pyöriä, mutta kaikki eivät katso hyvällä nuorten kansalaisaktivismia ja poliittista vaikuttamista. Nuoria syytetään nettiöyhöttämisestä.
Mustrannan nuortenromaani kuvaa suomalaisen lastensuojelun todellisuutta samalla intensiteetillä kuin Kreetta Onkelin Hyödyttömät päivämme (Otava 2026).
Mustranta ei ihannoi nuorisopolitiikan maailmaa. Sekä Anni että Eerika ovat molemmat vaarassa uupua heihin kohdistettujen odotusten, edustamisen ja kokouskarusellin ikeessä.
Nuorisokodin pelastaminen ei ole mikään hokkus-pokkus-temppu.
Uhkaavaan tilanteeseen ilmaantuu kuitenkin huojentava ratkaisu.
Tepa antaa ansaittua kiitosta nuorten aktiivisuudesta:
”Te olette pitäneet tästä niin isoa melua ja saaneet aluevaltuutetutkin helisemään, että paine hoitaa tämä siltakumpulaisten toivomalla tavalla on kova” – – ”Ja te olette saaneet puolellenne palvelualuejohtajan, joka on näissä asioissa ylin virkamies koko hyvinvointialueen pomon jälkeen.”
Mustranta ei ole siilannut kerronnastaan poliittisen päätöksenteon jargonia pois.
Ratkaisu on luultavasti aivan harkittu.
Toivottavasti nuortenromaani tavoittaa kattavasti poliittisesta vaikuttamisesta kiinnostuneita nuoria toimimaan tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta.
