Ryhmädynamiikan harjoittelua päiväkodissa ja eskarissa

Veera Salmi: Heippakamun eskari: Tänään tuntuu. Kuvitus Mari Ahokoivu. 48 sivua. Otava 2026.
 
Vuokko Hurme & Giannetta Porta: Miniope ottaa kopin. 32 sivua. WSOY 2026.

 
Lastenkirjojen tekijät seuraavat nykyisin erityisen herkällä korvalla ja valppaalla katseella varhais- ja alkuopetuksen tarpeita. 

Esimerkiksi perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmissa lisääntynyt tunnetaitojen painotus on  nopeasti näkynyt myös tunnetaitoja tukevien lastenkirjojen määrän kasvuna. 

Heippakamun eskarit -sarjassa on paljon sarjakuvakerrontaa.
Mari Ahokoivun kuvitusta Veera Salmen lastenkirjaan
Heippakamun eskarit: Tänään tuntuu (Otava 2026).

 

Veera Salmen ja Elina Warstan Päiväkoti Heippakamun -kuvakirjasarjan (v:sta 2016) brändi laajenee nyt luontevasti eskariin.  
 
Lukutaidon alkuun suunnattujen helppolukuisten kirjojen tarjonta kasvaa jatkuvasti, ja Heippakamun eskari hyödyntää oivaltavasti monia keinoja, joilla aikuinen voi tukea lapsen lukuvarmuuden lisäämistä. 

Ensimmäisellä aukeamalla ohjeistetaan, kuinka aikuinen voi lukea kirjasta pienaakkosilla kirjoitetut osuudet ja lapsi  lihavoiduilla suuraakkosilla  kirjoitetut kohdat. 

Suuraakkosia löytyy myös sarjakuvastripeistä. 
 

Päiväkoti Heippakamu -kuvakirjasarjan tapaan myös tässä uudessa sarjassa seurataan yhden lapsen kautta työstettävää aihetta. 

Sarjan avauksessa tunteita  ja ryhmässä toimimista  harjoitellaan  ruskeaihoisen Abdin kanssa.  

Vaivihkaa opetellaan myös laskemista.
 
Ei ole tavatonta, että suosittujen, pitkään jatkuvien sarjakirjojen kuvittaja muuttuu kesken kaiken. 

Hyviä esimerkkejä ovat Timo Parvelan Ella-kirjojen kuvittaja Markus Majaluoman vaihtuminen ensin Mervi Lindmaniin  ja sittemmin Ella ja kaverit -sarjassa Anni Nykäseen tai Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä -sarjan kuvittajien Aino Havukaisen ja Sami Toivosen vaihtuminen Christel Rönnsiin. 

Tunteiden sanoittamisessa käytetään myös tieteellisiä
mittareita, joiden tulkinta jäänee katsojan tulkittavaksi.
Mari Ahokoivun kuvitusta Veera Salmen lastenkirjaan 
Heippakamun eskarit: Tänään tuntuu (Otava 2026).

 
Mari Ahokoivun kuvitustyyli myötäilee lasten tunnistettavan olemuksen osalta Elina Warstan Heippakamu-kuvakirjoihin luomaa visuaalista kuvastoa. 

Lopussa on vielä kuvasarja, jonka avulla lapsi voi itse sanoittaa, miltä kirjan keskushenkilöstä Abdista tuntuu kohdata uusi perheenjäsen ensimmäistä kertaa.
 

Lopun kuvasarjassa kirjaan tutustuva lapsi pääsee itse sanallistamaan, miltä
Abdista tuntuu jännittää pikkusisaren syntymää ja ensikohtaamista.
Mari Ahokoivun kuvitusta Veera Salmen lastenkirjaan 
Heippakamun eskarit: Tänään tuntuu (Otava 2026).

Olen aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että yhteiskunta – ja sitä myötä myös lasten- ja nuortenkirjallisuus – luo nykyisin aiempaa kärkkäämmin jakolinjoja eri ikäkausien välille. 

 
Heippakamu-kirjassa Abdi toteaa:
 

Eskarit ei käytä ulkoleluja, koska 
eskareiden mielikuvitus on niin suuri.
Minulla se on jättikokoinen.

 
Toisaalla Lounatuuli toteaa, että 
 

ESKARISSA PARASTA ON SE, 
ETTÄ KUKAAN EI ENÄÄ OLE PIENI.

Vuokko Hurmeen ja Giannetta Portan Miniope-kuvakirjasarjan pikanttina erikoisuutena on päiväkodin minikokoinen – tarkemmin ilmaistuna vaaksanmittainen – opettaja Kukka Pikkarainen. 

Vuonna 2021 alkaneessa sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa.
 
Uusimmassa osassa Miniope ottaa kopin liikutaan monipuolisesti sisällä ja ulkona. 

Lapset saavat keksiä erilaisia tapoja liikkua. Oikealla Kimmo-opettaja ja puolapuilla istuva Kukka Pikkarainen seuraavat  liikkumisesta syntyvää  riemua. Mari Ahokoivun kuvitusta Veera Salmen lastenkirjaan Heippakamun eskarit: Tänään tuntuu (Otava 2026). 

'

Leikin tuoksinassa opetellaan myös sitä, kuinka lapset voivat itse vaikuttaa heidän arkeensa liittyviin asioihin. 

Lopussa on vielä toiminnallista pingispallojumppaa, joka sisältää erilaisia liikuntaharjoituksia.
 
Giannetta Portan eloisissa lapsihahmoissa näkyy Heippakamu-sarjan tavoin moninaisuus lasten ihonvärissä ja luonteenpiirteissä. 

”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”

Satu-Lotta Pitko: Ole minulle yöperhonen, 205 sivua, Myllylahti 2026. Kansikuva Riikka Pihlajamaa.
 
 

Salma ei voinut käsittää, miksi pitäisi sännätä pussailemaan ja tekemään muita rakkausjuttuja vain siksi, että kuudes luokka vaihtuisi seitsemänteen. Seitsemänhän olisi pelkkä numero koulukirjojen ja -vihkojen kansissa. Mikään muu ei muuttuisi, vaikka koko luokka olikin pauhannut yläkoulusta jo kutosen alusta asti. Melkein kaikilla oli kerrottavana kammottavia huhuja ilkeistä yseistä ja niiden pärisevästä mopojengistä, siitä kuinka poliisit tulisivat ratsaamaan repuista nuuskaa ja vapea, ja kirjoittamattomista säännöistä, joiden vuoksi hikarit ja muut luuserit löytäisivät varmuudella päänsä koulun vessanpöntöistä.

 

Alakoulun päättyminen näyttäytyy usein varhaisnuortenkirjoissa lapsuuden loppuna. 
 
Tällaistä siirtymää kuvaa myös Satu-Lotta Pitkon Ole minulle yöperhonen. 

Pitko debytoi pari vuotta sitten lastenromaanilla  Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

 Salma ja Meea ovat olleet erottamattomat ystävät jo eskarista alkaen. 

 

–      –  Paita ja peppu, raita ja reppu, tähtiin kirjoitetut ja yhteen kasvaneet, toistensa puutuvat palat ja kosmiset kaksoset.

 
Alakoulun viimeiselllä kevätlukukaudella Salma huomaa ystävässä tapahtuneen muutoksen: 
 

Hän oli huomannut tuhahdukset ja silmien pyörittelyn, pitkät katseet eri suuntiin kuin ennen, äänettömät kuiskaukset, jotka haikailivat jotain, mikä oli heille vielä tuntematonta. 

 
Meea kiinnostuu aiempien yhteisten rituaalien, mielenkiinnonkohteiden  ja höpöttelyn sijaan yht äkkiä samoista asioista kuin ”luokan kaaritukitytöt”, jotka vertailevat keskenään rintaliivien kuppikokoja.  
 
Koulun pihalla järjestetyt bileet sysäävät ystävykset hetkeksi erilleen. Tapa, jolla teos kuvaa murrosiän fyysistä ja psyykkistä eritahtisuutta ja luonteenpiirteistäkin johtuvia eroja, on oivaltava. 

Tytöillä on yhtäältä vimmainen halu tehdä pesäero lapsuuteen: ”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”, mutta kurssinmuutos tai kypsyminen  ei tapahdu hetkessä, ja toisalta  lapsuuden huolettomassa auvossakin olisi vielä mukava aika-ajoin viihähtää. 
 
 
Salma ja Meea pääsevät kumpikin vuorollaan kertomaan tapahtumista ja mielenliikkeistään omasta näkökulmastaan. 

Meealla on ylisuojelevat vanhemmat, joiden huomio tuntuu menevän autistisen isosiskon tarpeiden tyydyttämiseen. 

Salma puolestaan kipuilee häneen iskostetun hymytytön ja ”sääntösipulin” määreiden puristuksessa. 

Tyttöjen vanhemmat ilmoittavat heidät lupaa kysymättä kesäleirille, joka muodostuukin lopulta monella tapaa käänteentekeväksi. Salma saa huomata, että vanha sanonta ”hädässä ystävä tunnetaan”  pitää paikkaansa.
 
Ystävyyssuhteiden muuttumisen lisäksi Satu-Lotta Pitko kuvaa kouluyhteisöä sympaattisesti: oppilaiden ja opettajien suhde on luonteva ja molemmin puolin arvostava: tämä  tulee kauniisti esille luokanvalvojan (jolle oppilaat ovat antaneet lempinimen Liikkis) kirjallisesta tehtävästä laatia lista asioista, joita he oppilaat aikovat tehdä kesän aikana.  

Varhaisnuortenromaanin nimi viittaa Salman tavoitteeseen pongata kesällä kymmenen erilaista perhoslajia, mutta se antaa mielestäni Riikka Pihlajamaan haaveellisen kansikuvankin kanssa vähän väärän kuvan teoksen tunnelmasta ja keskeisistä aihepiireistä.

 

 

Elämän sattumanvaraisuus voi tuoda myös paljon hyvää

Heli Rantala: The summer of sock´n´ roll, 187 sivua, Avain 2026. Kansikuva Satu Enstedt.
 
 
 
 

Heli Rantalan ensimmäinen nuortenromaani Pummi kertoi hiljattain ajokortin saaneesta Ahdista, joka ei kuuntele isänsä varoituksia, vaan lähtee pitkälle automatkalle yksinään ja joutuu liikenneonnettomuuteen. Ahdin saamat vammat ovat vakavia ja hän päätyy pyörätuoliin.
 
Kevättalven uutuuden, The summer of sock´n´ rollin, lähtötilanne muistuttaa Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta: helsinkiläinen 15-vuotias Hilla joutuu vasten tahtoaan kesälomalla enonsa hoteisiin jonnekin ”perähikiälle”, kun toimittajaisä lähtee työmatkalle Amazonin sademetsiin. 
 
Enolla on erilaisiin sukkiin erikoistunut sekatavarakauppa. Hilla on kaupassa kiireapulaisena ja pääsee samalla kartuttamaan parhaan ystävänsä Astan kanssa suunnitellun interrrail-matkan kassaa. 

Hillan hippihenkinen äiti asuu Tukholmassa ja tyttö odottaa kovasti 16-vuotispäiväksi luvattua tapaamista.
 
Tapa, jolla Rantala sommittelee sekä nuorista keskushenkilöistä että aikuisista sivuhenkilöistä karikatyyrejä, tuo mieleen 1990-luvun nuortenkirjat ja niiden aikaansa sidotun maailmankuvan. 
 
Heli Rantala viljelee taajaan omaperäisiä ja rempseitä kielikuvia.
 
Hillalla on sana hallussa: hän testaa usein paikkakunnan asukkaita käyttämällä reteää, siekailematonta kieltä. 
 
Kun miesasiakas – joka sitten paljastuu kaupunginjohtajaksi – tiedustelee sukkaostosten lomassa kauppa-apulaisen vaikutelmia paikkakunnasta, Hilla toteaa paikan olevan ”kuin syylä Suomi-neidon sisäreidessä”. 
 
Toisaalla Hilla sadattelee kohtaloaan ”homehtua tässä munasuojahiessä paistetun korvavaikun hajuisessa pikkukaupungissa”. 
 
Hilla tutustuu enon kalakaverien kaksosiin, Benjamiinin ja Roihin, mutta odotustenvastaisesti kummankaan kanssa ei synny mitään kaveruutta syvempää yhteyttä: 
 

Kun katseemme kohtaavat riisin ja tofukastikkeen yläpuolella, vatsani kääntyy Roin ruskeiden silmien lumouksesta ympäri kuin pikkupöksyt linkouksessa – – Roin velmu hymy saa jalkani veteliksi kuin lautasen reunalle jäähtyneet nuudelit. Ja taas kun kundi avaa suunsa, hänen juttunsa ovat kuivia kuin kevätkääryleen kuori.

Absurdit kielikuvat rakentavat Hillan rempseää luonnekuvaa, mutta Rantala viljelee niitä niin taajaan, että maneerin vaarat ovat ilmeiset.  
 
Toimen tyttönä Hilla päättää kohentaa enonsa elämää edistämällä juonikkaasti tämän seurustelukuvioita. Vähin erin hän ryhtyy myös pelastamaan enon konkurssikypsää liiketoimintaa päivittämällä sukkavarastoa houkuttelevammaksi luovalla tuunaamisella.  
 
Hillan bisnesideat laajentuvat  myös ravintolapalveluihin, kun hän ottaa sukkakaupan valikoimaan enon potentiaalisen naisystäväkandidaatti Annukan leipomia piirakoita: ”Sana levisi puskaradion avulla kuin silmäpako ja piirakoista tuli parissa päivässä sensaatio”.
 
Hillan itsevarman ja sanavalmiin olemuksen takaa lukijalle paljastuu vähin erin tytön kipupisteet: hän on jo pienestä pitäen joutunut pärjäämään omillaan, koska äiti ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi.  Onneksi vähitellen viimeisetkin fanituksen rippeet karisevat, ja Hillan äitisuhde normalisoituu. 

Yksi taitekohta on Hillan vintiltä löytämä äidin nuoruuden päiväkirja ajalta, jolloin tämä huomaa tulleensa yllättäen raskaaksi. Abortti ei äidin vakaasta tahtotilasta huolimatta tullut enää kyseeseen, koska raskaus oli jo edennyt liian pitkälle. 
 
Hilla viettää juhannusta ja 16-vuotissyntymäpäivää Roin ja Benjaminin perheen mökillä. Järven rannalla Roi ja Hilla käyvät syvällisen keskustelun, joka kirkastaa Hillan ajattelua ja auttaa häntä  näkemään äitinsä nuoruuden tötöilyt uudessa valossa:
 

–      Eikö maailma ole vähän liian kaunis ja ihmeellinen ollakseen pelkkää sattumaa ja vahinkoa? kysyn ja vilkaisen Benjaminia. – –  

– Joko jokainen on vahinko tai jokainen on täällä tarkoituksella, sanon. 

 
Romaanin lopussa Annukka ja Hilla lähtevät vielä spontaanille road-tripille Turkuun Annukan kuolleen miehen moottoripyörällä. Hieman irralliseksi jäävää, joskin mielialaa ja tulevaisuuden uskoa tervehdyttävällä visiitillä he kohtaavat jopa rock-muusikko Michael Monroen! 
 
Avaimen blogissa Heli Rantala kertoo mm. siitä, kuinka teini-iän kirjailijahaaveet ovat vastanneet todellisuutta ja millaisille äärirajoille hän on ajanut itsensä hankkiakseen tietoa romaaniensa erityisistä aihepiireistä.