Ylisukupolvista vallankäyttöä ja kuolleita undulaatteja: Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo riuhtaisee lukijan aikamatkalle 1980-luvulle

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo, 437 sivua, WSOY 2026. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti.
 
 

Kerran täällä oli kesä. Kerran autot ajoivat kylän läpi ja joskus joku niistä pysähtyi. Kerran kuulimme lintujen laulun. Kerran oli iltarusko ja kerran aamunkoi. Kerran meilläkin oli kasvot. Kerran jokainen meistä lauloi. Kerran jokaisella oli ääni ja jokainen tunsi omansa. Sitten tapahtui, että joku valitsi meidän joukostamme ne, joiden siivillä uskoi voivansa lentää. Eikä se tapahtunut vain kerran. Se tapahtui neljästi.
 
Yksi kuoli.
Toinen katosi.
Kolmas sekosi.
Neljäs kosti.

 
 
 
Kaksoisluokituksen N84.2 / 84.2 saanut Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo on lukijansa omituisella tavalla kylläiseksi tekevä ja kiehtova romaani, jonka miljöön voi laskea yhdeksi keskushenkilöksi.  
 
Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, vuosissa 1985–1986 ja nykyhetkessä. 

Nuori nainen, Veronika, saapuu moottoritien alle jyrättyyn ja autioituneeseen Takaristin kylään tekemään podcastia. 
 
 

–  – ”Paikka on kuin tietokonepelin koodaamaton alue”, Veronika puuskuttaa, ”niin salainen, että sen ohi voi vahingossa vaikka kävellä. Kerrotaan, että tien alle on lautojen ja tiilien lisäksi hautautunut luita ja synkkiä salaisuuksia. Niistä minä olen tullut ottamaan selvää”. 

 
 
Veronika pitää yhteyttä parhaaseen ystäväänsä Marttaan, joka on aloittanut heti ylioppilaaksitulon jälkeen luokanopettajan opinnot.  Tyttöjen välillä on myös eroottista latausta.
 
 
1980-luvun todellisuudessa koulun tasainen arki vinksahtaa monin tavoin raiteiltaan, kun Mutapohjan tilalle muuttaa  kaupungista kaksi uutta, luonteeltaan ja ajatuksiltaan rohkeaa oppilasta, Karina ja Anna.  

Tyttöjen poikkeavuutta korostavat heidän lemmikkinsä, keltaiset undulaatit. Koska kylässä on vain vähän lapsia, kaikki oppilaat käyvät samaa yhdistelmäluokkaa. 

Oppilaiden välillä on vahvaa keskinäistä hierarkiaa. Esimerkiksi kaikkein nuorimpia luokan oppilaita kutsutaan vähättelevällä nimellä puutarhatontuiksi. 

Romaanin alussa lukijaa koetellaan 1980-luvusta kertovissa osuuksissa  lukuisilla taajaan vaihtuvilla näkökulmakertojilla.

Läheskään kaikki heistä eivät ole kokonaisuuden ja juonen kannalta relevantteja, mutta  oppilaiden näkökulmien yksilöinti on silti romaanin uskottavan ja tihentyvän dramaturgian kannalta tarpeen, sillä kyse on vähittäisestä lasten ja varhaisnuorten voimaantumisesta ja me-hengen syntymisestä.

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on jo pitkään esitetty toistuvasti äärimmilleen karrikoituja muotokuvia opettajista. 

Mykkien lintujen museon Takaristin koulun miesopettaja, käytökseltään mielivaltainen, oppilaitaan monin tavoin jopa sadistisesti alistava maisteri Jylhä, on opettajan karikatyyrinä ylivertainen ja äärimmäinen esimerkki.

Maisteri Jylhän olemukseen tiivistyy sellaisia vallankäytön ja äärimmäisen henkisen väkivallan piirteitä, jotka palauttavat ihmiskuvauksen raadollisuudessa mieleeni William Goldingin Kärpästen herran. 

Heti romaanin alussa on  vaikuttava kohtaus uuden oppilaan laulukokeesta, jota opettaja yrittää kaikin tavoin hankaloittaa  ja onnistuu pienillä mikroeleillä saamaan 

 muun luokan puolelleen.
 

 
Maisteri Jylhä pitää oppilaitaan kurissa ja nuhteessa. Kertojana hän on epäluotettava ja ylimalkainen, iätön ja ajaton,  likipitäen messiaaninen hahmo.  

 
Opettajalla on esimerkiksi kieroutunut tapa vaatia oppilaitaan uhraamaan erityisenä Unohtamisen juhlan päivänä itselleen jotakin ainutkertaista ja rakasta kokossa poltettavaksi: 
 

 
– – ”Joskus on osattava luopua myös siitä mikä on kaikkein arvokkainta, hän sanoo, ”sillä tärkeimmästä luopuminen jalostaa sekä sielua että ruumista. Se jos jokin on miehen työ, opettaa opettaja Jania.

Opettajan vaikutusvallasta kertoo paljon sekin, että hän on opettanut myös oppilaidensa vanhempia, ja hän uhoaa opettavansa jopa vielä oppilaidensa  jälkeläisiäkin: 
 

Opettajan ennustus on kammottava. Että Annikan lapsetkin istuisivat tässä luokassa, kuuntelisivat opettajaa ja kärsisivät. Ajatus on niin kauhea, että Annikalle tulee tarve nostaa pulpetinkansi ylös mutta hän pidättelee itseään tekemästä niin. Pidättelemisestä tulee mieleen pissahätä. Hän tuntee kuinka housuun lirahtaa. Se tapahtuu vaikka hän juo niin vähän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi käydä koulupäivien aikana huusissa.

Rasi-Koskinen nostattaa jännitystä vähäeleisesti mutta juuri siksi tehokkaasti pääluvuissa, joissa vihjataan yhden keskushenkilön vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. 

Takaristin kylältä on  13 vuoden välein kadonnut epäselvissä olosuhteissa jo kolme tyttöä tai nuorta naista.  

 
Rasi-Koskinen lataa jännitettä ja joa suoranaista kauhua myös paikannimiin: esimerkiksi opettajan huvilan kerrotaan sijaitsevan Immenuuman rannalla. 

Kylän nimi Takaristi ilmaisee itsessään olennaisen: kylä on maailman laidalla ja siksi tulevat traagiset tapahtumat ovat ikään kuin uskottavampia. Myös Annan ja Karinan kotitilan nimi,  Mutapohja,  viittaa tehokkaasti  kaiken tapahtuneen  höttöisyyteen ja epävarmuuteen. 
 
 
 

Menneen 1980-luvun aikaikkunassa maisteri Jylhän oppilaat nousevat lopulta yhteistuumin kyseenalaistamaan opettajansa hirmuvallan. 
 
Maagis-realistiset piirteet vahvistuvat loppua kohden. Onko reaali-ajan oudoissa näyissä  kyse Veronikan todellisuudentajun hämärtymisestä vai oikeasti yliluonnollisista tapahtumista?   
 
Kirjan jälkisanoissa Rasi-Koskinen kertoo, kuinka hänellä oli lapsena tapana kertoa sisarensa Seita Vuorelan (1971–2015) kanssa tarinaa kahdesta sisaruksesta. 

Mykkien lintujen museo on kuitenkin Rasi-Koskisen itsenäinen teos, mutta tulkintani mukaan se on myös tunnustus sielunsisaruudesta ja mielikuvituksen kantavasta voimasta sisarusten välisissä suhteissa. 
 
Seita Vuorelalla (aik. Parkkola) oli ilmiömäinen taito kuvata nuortenromaaneissaan jättömaita ja hylättyjä rakennuksia, jotka saattoi halutessaan nähdä myös keskushenkilöiden mielenmaisemina.
 
Myös Rasi-Koskinen hemmottelee lukijaa vahvan miljöön lisäksi lyhyillä, täsmällisillä havainnoillaan ohikiitävistä, mutta merkittävistä tunnelmista, jotka ovat keskushenkilöille merkityksellisiä ja jotka samalla auttavat lukijaa hahmottamaan paremmin tapahtumia:  

Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaa oli elokuu, ja tällainen elokuu se oli: Sirkat sirittivät. Paarmat pörisivät. Taivas oli vaaleansinisen huopakynän värinen ja viljapelto kullankeltainen. Oli kuumempaa kuin elokuussa yleensä, asfaltti politti varvastossujen läpi siellä missä kapea maantie leikkasi pellon metsäksi. Viinimarjapensaat notkuivat kypsien marjojen painosta. Kuningattarensa hylkäämät ampiaiset etsivät lihaa ja sokeria syödäkseen ja varisparvi lehahti siivilleen ohikiitävien autojen tieltä.

 
Rasi-Koskisen vahva miljöönkuvaus muistuttaa elokuvan kerrontaa: maisemat ja pienet, mutta vähitellen voimaantuvat lapset ovat osa eräänlaista  panomaarama-näkymää.
 
 
 

Ankea kesäloma mummolassa kääntyy seikkailuksi

 

Andrus Kivirähk: Oskarin ihmepuhelin. Kuvitus Anne Pikkov. Suomentanut Anja Salokannel. 296 sivua. Orava-kirjat 2026.

 

Hän istui talon portaille. Isoäiti sai puuhata omiaan, mitä enemmän ja mitä kauempana hän oli talosta, sitä parempi. Täällä tapahtui nyt niin paljon tärkeämpiä asioita: harjojen sukukokous sängyn alla ja kermanekan ja sokeriastian kauan odotettu jälleennäkeminen olohuoneen oven kautta. Lisäksi tuoli lopetteli vajassa maailmanympärimatkaansa. Käkikello piti eläintarhaa, kattolamppu ennusti kärpäsille tulevaisuutta. Isoäiti ei tiennyt siitä kaikesta mitään eikä hänen ollut syytäkään tietää.

 

 

Kun seuraa laveasti koko tarjontaa, on helppo huomata, että eri maiden lastenkirjoilla on tunnistettavia kansallisia erityispiirteitä.

 

Andrus Kivirähk (s. 1970) on monipuolinen virolainen kirjailija, toimittaja ja kolumnisti, joka tunnetaan myös näytelmäkirjailijana ja käsikirjoittajana.  

Hänen lastenkirjoistaan on aiemmin suomennettu tarinakokoelmat Kun Musti muni mummon (suom. Heli Laaksonen, kuv. Christer Nuutinen, WSOY  2018) ja  Koiranne alkaa kohta kukkia (suom. Heli Laaksonen, kuv. Joel Melasniemi, Otava 2016), jotka jo nimillään paljastavat niiden omintakeisen huumorin ja yllätyksellisyyden. 

Hieman tavanomaisempaa tyyliä edustaa   animaatioelokuvanakin tuttu lastenkirja Keksijäkylän Lotta (suom. Kaisu Lahikainen, kuv. Heiki Ernits, Otava 2008).

 

Virolaisen lastenkirjallisuuden yksi leimallinen ja suomalaista lukijaa myös ainakin jossain määrin vieraannuttava ominaispiirre on nimenomaan hieman viisto absurdismi, jossa totinen arki ja mielikuvitus heittävät huolettomasti volttia. 

 

Oskarin ihmepuhelin on ilmestynyt Virossa jo hieman yli 10 vuotta sitten. 

Oskar kokee isoäidin jauhelihapihvien sipulit ällöttävinä zombeina.
Anne Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin lastenromaaniin 
Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

 

Seitsemänvuotias Oskar joutuu kesälomallaan vastoin tahtoaan isoäitinsä luokse maalle peräti kahdeksi kuukaudeksi. Äiti on työmatkalla Yhdysvalloissa ja isälläkin on työkiireitä. 

 

Oskar  on aiemmin vieraillut isoäidin luona ainoastaan yhdessä vanhempiensa kanssa. Kokemus on hänelle uusi ja hämmentävä. Isoäidin leppoisa elämä maalla poikkeaa tyystin pojan hektisestä ja tapahtumantäyteisestä  kaupunkilaisarjesta. 

 

Perinteiseen tapaan isoäiti pyrkii rakastamaan pojanpoikaansa ruoalla, mutta Oskarille eivät isoäidin pöperöt maistu lainkaan. 

 

Puisesta puhelimen muotoisesta puukapulasta tulee Oskarin kesän pelastus.
Anne Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin lastenromaaniin 
Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

 

Oskari löytää pihavajasta pienen puunkappaleen, joka muistuttaa muodoltaan hieman kotiin vahingossa unohtunutta älypuhelinta. 

Pian paljastuu, että sen avulla poika pystyy muodostamaan yhteyden isoäidin kodin ja pihapiirin esineisiin ja huonekaluihin.

 

    – –  Oli olemassa salaperäinen tavaroiden maailma, jonka hän löysi puhelimensa ansiosta ja siinä maailmassa kaikki sujui suurenmoisesti, siellä oli jännittävää ja hauskaa. Mutta sitten oli vielä olemassa oikea maailma, jota edusti isoäiti jauhelihapihveineen ja Matka Kuuhun -peleineen. Se maailma oli tylsä ja iloton, siitä oli mahdoton nauttia se piti vai kestää.

 

Oskar tekee  voitavansa, jotta pöytäryhmään kuuluva tuoli voisi laajentaa
elinpiiriään. Anne Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin lastenromaaniin 
Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

Tuoli, joka on iän kaiken joutunut jököttämään paikoillaan, pääsee Oskarin avulla seikkailulle lähiympäristöön. 

Kermanekka ja sokeriastia, jotka ovat kaivanneet toisiaan, voivat Oskarin suopeuden ansiosta kohdata jälleen toisensa. 

 

Lastenromaanin rakenne on mekaaninen esitellessään aina uusia elolliseksi muuttuneita esineitä. 

Yksi originelleimmista lienee runoileva laskiämpäri:

 

”Mitä enemmän minun sisääni kertyy, sitä suuremmalla innostuksella luon säkeitä. Tänään on ollut hyvin tuottelias päivä, minun runoratsuni nousi suorastaan lentoon! Mitä arvelet seuraavasta runosta. ´Ei kauniimpaa kuin leivänpala, jonka reunassa on jo homeinen ala!´  – –  

 

Oskari on hyväntekijä, mutta toisaalta hän joutuu koko ajan salailemaan asioita isoäidiltä ja ottamaan esineiden murheita kannettavakseen. 

Pientä traagisuutta mahtuu erityisesti punaisen ilmapallon kohtaloon, jota Oskar jännittää erityisesti. Isoäidin nuoruudessa kadottama sormus löytyy kaapin takaa ja poika saa sormuksen kanssa jutellessaan  hetkellisesti yhteyden luonteeltaan ja iältään vielä nuoreen isoäitiinsä.

 

Anne Pikkovin punaisella ja sinisellä sävytetty mustavalkokuvitus esittää esineet usein inhimillisinä  silmine ja suineen. 

Monet tavarat arvostavat erityisesti sitä, että Oskarilla on kaksi kättä ja jalkaa, joiden ansiosta asiat hoituvat sutjakasti.

Kuvittaja Anne Pikkov inhmillistää esineitä piirtämällä niille
silmät ja suun.  Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin
lastenromaaniin Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

 

Kotimaisessa lastenkirjallisuudessa isovanhemmat ovat usein lapsen tukijoita ja ymmärtäjiä. 

Oskar sen sijaan kokee tapoihinsa jumittuneen ja television ääreen nukahtavan ja kuorsaavan isoäidin hyvin etäisenä hahmona:

 

Isoäiti oli kuin jotain toista lajia verrattuna Oskariin. Hänen kanssaan ei voinut puhua normaalisti, hän laittoi omituisia ruokia ja teki kaiken tosin kuin kaupungissa tehtiin. Oskar oli nähnyt eläintarhassa, kuinka yhdessä ja samassa häkissä asuivat kilpikonna ja kani. Ne eivät olleet toinen toiselleen vaaralliset, mutta eivät ne myöskään osanneet seurustella keskenään. Kani hyppeli ympäriinsä ja kilpikonna ryömi omia teitään. Jossain mielessä Oskar tunsi itsensä juuri sellaiseksi kaniksi. 

 

 

Oskarin ihmepuhelin on lapsen itse lukemaksi kirjaksi muodoltaan ja typografialtaan hieman raskas. Parhaiten se todennäköisesti pääsee oikeuksiinsa aikuisen ääneenlukemana. 

 

 

Kun postiluukun kolahdus puhkaisee toiveet vappupallosta

  

Maria Vilja: Ilmapallokivi. 33 sivua. Karisto 2026.

 

 

 

Kotimatkalla Panu ja Rami näkivät paljon kevään merkkejä. 
Ohikulkijan takki lepatti auki. Pyöräilijä oli sitonut ohjaustankoon  punaisen ilmapallon. Lumen reuna oli vetäynyt kauas puron rannalta  ja paljastanut taas pyöreät pikkukivet. Panu ja Rami keräsivät niitä  taskuihin. Sitten Rami juoksi isänsä perässä kotiin.
 
”Mä saan tänään vappupallon” Rami kääntyi vielä huutamaan. 

”Aijaa!” huusi Panu takaisin.

 



Panu on lähdössä äidin kanssa kauppaan ja ilmaisee haluavansa vappupallon.  

Äiti vastaa hajamielisesti, mutta havahtuu sitten postiluukun kolahdukseen ja sieltä lattialle putoavaan laskuun. 
 
Ostoskeskuksessa äiti toteaa, että ilmapallot maksavat liikaa. 
Kuvituskuva näyttää myös pallon hinnan, 15,99 euroa. 

 

Pallojen yltäkylläisyys ja koreus toimii kontrastina
Panun perheen aineellisesti niukalle arjelle.
Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).

Ilmapallokiven lapsipsykologiassa ja lapsen luovassa ongelmanratkaisutaidossa on paljon samaa kuin Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen Huolisyöpössä (S&S 2024). 
 
Panu löytää puron rannalta täydellisen pyöreän kiven, jonka muoto muistuttaa ilmapalloa. 

Hän maalaa siihen samanlaisen kuvion kuin hän on nähnyt ostoskeskuksen heliumpalloissa.

Ilmapallokivi ei Panun vakaasta tahdonvoimasta nouse ilmaan leijumaan.
Tunnepurkaus on vahva ja äiti seuraa pojan pettymystä aukeaman
oikeassa laidassa huolestuneena. Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).

 

Panu ei vakaasta tahdostaan ja uskostaan huolimatta saa palloa leijumaan kepeästi ilmassa. 

Poika sisuuntuu ja kysyy äidiltään, miksi kaikki ei menekään maailmassa tasan.

 

Äiti yritti keksiä jonkin järkevän vastauksen, mutta sotkeutui sanoihinsa. Lopulta hän puuskahti, että kun aikuiset päättävät yhteisistä asioista, jotkut kyllä yrittävät muuttaa maailmaa reilummaksi, mutta toiset eivät. Ja siksi kaikki eivät saa ilmapalloa.

 

Näin nasevasti voidaan leikki-ikäisillekin jo havainnollistaa poliittista päätöksentekoa!
 
Kun Panu seuraavan kerran kohtaa purolla Ramin, poika paljastaa että hänen ilmapallonsa onkin oikeasti kivi. 

Rami toteaa siihen, että hänen komea pallonsa onkin jo tyhjentynyt. 

Panu auttaa ystäväänsä etsimään sopivan kiven ja  lupaa maalata Ramillekin oman ilmapallokiven.
 
Vilja leikkii sekä tekstissä että kuvituksessa vastakohdilla –  kiven painolla ja ilmapallon keveydellä. 
Kuvakirjan nimi on itsessään järjenvastainen ja ehkä juuri siksi havahduttava. 
 
Ilmapallokivi puhuu kauniisti lapsen luovasta leikistä ja mielikuvituksesta, mutta en silti oikein jaksa uskoa, että kirjan viesti lohduttaisi aidosti köyhää lasta, joka jää tänä vappuna ilman vappupalloa. 
 
Viljan kuvitustyyli muistuttaa raajoiltaan venytettyjen ihmishahmojen sommittelussa  sekä eleiden ja ilmeiden kiteytyksessä suomenruotsalaisten kuvittajien Maria Sannin ja Jenny Lucanderin ilmaisua. 

Sannin ja Lucanderin tapaan myös Vilja kuvaa keskushenkilöitään usein osana miljöötä  ja maalaa väreillä kuvakirjatarinan kannalta tärkeitä tunteita ja tunnelmia.  

Vilja kiittää kirjan esilehdellä Hope ry:n toiminnanjohtajaa Eveliina Hostilaa ja kaikkia muita kokemuksiaan jakaneita ihmisiä.