Kiusaaminen jättää arvet kiusattuihin ja kiusaajiin Ahaa Teatterin uudessa nuortennäytelmässä

  

Arvet. Nuortennäytelmä. Dramatisointi ja ohjaus Henry Ahon samannimisen nuortenkirjan pohjalta Tommi Kainulainen. Koreografia Timo Saari. Lavastussuunnittelu Tommi Kainulainen.  Pukusuunnittelu ja Rusakon valmistus Ella Kauppinen. Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski.  Valosuunnittelu Antti Kauppi. Graafinen suunnittelu Johanna Häkkilä. Rooleissa Sonja Salminen, Teemu Mäkinen, Oskar Hartman ja Anna Pukkila. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 1.9.2026. Kesto 75 min. Suositusikäraja 13-vuotiaista ylöspäin. Tilattavissa kiertueelle. 

 

Tamperelainen Ahaa Teatteri on viime vuosina tehnyt ilahduttavan usein dramatisointeja uusista tai uudehkoista kotimaisista nuortenkirjoista.  

Tänään ensi-iltansa saanut Ahaa Teatterin uutuusnäytelmä Arvet perustuu Henry Ahon samannimiseen nuortenromaaniin , jonka arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 
 
Kiertueteatterina ympäri Suomea kiertävä Ahaa Teatteri saa jatkuvasti kouluilta toiveita käsitellä teatterin keinoin koulukiusaamista.  
 
Näytelmän eilisessä ennakossa ohjaaja ja dramaturgi Tommi Kainulainen totesi, että nuortennäytelmän tekeminen on hänen mielestään nykyisin yhdenlaisen aktivismin muoto. 
 
Kainulainen suhtautui aluksi kuitenkin epäilevästi, että Ahon nuortenromaani edes taipuisi näytelmäksi. Kaakkois-Aasiasta kansainvälisestä koulusta Lahteen yläkouluun muuttanut Kainulainen on ollut itsekin koulukiusattu ja hän tunnisti sen vuoksi monet Ahon nuortenkirjan tilanteet ja tunteet omikseen. 

Käsiohjelmassa hän vetoaa kaikkiin kiusaamista kokeneisiin, kiusaamista todistaneisiin ja kiusaajiin: ”jokainen päivä on mahdollisuus valita toisin”. 
 
Kainulaisen dramatisointi ja ohjaus on tuonut esitykseen alkuteokseen verrattuna  enemmän toivoa. 

Ahon nuortenromaanissa kaikki keskushenkilöt eivät nimittäin lopulta kestä kiusaamisen painetta.

Ahaa Teatterin nelihenkinen näyttelijäjoukko taipuu näytelmässä
moneen eri rooliin. Takana vas. Sonja Salminen Lailana, oikealla
Anna Pukkila ja Teemu Mäkinen silmälasipäisinä opettajina ja
edessä Oskar Hartmann Tomina.
© Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Näytelmässä  alkuteoksen pahimmat kärjistykset, perhesuhteiden kommervenkit ja ihmiskuvaukseen liittyvät stereotypiat ovat onneksi siilautuneet pois. 

Henry Ahon nuortenromaanissa Lailan äidin kerrotaan olevan japanilainen, kun taas näytelmässä hän on virolainen. Siitä huolimatta Lailaa nimitellään koulussa laajalla haukkumasanojen rekisterillä ryssästä venepakolaiseen. 
 
Laila (Sonja Salminen), runopoika Jarkko (Teemu Mäkinen) ja kiusaajat Tomi (Oskar Hartman) ja Titta (Anna Pukkila) tekevät hienot roolityöt, jotka houkuttavat katsojaa eläytymään sekä hyviksiin että pahiksiin. 

Oskar Hartman tekee Tomista karskin ja reteän, teflonpintaisen raggarin.

 

Fyysistä väkivaltaa ei onneksi juurikaan näytetä,
kyse on pikemminkin henkisestä alistamisesta. Tässä Tomin
kiusaamisen kohteena Jarkko. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Timo Saaren koreografia antaa näytelmälle rytmin ja rakenteen, jotka näkyvät ja kuuluvat  esimerkiksi tarkkaan ajoitetuissa naksahduksissa ja kellon kilauksessa. 
 
Heti näytelmän alussa Ahaa Teatterin työryhmään uutena näyttelijänä tullut Anna Pukkila näyttää taitonsa muuntuessaan pään  hienovaraisen  kääntämisen myötä eri rooleihin äidiksi ja mummoksi. 

Kaikki neljä näyttelijää vaihtavat lennosta rooleja nuorista esimerkiksi opettajiksi,  rehtoriksi ja lääkäriksi. 

Anna Pukkilan tulkitsema rusakko luo muutamassa erityisen latautuneessa kohtauksessa tarpeellista rauhan ja meditatiivisen läsnäolon tuntua liian kipeää tekevien asioiden keskelle.
 
Näyttämön takaosan läpinäkyvä verho toimii onnistuneesti välillä ovena ja toisinaan taas tapahtumien softaajana ja etäännyttäjänä. 

 

Läpinäkyvä verho rajaa taidokkaasti nuorten ja aikuisten
todellisuuden kohtauksessa, jossa Laila tulee yllätysvierailulle
Jarkon luokse. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

Arvet osoittaa, että kiusaaminen jättää arvet sekä kiusattuihin että kiusaajiin. 

Näytelmän esiin nostamat teemat ovat rankkoja, mutta liiallista angstia kevennetään onnistuneesti ilman pingotusta pienieleisellä huumorilla. 
 
Hyvästä esimerkistä käy kohtaus, jossa Laila tekee yllätysvierailun Jarkon kotiin. 

Pojan vanhemmat reagoivat ylienergisesti hössöttäen ja Jarkon on vaikea löytää sopivia sanoja ja eleitä, kun Laila astuu lupaa kysymättä hänen huoneeseensa. 
 
Koulut tai muut näytelmän kiertueelle tilaavat tahot saavat näytelmään liittyvän oppimateriaali, joka auttaa katsojia työstämään näytelmän herättämiä ajatuksia ja teemoja eteenpäin. 

 

 

Lasten ja aikuisten todellisuus ja fantasia limittyvät kiehtovassa kuvakirjassa

Ellen Strömberg & Hanna Klinthage: Karmiva komero. 36 sivua. Suomentanut Arja Kantele. S&S 2026. Alkuteos Mosters garderob, Schildts & Söderströms 2026. 

Ellen Strömbergiltä on tänä vuonna ilmestynyt peräti kaksi kirjaa lapsille ja nuorille. 

Nuortenkirjan Syksy on syvältä arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 

Strömbergin ensimmäinen kuvakirja on syntynyt yhteistyössä ruotsalaisen kuvittajan Hanna Klinthagen kanssa. 

Ruotsinkielinen alkuteos Mosters garderob on saanut paljon lakonisemman nimen Arja Kanteleen suomennokseen verrattuna. 

Karmiva komero virittää lukijan ja katsojan anturit herkiksi jo tummasävyisellä  kansikuvallaan, jossa valokiila siilautuu ylhäältä antaen huomiota kirjan keskushenkilölle Erkalle.

Erkka ja hänen pikkusiskonsa Miisa ovat aina kerran viikossa hoidossa tätinsä Helmikin ja tämän puolison Olavin luona, kun vanhemmilla on joogaa. 

Sisarukset vilkuttavat  joogaan lähteville vanhemmilleen.
Erkan pikkusisko Miisa on Helmikki-tädin sylissä. 
Hanna Klinthagen kuvitusta Ellen Strömbergin tekstiin
kuvakirjassa Karmiva komero (S&S 2026).  

Helmikin ja Olavin kotona asuu pelkästään aikuisia. Yhtä huonetta Helmikki kutsuu lastenhuoneeksi, vaikka sitä käytämme ainoastaan Miisa ja minä. Äiti on varoittanut ettei lapsista saa kysyä mitään, ettei Helmikille tulisi paha mieli. Minäpä kuitenkin kysyin, eikä hän ollut millänsäkään.

Täti selittää, että huoneessa on ennen asunut kaksi lasta, Hannu ja Kerttu, mutta ”pirut, sellaiset pikku hirviöt, olivat hotkaisseet heidät molemmat”.

Lasten ja aikuisten erilainen todellisuus ja fantasiat lomittuvat toisiinsa. 

Asioita ei selitetä puhki, mikä tuo kuvakirjaan pienen makaaberin sävyn. 

Rationaali aikuinen lukija voi tulkita, että lasten täti ja puoliso eivät hartaasta halustaan huolimatta ole saaneet lapsia, jolloin lapset hotkaisseet pirut rinnastuvat keskenmenoihin.  

Aivan yhtä todennäköinen selitys voi olla sekin, että tädiltä yksinkertaisesti puuttuu kokonaan suodatin siilata sukulaislapsille liian jännittäviä fantasioita miedommiksi.

Erkan ja Miisan vanhemmat ovat menossa ystävän häihin, ja lapset on tarkoitus viedä  yökylään tädin ja Olavin luokse. 

Asia hiertää jo valmiiksi Erkkaa ja hän avautuu ajatuksistaan isälle, joka ymmärtää monia asioita äitiä paremmin.  

Isä lupaa puhua Erkan peloista Helmikin kanssa. 

Erkan pelkoa ei kyseenalaisteta: tummat varjot
kuvastavat pojan kokemaa pelkoa ja hämmennystä.
Hanna Klinthagen kuvitusta Ellen Strömbergin tekstiin
kuvakirjassa Karmiva komero (S&S 2026).

Yökyläilyyn liittyy paljon hauskoja aktiviteetteja, kuten ruokailu ravintolassa. Illalla  katsotaan lasten valitsema elokuva ja syödään herkkuja. 

Illan tullen Erkan on silti vaikea nukahtaa, ja komerossa rapistelevat piruhirviöt pääsevät valloilleen. 

Helmikki-täti tulee huoneeseen ja kertoo raikuvasti nauraen pirujen häippäisseen pois edellisellä viikolla.

– Siis jonnekin muualle vai? minä varmistin. 

– Jep. Latelin niille suorat sanat, ilmoitin ettei täällä enää voi asua, kun te tulette yökylään. Teitä ei saa syödä, kielsin sen ehdottomasti! Pirut päättivät muuttaa alakerran naapuriin, siellä on kahdeksan tai yhdeksän tenavaa, joista voi miltei huomaamatta hotkaista muutaman.

Helmikki toteaa vielä, että hänessä ja Erkassa on paljon samaa: heillä on molemmilla erinomainen mielikuvitus: 

– Joskus siitä voi koitua harmia. Voi keksiä että pelkää jotain tai voi  unohtaa ettei joku juttu olekaan totta. Yleensä mielikuvitus kuitenkin tuottaa iloa. – – 

Jännitys lievittyy tädin turvallisessa kainalossa. Hanna Klinthagen
kuvitusta Ellen Strömbergin tekstiin kuvakirjassa
Karmiva komero (S&S 2026).

Klinthagen ilmeikkäät lapset ja aikuiset täyttävät olemuksellaan ja raajoillaan koko aukeamat. Kuvituskuvien asettelu tuntuu ensikatsomalta välillä jopa huolimattomalta, mutta toisella katsomalla kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa. 

Guassitekniikka mahdollistaa sävyjen koko kirjon. Guassi sopii myös hyvin muuttuvien mielialojen ja tunnelmien kuvaamiseen.   

Kuvakirjoissa työstetään nyt poikkeuksellisen paljon erilaisia pelkoja. 

Karmiva komero poikkeaa perinteisistä kuvakirjoista lapsi- ja aikuispsykologiallaan. 

Kirja ei kenties ”avaudu” ensilukemalta, mikä tässä tapauksessa on mielestäni jopa hyvästä.

Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen Kaksi tätiä nimeltä Veera (WSOY 2023) työstää samankaltaisia teemoja, mutta ilman tulkinnanvaraa. 

Kuvakirja kertoo sisaruksista  Esteristä ja Viljamista. Heillä on kaksi tätiä,  joilla ei kummallakaan ole lapsia. 

Myös tämän kirjan arvio löytyy Lastenkirjahyllystä.

 

Kuvakirja, joka laskee sykettä ja puhuu painokkaasti yhteisöllisyyden voimasta

 

Katri Tapola & Sanna Pellicioni: Valon maja. 32 sivua. Nokkahiiri 2026. 

Lastenkirjojen ja aivan erityisesti kuvakirjojen visuaaliselta yleisilmeeltä on tapana odottaa ja olettaa valoisuutta ja kirkkaita, selkeitä värejä. 

Mustavalkoinen ääriviivakuvitus on lastenkirjoissa jo perin harvinaista: esimerkiksi lukutaidon alkuun suunnatuissa helppolukuisissa kirjoissa värit räiskyvät ja kuvitus suorastaan vyöryy vielä kokemattoman lukijan silmille.

Oletus kuvakirjojen värimaailmasta ja visuaalisesta yltäkylläisyydestä istuu tiukassa.

Itse huomaan ilahtuvani aina, kun kuvakirjoissa tohditaan poiketa totunnaisista, vakiintuneista raameista.

Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin kuvakirja Valon maja kasvaa pientä kokoaan paljon isommaksi ja merkittävämmäksi teokseksi.

Pöllö on viestinviejä ja valonkantaja, hiljainen
tarkkailija. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan
tekstiin kuvakirjassa Valon maja (Nokkahiiri 2026).

Se ei huuda teemaansa julki: jokainen voi kokea ja tulkita sitä omista lähtökohdistaan ja elämänkokemuksestaan käsin. 

Minulle se avautui yhteisöllisyyden, lähimmäisenrakkauden, kansalaisvaikuttamisen, lohdun ja hiljaisen julistamisen kirjana.  

Kirja pysähdyttää olennaisen äärelle. 

Nykyinen hektinen elämäntapa ja yksilökeskeinen ajattelu rampauttaa meitä, mutta Valon maja antaa uskoa siihen, että pienistä valonpilkahduksista voi kasvaa vähitellen suuri soihtu, joka levittää rauhaa ja harmoniaa ympärilleen.

Yhdessä sovussa puuhailevat ihmiset toimivat
myös vertauskuvana yhteisöllisen voiman
merkitykselle. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan
tekstiin kuvakirjassa Valon maja (Nokkahiiri 2026).

Sanna Pelliccionin mustalle paperille loihtima keltaisen ja sinisen sävyjä hyödyntävä väriliitukuvitus on tehokas ja voimakas. 

Katri Tapolan niukkaakin niukempi teksti antaa kuvitukselle tilaa hengittää levolllisesti. 

Vaivihkaa kuvakirja ottaa haltuun koko universumin,
kun "Valon majoja näkyy yhä enemmän". Sanna Pelliccionin
kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Valon maja
(Nokkahiiri 2026).

Kirjan viimeisellä aukeamalla kysytään ”Mitkä ovat sinun valon majasi?”.

Päivi Lukkarilan luotsaama Nokkahiiri-kustantamo on tehnyt hienon lastenkulttuuriteon. 

Tummasävyisen alkuperäiskuvituksen toistuminen kirjapainossa on itsessään riski, mutta latvialainen kirjapaino on selviytynyt haasteesta loistavasti.