Elämän sattumanvaraisuus voi tuoda myös paljon hyvää

Heli Rantala: The summer of sock´n´ roll, 187 sivua, Avain 2026. Kansikuva Satu Enstedt.
 
 
 
 

Heli Rantalan ensimmäinen nuortenromaani Pummi kertoi hiljattain ajokortin saaneesta Ahdista, joka ei kuuntele isänsä varoituksia, vaan lähtee pitkälle automatkalle yksinään ja joutuu liikenneonnettomuuteen. Ahdin saamat vammat ovat vakavia ja hän päätyy pyörätuoliin.
 
Kevättalven uutuuden, The summer of sock´n´ rollin, lähtötilanne muistuttaa Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta: helsinkiläinen 15-vuotias Hilla joutuu vasten tahtoaan kesälomalla enonsa hoteisiin jonnekin ”perähikiälle”, kun toimittajaisä lähtee työmatkalle Amazonin sademetsiin. 
 
Enolla on erilaisiin sukkiin erikoistunut sekatavarakauppa. Hilla on kaupassa kiireapulaisena ja pääsee samalla kartuttamaan parhaan ystävänsä Astan kanssa suunnitellun interrrail-matkan kassaa. 

Hillan hippihenkinen äiti asuu Tukholmassa ja tyttö odottaa kovasti 16-vuotispäiväksi luvattua tapaamista.
 
Tapa, jolla Rantala sommittelee sekä nuorista keskushenkilöistä että aikuisista sivuhenkilöistä karikatyyrejä, tuo mieleen 1990-luvun nuortenkirjat ja niiden aikaansa sidotun maailmankuvan. 
 
Heli Rantala viljelee taajaan omaperäisiä ja rempseitä kielikuvia.
 
Hillalla on sana hallussa: hän testaa usein paikkakunnan asukkaita käyttämällä reteää, siekailematonta kieltä. 
 
Kun miesasiakas – joka sitten paljastuu kaupunginjohtajaksi – tiedustelee sukkaostosten lomassa kauppa-apulaisen vaikutelmia paikkakunnasta, Hilla toteaa paikan olevan ”kuin syylä Suomi-neidon sisäreidessä”. 
 
Toisaalla Hilla sadattelee kohtaloaan ”homehtua tässä munasuojahiessä paistetun korvavaikun hajuisessa pikkukaupungissa”. 
 
Hilla tutustuu enon kalakaverien kaksosiin, Benjamiinin ja Roihin, mutta odotustenvastaisesti kummankaan kanssa ei synny mitään kaveruutta syvempää yhteyttä: 
 

Kun katseemme kohtaavat riisin ja tofukastikkeen yläpuolella, vatsani kääntyy Roin ruskeiden silmien lumouksesta ympäri kuin pikkupöksyt linkouksessa – – Roin velmu hymy saa jalkani veteliksi kuin lautasen reunalle jäähtyneet nuudelit. Ja taas kun kundi avaa suunsa, hänen juttunsa ovat kuivia kuin kevätkääryleen kuori.

Absurdit kielikuvat rakentavat Hillan rempseää luonnekuvaa, mutta Rantala viljelee niitä niin taajaan, että maneerin vaarat ovat ilmeiset.  
 
Toimen tyttönä Hilla päättää kohentaa enonsa elämää edistämällä juonikkaasti tämän seurustelukuvioita. Vähin erin hän ryhtyy myös pelastamaan enon konkurssikypsää liiketoimintaa päivittämällä sukkavarastoa houkuttelevammaksi luovalla tuunaamisella.  
 
Hillan bisnesideat laajentuvat  myös ravintolapalveluihin, kun hän ottaa sukkakaupan valikoimaan enon potentiaalisen naisystäväkandidaatti Annukan leipomia piirakoita: ”Sana levisi puskaradion avulla kuin silmäpako ja piirakoista tuli parissa päivässä sensaatio”.
 
Hillan itsevarman ja sanavalmiin olemuksen takaa lukijalle paljastuu vähin erin tytön kipupisteet: hän on jo pienestä pitäen joutunut pärjäämään omillaan, koska äiti ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi.  Onneksi vähitellen viimeisetkin fanituksen rippeet karisevat, ja Hillan äitisuhde normalisoituu. 

Yksi taitekohta on Hillan vintiltä löytämä äidin nuoruuden päiväkirja ajalta, jolloin tämä huomaa tulleensa yllättäen raskaaksi. Abortti ei äidin vakaasta tahtotilasta huolimatta tullut enää kyseeseen, koska raskaus oli jo edennyt liian pitkälle. 
 
Hilla viettää juhannusta ja 16-vuotissyntymäpäivää Roin ja Benjaminin perheen mökillä. Järven rannalla Roi ja Hilla käyvät syvällisen keskustelun, joka kirkastaa Hillan ajattelua ja auttaa häntä  näkemään äitinsä nuoruuden tötöilyt uudessa valossa:
 

–      Eikö maailma ole vähän liian kaunis ja ihmeellinen ollakseen pelkkää sattumaa ja vahinkoa? kysyn ja vilkaisen Benjaminia. – –  

– Joko jokainen on vahinko tai jokainen on täällä tarkoituksella, sanon. 

 
Romaanin lopussa Annukka ja Hilla lähtevät vielä spontaanille road-tripille Turkuun Annukan kuolleen miehen moottoripyörällä. Hieman irralliseksi jäävää, joskin mielialaa ja tulevaisuuden uskoa tervehdyttävällä visiitillä he kohtaavat jopa rock-muusikko Michael Monroen! 
 
Avaimen blogissa Heli Rantala kertoo mm. siitä, kuinka teini-iän kirjailijahaaveet ovat vastanneet todellisuutta ja millaisille äärirajoille hän on ajanut itsensä hankkiakseen tietoa romaaniensa erityisistä aihepiireistä. 

 

 

 

  

Energisoiva seikkailu

 

Anne Muhonen: Salama-Anteri, 159 sivua. Kuvitus Anne Muhonen. Hertta Kustannus 2026. 
 




Säeromaanit ovat jo vakiintuneet osaksi nuortenkirjatarjontaa. 

Kotimaisten säeromaanien määrä on tuntuvasti lisääntynyt viime vuosina. 

Suomennettuihin, lähinnä yhdysvaltalaisiin säeromaaneihin verrattuna kotimaiset verrokit ovat usein sivumäärältään suppeampia ja samalla tietoisempia säeromaanin mahdollisuuksista leikitellä tietoisesti kielen ja rytmin lavealla rekisterillä.
 
 
Anne Muhonen on tehnyt aiemmin kiinnostavia kokeiluja niin säeromaanin  kuin helppolukuisen, kuvitetun nuortenkirjallisuudenkin tontilla.
 
Kevään uutuus Salama-Anteri on kuitenkin säeromaaniksi hienoinen pettymys: siitä nimittäin puuttuu säeromaanille  ominainen kerronnan intensiteetti  lähes  kokonaan. 

Tarina olisi ollut jopa helpompi omaksua ja lukea suorasanaisena, perinteisenä nuortenkirjana runsaan replikoinnin ja kuvailevan tyylinsäkin takia.
 
Äiti lähettää 13-vuotiaan  Eelin  yhdessä isoveljensä ja tämän tyttöystävän kanssa käymään erakoituneen lasinpuhaltajan, Lasi-Kupasen,  luokse tarkistamaan, että vanhuksella on kaikki hyvin. 

Meren äärellä elävät kyläläiset  pelkäävät tienoolla riehuvia hirmumyrskyjä ja maanjäristyksiä. Kylällä kerrotaan vieläkin, kuinka lasinpuhaltaja onnistui 20 vuotta sitten taltuttamaan myrskyn kehittelemällään Salama-Anterilla, elävällä ukkosenjohdattimella. 

Lasi-Kupanen varastoi myrskyn energiakentät kadonneisiin lasieläimiin, ja nyt Eelin pitäisi kanavoida voimat johonkin uuteen kohteeseen. 
 
Tavernassa nuoret kohtaavat Virven, joka johdattaa heidät Pimiöön ja Kalmankalliolle, missä Salama-Anterin tiedetään majailevan:
 

Kalevantulet leimahtelevat taivaanrannassa,

värjäävät pilvet ympärillä sinisiksi.
 
Virve on saman värinen,
heijastaa mekon sinistä sävyä
tummaa taivasta vasten,
kun astumme Nummitunnelista Kalmankallioille.
 
Ehkä se johtuu salamoiden välkkeestä,

mutta näyttää kuin myös Virve värähtelisi - - 

 
Tunnelma tiivistyy seesteiseksi kääntyvässä loppunousussa. Kauan kadoksissa ollut isäkin herää henkiin.
 
Säeromaani tarjoaa viitteitä nykyaikaan,  mutta toisaalta kyläläisten maailmankatsomus nojaa vanhaan perimätietoon, ennustuksiin ja taikauskoon. Käsityöammatteja kunnioitetaan ja kulutusesineitäkin pyritään korjaamaan aina jos suinkin mahdollista. 

Kenties kyse on dystooppisesta lähitulevaisuudesta, jossa luonnonkatastrofit vaikuttavat entistä enemmän yksilön elämään? 
 
Muhonen on tehnyt osan kuvituksista linopainantana. 

Eeli harjoittelee myös koulun päättötyötä varten puunkaivertamista, missä käytetään samantyyppisiä työvälineitä kuin linopainannassa. Eelin takautumien kuvaamisessa Muhonen käyttää sarjakuvakerrontaa.  

Aivasteleva vesihiisi Verlan tehdasmuseossa

 

J

Juha-Pekka Koskinen: Mysteerijengi: Kosken kummajainen. Kuvittanut Saana Nyqvist. 91 sivua. Karisto 2026.

 

Todellisiin paikkoihin sijoittuva lastenkirjoja on taatusti ollut kautta aikojen. 

Havahduin tätä miettimään kartoittaessani tammikuussa edesmenneen Maijaliisa Dieckmannin tuotantoa. Likipitäen kaikki hänen lasten- ja nuortenkirjansa sijoittuvat tietylle paikkakunnalle!
 
Olisi kiinnostavaa selvittää, kuinka paljon esimerkiksi museot ja muut matkailukohteet osaavat hyödyntää paikkasidonnaisia lastenkirjoja omassa markkinoinnissaan. Löytyykö esimerkiksi Laura Ertimon ja Maria Sannin Ateneumin arvoitus Ateneumin taidemuseon museokaupasta? 
 
Juha-Pekka Koskisen Mysteerijengi-sarjassa on aiemmin ilmestynyt neljä osaa. 
 
Neljä lasta, Nico, Mimosa, Elina ja Iivo, sekä  museoalalla aiemmin työskennellyt yhden lapsen isotäti Elina ovat ratkoneet pieniä mysteereitä esimerkiksi Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa ja Kansallismuseossa.

 

Saana Nyqvistin kuvituksessa Mysteerijengi esiintyy
usein yhtenäisenä joukkona. Nyqvistin kuvitusta 
Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Mysteerijengi:
Kosken kummajainen (Karisto 2026).

 

Mysteerijengillä on taipumus vetää  ”puoleensa kummajaisia aina, ja jos niille käänsi selkänsä, ne putkahtivat esiin vaikka limpsapullosta”. 

 
 
Kevään uutuudessa ja sarjan päättävässä viidennessä osassa Mysteerijengiläiset lähtevät Kouvolan lähellä sijaitsevaan  Verlan tehdasmuseoon. 

Elinan ystävän tytär tarvitsee koiravahteja ulkomaanmatkansa ajaksi, ja jengiläiset ovat valmiita apuun. 
 
Museo-oppaana työskentelevä ikämies Aukusti kaipaa lasten apua: joku kastelee tehdasmuseon lattioita alvariinsa. 
 

–   Nappaatte kiinni sen otuksen ja sanotte sille, ettei Aukustin tehtaaseen tulla vettä loiskottelemaan. Jukopliut, jos se kurkkaa kierroksen aikana jonkin koneen takaa ja säikyttää vieraat, tänne ei tule enää kukaan. 

 

Nico havaitsee koiralenkillä jotakin tavatonta: omituinen otus on
nousemassa kanavan seinämää pitkin. Saana Nyqvistin kuvitusta
Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Mysteerijengi:
Kosken kummajainen (Karisto 2026).

Koskinen ei sommittele kaikkein perinteisintä dekkarijuonta: syyllisen jäljittämisessä tarvitaan onnea ja ennakkoluulottomuutta, eikä suomalaisen kansanperinteen tuntemuksestakaan ole haittaa. 

Monien lasten dekkarisarjojen tapaan Mysteerijengiläisten erityistaidoista ja mielenkiinnon kohteista on hyötyä mysteerien ratkaisuissa.

 
Saana Nyqvistin nelivärikuvituksessa ei juurikaan luoda tunnistettavaa museomiljöötä: toiminnallisen kuvituksen sijaan näytetään usein nelikko poseeraamassa ryhmäkuvissa.

Kirjan sisäkansiin olisi  kernaasti voinut laittaa Verlan museoalueen kartan.