”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”

Satu-Lotta Pitko: Ole minulle yöperhonen, 205 sivua, Myllylahti 2026. Kansikuva Riikka Pihlajamaa.
 
 

Salma ei voinut käsittää, miksi pitäisi sännätä pussailemaan ja tekemään muita rakkausjuttuja vain siksi, että kuudes luokka vaihtuisi seitsemänteen. Seitsemänhän olisi pelkkä numero koulukirjojen ja -vihkojen kansissa. Mikään muu ei muuttuisi, vaikka koko luokka olikin pauhannut yläkoulusta jo kutosen alusta asti. Melkein kaikilla oli kerrottavana kammottavia huhuja ilkeistä yseistä ja niiden pärisevästä mopojengistä, siitä kuinka poliisit tulisivat ratsaamaan repuista nuuskaa ja vapea, ja kirjoittamattomista säännöistä, joiden vuoksi hikarit ja muut luuserit löytäisivät varmuudella päänsä koulun vessanpöntöistä.

 

Alakoulun päättyminen näyttäytyy usein varhaisnuortenkirjoissa lapsuuden loppuna. 
 
Tällaistä siirtymää kuvaa myös Satu-Lotta Pitkon Ole minulle yöperhonen. 

Pitko debytoi pari vuotta sitten lastenromaanilla  Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

 Salma ja Meea ovat olleet erottamattomat ystävät jo eskarista alkaen. 

 

–      –  Paita ja peppu, raita ja reppu, tähtiin kirjoitetut ja yhteen kasvaneet, toistensa puutuvat palat ja kosmiset kaksoset.

 
Alakoulun viimeiselllä kevätlukukaudella Salma huomaa ystävässä tapahtuneen muutoksen: 
 

Hän oli huomannut tuhahdukset ja silmien pyörittelyn, pitkät katseet eri suuntiin kuin ennen, äänettömät kuiskaukset, jotka haikailivat jotain, mikä oli heille vielä tuntematonta. 

 
Meea kiinnostuu aiempien yhteisten rituaalien, mielenkiinnonkohteiden  ja höpöttelyn sijaan yht äkkiä samoista asioista kuin ”luokan kaaritukitytöt”, jotka vertailevat keskenään rintaliivien kuppikokoja.  
 
Koulun pihalla järjestetyt bileet sysäävät ystävykset hetkeksi erilleen. Tapa, jolla teos kuvaa murrosiän fyysistä ja psyykkistä eritahtisuutta ja luonteenpiirteistäkin johtuvia eroja, on oivaltava. 

Tytöillä on yhtäältä vimmainen halu tehdä pesäero lapsuuteen: ”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”, mutta kurssinmuutos tai kypsyminen  ei tapahdu hetkessä, ja toisalta  lapsuuden huolettomassa auvossakin olisi vielä mukava aika-ajoin viihähtää. 
 
 
Salma ja Meea pääsevät kumpikin vuorollaan kertomaan tapahtumista ja mielenliikkeistään omasta näkökulmastaan. 

Meealla on ylisuojelevat vanhemmat, joiden huomio tuntuu menevän autistisen isosiskon tarpeiden tyydyttämiseen. 

Salma puolestaan kipuilee häneen iskostetun hymytytön ja ”sääntösipulin” määreiden puristuksessa. 

Tyttöjen vanhemmat ilmoittavat heidät lupaa kysymättä kesäleirille, joka muodostuukin lopulta monella tapaa käänteentekeväksi. Salma saa huomata, että vanha sanonta ”hädässä ystävä tunnetaan”  pitää paikkaansa.
 
Ystävyyssuhteiden muuttumisen lisäksi Satu-Lotta Pitko kuvaa kouluyhteisöä sympaattisesti: oppilaiden ja opettajien suhde on luonteva ja molemmin puolin arvostava: tämä  tulee kauniisti esille luokanvalvojan (jolle oppilaat ovat antaneet lempinimen Liikkis) kirjallisesta tehtävästä laatia lista asioista, joita he oppilaat aikovat tehdä kesän aikana.  

Varhaisnuortenromaanin nimi viittaa Salman tavoitteeseen pongata kesällä kymmenen erilaista perhoslajia, mutta se antaa mielestäni Riikka Pihlajamaan haaveellisen kansikuvankin kanssa vähän väärän kuvan teoksen tunnelmasta ja keskeisistä aihepiireistä.

 

 

Elämän sattumanvaraisuus voi tuoda myös paljon hyvää

Heli Rantala: The summer of sock´n´ roll, 187 sivua, Avain 2026. Kansikuva Satu Enstedt.
 
 
 
 

Heli Rantalan ensimmäinen nuortenromaani Pummi kertoi hiljattain ajokortin saaneesta Ahdista, joka ei kuuntele isänsä varoituksia, vaan lähtee pitkälle automatkalle yksinään ja joutuu liikenneonnettomuuteen. Ahdin saamat vammat ovat vakavia ja hän päätyy pyörätuoliin.
 
Kevättalven uutuuden, The summer of sock´n´ rollin, lähtötilanne muistuttaa Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta: helsinkiläinen 15-vuotias Hilla joutuu vasten tahtoaan kesälomalla enonsa hoteisiin jonnekin ”perähikiälle”, kun toimittajaisä lähtee työmatkalle Amazonin sademetsiin. 
 
Enolla on erilaisiin sukkiin erikoistunut sekatavarakauppa. Hilla on kaupassa kiireapulaisena ja pääsee samalla kartuttamaan parhaan ystävänsä Astan kanssa suunnitellun interrrail-matkan kassaa. 

Hillan hippihenkinen äiti asuu Tukholmassa ja tyttö odottaa kovasti 16-vuotispäiväksi luvattua tapaamista.
 
Tapa, jolla Rantala sommittelee sekä nuorista keskushenkilöistä että aikuisista sivuhenkilöistä karikatyyrejä, tuo mieleen 1990-luvun nuortenkirjat ja niiden aikaansa sidotun maailmankuvan. 
 
Heli Rantala viljelee taajaan omaperäisiä ja rempseitä kielikuvia.
 
Hillalla on sana hallussa: hän testaa usein paikkakunnan asukkaita käyttämällä reteää, siekailematonta kieltä. 
 
Kun miesasiakas – joka sitten paljastuu kaupunginjohtajaksi – tiedustelee sukkaostosten lomassa kauppa-apulaisen vaikutelmia paikkakunnasta, Hilla toteaa paikan olevan ”kuin syylä Suomi-neidon sisäreidessä”. 
 
Toisaalla Hilla sadattelee kohtaloaan ”homehtua tässä munasuojahiessä paistetun korvavaikun hajuisessa pikkukaupungissa”. 
 
Hilla tutustuu enon kalakaverien kaksosiin, Benjamiinin ja Roihin, mutta odotustenvastaisesti kummankaan kanssa ei synny mitään kaveruutta syvempää yhteyttä: 
 

Kun katseemme kohtaavat riisin ja tofukastikkeen yläpuolella, vatsani kääntyy Roin ruskeiden silmien lumouksesta ympäri kuin pikkupöksyt linkouksessa – – Roin velmu hymy saa jalkani veteliksi kuin lautasen reunalle jäähtyneet nuudelit. Ja taas kun kundi avaa suunsa, hänen juttunsa ovat kuivia kuin kevätkääryleen kuori.

Absurdit kielikuvat rakentavat Hillan rempseää luonnekuvaa, mutta Rantala viljelee niitä niin taajaan, että maneerin vaarat ovat ilmeiset.  
 
Toimen tyttönä Hilla päättää kohentaa enonsa elämää edistämällä juonikkaasti tämän seurustelukuvioita. Vähin erin hän ryhtyy myös pelastamaan enon konkurssikypsää liiketoimintaa päivittämällä sukkavarastoa houkuttelevammaksi luovalla tuunaamisella.  
 
Hillan bisnesideat laajentuvat  myös ravintolapalveluihin, kun hän ottaa sukkakaupan valikoimaan enon potentiaalisen naisystäväkandidaatti Annukan leipomia piirakoita: ”Sana levisi puskaradion avulla kuin silmäpako ja piirakoista tuli parissa päivässä sensaatio”.
 
Hillan itsevarman ja sanavalmiin olemuksen takaa lukijalle paljastuu vähin erin tytön kipupisteet: hän on jo pienestä pitäen joutunut pärjäämään omillaan, koska äiti ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi.  Onneksi vähitellen viimeisetkin fanituksen rippeet karisevat, ja Hillan äitisuhde normalisoituu. 

Yksi taitekohta on Hillan vintiltä löytämä äidin nuoruuden päiväkirja ajalta, jolloin tämä huomaa tulleensa yllättäen raskaaksi. Abortti ei äidin vakaasta tahtotilasta huolimatta tullut enää kyseeseen, koska raskaus oli jo edennyt liian pitkälle. 
 
Hilla viettää juhannusta ja 16-vuotissyntymäpäivää Roin ja Benjaminin perheen mökillä. Järven rannalla Roi ja Hilla käyvät syvällisen keskustelun, joka kirkastaa Hillan ajattelua ja auttaa häntä  näkemään äitinsä nuoruuden tötöilyt uudessa valossa:
 

–      Eikö maailma ole vähän liian kaunis ja ihmeellinen ollakseen pelkkää sattumaa ja vahinkoa? kysyn ja vilkaisen Benjaminia. – –  

– Joko jokainen on vahinko tai jokainen on täällä tarkoituksella, sanon. 

 
Romaanin lopussa Annukka ja Hilla lähtevät vielä spontaanille road-tripille Turkuun Annukan kuolleen miehen moottoripyörällä. Hieman irralliseksi jäävää, joskin mielialaa ja tulevaisuuden uskoa tervehdyttävällä visiitillä he kohtaavat jopa rock-muusikko Michael Monroen! 
 
Avaimen blogissa Heli Rantala kertoo mm. siitä, kuinka teini-iän kirjailijahaaveet ovat vastanneet todellisuutta ja millaisille äärirajoille hän on ajanut itsensä hankkiakseen tietoa romaaniensa erityisistä aihepiireistä. 

 

 

 

  

Energisoiva seikkailu

 

Anne Muhonen: Salama-Anteri, 159 sivua. Kuvitus Anne Muhonen. Hertta Kustannus 2026. 
 




Säeromaanit ovat jo vakiintuneet osaksi nuortenkirjatarjontaa. 

Kotimaisten säeromaanien määrä on tuntuvasti lisääntynyt viime vuosina. 

Suomennettuihin, lähinnä yhdysvaltalaisiin säeromaaneihin verrattuna kotimaiset verrokit ovat usein sivumäärältään suppeampia ja samalla tietoisempia säeromaanin mahdollisuuksista leikitellä tietoisesti kielen ja rytmin lavealla rekisterillä.
 
 
Anne Muhonen on tehnyt aiemmin kiinnostavia kokeiluja niin säeromaanin  kuin helppolukuisen, kuvitetun nuortenkirjallisuudenkin tontilla.
 
Kevään uutuus Salama-Anteri on kuitenkin säeromaaniksi hienoinen pettymys: siitä nimittäin puuttuu säeromaanille  ominainen kerronnan intensiteetti  lähes  kokonaan. 

Tarina olisi ollut jopa helpompi omaksua ja lukea suorasanaisena, perinteisenä nuortenkirjana runsaan replikoinnin ja kuvailevan tyylinsäkin takia.
 
Äiti lähettää 13-vuotiaan  Eelin  yhdessä isoveljensä ja tämän tyttöystävän kanssa käymään erakoituneen lasinpuhaltajan, Lasi-Kupasen,  luokse tarkistamaan, että vanhuksella on kaikki hyvin. 

Meren äärellä elävät kyläläiset  pelkäävät tienoolla riehuvia hirmumyrskyjä ja maanjäristyksiä. Kylällä kerrotaan vieläkin, kuinka lasinpuhaltaja onnistui 20 vuotta sitten taltuttamaan myrskyn kehittelemällään Salama-Anterilla, elävällä ukkosenjohdattimella. 

Lasi-Kupanen varastoi myrskyn energiakentät kadonneisiin lasieläimiin, ja nyt Eelin pitäisi kanavoida voimat johonkin uuteen kohteeseen. 
 
Tavernassa nuoret kohtaavat Virven, joka johdattaa heidät Pimiöön ja Kalmankalliolle, missä Salama-Anterin tiedetään majailevan:
 

Kalevantulet leimahtelevat taivaanrannassa,

värjäävät pilvet ympärillä sinisiksi.
 
Virve on saman värinen,
heijastaa mekon sinistä sävyä
tummaa taivasta vasten,
kun astumme Nummitunnelista Kalmankallioille.
 
Ehkä se johtuu salamoiden välkkeestä,

mutta näyttää kuin myös Virve värähtelisi - - 

 
Tunnelma tiivistyy seesteiseksi kääntyvässä loppunousussa. Kauan kadoksissa ollut isäkin herää henkiin.
 
Säeromaani tarjoaa viitteitä nykyaikaan,  mutta toisaalta kyläläisten maailmankatsomus nojaa vanhaan perimätietoon, ennustuksiin ja taikauskoon. Käsityöammatteja kunnioitetaan ja kulutusesineitäkin pyritään korjaamaan aina jos suinkin mahdollista. 

Kenties kyse on dystooppisesta lähitulevaisuudesta, jossa luonnonkatastrofit vaikuttavat entistä enemmän yksilön elämään? 
 
Muhonen on tehnyt osan kuvituksista linopainantana. 

Eeli harjoittelee myös koulun päättötyötä varten puunkaivertamista, missä käytetään samantyyppisiä työvälineitä kuin linopainannassa. Eelin takautumien kuvaamisessa Muhonen käyttää sarjakuvakerrontaa.