Runeberg Junior -palkitussa kuvakirjassa julkea kissa ei kaihda keinoja saadakseen aina vain lisää ruokaa

  

 

Ted Forsström & Åsa Lucander: Sapuskaa Sulolle! Suomentanut Johannes Ekholm. 36 sivua. Teos 2025. 

 
Runeberg Junior -palkinto  on hetki sitten Porvoossa myönnetty Ted Forsströmille  ja Åsa Lucanderille kuvakirjasta Stivens fat är utan mat (Förlaget), joka on suomennettu nimellä Sapuskaa Sulolle.

 
 

Runeberg Junior -palkinto keskittyy 6–9-vuotiaille suunnattuihin lastenkirjoihin. 

Niinpä myös ehdolle on asetettu lastenromaanien ja  helppolukuisten lukutaidon alkuun suunnattujen kirjojen rinnalle myös kuvakirjoja ja runokuvakirjoja.   

Ennätys kuvakirjojen osalta tehtiin ensimmäisenä jakovuonna kymmenen vuotta sitten, kun ehdolle asetettiin peräti neljä kuvakirjaa!  

Kuitenkin vasta nyt palkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa kuvakirjalle.
 
Aikuisista koostuva esivalintaraati perusteli ehdolle asettamistaan seuraavasti: 
 

Hassu ja lämminhenkinen, riimitelty tarina Stiven-kissasta, joka pyörittää koko perhettä vaatimalla loputtomasti ruokaa kuppiinsa. Tarina on tunnistettava etenkin kissanomistajille. Niin kuvitus kuin teksti ovat tyyliltään leikitteleviä. Hurmaava ja nokkela kirja, joka jättää hymyn huulille.

 
Kymmenen ehdokaskirjan joukosta lopullisen valinnan teki 146 porvoolaista esikoululaisista ja 1–2-luokkalaisista koostuva raati. Palkinnon saajasta järjestettiin äänestys. 

Palkinnonjakojuhlassa lasten omia perusteluja ei tosin luettu ääneen lainkaan.  
 
Suomenruotsalaisesta kulttuuritahdosta ja lastenkulttuurin vakavasti ottamisesta kertoo sekin, että palkintosummaa on juhlavuoden kunniaksi ja osoitukseksi laadukkaan lastenkirjallisuuden tärkeydestä korotettu aiemmasta 10 000 eurosta 15 000 euroon. 

Palkintoa rahoittavat vuorovuosin Borgåbladet ja Porvoon kaupunki. 

Toivoisin muidenkin lasten- ja nuortenkirjapalkintoja jakavien tahojen ottavan mallia tällaisesta suoraselkäisyydestä! 

Runeberg Junior -palkintoa voi pitää myös kannustavana esimerkkinä yritysyhteistyöstä lastenkulttuurin rahoituksessa.

 

Runeberg Junior -lapsiraati antoi myös kunniamaininnan Tuutikki Tolosen lastenromaanille Marsu ja lumpeena kellumisen taito (WSOY 2025, kuv. Reetta Niemensivu). 
Olen arvioinut sen Lastenkirjahyllyssä viime vuoden toukokuussa. 






 

Nälkäisestä Sulo-kissasta kertova kuvakirja on toteutukseltaan jopa yllättävän perinteinen, joskin sekä tekstissä että kuvituksessa on hersyvää huumoria.  
 
Asetelma alati nälkäisestä kissasta on entuudestaan tuttu vaikkapa Karvinen-sarjakuvista. 

Sulon isäntäperheen taipumus kulinarismiin näkyy myös
keittiön kirjahyllyssä. Åsa Lucanderin kuvitusta Ted Forsströmin
tekstiin kuvakirjassa Sapuskaa Sulolle! (Teos 2025).

 

Sulo-kissan julkeudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Se höynäyttää mennen tullen kaikkia perheenjäseniä, jotka velvollisuudentunnossaan, hajamielisyyksissään tai kesken etätöiden lankeavat kukin vuorollaan täyttämään Sulon ruokakupin. 

 

Jo ensimmäisellä aukeamalla esitellään hauskasti perheen intohimoista suhdetta ruoanlaittoon, kun Sulo lekottelee keittiön keittokirjahyllyllä.

Sulon taipumus aiheuttaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita
havainnollistuu kuvituskuvassa, jossa Åsa Lucander korostaa ehtiväisen
kissan etenemistä simultaanisena havainnekuvana. Lucanderin
kuvitusta Ted Forsströmin tekstiin kuvakirjassa 
Sapuskaa Sulolle! (Teos 2025).

 

Sulon repliikit tai ajatukset erottuvat muusta tekstistä omalla lihavoidulla fontilla.

 

Tarinan kliimaksi jätetään luonnollisesti viimeisille sivuille. 

Perhe tekee ryhtiliikkeen ja pyrkii jatkossa huolehtimaan siitä, että lemmikkiä ei enää ruokita ähkyn partaalle. 

Mutta mitä tekeekään Sulo?

 

Protestina ja syvästi loukattuna se lähtee naapuriin kerjäämään kinkkua…

Ajankuva tämäkin: tuskin on aiemmin kuvakirjassa
esitetty vanhemman osallistumista etäpalaveriin!
Åsa Lucanderin kuvitusta Ted Forsströmin
tekstiin kuvakirjassa Sapuskaa Sulolle! (Teos 2025).

Todennäköisesti lapsi- ja aikuislukija tulkitsevat kirjaa hieman eri kulmista: lapsi samastuu herkkuja siekailematta ahmivaan kissaan, kun taas aikuinen saattaa havahtua siihen, että säännöt, kuri ja keskittyminen olennaiseen voivat olla tae koko perheen hyvinvoinnille. Jostain syystä näitä hyveitä on vain niin vaikea noudattaa hektisen arjen käänteissä. 

 

Åsa Lucander tavoittaa Sulon olemukseen muikeutta ja osuvaa elekieltä.

Sapuskaa Sulolle on myös yksi kuvakirjoille jaettavan, viime vuonna ensimmäistä kertaa jaetun Limmi-palkinnon kuudesta ehdokkaasta.

Ehdolle on eilen asetettu myös nämä viisi kuvakirjaa:

Vuokko Hurme & Noora Katto: Hirveä ikävä, Into

Malin Klingenberg & Maria Sann: Vanhukset, suom. Outi Menna, S&S 2025

Mila Teräs & Satu Kettunen: Simpukkakupunki, Karisto 2025

Maria Vilja: Juuli, isoveli ja hurja liuku, WSOY 2025

 

Mörköterapiaa kahdessa kuvakirjassa

Maryam Razavi & Saara Obele: Mimi ja mörkö, Otava 2025.
 
Elina Hirvonen & Mervi Lindman: Prinsessa Rämäpää: Mörön oma kirja, Tammi 2025. 
 
 

 
Maryam Razavi on suomalainen malli, stylisti ja juontaja, joka muutti pikkulapsena iranilaisten vanhempiensa kanssa Suomeen. 

Razavin ensimmäinen lastenkirja, kuvakirja Mimi ja Mörkö  on saanut alkunsa Razavin oman lapsen peloista. 
 
Leikki-ikäinen Mimi tuntee olonsa äkkiä turvattomaksi omassa kodissa:

Sillä on isot silmät, valtavat pyöreät korvat, värikkäät sotkuiset hiukset, iso suu, isot hampaat ja pitkä häntä, jonka päässä on oranssi tupsu.

Aamulla herätessä tuttu ja turvallinen koti tuntuu äkkiä olevan
Mimin mielestä vinksallaan sinne tunkeutuneen oudon tyypin takia.
Saara Obelen kuvitusta Maryam Razavin tekstiin kuvakirjassa
Mimi ja mörkö (Otava 2025).

 

 

Äiti suhtautuu tyttären ilmoitukseen asiallisesti. 

Jospa otus  suostuisi näyttäytymään, kun äiti ja Mimi järjestäisivät olohuonediskon? Isäkin valmistaa mörkösmoothien.
 
Pelkoon suhtaudutaan  siis rationaalisesti ja arkisesti.

Kukaan ei kyseenalaista Mimin mielikuvitusta saati mörön olemassaoloa. 

Illan tullen Mörkö on tullut jo niin tutuksi, että Mimi järjestää sille petipaikan vuoteensa ja isosiskon sängyn väliin. 

Pelkoa liennytetään  isän aloitteesta mörkösmoothiella!
Saara Obelen kuvitusta Maryam Razavin tekstiin kuvakirjassa 
Mimi ja mörkö (Otava 2025). 

 

Lastenkirjailijoina debytoivien julkkisten kirjoja kustannustoimitetaan omien havaintojeni mukaan kevyellä kädellä ainakin tekstin pituuden suhteen. 

Siinä missä monien ”ammattikirjailijoiden” kuvakirjatekstit ovat jo sopivan kompakteja, niin julkkisten tekstin mittaa ei – syystä tai toisesta –  samassa mitassa säädellä.
 
Saara Obelen kuvitustyylissä on sekä värityksen että hahmojen suunnittelun osalta tunnistettava ripaus 1980-luvun retronostalgiaa.

 

Elina Hirvosen ja Mervi Lindmanin kuvakirjassa Prinsessa Rämäpää ja mörkötaika (2024) esiintynyt mörkö on saanut aivan oman kuvakirjan. Se tekee samalla vaivihkaisesti esilehdeltä löytyvän Muumipappa ja meri -muumikirjan  sitaatin kautta kunniaa myös Tove Janssonin muumikirjojen Mörölle. 

Hirvosen ja Lindmanin luoma Mörkö-hahmo haluaa oikoa siihen liitettyjä uskomuksia ja ennakkoluuloja.
 
Mörköä myös närästää se, että lasten oletetaan olevan tietynlaisia, niin luonteeltaan kuin kiinnostuksen kohteiltaankin. 

Mörön lähestymisyritykset lasten kanssa menevät mönkään, 
kun lapsiin on iskostunut mörön pelko. Mervi Lindmanin
kuvitusta Elina Hirvosen tekstiin kuvakirjassa Mörön oma kirja
 (Tammi 2025). 

 
Mörkö saa kuitenkin huomata, että lujaan piintyneiden ennakkoluulojen kumoaminen on vaikeaa ja hidasta. 

Mörkö on kiertänyt ympäri maailmaa, ja päätyy lopulta Suomeen ja Prinsessa Rämäpään sängyn alle.

Lapsen ennakkoluulottomuus ja rohkeus ”piirtävät” Mörön näkyväksi: 

 
Minusta tuli pehmeä, värikäs ja iloinen. Sain takaisin kaiken, minkä olin satojen vuosien aikana menettänyt. 

 
Mervi Lindmanin humoristinen ja yksityiskohtien täyttämä kuvitus liudentaa pelkoa ja jännitystä.

Tässä vaiheessa sekä Mörön että lapsen pelkokertoimet
ovat jo asettuneet ja molemmat ottavat rennosti. Tarkkasilmäinen
voi pongata lastenhuoneen lattialta myös Tove Janssonin
Muumipappa ja meri -kirjan. Mervi Lindmanin
kuvitusta Elina Hirvosen tekstiin kuvakirjassa 
Mörön oma kirja (Tammi 2025). 

Kirjan lopussa on vielä täytettävä ystäväkirja, johon lapsi voi kirjoittaa itse tai aikuisen avustamana omat tietonsa.
 

Vilja-Tuulia Huotarisen nuoruuden vimmasta helisevä nuortenromaani näyttää, kuinka otetaan ja saadaan tilaa kasvamiseen

 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kaikki Saharasta. 188 sivua. Tammi 2026. Kansikuva Laura Lyytinen.

 
 

Nuori ja teini, ne on vanhanaikaisia sanoja, mehän eletään tässä ja nyt. Saisiko sitä olla vain ihminen? Jokin elollinen olento? 

 
Näin pohtii Vilja-Tuulia Huotarisen juuri ilmestyneen Kaikki Saharasta -nuortenromaanin päähenkilö, 15-vuotias Sahara.

Sahara asuu Vantaanjoen varrella Vanhankaupunginkosken maisemissa. Hän ottaa tilaa ja maisemaa haltuunsa parkourin avulla. 

Sahara nauttii liikuntalajista erityisesti sen vaatiman ponnistuksen, ketteryyden ja tasapainon vuorottelun takia. Näistä samoista taidoista on hyötyä myös elämässä. 

Saharalle parkour on myös keino olla yhteydessä maailmaan tilanteessa, jossa hän

 ”on enemmän kuin ennen” ja jossa hän toisaalta vie äkkiä liikaa tilaa. 

 

 
Äidin mielestä Sahara on pahimmassa mahdollisessa iässä:
 

Pahin ikä ikinä. Sitä paitsi hän on oikeassa. Kesästä lähtien on tuntunut siltä kuin jokin sisällä lämpenisi koko ajan. Ihan kuin ihoni pehmenisi ja veri virtaisi nopeammin, kiehuisi. Siksi avauduin Tiolle. Puhuin niin kuin puhuin, ja tässä on lopputulos. Ei enää Tioa.

 
Romaanin jännite syntyy, kun Saharan paras ystävä Tio muuttaa Kokkolaan. 

Ennen muuttoa Sahara on tunnustanut rakkautensa Tiolle, mutta kokee tulleensa torjutuksi.
 
Ero ystävästä on Saharan mielestä verrattavissa kuolemaan. Hän traumatisoituu ja lakkaa puhumasta. 
 
Samalla Sahara huomaa siirtyneensä uuteen aikaan ja elämänvaiheeseen, jossa ongelmista ei enää pääse yli juoksemalla.  
 
Pikaistuksissaan hän lähtee Rovaniemelle Keitoon kapakkaan, missä hänen edesmenneen isänsä bändi keikkailee. Matkalla Sahara pysähtyy myös Kokkolaan tapaamaan Tioa.  
 
Matkan eri vaiheissa hän saa paljon apua ja tukea. 
 
Tärkein opas ja henkiystävä on muille näkymätön Xei, jolla on sininen irokeesi. 
 
Junamatkalla tukijoukkoihin liittyy vielä omalaatuinen konduktööri.
 
Myös salamyhkäinen ja tapahtumien kulkuun etäältä vaikuttava ”Johtokunta” on merkittävässä roolissa. Huotarinen liittää realistiseen kerrontaan maagisia elementtejä luontevasti. 

Matka Rovaniemelle vertautuu lopulta matkaan tuonpuoleiseen tai toiseen todellisuuteen. Matkan aikana Sahara penkoo muistojaan ja totuttelee samalla myös ajatukseen pian syntyvästä pikkusisaruksesta.  

Nuortenromaaneissa usein toistuva aihelma, nähdyksi tuleminen omana itsenään, tulee Saharan  kasvutarinassa kauniisti esille. 
 
 
Vilja-Tuulia Huotarinen sanoittaa poikkeuksellisen kauniisti ja silti omintakeisesti murrosiälle ominaisia kehon muutoksia: 
 

Lantion kaari kaartui ja kyynärpäihin uurtui vakoja. Karvat rehottivat villimmin. Ihan kuin huuletkin olisivat näyttäneet erilaisilta, niistä tuli pusuhuulet.

Huotarisen avaus nuortenkirjailijana oli kolmiosainen Silja-sarja (Karisto 2007–2010). Se  sai sytykkeen Anni Polvan muistoksi vuonna 2006 järjestetystä tyttökirjojen kirjoituskilpailusta, jonka Huotarisen käsikirjoitus  Siljan laulu voitti. 

 

Seuraavat nuortenromaanit valoa valoa valoa (2011) ja Kimmel (2014) ottivat jo Silja-sarjaa enemmän etäisyyttä perinteiseen tyttökirjallisuuteen. 

Tyttöys ja tyttökirjan kliseet – sekä  hyvässä että pahassa – näkyvät  kuitenkin kaikkien kolmen teoksen  pohjajuonteena, mutta samaan aikaan Huotarinen myös uudistaa genreä kyseenalaistamalla ja hätkähdyttämällä, sekä kielen että nuoruuden kuvauksen osalta. 

Teosten metafiktiivisen ja kohosteisen, mutta kaikkea itsetarkoituksellista alleviivaamista karttavan kerronnan ansiosta lukija pysyy valppaana. 
 
Kaikki Saharasta sisältää sekä konkreettista että vertauskuvallista aukkoisuutta (esimerkiksi kohdassa, jossa teoksen kiteyttävä motto puuttuu ja suluista löytyy vain maininta, että siihen sopisi lause filosofilta tai junan konduktööriltä. 

Toistuvasti Sahara myös viittaa ylimalkaisella mutta  hyvin tunnepitoisella ”Lina ja Meri ja koko kaveriporukka” -ilmaisulla tärkeimpään luottokaverien sidosryhmäänsä. 
 
 
Saharan äiti on kirjailija, ja tytär on luultavasti senkin takia hyvin tietoinen kielen rekisteristä ja kirjoittamisen lainalaisuuksista. 

Sahara myös viittaa taajaan äidin kirjoissaan viljelemiin juoniratkaisuihin ja vertauskuviin. 

Äitii on erityisen mieltynyt erilaisiin kivilajeihin ja  jopa isompiin kivenmurikoihin, joita löytyy eri puolilta kotia. 

Ylitulkintaa tai ei, itse näen  tässä  äidin kiviaddiktion kuvauksessa kunnianosoituksen Merja Otavan Priskalle (1959), joka aikanaan oli käänteentekevä,  suomalaista nuortenromaania radikaalisti uudistanut teos. 
 
Tavan takaa Sahara puhuttelee äitiään äitikullaksi viitaten tämän mielipiteisiin tai teosten ominaislaatuun. 
 
Kaikki Saharasta onkin kiinnostava myös perhedynamiikan kuvauksessaan: nuortenkirjoissa on nimittäin huomattavasti yleisempää, että niiden keskushenkilöt kapinoivat ja ottavat etäisyyttä vanhempiinsa. Saharan suhde äitiinsä on  sen sijaan luja. Tätä tunnesidettä ei edes ”Etelä-Suomen viimeinen hevari", äidin nolo miesystävä Santeri, pysty horjuttamaan.
 
 
Silti Sahara toteaa: ”Perhe on kamalan iso sana ja vie paljon tilaa”. 
 
Huotarisen kieli on samaan aikaan hyvin täsmällistä ja silti hurmaavasti helisevää ja rekisteriltään – nuortenromaaniksi – kokeilevaa: 
 
”Taivas näyttää nuuskalta ja sijaitsee liian korkealla täältä maasta katsottuna”. 
 
Tion paljaat nilkat ”leiskui kuin majakat” ja ”kadunpätkä on kuin musta metrilaku”. 
 
Tällainen kielen ja kerronnan rentous laajentaa toivon mukaan luontevasti nuoruudesta omintakeisesti mutta silti yleispätevästi kertovien kirjojen lukijakuntaa. 
 
Kustantaja Tammi ilmoittaa verkkosivuillaan teoksen edustavan lasten ja nuorten kaunokirjallisuutta, modernia kirjallisuutta ja nykykirjallisuutta. 

Hieman kryptiset määritelmät tuntuvat mielestäni keinotekoisilta: toki nuorille suunnatut, kieleltään ja sisällöltään kunnianhimoisesti laaditut romaanit tulisi nykyisin jo itsestäänselvästi laskea kaunokirjallisuuteen.