perjantai 11. heinäkuuta 2025

Elettiin sitä ennenkin












Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. Kuvittanut Väinö Heinonen. 172 sivua.  WSOY 2025.
 
Jarkko Juselius: Kadonnut kansa. Neandertalien arvoitus. Kuvittanut Anne Muhonen. Pieni Karhu 2024.

 






Koko klaani oli kerääntynyt iltanuotiolle. Kylässä asuu enemmän ihmisiä kuin kahdella ihmisellä on sormia, paitsi tietäjä Ukuralla, jonka toisesta kädestä luolakissa söi muutaman. Enää luolakissa ei kylään uskalla, mutta luola on jäljellä, tai useampikin. Niissä on mukava ja kuiva asua. Sateet eivät haittaa, ja talvellakin on melkein lämmin, tai ainakaan tuuli ei pääse pahasti sisään. Toisinaan he asuvat muualla, vähän siitä riippuen minne isot eläimet vaeltavat. / Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva

 

Muinaishistoriasta lapsille ja nuorille suunnattuja tietopainotteisia kirjoja on ilmestynyt reilun kymmenen vuoden aikana yllättävän paljon siihen nähden, että aihe edellyttää mittavaa taustatutkimusta. 

 

Roope Lipastin Ihmeellinen jääkausi (WSOY 2019, kuv. Juha Harju) ilmestyi helppolukuisessa Tietopalat-sarjassa. Uuden lastenkirjasarjan avaus, Kivikauden sankarit ja mammuttitulva, harppaa nyt jääkaudesta kivikaudelle.

 

Kuvitus on jyhkeää ja kiteyttää hyvin toiminnallisia 
kohtauksia. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa 
Kivikauden sankarit ja mammuttitulva

 


Lipasti ei uuvuta lukijaansa liian yksityiskohtaisella historiallisella faktalla, vaan tarjoilee kiinnostavia detaljeja kivikauden ihmisten elämästä vaivihkaa. 
 
Keskiössä ovat lapset Kivi ja Unna sekä kaksoset Viti ja Baar. 
Unnan vanhemmat ovat kadonneet ja Kivi pitää Unnaa sisarenaan. Kivi yrittää jatkuvasti päteä Unnan silmissä, ja niinpä poika lähtee omin päin uhmakkaana mammuttijahtiin.
 
Klaanin jäsenet liittävät kaksosiin taikauskoa. 
Kylän päällikkönä on Akura, ja hänen kaksosveljensä Ukura on puolestaan samaani. Sama työnjako odottaa myös kaksosia Vitia ja Baaria, mutta soveltuvuus kumpaankin tärkeään tehtävään selviää vasta lasten hieman vartuttua. 



Heimon ykkösmiehet, Akura ja Ukura, kuvataan karrikoiden.
Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa 
Kivikauden sankarit ja mammuttitulva

 

Unna ja kaksoset lähtevät Kivin perään, ja yhdessä lapset selvittävät syyn maan tärinälle jäljittäessään mammuttilauman sijainnin. He ystävystyvät laumasta erkaantuneen mammutinpoikasen kanssa ja pelastavat koko kylän joutumasta vedenpaisumuksen alle.
Unnan löytämä luola koituu kaikkien pelastukseksi. Luolasta löytyvä riipus antaa vihjettä siitä, että Unnan kadonneet vanhemmat ovat saattaneet yöpyä siellä joskus.
Näin ylläpidetään jännitystä myös tulevia jatko-osia silmällä pitäen.
 
Väinö Heinosen mustavalkoinen kuvitus luo jännitystä, piirtää komeita maisemia ja leikittelee perspektiiveillä taidokkaasti.

Helppolukuisissa, hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnatuissa kotimaisissa lastenkirjoissa kuvitus on lähes poikkeuksetta neliväristä, mutta Heinosen kuvitus tekee vaikutuksen myös mustavalkoisena. 



Vaihtelevat perspektiivit tuovat kuvitukseen myös 
 tarvittavaa jylhyyttä. 
Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa 
Kivikauden sankarit ja mammuttitulva

 


 

Jarkko Juselius on työskennellyt Yleisradiossa radiouutisten politiikan toimittajana. Vuosina 1981–1986 hän oli Keniassa Nairobissa Yleisradion kirjeenvaihtajana.

Kadonnut kansa, neandertalien arvoitus on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Aiemmin hän on tehnyt muutaman  yrityshistoriikin.  




 


Toisen heimon paremmat keihäät herättävät neandertalilaisissa 
hämmennystä. 
Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus





Kirjan väljä taitto ja asiakokonaisuuksien rytmittäminen omille riveilleen ja  kappaleisiin muistuttaa selkokirjallisuutta, mutta kieli itsessään ei silti  täytä selkokielen kriteereitä. 
 
Pieni yleiskielen selkiyttäminen olisi tehnyt terää, esimerkiksi, kun kerrotaan Karakin soittavan karhunluusta tehtyä huilua: ”Hän soitteli sillä / yksinkertaista sävelmää / ja yritti häivyttää ikävän tunnetta, / joka oli seurausta / Eean jäämisestä uusien luokse.” 

 

Lapset väijyvät mammutteja. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus
 
Fiktiivisessä tarinassa 45 000 vuotta sitten eläneet neandertalilaiset kohtaavat kehittyneemmät lajitoverinsa, homo sapiensin. Ennakkoluulot, kyräilevä asenne ja vastarinta murenevat lopulta, kun eri heimojen nuoret ihastuvat toisiinsa. 
 
Luonnonmullistukset, mammuttien metsästys ja jatkuva taistelu ruoasta ja hengissä selviämiseestä lyö leimansa ihmisten elämään. 
 
Kirjan toinen osio kertoo faktatietoa neandertalilaisten elämästä, kulttuurista, työkaluista ja aseista. 
 
Anne Muhosen nelivärinen kuvitus on selkeää ja ilmeikästä.



  


 




 









 

Lisää muinaista historiaa lapsille ja nuorille:

 

Andreas Koivisto & Tom Björklund: Ikikallion tarinoita. Mammuteista meidän aikaamme / Urbergets berättelser. Från mammutar till vår tid, Aviador 2023

 

Roope Lipasti & Juha Harju: Ihmeellinen jääkausi, Tietopalat-sarja, WSOY 2021

 

Ilari Aalto & Elina Helkala: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita. Nuoren arkeologin käsikirja, Atena 2019 

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset, kuvittanut Emmi Kyytsönen, Avain 2019 

Aino Nissinaho: Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan. Arkeologian opaskirja nuorille. Kuv. Stina Riikonen. Tampereen museot 2013 

Laura Trenter, Erika Kovanen & Henna Kettunen: Maata kaivamaan, Schildt 2001 

Kaija Österlund: Riston retki kivikauteen, kuv. Kaija Österlund, Otava 1970 

Kaija Österlund: Risto pronssikaudella, kuv. Björn Landström, Otava 1973 

Kaija Österlund: Riston retki rautakauteen, kuv. Maija Karma, Otava 1975 

Kaija Österlund: Risto ja viikingit, kuv. Maija Karma, Otava 1976 

 

sunnuntai 6. heinäkuuta 2025

Lastenkirjoja punaisesta langasta

  


 










Johanna Jokipaltio: Kas kummaa punaista lankaa. 32 sivua. Gummerus 1981.
 
Åke Löfgren & Egon Möller-Nielsen: Historien om någon. 32 sivua. Rabén & Sjögren 1951.

 









Pääsin kesän alussa sanataidekasvattaja Mia Lempisen Mielikuvamyrsky-podcastin vieraaksi.
 
 
Minun oli helppo valita oma, minulle mieluinen sana: lanka.
 

Podcastin ideana on, että kutsuvieraat tuovat tapaamiseen jonkun sanan, josta haluavat Mian kanssa keskustella.

Omassa työssäni pidän tärkeänä, että kaikessa tekemisessäni on PUNAINEN LANKA, eli että koen työnteon mielekkäänä ja löydän siitä tekemisen ilon. 




Punainen lanka vie kuvakirjan lukijan ja katsojan
läpi viihtyisän asunnon. Egon Möller-Nielsenin kuvitusta Åke
Löfgrenin tekstiin kuvakirjassa Historien om någon.


 

Tanskalais-ruotsalaisen kuvanveistäjän  ja arkkitehdin Egon Möller-Nielsenin ja ruotsalaisen kirjailijan Åke Löfgrenin Historien om någon on hauska salapoliisitarina. 

 

Asunnossa on syntynyt sotkua ja kaaosta ja punainen lankakerä johdattaa läpi huoneiston ”syyllisen” jäljille.

 

Kirjan kansikuva on kaikessa outoudessaan viehättävä. 
 
Johanna Jokipaltion Kas kummaa punaista lankaa on visuaaliselta ilmeeltään totisempi: ohut tussipiirrin tekee kiinnostavia pintoja. Ilman punaista lankakerää kuvitus olisi jopa ankea: syvä punainen tehosteväri luo tarinaan ja kuvitukseen tarvittavan jännitteen.




Punainen lanka nyrjäyttää miehen arjen sijoiltaan. 
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan
Kas kummaa punaista lankaa

 

  

Kirjan omistekin on hieno: ”Tämä kirja on omistettu kaikille pienille ja isoille ihmisille, jotka haluavat vetää yhtä köyttä.”
 
Jörö mies asuu yksin mökissään. Tapahtumaköyhä arki muuttuu kerralla, kun mies löytää portailtaan punaisen langan. Mies yrittää tönäistä lankaa pois, mutta lanka on toista mieltä.
 
Lopulta mies lähtee etsimään langan toista päätä:

Pieni mies astui tielle ja alkoi keriä. Ensin hän teki pientä sykeröä ja sitten peintä kerää. Ihmiset, jotka katsoivat sillä hetkellä ikkunoistaan pihalle, ihmettelivät minne pieni mies oli menossa, mitä asiaa hänellä kylille oli. Niin harvoin oli ulkona liikkunut ja tiellä näkynyt, että sitä kannatti jo päivitelläkin.



 
Matkan vastukset unohtuvat, kun ennen määränpäätä on jo alamäkeä.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 

Kas kummaa punaista lankaa.


Miehen lähtö kotoa rinnastuu kansansatujen ja  lastenkirjallisuuden ikiaikaiseen teemaan, jossa sankari lähtee turvallisen kodoin piiristä tuntemattomaan, kohtaa erilaisia tunteita, eläimiä ja joutuu näin myös kyseenalaistamaan aikaisempia käytäntöjään. 
 
Kettu yrittää houkutella miehen luopumaan tavoitteestaan selvittää lankakerän arvoitus. 
 
   Älä suotta mies hyvä itseäisi rasita. Tuosta vaan lanka poikki niks ja naks. Kerä minulle, voimaa ja viekkautta sinulle!

 
Paikalle lennähtänyt lintu vakuuttaa kuitenkin, että uskollisuus palkitaan.
 
Mies auttaa kalanpoikaset pois tiheästä verkosta, ja kalaemo taikoo painavaksi muuttuneen lankakeränkin kevyeksi. 


Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 
Kas kummaa punaista lankaa.

 


 

Lankakerän toisesta päästä löytyy Onni Keränen. 

Vasta nyt  lukijalle paljastuu, että matkaa punaisen langan kanssa tehnyt mies on nimeltään Aatos Ala-kulo.
 
Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Punainen lanka yhdistää kaksi miestä, jotka lupaavat vastakin pitää yhteyttä. 

maanantai 30. kesäkuuta 2025

Rajoja ja rakkautta












Maija Niinimäki: Viljami Vitikainen, ei ihan niin noloa, 71 sivua. Reuna 2025. Kansikuva ja kuvitus Nina Nevalainen. 




 

Elämä vanhassa kodissa oli ollut rankkaa. Niin rankkaa, etten  voinut asua siellä. Vanhaa kotia ei oikeastaan  enää edes ollut. Äiti oli jossain hoidossa. Veiko asui laitoksessa ja isä uudessa asunnossa. Olimme Veikon kanssa käyneet siellä. Asunto oli ok, mutta en halunnut olla isällä  vielä pitkiä aikoja. Olin sijoitettuna Annan ja Mikon luona Korvensyrjässä. – –

 

Vaikka usein purnaan sarjakirjojen vaikuttavan yksioikoisesti lastenkirjatarjontaan, niin toisinaan minullekin, lastenkirjallisuuteen perehtyneelle aikaihmiselle, muodostuu  sarjan sankariin koukuttava suhde. 

 

Maija Niinimäen 11-vuotias Viljami Vitikainen on kaikessa arkisuudessaan poikkeuksellisen karismaattinen ja uskottava lastenromaanin sankari, jonka edesottamuksiin ja elämänkäänteisiin lukijan on helppo samastua.

 

Viljamin vaiheita sijaiskodissa on seurattu jo kahdessa edellisessä osassa, 
Viljami Vitikainen, nolointa ikinä (Reuna 2021) ja  Viljami Vitikainen, nolommaksi menee (Reuna 2022).

 

Lastenkirjallisuus huomioi entistä  laaja-alaisemmin erilaiset, tarpeiltaan tai elämän eväiltään erityiset lapset. 


Perhe- ja sijaiskodin kuvauksella Niinimäki antaa samastumispintaa myös lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona.

 

Viljamin molemmilla vanhemmilla on elämänhallintaan liittyviä haasteita. 


Tässä kolmannessa osassa kumpikin on jo havahtunut siihen, että korjausliike on mahdollinen. Silti päihderiippuvaisen äidin yhteydenotot aiheuttavat Viljamille aina ylimääräistä sydämen tykytystä.

 

Yhteyttä on pidetty lähinnä puhelimella, ja un poika saa kuulla äidin tulevan sijaiskotiin vierailulle, hän on hämmentynyt:
 

      – Kai lapsen piti äitiään tavata, jos kerran äiti halusi tavata lastaan. Olin nähnyt äidin viimeksi toukokuun 25. päivä, jolloin minut oli siirretty asumaan tänne. Siitä oli melkein yhdeksän kuukautta. Yhdeksään kuukauteen en ollut tavannut äitiä. Äiti oli ollut sairaalassa ja jossain hoidossa. Se oli ollut niin riippuvainen lääkkeistä, että semmoinen pikkujuttu kuin omat lapset olivat unohtuneet pitkäksi aikaa. 


 

Yhtäältä Viljami kapinoi ja uhmaa perhekodin sääntöjä, mutta toisaalta rajojen asettaminen ja aito huolenpito myös auttavat hänen pahaan oloonsa. 


Poika ei esimerkiksi ole tottunut siihen, että aamiaisella syödään myös muutakin kuin leipää. Kun Viljami kieltäytyy tulemasta aamiaiselle, koko perhekoti tulee aamiaiselle hänen huoneeseensa. 

 

Noloutta aiheuttavat tilanteet ja tapahtumat on nostettu sarjan kaikkien osien kirjan nimissä  keskiöön. 


Tässä kolmannessa osassa Viljamin toipuminen on selvästi päässyt vauhtiin, kun kaikki ei enää tunnukaan niin nololta ja vaivaannuttavalta. 

 

Elämään mahtuu erilaisia, yllättäviä ja välillä hieman kiusaannuttaviakin asioita, mutta niistä selviää huumorilla ja hyvällä yhteishengellä.


Sarjan kaikilla kolmella kirjalla on ollut eri kuvittajat. 

Nina Nevalaisen selkeää, mustavalkoista kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin.