Oma apu paras apu, Lulu tuumaa

Noora Kunnas & Marjo Nygård: Lulu kampaajalla. Tammi 2026.

 

 

 

Lulu istui aamiaispöydässä isänsä kanssa. Pikkuveli Liha-Kinnas päristeli isän sylissä.
–    Muista, että aamupäivällä on kampaaja. Vaari vie sinut sinne, äiti sanoi Lululle.
–    Kampaaja! Lulu kauhistui.
–     Soitin sinne jo aiemmin ja kerroin ohjeet. Otsatukka tasoitetaan kulmakarvojen yläpuolelle. Eli ei mitään omia ohjeita, äiti sanoi ja katsoi Lulua merkitsevästi ennen kuin lähti kiireesti asioilleen.

 
Noora Kunnas ja Marjo Nygård ovat yhdessä Tammen kanssa havainneet selvän markkinaraon kuvakirjalle, joka käsittelee hiusten leikkaamista.
 
Näinkin arkinen toimenpide on kotimaisen kuvakirjan aiheena aiemmin loistanut poissaolollaan! 
 

Kirjan alussa esitellään keskeiset päähenkilöt.
Marjo Nygårdin kuvitusta Noora Kunnaksen
 tekstiin kuvakirjassa Lulu kampaajalla (Tammi 2026).

Kaikesta päätellen kyse on uuden sarjan avausosasta. 

Aluksi esitellään keskeiset henkilöt, nelivuotias Lulu-tyttö, hänen lempilelunsa, krottikala Söpöliini,  sekä äiti, isä ja pikkuveli, jota Lulu kutsuu jostain kumman syystä Liha-Kintaaksi.

 
Läheisiin lukeutuu myös Lulun kodin pihapiirissä omassa mökissään asuva vaari, jolla on lemmikkinä Juho-Kusti-niminen kastemato. 

Naapurissa asuu vielä Lulun paras kaveri Aki, joka pukeutuu mustiin vaatteisiin.
 
Sanomattakin on tietysti selvää, että Lulun ja vaarin kampaajakeikka ei mene ihan äidin käsikirjoituksen mukaan.
 
Vaarikin lähtee siekailematta mukaan Lulun tempauksiin, joissa kotimiehenä olevaa isää jekutetaan eri tavoin.

Marjo Nygård luo yksityiskohtien kyllästämiä interiöörejä. 

Lasten ja aikuisten muikeat ilmeet vahvistavat tarinan huumoria. 

Useammalla aukeamalla Lulu tai kampaaja esiintyvät aukeaman oikealla ja vasemmalla sivulla ilman, että tausta muuttuu lainkaan. 

Mene ja tiedä, aiheuttaako tämä lapsessa hämmennystä tai väärintulkintaa.  

Ratkaisun voi ajatella alleviivaavan henkilöiden toimeliaisuutta ja yleistä aktiivisuutta. 

 

Lulu ja ukki yrittävät viivyttää kampaajalle lähtöä
mm. leikkimällä hylkeitä. Marjo Nygårdin kuvitusta
Noora Kunnaksen tekstiin kuvakirjassa 
Lulu kampaajalla (Tammi 2026).

 
Nykyisin kotimaisissa kuvakirjoissa on yli kymmenen vuoden takaiseen aikaan verrattuna huomattavasti lyhyempiä tarinoita. 

Se on hyvä, sillä kuvitus toimii vallan mainiosti toisena kertojana.
 
Noora Kunnaksen pitkää tarinaa olisi kernaasti voinut karsia lyhyempään mittaan.
 
Lulu on särmikäs, omapäinen ja lujatahtoinen lapsi. Jää nähtäväksi, millainen uusi elämys tai kokemus on luvassa sarjan seuraavassa osassa.
 
 

Esimerkki aukeamasta, jossa kampaaja esiintyy peräti
kolmeen kertaan. Marjo Nygårdin kuvitusta Noora Kunnaksen
 tekstiin kuvakirjassa Lulu kampaajalla (Tammi 2026).

 

 
 
Lisää kuvakirjoja hiuksista ja/tai niiden leikkaamisesta:
 
 

Lola Odusoga & Saara Obele: Lolan suuri salaisuus,  WSOY 2023

 
Mila Teräs & Sanna Pelliccioni: Lentävä mummini, Karisto 2020 
 
Anna-Karin Garnham: Ruu ja uusi tukka, suom. Anne Luukkanen, Otava 2018
 
Leslie Patricelli: Hius, suom. Rauna Sirola, Lasten Keskus 2017  
 
C. A. Davids & Mary-An Hampton: Salonki Reilukutri, suom. Marjukka Weide, Marjukka Weide 2016
 
Pernilla Stalfelt: Karvakirja, suom. Birgit Huttunen, Minerva 2010 
 
Fatima Sharafeddine & Annick Masson: Samin uusi kesätukka, suom. Terhi Leskinen, Mäkelä 2007  
 
Olof & Lena Landström: Lasse parturissa, suom. Ulla Ropponen, Tammi 1993 
 

Outoja katoamisia Tuonijärvellä

Eeva Klingberg: Neljäskin katoaa, 279 sivua, Kumma-kustannus 2026. Kansikuva Janne Hiltunen.

 

Nuorille suunnattu vetävä kotimainen esikoisdekkari on aina erityisen ilon aihe. 
 
Eeva Klingberg on aiemmin kirjoittanut romaanin aikuisille, Syvän maan juuret (Gummerus 2020). Neljäskin katoaa on hänen ensimmäinen nuortenkirjansa. 

Kotisivujensa ja bloginsa mukaan hän on kiinnostunut kirjoittamaan myös lapsille. 
 
Kirjan nimi jäljittelee yhdysvaltalaisten nuorille suunnattujen murhamysteerikirjojen tyyliä ”paljastamalla” jo nimessään olennaisen asian kirjan juonesta. 
 
Klingbergin kirjan erityinen vahvuus on sen miljöössä.

14-vuotias Irakista Suomeen äitinsä kanssa muuttanut Ammaar on sijoitettu äidin sairastelun ja elämänhallinnan menettämisen takia Tuonijärven autioituneessa teollisuuskaupungissa  sijaitsevaan perhekotiin, missä ”suljetun paperitehtaan raato häilyi keskustan laitamilla ja heitti varjonsa kaupungin ylle”. 

Paikkakunnan kanta-asukkaiden kuvataan olevan ”juroja ja vähän epäystävällisiä, mutta tiukan paikan tullen he pitävät kyllä yhtä ja huolehtivat toisistaan”.
 
Perhekodissa ja Tuonijärvellä liikkuessaan poika saa heti ongelmatapauksen leiman, joka lyödään häneen erityisesti epämääräisen lähiötaustan ja ruskean ihonvärin takia. 
 
Janne Hiltusen suunnittelemassa kannessa on tehokas kuva-aihe: risuista punottu variksenpelätin, joka on rikoksen ratkaisemisen kannalta keskeisessä roolissa.

Perhekodista on aiemmin kadonnut eri aikoina kolme poikaa hämärissä olosuhteissa, viimeisimpänä Matias.  Poliisi ei ole kiinnostunut pojista, koska heidän on oletettu lähteneen hatkaan. 
 
Matiaksen sisko Ida ei usko veljensä lähteneen vapaaehtoisesti, ja niinpä nuoret ryhtyvät selvittämään katoamista. 
 
Tutustuminen Idaan aiheuttaa pojassa monenlaisia tunteita:
 

Ammaarin suku oli hajalla ympäri maailmaa. Hänellä oli täti Saksassa, yksi setä Kanadassa ja pari enoa Briteissä. Hänellä oli serkkuja Irakissa, Amerikan mantereella ja Ruotsissa. Silti Ammaarilla ei ollut ketään, jolle olisi voinut puhua suoraan. Ei siskoa, jolta olisi oppinut millaisia tytöt ovat. Ei vanhempaa serkkupoikaa, jolta olisi voinut saada vinkkejä tyttöjen kanssa jutusteluun. Ammaarille ei ollut koskaan ollut kaveria, joka olisi ollut tyttö, tyttöystävästä puhumattakaan. – – 

 
Klingberg nostattaa jännitystä taitavasti. 

Perhekodin nuorten lisäksi myös perhekodin aikuisilla työntekijöillä on risainen lapsuus ja sukupolvelta toiselle periytynyttä taakkaa kannettavanaan. 

Epäilyt kohdistuvat useampaankin aikuiseen. 

Jopa paikkakunnan poliisi on yhdessä vaiheessa epäiltyjen listalla. 

Nuoret hakkeroivat epäiltyjen tietokoneita ja murtautuvat omin luvin lukittuihin huoneisiin ja rakennuksiin. 
 
Varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa harjoitetaan nykyisin usein suorasukaisesti kirjallisuuskasvatusta. 

Perhekodin työntekijä Elmi puolustelee Ammaarille kiinnostustaan viihdekirjoihin.
 

–      – ”Viihdekirjoilla on hömppäkirjojen maine, mutta on ne silti paljon syvällisempiä kuin kaikki ne trillerit, joita tyrkytetään miehille isänpäivänä ja joulun alla. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mun lukemista, jos sanon pitäväni dekkareista, mutta viihdettä? Sen lukemista saa puolustella jatkuvasti, ja kuka nyt sellaista jaksaa.

 
 
Yksi oikolukukierros olisi tehnyt käsikirjoitukselle vielä hyvää:  ilmaisuissa on pientä kieleen liittyvää horjuvuutta ja Ammaaarin nimi esiintyy välillä muodossa Anmaar. 
 
Loppu kiertyy onnelliseksi: Ammaar muuttaa asumaan Saksaan tätinsä luokse ja elvyttää loitontuneet suhteensa isäänsä. 
 
 

Moderneja mutta samalla hyvällä tavalla perinteisiä eläinsatuja

Hannele Huovi: Metsä-Hattusen satukirja. Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari. 85 sivua. Tammi 2026. 

 
Tuula Kallioniemi: Onnenkuukkeli. Iloisia eläinsatuja. Kuvittanut Saara Söderlund. 48 sivua. Otava 2026. 
 

Sadut ovat olleet perinteisesti lastenkirjallisuuden tuhtia ydinmehua. 
 
Kuten kaikki lastenkirjallisuus, myös sadut uudistuvat ja etsivät ilmaisulleen myös uusia uomia. 
 
Satuja uudistetaan nyt karnevalistisilla parodioilla, joiden suosiota selittää  tekijöiden tunnettuus myös kirjakentän ulkopuolella.
 
Hyviä esimerkkejä ovat kirjailija Paula Norosen ja näyttelijä Minna Kivelän Hullut, täysin hullut, hurjan hullut, älyttömän hullut, järjettömän hullut ja hillittömän hauskat sadut (Tammi v:sta 2021, kuv. Aiju Salminen) sekä näyttelijöiden Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin Kukkumaanmenoaika ja Rapakasvatusta (WSOY 2024 ja 2025, kuv. Tiina Konttila). 
 
Norosen ja Kivelän uusin Hillittömän hulluja satuja oli Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listauksessa toukokuun kolmanneksi eniten myynyt kirja, kun mukaan lasketaan kaikki eri formaatit (painettu, e-kirja ja äänikirja). 

Oletan, että kirjaa on kuunneltu paljon äänikirjana, jolloin satujen huumorin absurdius ja usein dialogivetoinen esitystapa pääsee oikeuksiinsa. 
 
Monet nykylapset eivät välttämättä enää edes tunne "klassisia satuja". Esimerkiksi monet  Grimmin sadut ja muu kansainvälinen satuperintö on heille jo tutumpaa Walt Disney-tuotantoyhtiöiden ja muiden animaation tekijöiden alkuperäisen satusisällön vesittävinä elokuvina
 
Onneksi kotimaisesta lastenkirjallisuudesta löytyy vielä pitkän linjan tekijöitä, joilla on ymmärrystä myös perinteisten satujen merkityksestä eri ikäisten lasten kehityksen, kasvun ja itseymmärryksen tukemisessa. 
 
Tuula Kallioniemi debytoi lastenkirjailijana 1978 ja Hannele Huovi vuotta myöhemmin, vuonna 1979. Kumpikin heistä on rikastuttanut lasten- ja nuortenkirjallisuutta monipuolisesti ja he ovat eri vuosikymmeninä johdonmukaisesti kirjoittaneet myös satuja ja eläintarinoita. 
 
Sattumalta heiltä kummaltakin on tänä vuonna ilmestynyt eläinaiheinen satukokoelma.  
 
 

Tuula Kallioniemi viittaa saduissaan keveästi tuttuihin klassikkosatuihin, esimerkiksi sadussa ”Ketunhäntä kainalossa”, jossa citykettu vierailee metsässä asuvan serkkunsa luona ja ihmettelee tämän elämän alkeellisuutta (vrt. Aisopokseltakin tuttu Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri). 
 
”Sammakko tähtenä” -sadussa sammakko osallistuu laulukilpailuun ja lumoaa tangokuningattaren. Se muistaa klassisen Sammakkoprinssi-sadun, jossa sammakko muuttui komeaksi prinssiksi. 

Tässä Kallioniemen satuvariaatiossa  taika toimii kuitenkin toisin päin…. 

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, ainakin laulukilpailuun
osallistuneen sammakon näkökulmasta. Saara Söderlundin 
kuvitusta Tuula Kallioniemen satukokoelmaan
Onnenkuukkeli (Otava 2026).

”Saukko pinteessä” mukailee  riemastuttavasti Kolme toivomusta -satua. 

Erilaisuuden pelkoa Kallioniemi työstää sadussa ”Jänis ja pisukoira”, jossa metsään tulee pisukoira-haukkumanimen muilta metsän eläimiltä saava supikoira. (Myös Huovin sadussa ”Hirvi tapaa uudet tulokkaat” supikoira esitetään muualta tulleena muukalaisena). 
 
”Hirvi ja myyrä” kertoo kauniisti eriparisesta ja yhteisön tuomitsemasta rakkaudesta:
 

Kettu tirskui häijysti, tietenkin vain hirven ja myyrän selän takana. Karhu hohotti häpeilemättä. Supikoira, joka itse oli muualta tullut ja jolla ei olisi pitänyt olla syytä pilkata ketään, juoruili joka taholla, miten sopimatonta niin valtavan hirven ja niin mitättömän metsämyyrän läheinen ystävyys oli. 
 
Jäniksen mielestä hirvi ja myyrä näyttivät kerta kaikkiaan hoopoilta yhdessä (ja jopa erikseen). 

 
Kallioniemen ja Huovin saduissa samastutaan myös itsensä erilaiseksi kokeman lapsen tuntoihin (Kallioniemen satu ”Yksinäinen susi” ja Huovin ”Rohkea korpinpoika” ja ”Järkevä orava”). 
 

 Kurki menossa ministerin pakeille. Silja Wihersaaren kuvitusta Hannele Huovin satukokoelmaan Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

Kummassakin kokoelmassa metsän eläin tekee pikavisiitin kaupungin humuun: Kallioniemellä myyrän kuolemaa sureva hirvi lähtee kaupunkiin ja Huovilla kurki lähtee puhumaan ministerille suon suojelusta. 
 
Luononsuojelu ja metsän vaaliminen on läsnä myös Kallioniemen kokoelmalle nimen antaneessa sadussa ”Onnenkuukkeli”. Siinä metsä katoaa avohakkuun seurauksena, ja kuukkeli palaa vanhalle kotiseudulleen, ”naavaiseen, turvalliseen ikimetsään”.  
 

Silja-Maria Wihersaaren vesivärikuvitus tavoittaa suomalaisen metsän
 havupuiden ja lehtipuiden vihreän kaikki nyanssit. Wihersaaren kuvitusta Hannele Huovin satukokoelmaan Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

Huovin kokoelman kehystarinassa tutustutaan omavaraiseen luontoihmiseen, Reino Metsä-Hattuseen, joka asuu syvällä metsän keskellä pienessä mökissään ja sulautuu maisemaan täydellisesti, koska ”näyttää itsekin känkkyräpuulta tai kiveltä”. 
 
Metsän eläimet elävät suurelta osin itsenäistä elämää, mutta välillä  Metsä-Hattusen ja eläinten polut myös risteävät, kuten sadussa ”Karate-kettu”. 

Siinä kettu huijaa Reinolta autokyydin ja matkan aikana tyhjentää auton miehen kauppaostoksista. 

Aikuinen tunnistanee viittauksen monien vanhojen eläinsatujen viekkaaseen kettuun.  Samainen kettu saa kohtuuden nimissä toisaalla opetuksen sadussa 

”Hattumetsän harakka”.

Moderni variaatio huijaavasta ketusta. Silja Wihersaaren
kuvitusta  Hannele Huovin satukokoelmaan 
Metsä-Hattusen eläinsatuja (Tammi 2026). 

 
Hannele Huovi uudistaa myös eläimiin liittyviä syntytarinoita, esim. sadussa ”Kuinka siili sai piikit”.
 
Hannele Huovi käyttää eläimiä allegoriana ihmisten maailmaan veikeästi sadussa 

”Pöllö Pölläkän arviointimittari”. Siinä  opettajana toimivan pöllön hieno arviointikoneisto menee rikki juuri kevätlukukauden lopussa. Lopulta pöllön oppilaat opettavat sille, että oikeudenmukaisuutta ei voi mitata millään teknisillä mittareilla. 
 
Huovin kokoelman viimeisessä hurmaavassa ja kumuloituvassa vaellussadussa 

”Laina Uusivirta saa kirjeen” Metsä-Hattusen kohtaamat metsän eläimet lähtevät tanssimaan Reino Metsähattusen häitä. 
 
Kallioniemen saduissa on Huovin satuihin verrattuna himpun verran enemmän huumoria ja nokkelaa sanailua, kun taas Huovi viljelee poikkeuksellisen rikasta, helisevää kieltä ja kätkee satuihinsa ikiaikaisen sadun viisautta suurella sydämellä. 

Molemmat kokoelmat ovat keskenään tasalaatuisia.
 
Huovi ja Kallioniemi ovat isoäitejä, joten heille on kertynyt ymmärrystä myös eri-ikäisten lasten kuuntelutaidoista ja vastaanottokyvystä laajemminkin.  

Kokoelmien sadut ovat riittävän lyhyitä, mistä on ymmärrettävästi etua ääneen lukutilanteessa. Hannele Huovin edelleen ylivertainen kokoelma Maailman paras napa. Satuja sinusta (kuv. Kristiina Louhi, Tammi 2005) pohjasi Radio Suomen tilaamiin satuihin, joiden kesto ääneen luettuna on maksimissaan viisi minuuttia. 

Esimerkki Saara Söderlundin dekoratiivisesta tyylistä,
Söderlundin kuvitusta satuun "Onnenkuukkeli" Tuula Kallioniemen
samannimiseen satukokoelmaan (Otava 2026).

 
Saara Söderlundin kuvitus Kallioniemen kokoelmaan ja Silja-Maria Wihersaaren kuvitus Huovin kokoelmaan tekevät molemmat komeasti kunniaa esimerkiksi Rudolf Koivun ja Maija Karman kuvittamille satukokoelmille. 

Söderlundin metsän eläimet sulautuvat välillä ornamentiikaltaan rikkaaseen dekoratiiviseen metsämaisemaan. 

Wihersaari on omassa elementissään suomalaisen metsän kuvittajana. Molemmat kuvittajat tallentavat kuvituksiinsa eläinten lajityypillisiä, tunnistettavia piirteitä.