Energisoiva seikkailu

 

Anne Muhonen: Salama-Anteri, 159 sivua. Kuvitus Anne Muhonen. Hertta Kustannus 2026. 
 




Säeromaanit ovat jo vakiintuneet osaksi nuortenkirjatarjontaa. 

Kotimaisten säeromaanien määrä on tuntuvasti lisääntynyt viime vuosina. 

Suomennettuihin, lähinnä yhdysvaltalaisiin säeromaaneihin verrattuna kotimaiset verrokit ovat usein sivumäärältään suppeampia ja samalla tietoisempia säeromaanin mahdollisuuksista leikitellä tietoisesti kielen ja rytmin lavealla rekisterillä.
 
 
Anne Muhonen on tehnyt aiemmin kiinnostavia kokeiluja niin säeromaanin  kuin helppolukuisen, kuvitetun nuortenkirjallisuudenkin tontilla.
 
Kevään uutuus Salama-Anteri on kuitenkin säeromaaniksi hienoinen pettymys: siitä nimittäin puuttuu säeromaanille  ominainen kerronnan intensiteetti  lähes  kokonaan. 

Tarina olisi ollut jopa helpompi omaksua ja lukea suorasanaisena, perinteisenä nuortenkirjana runsaan replikoinnin ja kuvailevan tyylinsäkin takia.
 
Äiti lähettää 13-vuotiaan  Eelin  yhdessä isoveljensä ja tämän tyttöystävän kanssa käymään erakoituneen lasinpuhaltajan, Lasi-Kupasen,  luokse tarkistamaan, että vanhuksella on kaikki hyvin. 

Meren äärellä elävät kyläläiset  pelkäävät tienoolla riehuvia hirmumyrskyjä ja maanjäristyksiä. Kylällä kerrotaan vieläkin, kuinka lasinpuhaltaja onnistui 20 vuotta sitten taltuttamaan myrskyn kehittelemällään Salama-Anterilla, elävällä ukkosenjohdattimella. 

Lasi-Kupanen varastoi myrskyn energiakentät kadonneisiin lasieläimiin, ja nyt Eelin pitäisi kanavoida voimat johonkin uuteen kohteeseen. 
 
Tavernassa nuoret kohtaavat Virven, joka johdattaa heidät Pimiöön ja Kalmankalliolle, missä Salama-Anterin tiedetään majailevan:
 

Kalevantulet leimahtelevat taivaanrannassa,

värjäävät pilvet ympärillä sinisiksi.
 
Virve on saman värinen,
heijastaa mekon sinistä sävyä
tummaa taivasta vasten,
kun astumme Nummitunnelista Kalmankallioille.
 
Ehkä se johtuu salamoiden välkkeestä,

mutta näyttää kuin myös Virve värähtelisi - - 

 
Tunnelma tiivistyy seesteiseksi kääntyvässä loppunousussa. Kauan kadoksissa ollut isäkin herää henkiin.
 
Säeromaani tarjoaa viitteitä nykyaikaan,  mutta toisaalta kyläläisten maailmankatsomus nojaa vanhaan perimätietoon, ennustuksiin ja taikauskoon. Käsityöammatteja kunnioitetaan ja kulutusesineitäkin pyritään korjaamaan aina jos suinkin mahdollista. 

Kenties kyse on dystooppisesta lähitulevaisuudesta, jossa luonnonkatastrofit vaikuttavat entistä enemmän yksilön elämään? 
 
Muhonen on tehnyt osan kuvituksista linopainantana. 

Eeli harjoittelee myös koulun päättötyötä varten puunkaivertamista, missä käytetään samantyyppisiä työvälineitä kuin linopainannassa. Eelin takautumien kuvaamisessa Muhonen käyttää sarjakuvakerrontaa.  

Aivasteleva vesihiisi Verlan tehdasmuseossa

 

J

Juha-Pekka Koskinen: Mysteerijengi: Kosken kummajainen. Kuvittanut Saana Nyqvist. 91 sivua. Karisto 2026.

 

Todellisiin paikkoihin sijoittuva lastenkirjoja on taatusti ollut kautta aikojen. 

Havahduin tätä miettimään kartoittaessani tammikuussa edesmenneen Maijaliisa Dieckmannin tuotantoa. Likipitäen kaikki hänen lasten- ja nuortenkirjansa sijoittuvat tietylle paikkakunnalle!
 
Olisi kiinnostavaa selvittää, kuinka paljon esimerkiksi museot ja muut matkailukohteet osaavat hyödyntää paikkasidonnaisia lastenkirjoja omassa markkinoinnissaan. Löytyykö esimerkiksi Laura Ertimon ja Maria Sannin Ateneumin arvoitus Ateneumin taidemuseon museokaupasta? 
 
Juha-Pekka Koskisen Mysteerijengi-sarjassa on aiemmin ilmestynyt neljä osaa. 
 
Neljä lasta, Nico, Mimosa, Elina ja Iivo, sekä  museoalalla aiemmin työskennellyt yhden lapsen isotäti Elina ovat ratkoneet pieniä mysteereitä esimerkiksi Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa ja Kansallismuseossa.

 

Saana Nyqvistin kuvituksessa Mysteerijengi esiintyy
usein yhtenäisenä joukkona. Nyqvistin kuvitusta 
Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Mysteerijengi:
Kosken kummajainen (Karisto 2026).

 

Mysteerijengillä on taipumus vetää  ”puoleensa kummajaisia aina, ja jos niille käänsi selkänsä, ne putkahtivat esiin vaikka limpsapullosta”. 

 
 
Kevään uutuudessa ja sarjan päättävässä viidennessä osassa Mysteerijengiläiset lähtevät Kouvolan lähellä sijaitsevaan  Verlan tehdasmuseoon. 

Elinan ystävän tytär tarvitsee koiravahteja ulkomaanmatkansa ajaksi, ja jengiläiset ovat valmiita apuun. 
 
Museo-oppaana työskentelevä ikämies Aukusti kaipaa lasten apua: joku kastelee tehdasmuseon lattioita alvariinsa. 
 

–   Nappaatte kiinni sen otuksen ja sanotte sille, ettei Aukustin tehtaaseen tulla vettä loiskottelemaan. Jukopliut, jos se kurkkaa kierroksen aikana jonkin koneen takaa ja säikyttää vieraat, tänne ei tule enää kukaan. 

 

Nico havaitsee koiralenkillä jotakin tavatonta: omituinen otus on
nousemassa kanavan seinämää pitkin. Saana Nyqvistin kuvitusta
Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Mysteerijengi:
Kosken kummajainen (Karisto 2026).

Koskinen ei sommittele kaikkein perinteisintä dekkarijuonta: syyllisen jäljittämisessä tarvitaan onnea ja ennakkoluulottomuutta, eikä suomalaisen kansanperinteen tuntemuksestakaan ole haittaa. 

Monien lasten dekkarisarjojen tapaan Mysteerijengiläisten erityistaidoista ja mielenkiinnon kohteista on hyötyä mysteerien ratkaisuissa.

 
Saana Nyqvistin nelivärikuvituksessa ei juurikaan luoda tunnistettavaa museomiljöötä: toiminnallisen kuvituksen sijaan näytetään usein nelikko poseeraamassa ryhmäkuvissa.

Kirjan sisäkansiin olisi  kernaasti voinut laittaa Verlan museoalueen kartan.

Kuvakirja toipumisesta jättää ison visuaalisen jäljen

 

Hannamari Ruohonen: Yksinäinen merenneito, 32 sivua,  Etana Editions 2026.
 

Asuipa syvissä vesissä yksinäinen Merenneito.
Hän uiskenteli päivät pitkät simpukoiden ja kalojen
joukossa. Merenneidon mielestä se oli hirmuisen tylsää.
 
–    Haluaisin nähdä muutakin kuin vettä! Merenneito puuskahti.

 
 
 

Tylsistyminen vedenalaiseen elämään näkyy merenneidon
olemuksessa ja ilmeessä.Hannamari Ruohosen kuvitusta
kuvakirjaan Yksinäinen merenneito (Etana Editions 2026) 

Kuvakirjojen kirjo on nykyisin valtava. 

Harvassa ovat silti viime aikoina olleet sellaiset kuvakirjat, jotka olisivat saaneet minut – myönteisessä mielessä – pois jengoiltani.
 
Hannamari Ruohosen kuvakirja Yksinäinen merenneito on pyörinyt mielessäni jo viikon ajan eikä tunnu jättävän minua vieläkään rauhaan.
 
 
Kuvakirjan kansikuva vihjaa kirjan olevan H. C. Andersenin ”Pieni merenneito” -sadun harmiton variaatio. 
 
Mutta tarina ja varsinkin kuvitus lähtevätkin  nopeasti aivan omille teilleen ja saattavat  jopa tyrmätä lukijansa ja katsojansa. 

Yksinäinen merenneito  ei kaihda rankkaa ja visuaalisesta jopa karkeaa ilmaisua aiheensa esille tuomisessa.
 
Kuvakirjan omiste: ”Omistettu äidiltä Villelle. Kiitos Ville, tämä kirja on sinun” vihjaa, että kirja on saanut jollain tavalla kimmokkeensa tekijän oman perhepiirin kokemuksista.  
 
Merenneito hyppää suin päin vedestä autotielle ja joutuu auton yliajamaksi. 

Merenneidon pyrstö katkeaa. Nopeasti se ymmärtää tilanteen tukaluuden.

Onnettomuudessa merenneidon pyrstö ja samalla koko identiteetti
leikkautuu irti ja kuvitus näyttää sen ilman mitään softausta.
Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan Yksinäinen merenneito 
(Etana Editions 2026) 

Se ei voi palata takaisin mereen mutta ei pysty liikkumaan maallakaan.
 
Onneksi paikalle tulee vanha mummo, joka kantaa merenneidon pieneen mökkiinsä 

Mummo hoivaa häntä ja ruokkii ”merileväsoosilla”. 

Merenneito toipuu ja vähitellen hänelle kasvavat vantterat jalat.

Mummo hoivaa merenneitoa kärsivällisesti.
Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan 
Yksinäinen merenneito (Etana Editions 2026) 

 
Kuvakirjan viisaus on sen niukassa tarinassa, joka jättää paljon varaa tulkinnalle. 

Tulkitsen kirjan kertovan mistä tahansa traumasta ja siitä selviämisestä. 

Kun menettää jotain itselleen tärkeää, siitä voi ajan myötä seurata myös paljon uutta ja hyvää.
 
Lapset – ja kokemukseni mukaan myös aikuiset – voivat hätkähtää merenneidon pyrstön leikkautumisen jälkiä. 

Tällainen shokkireaktio on kuitenkin tarpeellinen tarinaan eläytymisen kannalta. 

Ruohosen kirja kuuluu ehdottomasti kategoriaan "rankat kuvakirjat".

Olen vakuuttunut siitä, että se puhuttelee yhtä voimakkaasti ja viisaasti myrskynsilmään joutunutta lasta, joka on pakotettu luopumaan jostakin tärkeästä ja aiemmin itsestäänselvyytenä pitämästään asiasta sekä  lasta, jonka lähipiirissä on tapahtunut jotakin traumaattista. 

Aukeama, jossa mummo ja merenneito kelluvat yhdessä, kertoo kauniisti luottamuksesta ja yllättävästä ystävyydestä. Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan Yksinäinen merenneito
(Etana Editions 2026) 

 
Tarinan etäännyttäminen ikiaikaisen sadun maailmaan on onnistunut. 

Andersenin sadussakin on kyse identiteetistä ja halusta kuulua joukkoon, oman äänen ja minuuden löytämisestä. 
 
Hannamari Ruohosen kasvoiltaan uurteinen, muodoiltaan pyöreä ja pehmeä mummo on itsessään terapeuttinen hahmo, jonka ilmeet ja eleet myötäelävät merenneidon tuskaa.
 
Ruohonen käyttää tarinan dramaattisissa käänteissä shokeeraavaa keltaista, joka vahvistaa  kuvakirjan intensiteettiä.

Ruohonen kuvittaa usein kirjansa värikynillä. Yksinäiseen merenneitoon  tekniikka tuo  kotoisuutta ja arkista pehmeyttä. 

Onneksi kuvakirjoihin ei Suomessa liitetä sisältövaroituksia. 

Olen jo pitkään puhunut siitä, että aikuisen tulisi aina perehtyä ennalta lapselle ääneen luettavaan kuvakirjaan, jotta hän osaa orientoitua lapsen reaktioihin.

Yksinäinen merenneito on hyvä esimerkki kuvakirjasta, joka edellyttää aikuisen esiluennan. 

Kun aikuinen on ensin itse tykönään sisäistänyt tarinan viestin, hän pystyy jakamaan sen lapsen kanssa yhdessä kirjan herättämistä ajatuksista keskustellen.