Riimihanat auki!

 

Martina Moliis-Mellberg & Sanna Mander: Pieni runomieli. Päättömiä riimejä. Suomeksi loruillut Henriikka Tavi. 36 sivua. S&S 2023. 

 

Vilisee päässäni ajatuksia, 

hölmöimmät niistä saa yli ruksia. 

Jokin vimma, en osaa lakata.

On pakko tavuja yhteen hakata,  

ja jahdata hienoja sanoja. 

                     En saa kiinni riimihanoja! 

  

Pieni runomieli on jälleen yksi riemastuttava todiste lastenkirjan taipuisuudesta ja lajienvälisestä leikistä. 

 

Kyseessä on nimittäin loppusoinnuin riimitelty juonellinen kuvakirjatarina!

 

Lajina se toki on vanha ja rakastettukin, muistetaan vaikka Elsa Beskowin monia kuvakirjoja, mutta moderneja toteutuksia ei muistu äkkiseltään juurikaan mieleen.

 

Aukeaman taitto muistuttaa perinteisen kuvakirjan
typografisia ratkaisuja. Sanna Manderin kuvitusta Martina
Moliis-Mellbergin runokuvakirjaan Pieni runomieli (S&S 2023).  

Martina Moliis-Mellbergin tarina kulkee letkeästi: ensimmäisellä aukeamalla isosisko tulee hakemaan pikkuveljeään Leinoa kotiin koulun päätyttyä.   

 

Kaksikko kulkee kaupungin halki ja pysähtyy ihmettelemään matkan varrella kohtaamiaan ihmisiä ja tapahtumia. 

 

Leinolla on hyvä kielikorva ja sananenä, ja siskokin äimistelee veljen käyttämää rikasta ja vivahteikasta kieltä:

 

”Miten osaat noin hienoja sanoja” 

sisko on äimänkäkenä.  

”Sanoista lähtee tuoksujen vanoja, 

ja minulla on sananenä!”

 

 

 

Juuri näin leikki-ikäisiä ja koululaisia kannattaa houkuttaa ja koukuttaa kielen kieputukseen ja sanojen makusteluun. 

 

Runoissa tulee hauskasti esille myös opetussuunnitelmissa näkyvä kielitietoinen ajattelu. 

Uskon vakaasti, että lapsen ylpeys omasta kotikielestään on yksi tärkeä avain kirjallisuuskasvatukseen ja monipuoliseen lukemiseen. Kieltä saa käyttää omaan itseilmaisuun, kokeiluja ja kielen rajojen venyttämistä saa tehdä sekä luvan kanssa että  ilman! 

 

Riimittelyyn ja kielitietoiseen havainnointiin virittelevä
aukeama, jolta löytyy paljon yhteen rimmaavia sanoja.
Sanna Manderin kuvitusta Martina Moliis-Mellbergin
runokuvakirjaan Pieni runomieli (S&S 2023).  

 

Moliis-Mellberg on suomenruotsalainen runoilija ja elokuvakriitikko. I mitt lilla huvud. Rimliga och orimliga rim (Schildts & Söderströms 2023) on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. 

 

Henriikka Tavin suomennos svengaa rytmillisesti ja loppusoinnuiltaan pakottomasti. 

Ruotsinkieliseen alkuteokseen en valitettavasti päässyt tutustumaan. 

Oikeastaan lastenlyriikan kääntämisessä on aina kyse melko vapaasta tulkinnasta. 

Siksi onkin perusteltua, että suomentajan työ on nostettu myös runokuvakirjan kanteen: Suomeksi loruillut Henriikka Tavi.

 

Sanna Manderin pitkänhuiskeissa ihmishahmoissa on 
ilmeikkyyttä, venyvyyttä ja mieleenjääviä
karikatyyrejä. Tässä katsojan huomio kiinnittyy pummilla ratikassa
matkustavaan mummoon, joka saa papin horjahduksen
takia pirtelöt hiuksilleen. Sanna Manderin kuvitusta
Martina Moliis-Mellbergin runokuvakirjaan 
Pieni runomieli (S&S 2023).  

Sanna Manderin kuvituksen hahmogalleria ja miljöö on tuttua hänen aiemmista lastenkirjoistaan. 

Mander on tehnyt yhtenäisen kuvakirjakuvituksen, jossa riittävän lyhyet pätkät runotarinasta on taitettu dynaamisesti aukeamille.

Pöljä, ailahteleva rakkaus Korsossa

Siri Kolu: Tämä liukasteleva sydän. 218 sivua. Otava 2023. Kansikuva Elisa Konttinen. Love-sarja. 

 

Opettelin ystävieni kanssa pelialueen. Pyöräilimme ympäriinsä. Ostimme jäätelöä pienistä korttelialepoista. Opin keskustan ruutukaavan betonitalot, joiden parvekkeet olivat aikaa sitten kostuneet ja täynnä sammalta. 1970-luvun kerrostaloketjut isoine korttelipihoineen, radan molemmin puolin iso ja pieni S-market, vanhalla asemalla kallishintainen kahvila ja lankamyyntiä. – – Aina kun ajatteli tuntevansa alueen, se yllätti. Radan länsipuolella, korkeiden mäkien suojassa, piileksi puutaloalueita, jotka eivät tuntuneet kuuluvan nukkavieruun keskustaan. Lähimetsässä joen yli kohoava pieni puinen silta suoraan kuin metsätarinasta. Pyöräreitillä aukeava metsäsuora laululintuja täynnä.

 

Siri Kolun Tämä liukasteleva sydän on Otavan uuden Love-sarjan neljäs osa.

Keväällä ilmestyivät Tuula Kallioniemen Pitkä ja komee  ja Sari Luhtasen Tuhkimo tennareissa ja alkusyksystä yhdysvaltalaisen Justin Thaon melodramaattinen rakkaustarina Älä mene, Sam.  

Elisa Konttisen syvän metsänvihreä kansikuva Kolun nuortenromaaniin ei onneksi koodaa oletetun lukijan todennäköisintä sukupuolta, ja hyvä niin. Parisuhdepähkäilyt eivät käsittääkseni kiinnosta pelkästään tyttöjä. 

 

Tämä liukasteleva sydän on jälleen yksi hyvä esimerkki varhaisnuorten- ja nuortenkirjallisuuden reaktionopeudesta kertoa nykynuorten arjen solmukohdista, joissa paineita aiheuttavat usein erilaiset klikit, jännitteet ja ristiriidat ryhmien kesken. 

Seiskaluokkalainen Diandra eli Didi muuttaa vanhempien eron jälkeen uuteen kotiin isoveljensä ja äitinsä kanssa. Rahasta on tiukkaa ja äiti joutuu tekemään pitkää päivää sairaalassa. 

Didi löytää nopeasti uusia ystäviä, Kanelin ja Kärpän, joiden kanssa hän rakentaa ja käsikirjoittaa liveroolipelitarinoita.

 

Kolu luo jo romaanin alussa eloisan miljöön. Jälkisanoissa hän antaa tarkat koordinaatit Vantaan Korsoon sekä viittaa myös oman nuoruutensa mielenmaisemiin Keravalla.  

 

Dome on rinnakkaisluokan kingi, omaa hovia häikäilemättömästi pyörittävä raggari ja koulun alfauros, semikriminaali, joka on aiemmin ollut paikallisen jalkapallojoukkueen lupaava tähtisentteri, mutta ura on tyssännyt urheiluvammaan.

 

Yllättäen Dome ottaa yhteyttä pikakirjoitustekniikan hallitsevaan Didiin ja pyytää tätä toimimaan päiväkirjanaan. 

 

– Mä haluan että voin tallentaa sun avulla kaiken sen, mikä jää yli, hän sanoi. – Susta tulee niiden ajatusten säilytyspaikka. Sä kuuntelet ne ja kirjoitat ne ylös ja pidät tallessa. Saat käyttää niitä materiaalina sun juttuihisi, joita sä kirjoitat. Mutta et puhu niistä sanaakaan täälä koululla. Et vaikka joku uhkaisi sua.

 

Didi ei kuitenkaan sokaistu yht´äkkisestä huomiosta ja oudosta tarjouksesta.

 

Tämä liukasteleva sydän kuvaa vivaihteikkaasti manipulointia, mutta samalla myös teini-ikään kuuluvaa vimmaista ja elämänvaiheeseen luontaisestikin kuuluvaa tarvetta olla osa samankaltaisten ryhmää. Painotuksiltaan Kolun romaani liikkuukin monin kohdin samoilla taajuuksilla kuin Terhi Rannelan novellikokoelma Vaarallinen keli.

 

 

Keskushenkilö ja minäkertoja Didi on vahva, itsenäinen teini, joka tempoo itseään vähin erin ulos Domen mielivaltaisesta ja pomottelevasta käskytyksestä. Samaan aikaan hän pääsee kurkistamaan Domen tarkoin varjelemaan kulissientakaiseen elämään, jossa on paljon inhimillisyyttä ja huolenpitoa.

Ennen pitkää Didi huomaakin  joutuvansa Domen arkiminän – Danin –  ”pöljän rakkauden” piiriin, jossa hän kaatuu naamalleen kerta toisensa jälkeen. Didi hämmentyy Domen / Danin hänelle uskomissta salaisuuksista, joista läheskään kaikkia hän ei kykene hallitsemaan ja ymmärtämään: 

 

Pelkäsin menettäväni otteeni siitä, kuka olen. 

Olen kirjoittaja, suunnittelija, sivustakatsoja. Minua ei saa katsoa, minä olin osa pelin näkymätöntä rakennetta. Minä katson, kun muut pelaavat, ratkovat pelin juonikuvioita, tulevat epätoivoiseksi, pettävät rakkaansa, hyökkäävät, liittoutuvat, rakastavat joka minuuttia. 

 

Nuori rakkaus on aina siekailematonta, arvaamatonta ja äkkipikaista. 

Tämä liukasteleva sydän ei missään kohdin onneksi äidy siirappiseksi rakkaushömpäksi, vaikka lopun dramaattinen käänne olisikin antanut siihen aineksia. 

Kaikki Love-sarjan kotimaiset kirjat ovat mitaltaan kohtuullisia, Luhtasen ja Kallioniemen teokset reippaasti alle 200-sivuisia ja Kolun romaanikin vain hieman yli 200-sivua. 

Vetävä ja turhasta rönsyilystä karsittu tarina on eittämättä yksi olennainen koukku, jolla eritasoiset ja -ikäiset lukijat saadaan "lankeamaan loveen" ja lukemisen koukkuun! 

 

 

Meditatiivinen kuvakirja kaikille syksyn ystäville

Mila Teräs & Nora Surojegin: Myyrä joka katsoi kuuta. 32 sivua. Karisto 2023. 

 

 

 

Metsässä vietettiin kuun katsomisjuhlaa,

kuun ihailujuhlaa,

sillä taivaalle oli juuri puhjennut

huikean pyöreä täysikuu.

 

Sen pakahduttava kirkkaus aiheutti silkkaa riemua

ja keräsi yhteen hurmioitunutta väkeä. 

 

Karisto on viime vuosina laajentanut lastenkirjavalikoimaansa laadukkaisiin kotimaisiin kuvakirjoihin, joissa teksti ja kuvitus muodostavat parhaimmillaan taiten sommitellun kokonaisuuden.   

Yksi merkittävä taitoskohta oli vuonna 2017 järjestetty uusia kuvakirjatekstejä peräänkuuluttava kirjoituskilpailu.

 

Mila Teräksen ja Nora Surojeginin Myyrä joka katsoi kuuta vetoaa painotuksiltaan suomalaiseen melankoliseen luonteenlaatuun, mutta siitä löytyy kosketuspintaa myös suorituskeskeisille ja ylitunnollisille puurtajille. 

 

Milli Myyrä tuntee outoa levottomuutta. 

Onko se muistanut varustautua riittävästi tulevan talven varalle? 

Ohi vaeltavien ja talvivarastoa kuljettavien maanisten muurahaisten ”Täytyy täytyy…” hokemat vielä entisestään pahentavat sen mielialaa. 

 

Hajamielisyyksissään se on kompastua Essi Etanaan.

 

Etana kertoo tulleensa katsomaan täysikuuta.

 

Vaikka Milli Myyrän on vaikea irrottautua ajatusjumeistaan, niin täyden kuun ihmeen äärellä se lumoutuu täysin. 

Syksyn ruskalla herkutteleva aukeama, jolla Valde
Vaahtera lahjoittaa myyrälle haiku-runon.
Nora Surojeginin kuvitusta Mila Teräksen tekstiin
kuvakirjassa Myyrä joka katsoi kuuta (Karisto 2023).

Kuun kajossa Valde Vaahtera  ja Kalevi Kukko ryhtyvät spontaanisti haiku-runoilijoiksi.

 

Liekö kysymys jonkinlaisesta kuuhulluudesta, kun myyrä uskoo voivansa leikata yöllisestä tähtitaivaasta itselleen verhot. 

Ahneus on koitua myyrän kohtaloksi, sillä se loukkaa jalkansa ja muut metsän eläimet valistavat, ettei yötaivasta voi kukaan omistaa. 

 

Höpsö myyrä kuvittelee, että se voi leikata yötaivaasta
itselleen verhot! Nora Surojeginin kuvitusta Mila Teräksen tekstiin 
kuvakirjassa Myyrä joka katsoi kuuta (Karisto 2023). 

Myyrän on pakko hidastaa tahtia, ja ensi kertaa huomaa, että voi nähdä kotikolonsa ikkunastakin kajastavan kumottavan täysikuun. 

 

Mila Teräksellä on omintakeinen taito kirjoittaa lyyrisesti, olipa kyse kuvakirjasta, lastenromaanista tai aiheiltaan hyvinkin realistisesta nuortenkirjasta.  

Milli Myyrän ja täysikuun tarinassa voi halutessaan nähdä myös ikiaikaisten faabelien viisautta.

 

Kuun kajo värjää metsän violetin eri sävyillä. 
Nora Surojeginin kuvitusta Mila Teräksen tekstiin 
kuvakirjassa Myyrä joka katsoi kuuta (Karisto 2023). 

Teräksen riittävän niukka teksti antaa paljon tilaa Nora Surojeginin kuvitukselle. 

Surojeginilla on maaginen kyky luoda panoraama-aukeamilleen meditatiivisia, sykettä laskevia näkymiä.  

Olen usein käyttänyt kuvakirjaan liittyvissä koulutuksissani esimerkkinä Surojeginin Uneton jänö -kuvakirjan (Minerva 2018) 

Uneton jänö -kuvakirjassa on vastaava komea aukeama,
joka virittää kuvan katsojan metsän rauhoittavaan, meditatiiviseen 
syliin. Nora Surojeginin kuvitusta kuvakirjaan
Uneton jänö (Minerva 2018). 

 

Syksyn ruskat värit näkyvät läpi kuvakirjan. 

Ensimmäisellä aukeamalla myyrän kotikolon männynkäpyasetelma on aitoudessaan ja kolmiulotteisuudessaan jopa hätkähdyttävän tarkka.