Tyyliltään ja sisällöltään hätkähdyttävä novellikokoelma nuorille

Heidi Korkiakangas: Lemmikkieläinten hautausmaa. 117 sivua. Aviador 2026. Kansikuva Venla Tokola. 

Lyhytproosa elää uutta renessanssiaan. 

Yhtenä arvostuksen mittarina voi pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamaa ja Koneen säätiön rahoittamaa kirjailija Maria Jotunin nimeä kantavaa uutta novellipalkintoa.  Yksittäiselle novellille jaettavaa 25 000 euron suuruista palkintoa tullaan jakamaan viisi kertaa kahden vuoden välein. 

Palkinnon tavoitteena on tukea suomenkielistä novellitaidetta, tuoda näkyviin uusia ansiokkaita tekstejä ja tekijöitä sekä vahvistaa samalla novellin arvostusta kirjallisuuden lajina.  

Kuuden finalistin joukossa on peräti kaksi nuorille suunnatussa Tästä ihmemaahan -antologiassa (toim. Siri Kolu ja Salla Simukka, Tammi 2025) julkaistua novellia, Siiri Enorannan ”Lissut” ja Juuli Niemen ”Ihme lähiö”.

Finalistit julkistettiin syyskuussa, ja tuolloin raati totesi, että kirjallisuuslehdet, antologiat ja pienkustantamot kantavat suurta vastuuta novellien julkaisemisesta: raati ei juurikaan saanut luettavakseen yhden kirjoittajan nimissä ilmestyneitä novellikokoelmia. 

Havainto pitänee paikkansa aikuisille suunnatun lyhytproosan osalta. Omien havaintojeni mukaan varhaisnuorille ja nuorille kirjoitetaan edelleen melko paljon novellikokoelmia. 

Heidi Korkiakankaan Lemmikkieläinten hautausmaa on tästä tuorein laadukas esimerkki. 

Venla Tokolan kansikuva on kirjapainossa mennyt värien osalta valitettavasti tukkoon: kirjan nimeä on vaikea erottaa tummasta taustasta. Toivottavasti tällainen ulkokirjallinen seikka ei estä lukijaa tutustumasta kirjaan uteliaasti.   

Olen aika ajoin kiinnittänyt huomiota siihen, että monet nuorille suunnatut kokoelmat vesittävät alkuperäisen, kerronnaltaan ladatun novellin ideaa. Usein olisi oikeutetumpaa puhua novellin sijaan stooreista tarinoista tai jutuista. 

Lyhytproosa tarjoaa lyhyen muotonsa vuoksi verrattoman työvälineen yläkoulun ja toisen asteen äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille. 

Heidi Korkiakangas on rakentanut kuusi intertekstuaalista novelliaan kirjallisuuden klassikkojen tai muutoin tunnettujen tai kiinnostavien kirjojen sekä myyttien ympärille. 

Kaikista novelleista löytyy jokin maagisesta realismistakin tuttu viisto kulma, joka vie kerrontaa arjesta eri tavoin outouteen tavalla, joka tuo mieleen monet Sari Peltoniemen romaanit ja novellit. 

Kokoelman aloittava ”Verisiteet” koukuttaa lukijan heti. Minäkertoja on päätynyt pikkusiskonsa Huldan ja perheen kuolleen Tarmo-koiran kanssa hiukan hähmäiselle pakomatkalle äidiltä anastetulla Volvolla. 

Novelli kertoo ennen kaikkea perhesiteistä, mutta elokuvalliseen pakoon tulee lisäkierrettä minäkertojan kuukautisten alkamisesta: ”Miten nainen toimii pakomatkalla menkkojen kanssa?” 

”Valon neito” -novellin näen mielessäni heti lyhytelokuvana. Minäkertoja on vallittu Luciaksi, mutta hän suhtautuu kunniatehtävään hieman skeptisesti ja yrittää siksi motivoida itseään vähän räväkämmällä tehtävänkuvalla:

Hän on täällä tänään. Lux-muija! Seksikkäin muija ikinä.

Valkoinen, tiukka lateksihaalari ja kultainen vyö, joka kilahtelee lanteillani uhkaavasti, kun astelen alistajan elkein kultaisissa glittertolppasaappaissa pitkin käytävää. Muut väistyvät tieltäni, pakenevat. Muutamat polvistuvat kumartelemaan. – – 

Fantasiointi aiheuttaa Lucia-kulkueeseen hieman odottamattoman kliimaksin.  

Kaikissa kokoelman novelleissa korostuu ulkopuolisen tarkkailijan roolin ottaneen keskushenkilön särmikäs katse. 

”Kullervon kirous” tuo Kalevalan Kullervon traagisen kohtalon nykyaikaan. Yksinhuoltajaäidin kasvattama nuorukainen näkee virastotalolla äitinsä kanssa asioidessaan Akseli Gallén-Kallelan maalauksen Kullervon kirous:

Ymmärsin heti, että näytän ihan samalta mun omassa taustassa, kotimetsän kalliolla huutamassa kohti lähiön kerrostaloarmeijaa. 

Virastotalon siivooja valottaa pojalle Kullervon traagista kohtaloa.  

Äidin syöpädiagnoosi luo varjonsa pojan arkeen. Poika palauttaa Kullervon miekan takaisin Ateneumiin. Siitä seuraa voimaantuminen ja varmuus siitä, että oma elämäntilanne vakautuu. 

– – tunnistan ääneni, voimani ja rajani, ensimmäistä kertaa ikinä. En ole tuulen riepottelema roska muiden jaloissa kaduilla. Olen metsäkaistaleeni kuningas. Oman elämäni herra. 

”Viktor Kurja” toistaa osittain Kullervon kirouksen asetelmia: myös tässä keskushenkilönä olevan nuoren tytön äiti on menettänyt työuupumuksen tai masennuksen takia elämänhallintansa eikä pysty juurikaan tukemaan lastaan. 

Lisbet käy töissä grillikioskilla ja altistaa siellä itsensä öykkärimäisten miesten epäasialliselle kohtelulle. Eräänä iltana grillille tulee aikuisen miehen kokoinen olio, jonka vartalo on suomujen peittämä. Tyttö nimeää otuksen Viktor Kurjaksi Victor Hugon romaanin Kurjat mukaan.

”Yskä”-novellissa ruokalähettinä työskentelevä päähenkilö haikailee muiden ikätoveriensa kaltaista helppoa ja onnellista elämää: 

Mahtavatko he koskaan ajatella, kuinka helppoa ja onnellista kaikki lopulta olikaan. 

Huokaan syvään. Keuhkoputkien krohina palauttaa minut todellisuuteen. Vihaan itsesäälissä vellomista ja jossittelua. Polkeminen ja työ ovat varmasti parempaa ajankäyttöä. Otan kirjan taskustani ja luen. Se rauhoittaa, vie ajatukset muualle, auttaa pakenemaan hetkeksi.

Nuoren turvakirja on J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa. 

”Vapaa lintu” kertoo ruokakaupan kassana työskentelevästä nuoresta, joka tarkkailee kaupan edessä istuvaa kerjäläisnaista ja samastuu tämän ahdinkoon. 

Tässäkin novellissa todellisuus ja fantasiat kietoutuvat toisiinsa: 

– –  Kun kolikot kilahtavat kassaan, mietin naisen ääntä. Naista laulamassa omalla, mystisellä kielellään tuutulaulua lähiöpubin karaokessa. Nainen olutlasin ääressä, ajankohtaisohjelmassa kertomassa tarinaansa. Tupakkapaikalla mietin naista polttamassa, savukiehkuran leijumista kirkkaankylmälle taivaalle. Naista miehen syleilyssä, naista alasti.

Hävikkiruokalaatikolla mietin naista hämmentyneenä ruotsinlaivan buffetpöydässä. Mietin naista useammin kuin itseäni. Se tuntuu jossain ja helpottaa. – –

Tämän novellin taustalla on Reetta Rannan tietokirja Sielulinnut (SKS 2025), joka valottaa suomalaisessa ja suomensukuisten kansojen perinteessä tunnettua ajatusta sielulinnuista sielun kantajina.

Kokoelman viimeinen novelli ”Toinen täällä valon lapsi on, ja toinen yötä rakastaa” viittaa jo nimessään Tapio Rautavaaran tulkitsemaan ja Reino Helismaan sanoittamaan ja säveltämään lauluun ”Päivänsäde ja menninkäinen”. 

Korkiakankaan novellissa nuori mies muuttuu vähitellen peikoksi, mutta yleisemmällä tasolla muodonmuutos kuvaa myös nuoren syrjäytymistä:

Muodonmuutoksen myötä ajaudun yhä kauemmas normaalista kanssakäymisestä, mahdollisuudesta yhteyteen.

 En voi tavata ketään, ainakaan iltaisin. Päivisinkin olen alkanut vetäytyä, hautautua kotiin ja vedellä verhoja ikkunoiden eteen. tilaan ruokaa robokuljetuksella. Opintoni eivät edisty. Selittelen opettajille ja anon etämahdollisuuksia. Väitän olevani vakavammin sairas. Tutkimukset ovat kesken ja odotan tuloksia. Olen voimaton henkisesti ja fyysisesti. 

Itse asiassa öisin tunnen itseni terveemmäksi kuin pitkään aikaan. Öisin olen elossa.

Minäkertoja tuntee Johanna Sinisalon romaanin Ennen päivänlaskua ei voi ja hän suunnittelee ottavansa kirjailijaan yhteyttä, koska Sinisalo voisi ymmärtää hänen tuntojaan. 

Jokaisessa novellissa vaihtelevat koomiset ja makaaberit tunnelmat. 

Heidi Korkiakangas kirjoittaa vivahteiltaan poikkeuksellisen rikasta kieltä. 

Havainnot ovat kaukana kliseistä ja siksi ne vaikuttavat lukijaan hyvin voimakkaasti. 

Aikuistumisen kynnyksellä olevat henkilöt kokevat vahvasti – läheskään aina ei voi olla aivan varma, kuinka paljon tapahtuu keskushenkilön mielikuvituksessa. 

 

Maryam Abuzaid-Ryun esikoisromaani kysyy rohkeasti, kenen joukoissa saa seisoa

Maryam Abuzaid-Ryu: Kompastellen. 255 sivua. Kuvitus tekijän. Otava 2026.  

Riim tuijottaa kattoa silmät suurina. Miten ne seurustelun säännöt menivätkään? Ei flirttailua, ei koskettamista, ei pussailua. Mutta tässä hän haaveilee kovaa vauhtia kaikista niistä. Eikä vain haaveile, hänhän on mennyt lupautumaan siihen kaikkeen. Tai no – tanssia kai voi ilman flirttailua ja pussaamistakin.

 

Maryam Abuzaid-Ryun nuortenkirja  sekoittaa rohkeasti ja siekailematta vanhoista tyttökirjoistakin tuttua koulumaailmaan, kaverisuhteisiin ja seurusteluun keskittyvää kepeää kerrontaa nykyhetken maailmanpoliittisesti tulenarkaan tilanteeseen.

Abuzaid-Ryun esikoisen rinnalla monet viime vuosina ilmestyneet yhteiskunnallisesti kantaa ottavat kotimaiset nuortenkirjat vaikuttavat yht´äkkiä jopa teennäisiltä ja varovaisilta.

Lukion luonnontiedelinjalla opiskeleva 17-vuotias Reel haluaa lääkäriksi. 

Hän on suorittaja ja hikipinko, joka ”lukee kurssimateriaalitkin aina ennakkoon ja kaivaa netistä lisätietoa jokaiseen aiheeseen. Hän ei koskaan, ikinä, vastaa, ettei tiedä. Ne sanat eivät kuulu hänen sanavarastoonsa”.

Oppilaskunta käynnistää rahankeruun kakkosluokkalaisten vanhojen tansseja varten, ja tunnollinen Reel nimetään festarityöryhmän vastuulliseksi vetäjäksi.   

Ystävissä on tuki ja turva. Reel (oik.) ja Ji-Hyee kannustavat Riimiä hänen seurusteluun liityvissä linjauksissaan. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Reelin sukujuuret ovat Sudanista ja hänen parhaan kaverinsa Riimin vanhemmat ovat Jordaniasta, Palestiinasta. Tiedostavien tyttöjen ydinryhmään kuuluu vielä Ji-Hyee, jonka vanhempien juuret ovat Etelä-Koreassa. 

Abuzaid-Ryun nuortenkirja sijoittuu Turkuun ja osa sen keskushenkilöistä asuu Varissuolla.

Kompastellen kuvaa kauniisti muslimien lujaa perheyhteyttä. Sekä Riimin että Reelin vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita tyttäriensä elämästä ja lähettävät jopa terveisiä heidän ystävilleen.

Reelin äidille on tärkeää selvittää, mistä tyttären ystävät ovat kotoisin, mutta Reel kokee äitinsä perinpohjaisuuden lähinnä kiusaannuttavana asiana: 

Reel ei ole koskaan välittänyt toisten taustoista – mitä se hänelle kuuluu. Häntä itseään tympii, kun jopa tuiki tuntemattomat utelevat kadulla hänen kansalaisuuttaan, erityisesti jos kuulevat hänen puhuvan arabiaa. Vastatessaan hän miettii aina, sanoako suomalainen vai sudanilainen. Kumpaan tahansa hän päätyykin, lähes kaikki toteavat pitäneensä häntä somalialaisena. Äidille nämä asiat ovat kuitenkin jostain syystä hyvin tärkeitä, eikä hän ujostele kysyä niistä ihmisiltä. Äiti väittää, että toista ihmistä ymmärtää paremmin, kun tietää tämän kulttuurisen taustan.  

Kompastellen työstää lukuisten nuortenkirjojen kestoaihetta eli identiteetin muotoutumista, nuoren tarvetta kuulua joukkoon ja saada hyväksyntää. 

Keskushenkilöiden kulttuuristen taustojen vuoksi valintojen tekeminen on heille kuitenkin ”tavisnuoriin” verrattuna moninkertaisesti vaikeampaa. 

Vaikka he elävätkin nuoruuttaan antaumuksella, niin sodankäynti suvun ja perheen entisissä kotimaissa haittaa keskittymistä ja luo varjonsa myös moniin ilon hetkiin. 

Riimin ja äidin muulta perheeltä rauhoitettu yhteinen koti-ilta on äidille selvästi rentouttavampi kuin Riimille. Riim arkailee kertoa totuutta Jamilista. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Riim on ihastunut näyttelijän urasta haaveilevaan Jamiliin. Hän saa tunteilleen vastakaikua ja lupautuu jopa pojan tanssipariksi vanhojen tansseihin, mutta potee silti jatkuvasti huonoa omatuntoa, koska ei ole kertonut Jamilista vanhemmilleen. 

Kotona on puhuttu, että seurustelu on haram eli kiellettyä ja että mahdolliseen kumppaniin tutustumisessa on tiettyjä sääntöjä – paikalla pitäisi olla aina läheinen sukulainen, mielellään miespuolinen, suljetussa tilassa ei saa olla kaksin ja sitä rataa. mutta Riimistä se kaikki tuntuu liian rajoittavalta. Hän haluaisi kokea jotain sellaista kuin romanttisissa elokuvissa ja kirjoissa – rakkauden, joka voi roihahtaa, hitaita kävelyitä, pitkiä katseita… Ja hän haluaisi tehdä sen kaiken rauhassa itse, ilman kenenkään valvontaa.

Romaanin ajankohtaisuus konkretisoituu erityisesti Reelin ja Riimin ryhmätyönä tekemään esitelmässä, jossa tulisi käsitellä kolmella eri ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeellä ja eri mantereilla sijaitsevia maita. 

Tytöt nostavat omaan esitelmäänsä Islannin, Sudanin ja Palestiinan. 

Opettajan mukaan viimeksi mainittu ei kuitenkaan täytä itsenäisen valtion kriteerejä. Riim miettii ääneen opettajan vaikutteita: 

– Vaikka ope tietäisikin Palestiinan tilanteen, niin me ei tiedetä, mitä mieltä se on palestiinalaisista. Ajatteleeko se esimerkiksi, että palestiinalaiset ovat kaikki terroristeja ja on ihan ok, että Israel vangitsee, kiduttaa, ryöstää ja tappaa niitä.

Tytöt kyseenalaistavat kuitenkin opettajan perustelut ja sävyltään kipakan väittelyn jälkeen opettaja lupaa paneutua asiaan tarkemmin – ja myöhemmin hän ilmaantuu jopa Palestiinaa tukevaan mielenosoitukseen. 

Enpä muista lukeneeni ainakaan hetkeen nuortenkirjaa, joka näin rohkeasti kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin!  

Kompastellen kuvaa arkista islamin uskon harjoittamista luontevasti. Koulun varasto toimii kokoustilana,  mutta huonetta käytetään myös hiljaisena huoneena,  jonne voi vetäytyä rukoilemaan. 

Monet muslimikulttuuriin liittyvät perinteet tulevat esille muun muassa kursivoituina sanontojen, asusteiden ja ruokien niminä. 

Reel on saanut vanhemmiltaan muslimien paastokuukauden, ramadanin, päättävää Eid-juhlaa varten kuffiyeh-huivin, mutta se on jäänyt kaapin perukoille. 

Myös Riimillä on samanlainen huivi, mutta sen käyttäminen kaupungilla on liki mahdotonta: 

– – hän muistaa vieläkin kipeästi sen, kuinka häntä katsottiin vinoon kaduilla ja nimiteltiin terroristien huoraksi ja pikkuterroristiksi, kun hän ensimmäisen kerran innoissaan puki päälleen jotain niin tiiviisti omaan kulttuuriin kuuluvaa. 

Oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja, Adam, on romaanin neljäs päähenkilö.  Hänen sukulaisensa elävät keskellä Gazan pommituksia. 

Romaanin viisi keskushenkilöä hiljattain ajokortin saaneen Adamin autossa.
Katseet tiivistävät olennaisen kunkin tunnetiloista. Maryam Abuzaid-Ryun
kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

 

Riim ja Reel osallistuvat Adamin organisoimaan  mielenosoitukseen Palestiinan ja Gazan tilanteen puolesta. Adam on saanut sytykettä omalla poliittiselle aktivismilleen Greta Thunbergiltä.

Nuorten voimaantuminen yhteisen asian puolesta kuvataan poikkeuksellisen hienosti: 

Riim päättää uskaltautua itsekin. Aluksi hän säikähtää kovaa ääntään, mutta samalla hän tuntee sisällään olevan möykyn liikahtavan. Huutamisessa on jotain vapauttavaa. Äänet kaikuvat rakennusten seinistä, ne kantautuvat varmasti kauas. Hän ei ole ennen tuntenut tällaista voimaa itsessään. Möykky sisällä alkaa hellittää otettaan. 

Abuzaid-Ryu osallistui vuonna 2022 Otavan ja Koko Hubaran luotsaaman RT Lit Akatemian järjestämään, POC-kirjoittajille (people of colour) suunnattuun käsikirjoituskilpailuun, jossa etsittiin entistä moniäänisempiä kirjoja erilaisille lukijoille. 

 

Palestiinalais-korealaisessa perheessä Kuusamossa varttunut Abuzaid-Ryu asuu nyttemmin Turussa. 

Lastenkirjainstituutin syyskuussa järjestämän Sananvapaus-seminaarin paneelikeskustelussa hän muisteli, että liki ainoa nuortenkirja, joka tarjosi hänelle nuorena samastumispintaa muslimitytön elämään, oli australialaisen Randa Abdel-Fattahin nuortenkirja Näyttääkö pääni tässä isolta? (Karisto 2007, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). 

Abuzaid-Ryu on myös sarjakuvataiteilija. Nuortenromaanissa on muutamia puhekuplin varustettuja mustavalkoisia kuvituskuvia. 

Kuvitus luo vaikutelmaa keveydestä ja helppolukuisuudesta, vaikka rivitys onkin tiuhaa ja fonttikoko melko pientä. 

 

 

 

Huolenpito on tärkeä supervoima

Heli Koskinen & Sini Nihtilä: Superäiti. 37 sivua. Kustannus-Mäkelä 2026.

Perhedynamiikkaan liittyvät aiheet ovat lisääntyneet lastenkirjoissa. 

On jopa perusteltua sanoa, että lapsen arkea kuvataan nykyisin aiempaa maanläheisemmin ja entistä paremmin samastumiseen houkuttelevalla tavalla.

Lapsiperheköyhyyden kuvaaminen on sekin arkipäiväistynyt, joskin valtaosaa lastenkirjojen koteja asuttavat vielä kahden vanhemman vakavaraiset perheet. 

Heli Koskisen ja Sini Nihtilän Superäiti kertoo äidin ja pojan pienperheestä, jossa on taloudellisesti tiukkaa mutta tunteiden ja huolenpidon tasolla ei kitsastella. 

Koulussa keskustellaan vanhempien ammateista. Tosin lasten tekemät johtopäätökset vanhempiensa ammateista eivät ehkä ole aivan todenmukaisia.

– Mun isä on autonkuljettaja. Se lähtee joka aamu autolla töihin ja tulee sillä illalla takaisin. 

– Mun äiti on sanoittaja, kun se aina sanoo mitä minä sanoin. 

– Äiti korjaa tietokoneita. Ensin se huutaa, kun se rakkine ei toimi, ja sitten se soittaa jonnekin, ja lopulta kone alkaa toimia.  

– Isä on koodari. Mä luulen, että se on niin kuin kirjailija, mutta se kirjoittaa tekstiä salakielellä.  

 

Äidin hoivatyö sairaalassa näyttäytyy Milolle todellisen supersankarin
työnä. Sini Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Samassa hengessä Milokin kertoo oman äitinsä olevan superäiti: äiti nimittäin lähtee aina yöaikaan pelastamaan ihmisiä. 

Luokkakavereiden mielestä äidin ammatti kuulostaa todella coolilta.

Milolla on pian syntymäpäivät, ja hän haaveilee kellopuhelimesta ja kaverisynttäreistä maksullisessa tapahtumapuistossa. 

Äiti torppaa kuitenkin suunnitelmat: 

– Ei meillä ole varaa viedä koko luokkaa Simon Leikkimaahan, hän sanoo hiljaa. – Mutta jos kutsuttaisiin pari kaveria meille ja ostettaisiin kilo karkkia? 

– Mutta opettaja sanoi, ettei ketään saa jättää ulkopuolelle.

Poistotuotteiden ja tarjousten löytäminen ruokakaupassa vaatii
nopeutta ja hyvää havainnointikykyä. Sini Nihtilän
kuvitusta Heli Koskisen tekstiin kuvakirjassa Superäiti
 (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Milosta on jännittävää väijyä kaupassa alelaputettuja tuotteita, ja niiden turvin pystytäänkin järjestämään isot kaverisynttärit. 

Milo kokee olevansa koulussa pikemminkin tarkkailija; hän ei edes halua olla huomion keskipisteenä. Siksi hän jännittää erityisen paljon, tulevatko kaikki luokkakaverit syntymäpäiville.

Heli Koskinen kuvaa sydämellisesti Milon pienperheen tukiverkostoja. 

Kun äiti lähtee hoivatyöhön sairaalaan yövuoroon, mummo tulee heille aina yöksi. 

Sini Nihtilän kuvituksessa pienperhe näyttäytyy yhteen hiileen
puhaltavana tiiminä. Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Sini Nihtilän kuvitus tavoittaa keskushenkilöiden katseisiin ja ilmeisiin paljon rakkautta ja välittämistä. 
 
Koskinen on aiemmin kirjoittanut lapsille ja varhaisnuorille tietokonepelaamiseen keskittyvää Zeta-sarjaa (Kustannus-Mäkelä v:sta ,2022, kuv. Mari Luoma). Superäiti on hänen ensimmäinen kuvakirjansa.

Superäidin asetelmissa on paljon samaa kuin Jukka Laajarinteen ja Timo Mänttärin kuvakirjassa Isä vaihtaa vapaalle (WSOY 2019). 

Siinäkin päähenkilölapsi tekee nimittäin  päätelmiä isänsä työnkuvasta tavalla, jonka voi tulkita joko realistiseksi tai mielikuvitukseen perustuvaksi.