Poika, jolla oli lukemisen himo

Arvi Arjatsalo: Sammatin Elias. Elias Lönnrotin elämänvaiheita kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin, 172 sivua, Otava 1982. Kansikuva Hannu Taina.
 
 

Tänä kesänä olen – itsellenikin hieman yllätyksenä – perehtynyt Elias Lönnrotin elämään.  

Ensimmäinen alkukesän lukuelämys, Laura Lähteenmäen romaani Marian kirja (WSOY 2025), kertoi kiinnostavasti Lönnrotista tämän vaimon, Maria Piponiuksen, näkökulmasta perheen isänä ja puolisona kerraten myös Piponiuksen omia elämänvaiheita. 

Irma Sulkusen elämäkerta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS 2025) korjaa puolestaan kiinnostavasti Lönnrotista luotua suurmiesmyyttiä.

Muistelin Lönnrotista ilmestyneen myös nuortenkirjan, Arvi Arjatsalon Sammatin Eliaksen, ja tilasin sen kirjaston varastosta luettavakseni.

Lönnrot kasvoi vaatimattomissa oloissa räätäli-isänsä ja äitinsä neljäntenä lapsena Sammatissa. 

Isä vieroksui pojan lukuhaluja.

 

Kohtaus, jossa isoveli Henrik puolustaa pikkuveljen kiinnostusta kirjoihin kiteyttää hyvin Lönnrotin erityisyyden perheen silmissä:

–     Ei Elkka laiska ole. Lukeminen on vaan käynyt sille himoksi.

–     mitä himoksi! isä matki vihaisena. – Jo minäkin viinanhimon tunnen ja tupakankin, mutta lukemisen himosta en ole koskaan kuullutkaan. Vähäjärkisenä sitä monet pitää, kun ei se näe eikä kuulekaan enää mitään. Ja kun Kaapokin on alkanut tavata tärittää… pyörii kuin kärpänen Elkan ympärillä.
 
Isän toivoton ääni hymyilytti Henrikiä. Selin kääntyneenä hän veteli tervaa ruuheen, mutta tuntui samalla aprikoivan jotain.
 
–     Elkalle on annettu lukupää, siihen sen veri vetää, Henrik lopulta sanoi. 

 

 

Kiinnostavasti Arjatsalo havainnollistaa, kuinka Lönnrotin uutteruus, uteliaisuus ja opinhalu johdattivat hänet aina uusille kouluteille. 

Ilman ulkopuolisten tukea ja mesenointia tämä ei toki olisi ollut mahdollista, mutta Lönnrot myös ponnisteli ollakseen kaiken häneen osoitetun luottamuksen arvoinen. 

Koulutie veikin Tammisaaren pedagogiosta 1814 Turun katedraalikouluun ja Porvoon lukioon ja sieltä Turun Akatemiaan.  

Ruotsin taito oli alkuvaiheessa olematon, ja Lönnrot turvautui ulkolukuun selvitäkseen ankarista kuulusteluista. 

Opintojaan hän rahoitti milloin räätälinä ja kiertävänä teinilaulajana tai auttamalla koulukortteerin vuokraemäntää lumenluonnissa ja muissa pikkuaskareissa.

Arjatsalo tuo hauskasti esiin Lönnrotin sosiaalisten taitojen vajavaisuuden. Kun Lönnrot oli Hämeenlinnan apteekissa töissä kevätkesällä 1820, apteekkarin vaimo teettää hänelle puvun, jotta apteekkiharjoittelijan rahvaanomaisuus ei olisi niin ilmiselvää.

Lönnrot menee ystävällisestä eleestä niin hämilleen, ettei saa sanaa suustaan. Niinpä hän kirjoittaa apteekkarin rouvalle korukielisen kiitosrunon! 

Lönnrotin kiinnostus rahvaanrunojen keräämiseen herää vähitellen. 

Sivistyneistö ei rahvaanrunoista innostu, ja J. L. Runebergin runojen uskotaan olevan tuhat kertaa parempia kuin nuo ”rahvaan teelmät”. 
 
Teoksen voikin lukea nuortenkirjallisuudelle tyypillisenä etsikkoajan ja identiteetin löytymisen kuvauksena. 

Romaanin lopussa kerrotaan ensimmäisistä Lönnrotin runonkeruumatkoista.

Arjatsalo (1927–1989) oli koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Sammatin Eliaksessa näkyy hänen halunsa sivistää nuoria lukijoitaan. Hän tekee se kuitenkin  luontevasti, ilman paatosta.  

Sammatin Elias noteerattin ilmestymisvuotenaan Topelius-palkinnolla. 

Myöhemmin Arjatsalo kirjoitti vielä  nuorille suunnatut elämäkertaromaanit M. A. Castrenista ja Zacharias Topeliuksesta. 

Valoa ja hälyä, intensiivinen tietokuvakirja Kaija Saariahosta

 

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Kaija! Säveltäjä Kaija Saariahon värit, varjot ja valot, 27 sivua, Teos 2025. Suomen supernaisia -sarja, osa 7.

 

 

Kun Kaija oli pieni, hän viihtyi omissa oloissaan. Hän oli herkkä kaikille äänille ympärillään. Jotkin äänet kuulostivat pahoilta, mutta usein ne herättivät Kaijan uteliaisuuden. Hän rakasti radiota, josta kuului musiikkia ja muutenkin kiinnostavaa kohinaa ja rätinää.
 
Musiikki soi Kaijan sisällä. Hän kuuli säveliä vielä iltaisin tyynyn läpi. Nukkumaan mennessä Kaija pyyysi: ”Äiti, suljetko tyynyn?”

 

Suomen supernaisia -tietokuvakirjasarjan seitsemäs osa tekee vaikutuksen kompaktilla rajauksellaan ja intensiteetillään. Sen sivumäärä on sarjan suppein (esim. Minna Canthista kertovassa osassa oli jopa 42 sivua), mutta silti lukija ja katsoja huomaa tulevansa kirjasta hyvin kylläiseksi.

Lapsuuden herkkyyttä ja varhaista altistumista musiikille kuvataan hienosti.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Leena Virtasen tekstiin tietokuvakirjassa Kaija! Säveltäjä Kaija Saariahon värit, varjot ja valot (Teos 2025).

 

Sarja on hyvä esimerkki modernin kuvakirjan jatkuvasti laajenevasta kohderyhmästä. Vaikka kustantajan sivuilla annetaan viitettä sarjan sopivuudesta 5–11-vuotiaille, niin rohkenen uskoa, että sen otollisin kohderyhmä on aikuisissa. 

 

Toisaalta Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin tapa poimia supernaisten lapsuudesta yleisinhimillisiä ja yleispäteviä  tunteita ja kohtauksia  ja identiteetin muodostumista. Ne  puhuttelevat sellaisenaan myös niitä  lapsia, joille kulloinkin esiteltävä kohdehenkilö ei olisikaan entuudestaan tuttu.

 

Kaija Saariahon (1952–2023) elämästä kerrotaan väljän kronologisesti muutamin, tarkkaan valituin kohtauksin. 

Sanna Pelliccioni visuaalistaa hienosti ja herkkävireisesti Saariahon kasvua säveltäjäksi, esimerkiksi aukeamalla, jolla kerrotaan Saariahon nähneet äänet väreinä. 

Toinen vastaavan kaltainen tehokas aukeama kertoo Saariahon viehättyneen vastakohdista, voimista ja vastavoimista. Pelliccioni näyttää ne säveltäjän työpöydältä lähtevinä erilaisina väripintoina ja viivoina.

Kaijaa kiehtoivat vastakohdat. Voimat ja vastavoimat. Äänet ja hiljaisuus. 

Puhtaat, sileät äänet, hälyisät, karheat äänet. Ihmisäänet, luonnon äänet, soittimista lähtevät äänet. Hitaus ja nopeus. Pysähtyminen. 

Säveltäjän työpöydällä musiikki näyttäytyy muotoina, väreinä ja levottomina viivoina. Sanna Pelliccionin kuvitusta Leena Virtasen tekstiin tietokuvakirjassa Kaija! Säveltäjä Kaija Saariahon värit, varjot ja valot (Teos 2025).

 

 

Visuaalisesti hieno ratkaisu on sekin, että Saariahon ja hänen puolisonsa ranskalaisen, Jean-Baptiste Barrierén yhteistyö on upotettu kuvitukseen mustavalkoisena valokuvana, jossa Saariahon hiukset on maalattu punaisiksi. 
 

Saariaho innostui tietokoneella tehtävästi musiikista Pariisissa. 
Sanna Pelliccionin kuvitusta Leena Virtasen tekstiin tietokuvakirjassa Kaija! Säveltäjä Kaija Saariahon värit, varjot ja valot (Teos 2025).

Yhteisöllinen tunnekokemus välitetään myös sanallisesti ja visuaalisesti upeasti aukeamalla, jossa kerrotaan Saariahon lahjoittaneen Helsingin uuteen Musiikkitaloon  kooltaan poikkeuksellisen isot urut. 

 

 

 

Elettiin sitä ennenkin

Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. Kuvittanut Väinö Heinonen. 172 sivua.  WSOY 2025.
 
Jarkko Juselius: Kadonnut kansa. Neandertalien arvoitus. Kuvittanut Anne Muhonen. Pieni Karhu 2024.

 

Koko klaani oli kerääntynyt iltanuotiolle. Kylässä asuu enemmän ihmisiä kuin kahdella ihmisellä on sormia, paitsi tietäjä Ukuralla, jonka toisesta kädestä luolakissa söi muutaman. Enää luolakissa ei kylään uskalla, mutta luola on jäljellä, tai useampikin. Niissä on mukava ja kuiva asua. Sateet eivät haittaa, ja talvellakin on melkein lämmin, tai ainakaan tuuli ei pääse pahasti sisään. Toisinaan he asuvat muualla, vähän siitä riippuen minne isot eläimet vaeltavat. / Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva

 

Muinaishistoriasta lapsille ja nuorille suunnattuja tietopainotteisia kirjoja on ilmestynyt reilun kymmenen vuoden aikana yllättävän paljon siihen nähden, että aihe edellyttää mittavaa taustatutkimusta. 

 

Roope Lipastin Ihmeellinen jääkausi (WSOY 2019, kuv. Juha Harju) ilmestyi helppolukuisessa Tietopalat-sarjassa. Uuden lastenkirjasarjan avaus, Kivikauden sankarit ja mammuttitulva, harppaa nyt jääkaudesta kivikaudelle.

 

Kuvitus on jyhkeää ja kiteyttää hyvin toiminnallisia 
kohtauksia. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Lipasti ei uuvuta lukijaansa liian yksityiskohtaisella historiallisella faktalla, vaan tarjoilee kiinnostavia detaljeja kivikauden ihmisten elämästä vaivihkaa. 
 

Keskiössä ovat lapset Kivi ja Unna sekä kaksoset Viti ja Baar. 
Unnan vanhemmat ovat kadonneet ja Kivi pitää Unnaa sisarenaan. Kivi yrittää jatkuvasti päteä Unnan silmissä, ja niinpä poika lähtee omin päin uhmakkaana mammuttijahtiin.
 
Klaanin jäsenet liittävät kaksosiin taikauskoa. 
Kylän päällikkönä on Akura, ja hänen kaksosveljensä Ukura on puolestaan samaani. Sama työnjako odottaa myös kaksosia Vitia ja Baaria, mutta soveltuvuus kumpaankin tärkeään tehtävään selviää vasta lasten hieman vartuttua. 

Heimon ykkösmiehet, Akura ja Ukura, kuvataan karrikoiden.
Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Unna ja kaksoset lähtevät Kivin perään, ja yhdessä lapset selvittävät syyn maan tärinälle jäljittäessään mammuttilauman sijainnin. He ystävystyvät laumasta erkaantuneen mammutinpoikasen kanssa ja pelastavat koko kylän joutumasta vedenpaisumuksen alle.
Unnan löytämä luola koituu kaikkien pelastukseksi. Luolasta löytyvä riipus antaa vihjettä siitä, että Unnan kadonneet vanhemmat ovat saattaneet yöpyä siellä joskus.
Näin ylläpidetään jännitystä myös tulevia jatko-osia silmällä pitäen.
 
Väinö Heinosen mustavalkoinen kuvitus luo jännitystä, piirtää komeita maisemia ja leikittelee perspektiiveillä taidokkaasti.

Helppolukuisissa, hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnatuissa kotimaisissa lastenkirjoissa kuvitus on lähes poikkeuksetta neliväristä, mutta Heinosen kuvitus tekee vaikutuksen myös mustavalkoisena. 

Vaihtelevat perspektiivit tuovat kuvitukseen myös 
 tarvittavaa jylhyyttä. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

 

Jarkko Juselius on työskennellyt Yleisradiossa radiouutisten politiikan toimittajana. Vuosina 1981–1986 hän oli Keniassa Nairobissa Yleisradion kirjeenvaihtajana.

Kadonnut kansa, neandertalien arvoitus on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Aiemmin hän on tehnyt muutaman  yrityshistoriikin.  

 

Toisen heimon paremmat keihäät herättävät neandertalilaisissa 
hämmennystä. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

Kirjan väljä taitto ja asiakokonaisuuksien rytmittäminen omille riveilleen ja  kappaleisiin muistuttaa selkokirjallisuutta, mutta kieli itsessään ei silti  täytä selkokielen kriteereitä. 
 
Pieni yleiskielen selkiyttäminen olisi tehnyt terää, esimerkiksi, kun kerrotaan Karakin soittavan karhunluusta tehtyä huilua: ”Hän soitteli sillä / yksinkertaista sävelmää / ja yritti häivyttää ikävän tunnetta, / joka oli seurausta / Eean jäämisestä uusien luokse.” 

 

Lapset väijyvät mammutteja. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

 
Fiktiivisessä tarinassa 45 000 vuotta sitten eläneet neandertalilaiset kohtaavat kehittyneemmät lajitoverinsa, homo sapiensin. Ennakkoluulot, kyräilevä asenne ja vastarinta murenevat lopulta, kun eri heimojen nuoret ihastuvat toisiinsa. 
 
Luonnonmullistukset, mammuttien metsästys ja jatkuva taistelu ruoasta ja hengissä selviämiseestä lyö leimansa ihmisten elämään. 
 
Kirjan toinen osio kertoo faktatietoa neandertalilaisten elämästä, kulttuurista, työkaluista ja aseista. 
 
Anne Muhosen nelivärinen kuvitus on selkeää ja ilmeikästä.

  

 

 

 

Lisää muinaista historiaa lapsille ja nuorille:

 

Andreas Koivisto & Tom Björklund: Ikikallion tarinoita. Mammuteista meidän aikaamme / Urbergets berättelser. Från mammutar till vår tid, Aviador 2023

 

Roope Lipasti & Juha Harju: Ihmeellinen jääkausi, Tietopalat-sarja, WSOY 2021

 

Ilari Aalto & Elina Helkala: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita. Nuoren arkeologin käsikirja, Atena 2019 

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset, kuvittanut Emmi Kyytsönen, Avain 2019 

Aino Nissinaho: Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan. Arkeologian opaskirja nuorille. Kuv. Stina Riikonen. Tampereen museot 2013 

Laura Trenter, Erika Kovanen & Henna Kettunen: Maata kaivamaan, Schildt 2001 

Kaija Österlund: Riston retki kivikauteen, kuv. Kaija Österlund, Otava 1970 

Kaija Österlund: Risto pronssikaudella, kuv. Björn Landström, Otava 1973 

Kaija Österlund: Riston retki rautakauteen, kuv. Maija Karma, Otava 1975 

Kaija Österlund: Risto ja viikingit, kuv. Maija Karma, Otava 1976