Lue jos uskallat: Tikahtunut tiikeri saa lastenrunon svengaamaan

Hannu Hirvonen & Erika Kallasmaa: Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hullunhauskoja kummitusloruja. 84 sivua. Tammi 2026.

Runokuvakirjoja ilmestyy nykyisin paljon. 

Sen on huomannut myös Runousyhdistys Karhu ry, joka ryhtyy jakamaan Tanssiva karhu -runopalkinnon kupeessa joka toinen vuosi palkintoa lastenlyriikalle. 

Pikkukarhu-palkinnon ehdokkaiksi on jo aiemmin syksyllä nimetty Anna Elina Isoaron Tavara-avaruus (WSOY 2025, kuv. Mira Mallius), Heli Laaksosen Ilone (Orava-kirjat 2025, kuv. Elina Warsta) ja lastenlyyrikkona vasta debytoineen Anni Tanskasen Sillä aikaa koulussa (Tammi, kuv. Johanna Ilander). 

Merkille pantavaa on, että sama raati päättää sekä aikuis- että lastenlyriikan Karhu-palkinnoista. 

Pidän ratkaisua lyriikan ominaislaatua kunnioittavana, kun eri kohderyhmille suunnattua lyriikkaa arvioidaan samoilla kriteereillä.

Erika Kallasmaan kuvitus ammentaa vaikutteita Meksikon
kuolleiden juhlan kuvastosta ja hahmoista. Kallasmaan kuvitusta
Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan Tikahtuneen tiikerin tapaus
ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja (Tammi 2026).

Tikahtuneen tiikerin tapaus on kirjasyksyn täräyttävin lastenrunokirja. 

Hannu Hirvosen ja Erika Kallasmaan yhteistyö näyttää ja kuulostaa saumattomalta.

Hannu Hirvosen tuotannolle on tyypillistä absurdius ja kielileikit. 

Hän on selvästi erityisen viehättynyt kummituksista, sillä myös edellinen oma lastenrunokokoelma  Hui hai hajamieli (Karisto 2017, kuv. Pia Sakki) kertoi kummituskaupungin asuttamista aaveista. 

Hirvoselta on ilmestynyt myös Salla Savolaisen kuvittama runotarina Salaperäistä, tuliperäistä (Karisto 2007).

On kiinnostavaa, että nykyiset lastenlyyrikot ottavat jo varsin vapautuneesti kantaa Kirsi Kunnaksen lamauttavaan perintöön. 

Muistan, kuinka Kaija Pispa (nyk. Löytty) kertoi Prinssi Pipariksi -runokokoelmansa (WSOY 1985) ilmestyttyä, että Kunnaksen mainetta ja laatua oli vaikea ylittää. 

”Kuutamon kukkia” -runossa Hirvonen viittaa Kunnaksen lisäksi myös suomalaisen lastenlyriikan varhaiseen pioneeriin, Immi Helléniin: 

Kummitusmummo niityn laidalla

katselee pikkuista lasta, 

joka kuutamon kukkia

kimppuunsa kerää

eikä herkeä hoilaamasta

niitä lauluja Immin

tai virsiä Kirsin,

joissa sanat niin hauskasti helää.

Niin kummitusmummotkin 

lauluissa vielä

saa lapsuuden kesiä

elää. 

Erika Kallasmaa on kuvittanut useamman Laura Ruohosen lastenrunokokoelman. 

Tikahtuneen tiikerin runojen nimet on painettu samalla fontilla (tai käsintekstauksella) kuin Ruohosenkin runokirjoissa. 

Hirvosen runoissa on nonsensen svengiä: kieltä väännellään ja käännellään ja iloitaan sen elastisuudesta. 

Tavutetussa runossa ”Luukas on luukasa” havainnollistuu mainiosti kielen rytmi ja tempo, äänteellinen kikkailu.

Luuranko Luukaksen irtonaisuus näkyy hauskasti myös kuvituksessa. 
Erika Kallasmaan kuvitusta Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan
Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja
(Tammi 2026).

Tietyn teeman mukaan kootuissa lastenrunokokoelmissa on usein tapana antaa lapselle – ja runoja ääneen lukevalle aikuiselle – kirjallisuuskasvatusta siinä mielessä, että runoissa vaivihkaa esitellään erilaisia runouden alalajeja.

"Avaruuskoirat"-sikermän Hirvonen on kirjoittanut  japanilaisen tankarunon kaavalla. 

Kokoelman mahtuu useampi rooliruno (esim. ”Taidemaalari Ville Fallen-Falleraa” , ”Säveltäjä Hipelius”, ”Mielikuvituskaksoset” ja ”Hirvittävä Hääppönen”).  

Muutamassa runossa leikitellään myös kuvarunouden mahdollisuuksilla (esim.”Vielä yksi taika”). 

Kallasmaa tekee meheviä tyyppejä: tässä säveltäjä Hipelius.
Erika Kallasmaan kuvitusta Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan
Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja
(Tammi 2026). 

Hirvonen on myös mieltynyt kysymään ja ihmettelemään runoissaan. Tämäkin on yksi lastenlyriikassa toistuva maneeri, joka parhaimmillaan virittää lapsen virittäytymään runouden meditatiiviselle taajuudelle: 

Arvoitus

Laulussa meri ja taivas ja kuu,

tyyntynyt laineitten rauhattomuus,

Kukaan ei huuda, kukaan ei puhu,

korvissa kuiske vain, 

kaislikon suhu.

Kysymys: Mikä laulu?

Vastaus: Hiljaisuuden pauhu. 

Erika Kallasmaan pikimusta väriskaala ja tyylitellyt hahmot tekevät 
runokokoelmasta modernin kokonaistaideteoksen. 
Kallasmaan kuvitusta Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan
Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja
(Tammi 2026). 

Erika Kallasmaalla on eittämättä ollut hauskaa Hirvosen runojen visuaalistamisessa. 

Kallasmaan sekatekniikalla toteuttama kuvitus assosioi retrohenkisessä muoto- ja värikielessään 1950–1960-luvulle.  

Kallasmaa sanoutuu päättäväisesti – Hirvosen tavoin – irti ajatuksesta, että lastenrunouden tulisi olla sievää ja ympäripyöreän herttaista. 

Rohkeat kuvakulmat ja muotokieli ja yllättävät, tummat ja rouheat väriskaalat tukevat Hirvosen runojen räyhäkkyyttä  ja anarkistista ilmaisua.    

Kokoelma on runsas ja yltäkylläinen – jopa siinä määrin, että  muutaman runon olisi voinut kokonaisdramaturgian kärsimättä karsia pois.

Eriparisten ystävyydestä koituu paljon hyvää

Kristiina Wallin & Erika Kallasmaa: Älä pelkää, PÖÖ! 43 sivua. Teos 2026.

Ei kummituksia tarvitse pelätä, hän ajatteli
kaikki olennot ovat samaa melodiaa,
samasta ilosta ja kaipauksesta rakennettuja. 

Kotimaisten kuvakirjojen valikoimasta voi pongata tänä syksynä muutamia hyvällä tavalla omavaloisia teoksia. 

Yksi sellainen on Kristiina Wallinin ja Erika Kallasmaan Älä pelkää, PÖÖ!

Kustantaja Teos nimittää sitä kuvakirjaksi, mutta kirjan voisi vallan mainiosti luokittaa tarinan vahvan intensiteetin ansiosta myös läpikuvitetuksi miniatyyriromaaniksi. 

Sen filosofisessa eetoksessa ja rauhaa huokuvassa tunnelmassa on paljon samaa kuin Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissa -kuvakirjasarjassa. 

Olen viime vuosina penännyt kuvakirjoihin lyhyempiä tarinoita, jotka antaisivat enemmän ilmaisuvoimaa myös kuvitukselle. 

Wallinin ensimmäinen lapsille suunnattu tarina on tekstiltään melko vuolas, mutta silti se antaa tilaa myös Erika Kallasmaan sekatekniikalla toteuttamalle kuvitukselle, josta tunnistan ripauksen 1950–60-lukujen retro-nostalgiaa. 

Tarinan voi ajatella kertovan nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä. 

Säveltäjä Humina on jo eläköitynyt ja syrjässä kaikesta. 

Huminan arkeen tulee vipinää yllättävästä kohtaamisesta pienen kummituksen kanssa. 

Pieni Kummitus sananmukaisesti ilmiintyy Huminan 
elämään suoraan sanomalehden sivuilta. Erika Kallasmaan kuvitusta
Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).

Humina lukee kummituksesta paikallislehdestä, ja käy niin omituisesti, että kummitus pääsee lehtijutusta ihmisten ilmoille ja sujahtaa Huminan taskuun.

Tästä sukeutuu tarinaan jännittävä metafiktiivinen juonne.

Kummitusta suretti. Se oli kyllä vapautunut sanomalehden sivulta, 
mutta kyllästynyt huutamaan yksinään
Pöö ja näyttämään pelottavalta. Ei 
sitä kukaan päivänvalossa edes säikähtänyt. 

 

Erika Kallasmaan kuvituksesta löytyy paljon dynaamista liikettä. 
 Kallasmaan kuvitusta Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa
Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).
 

Wallin kutoo tarinaan lähimmäisenrakkauden ja välittämisen tärkeitä teemoja.

Huminan, Kummituksen ja Koiran ystävyydessä ei ole yhteistä kieltä, mutta ehkä juuri siksi ystävyyden voima kasvaa kaikkien osalta niin suureksi:

Puistossa Humina, Koira ja Kummitus istuivat tutulle penkille.
Humina virkkasi Kummitukselle kesäkaapua.
Koira venytteli raukeasti tassujaan.
Kummitus katsoi ystäviään ja oli pakahtua ilosta.
Sen sydän löi pum pum pöö.
Lempeästi pumpum.
Hyvin hellästi pöö. 

 

Ystävyyden syventyminen huipentuu svengaavaan
tanssiin lähestyvän kevään kunniaksi. Erika Kallasmaan kuvitusta
Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).

  

 

 

 

 

 

Tyyliltään ja sisällöltään hätkähdyttävä novellikokoelma nuorille

Heidi Korkiakangas: Lemmikkieläinten hautausmaa. 117 sivua. Aviador 2026. Kansikuva Venla Tokola. 

Lyhytproosa elää uutta renessanssiaan. 

Yhtenä arvostuksen mittarina voi pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamaa ja Koneen säätiön rahoittamaa kirjailija Maria Jotunin nimeä kantavaa uutta novellipalkintoa.  Yksittäiselle novellille jaettavaa 25 000 euron suuruista palkintoa tullaan jakamaan viisi kertaa kahden vuoden välein. 

Palkinnon tavoitteena on tukea suomenkielistä novellitaidetta, tuoda näkyviin uusia ansiokkaita tekstejä ja tekijöitä sekä vahvistaa samalla novellin arvostusta kirjallisuuden lajina.  

Kuuden finalistin joukossa on peräti kaksi nuorille suunnatussa Tästä ihmemaahan -antologiassa (toim. Siri Kolu ja Salla Simukka, Tammi 2025) julkaistua novellia, Siiri Enorannan ”Lissut” ja Juuli Niemen ”Ihme lähiö”.

Finalistit julkistettiin syyskuussa, ja tuolloin raati totesi, että kirjallisuuslehdet, antologiat ja pienkustantamot kantavat suurta vastuuta novellien julkaisemisesta: raati ei juurikaan saanut luettavakseen yhden kirjoittajan nimissä ilmestyneitä novellikokoelmia. 

Havainto pitänee paikkansa aikuisille suunnatun lyhytproosan osalta. Omien havaintojeni mukaan varhaisnuorille ja nuorille kirjoitetaan edelleen melko paljon novellikokoelmia. 

Heidi Korkiakankaan Lemmikkieläinten hautausmaa on tästä tuorein laadukas esimerkki. 

Venla Tokolan kansikuva on kirjapainossa mennyt värien osalta valitettavasti tukkoon: kirjan nimeä on vaikea erottaa tummasta taustasta. Toivottavasti tällainen ulkokirjallinen seikka ei estä lukijaa tutustumasta kirjaan uteliaasti.   

Olen aika ajoin kiinnittänyt huomiota siihen, että monet nuorille suunnatut kokoelmat vesittävät alkuperäisen, kerronnaltaan ladatun novellin ideaa. Usein olisi oikeutetumpaa puhua novellin sijaan stooreista tarinoista tai jutuista. 

Lyhytproosa tarjoaa lyhyen muotonsa vuoksi verrattoman työvälineen yläkoulun ja toisen asteen äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille. 

Heidi Korkiakangas on rakentanut kuusi intertekstuaalista novelliaan kirjallisuuden klassikkojen tai muutoin tunnettujen tai kiinnostavien kirjojen sekä myyttien ympärille. 

Kaikista novelleista löytyy jokin maagisesta realismistakin tuttu viisto kulma, joka vie kerrontaa arjesta eri tavoin outouteen tavalla, joka tuo mieleen monet Sari Peltoniemen romaanit ja novellit. 

Kokoelman aloittava ”Verisiteet” koukuttaa lukijan heti. Minäkertoja on päätynyt pikkusiskonsa Huldan ja perheen kuolleen Tarmo-koiran kanssa hiukan hähmäiselle pakomatkalle äidiltä anastetulla Volvolla. 

Novelli kertoo ennen kaikkea perhesiteistä, mutta elokuvalliseen pakoon tulee lisäkierrettä minäkertojan kuukautisten alkamisesta: ”Miten nainen toimii pakomatkalla menkkojen kanssa?” 

”Valon neito” -novellin näen mielessäni heti lyhytelokuvana. Minäkertoja on vallittu Luciaksi, mutta hän suhtautuu kunniatehtävään hieman skeptisesti ja yrittää siksi motivoida itseään vähän räväkämmällä tehtävänkuvalla:

Hän on täällä tänään. Lux-muija! Seksikkäin muija ikinä.

Valkoinen, tiukka lateksihaalari ja kultainen vyö, joka kilahtelee lanteillani uhkaavasti, kun astelen alistajan elkein kultaisissa glittertolppasaappaissa pitkin käytävää. Muut väistyvät tieltäni, pakenevat. Muutamat polvistuvat kumartelemaan. – – 

Fantasiointi aiheuttaa Lucia-kulkueeseen hieman odottamattoman kliimaksin.  

Kaikissa kokoelman novelleissa korostuu ulkopuolisen tarkkailijan roolin ottaneen keskushenkilön särmikäs katse. 

”Kullervon kirous” tuo Kalevalan Kullervon traagisen kohtalon nykyaikaan. Yksinhuoltajaäidin kasvattama nuorukainen näkee virastotalolla äitinsä kanssa asioidessaan Akseli Gallén-Kallelan maalauksen Kullervon kirous:

Ymmärsin heti, että näytän ihan samalta mun omassa taustassa, kotimetsän kalliolla huutamassa kohti lähiön kerrostaloarmeijaa. 

Virastotalon siivooja valottaa pojalle Kullervon traagista kohtaloa.  

Äidin syöpädiagnoosi luo varjonsa pojan arkeen. Poika palauttaa Kullervon miekan takaisin Ateneumiin. Siitä seuraa voimaantuminen ja varmuus siitä, että oma elämäntilanne vakautuu. 

– – tunnistan ääneni, voimani ja rajani, ensimmäistä kertaa ikinä. En ole tuulen riepottelema roska muiden jaloissa kaduilla. Olen metsäkaistaleeni kuningas. Oman elämäni herra. 

”Viktor Kurja” toistaa osittain Kullervon kirouksen asetelmia: myös tässä keskushenkilönä olevan nuoren tytön äiti on menettänyt työuupumuksen tai masennuksen takia elämänhallintansa eikä pysty juurikaan tukemaan lastaan. 

Lisbet käy töissä grillikioskilla ja altistaa siellä itsensä öykkärimäisten miesten epäasialliselle kohtelulle. Eräänä iltana grillille tulee aikuisen miehen kokoinen olio, jonka vartalo on suomujen peittämä. Tyttö nimeää otuksen Viktor Kurjaksi Victor Hugon romaanin Kurjat mukaan.

”Yskä”-novellissa ruokalähettinä työskentelevä päähenkilö haikailee muiden ikätoveriensa kaltaista helppoa ja onnellista elämää: 

Mahtavatko he koskaan ajatella, kuinka helppoa ja onnellista kaikki lopulta olikaan. 

Huokaan syvään. Keuhkoputkien krohina palauttaa minut todellisuuteen. Vihaan itsesäälissä vellomista ja jossittelua. Polkeminen ja työ ovat varmasti parempaa ajankäyttöä. Otan kirjan taskustani ja luen. Se rauhoittaa, vie ajatukset muualle, auttaa pakenemaan hetkeksi.

Nuoren turvakirja on J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa. 

”Vapaa lintu” kertoo ruokakaupan kassana työskentelevästä nuoresta, joka tarkkailee kaupan edessä istuvaa kerjäläisnaista ja samastuu tämän ahdinkoon. 

Tässäkin novellissa todellisuus ja fantasiat kietoutuvat toisiinsa: 

– –  Kun kolikot kilahtavat kassaan, mietin naisen ääntä. Naista laulamassa omalla, mystisellä kielellään tuutulaulua lähiöpubin karaokessa. Nainen olutlasin ääressä, ajankohtaisohjelmassa kertomassa tarinaansa. Tupakkapaikalla mietin naista polttamassa, savukiehkuran leijumista kirkkaankylmälle taivaalle. Naista miehen syleilyssä, naista alasti.

Hävikkiruokalaatikolla mietin naista hämmentyneenä ruotsinlaivan buffetpöydässä. Mietin naista useammin kuin itseäni. Se tuntuu jossain ja helpottaa. – –

Tämän novellin taustalla on Reetta Rannan tietokirja Sielulinnut (SKS 2025), joka valottaa suomalaisessa ja suomensukuisten kansojen perinteessä tunnettua ajatusta sielulinnuista sielun kantajina.

Kokoelman viimeinen novelli ”Toinen täällä valon lapsi on, ja toinen yötä rakastaa” viittaa jo nimessään Tapio Rautavaaran tulkitsemaan ja Reino Helismaan sanoittamaan ja säveltämään lauluun ”Päivänsäde ja menninkäinen”. 

Korkiakankaan novellissa nuori mies muuttuu vähitellen peikoksi, mutta yleisemmällä tasolla muodonmuutos kuvaa myös nuoren syrjäytymistä:

Muodonmuutoksen myötä ajaudun yhä kauemmas normaalista kanssakäymisestä, mahdollisuudesta yhteyteen.

 En voi tavata ketään, ainakaan iltaisin. Päivisinkin olen alkanut vetäytyä, hautautua kotiin ja vedellä verhoja ikkunoiden eteen. tilaan ruokaa robokuljetuksella. Opintoni eivät edisty. Selittelen opettajille ja anon etämahdollisuuksia. Väitän olevani vakavammin sairas. Tutkimukset ovat kesken ja odotan tuloksia. Olen voimaton henkisesti ja fyysisesti. 

Itse asiassa öisin tunnen itseni terveemmäksi kuin pitkään aikaan. Öisin olen elossa.

Minäkertoja tuntee Johanna Sinisalon romaanin Ennen päivänlaskua ei voi ja hän suunnittelee ottavansa kirjailijaan yhteyttä, koska Sinisalo voisi ymmärtää hänen tuntojaan. 

Jokaisessa novellissa vaihtelevat koomiset ja makaaberit tunnelmat. 

Heidi Korkiakangas kirjoittaa vivahteiltaan poikkeuksellisen rikasta kieltä. 

Havainnot ovat kaukana kliseistä ja siksi ne vaikuttavat lukijaan hyvin voimakkaasti. 

Aikuistumisen kynnyksellä olevat henkilöt kokevat vahvasti – läheskään aina ei voi olla aivan varma, kuinka paljon tapahtuu keskushenkilön mielikuvituksessa.