Kun lapsen terävä katse näkee puistattavan syvälle

 

J. S. Meresmaa: Lumola 1: Pimeänkynsi. Kuvittanut Elina Äijälä, 155 sivua, Karisto 2024. 

 
Maria Turtschaninoff: Mantikora. Kuvittanut Peter Bergting, 97 sivua, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2024. 

 

 

Puhumattomuus oli omanlaistaan pimeyttä. Kun ajatukset salpautuivat suuhun, sanat eivät valaisseet niitä toisille. Ajatukset jäivät piiloon – pimentoon. Aapo kammoksui yli kaiken, jos ympärillä oli pimeää, mutta oma lukunsa oli taistelu, jota hän kävi sisällään ajatusten ja sanojen kesken. / J. S. Meresmaa: Pimeänkynsi.

 

 

Kauhu trendaa nyt isosti varhaisnuorille suunnatuissa kirjoissa. 
 
J. S. Meresmaan Lumola-sarjan aloittava Pimeänkynsi ja Maria Turtschaninoffin Mantikora ovat asetelmaltaan samanlaisia: kummassakin kirjassa keskushenkilöllä on kyky nähdä reaalitodellisuuden ylittäviä asioita. 

Meresmaan kirja vetää tässä vertailussa pidemmän korren jäntevällä juonellaan ja samastumiseen koukuttavalla henkilökuvauksellaan. 

 
Kummassakin kirjassa on paljon kuvitusta. 

Mantikoran on kuvittanut ruotsalainen Peter Bergting. Hieman utuisissa nelivärikuvissa on aidosti pelottava tunnelma, kun keskushenkilöt katsovat piinaavan tarkasti suoraan katsojaan. 

Elina Äijälän Pimeänkynnen sarjakuvamainen kuvitus vaihtelevissa perspektiiveissään ottaa välillä onnistuneesti vetovastuun tarinan kuljetuksesta. 
 
J. S. Meresmaan Pimeänkynnen päähenkilön, 14-vuotiaan Aapon, vanhemmat ovat eronneet ja Aapo on muuttanut isänsä kanssa ”muuttotappiokunnan kuolevaan kaivoskaupunkiin” Mustakoluun, missä isä ottanut paikallisen ruokakaupan hoitaakseen. 

Aapon äiti työskentelee lakitoimistossa ja elää uuden miesystävänsä kanssa uraorientoitunutta elämää. Siksi Aapo asuu mieluummin isänsä kanssa. 

Aapo kaipaa hiljattain kaivosonnettomuudessa kuollutta ukkiaan, joka on opettanut hänet kulkemaan luonnossa ja harrastamaan myös urbaania löytöretkeilyä. 

Velvollisuudentuntoisesti mutta vastentahtoisesti Aapo auttaa isäänsä kaupassa, ja kohtaa siellä ikäisensä pojan, jolla on ranteessaan kiinnostava tatuointi. 

 

Pimiäjoen ylitys vertautuu Tuonelan virtaan tummine pyörteineen.
Elina Äijälän kuvitusta J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin
Pimeänkynsi (Karisto 2024). 

Meresmaa nostattaa jännitystä kolkoilla paikannimillä. Mustakolun kylän lisäksi kauhukertoimia nostattaa Pimiäjoki, ”joka virtasi mustana kuin kolajuoma” ja jonka ”äänettömät akanvirrat ja arvaamattomat pyörteet pinnan alla olivat aiheuttaneet tapaturmaisia hukkumisia läpi Mustakolun historian”.

 

Aapo harrastaa frisbeegolfia. Äidiltä juuri saatu kallis frisbeekiekko lentää liian kauas ja poika päätyy Pimiäjoen pyörteiden kautta toiseen todellisuuteen, Lumolaan, jossa hoidetaan eri tavoin haavoittuneita myyttisiä olentoja. 

Vaihtelevat perspektiivit ja sarjakuvakerronta tuovat
tarinankuljetukseen elävyyttä. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024).  

 

Syrjäänvetäytyvä ja erilaisista pelkotiloista kärsivä Aapo tutustuu luontevasti Lumolassa ikätovereihinsa Ibrahimiin eli Immuun ja Mollaan.  

Vähitellen hänelle selviää, että Lumolassa parannetaan esimerkiksi voimalinjoihin tai lasirakennuksiin törmänneitä otuksia ja myyttisiä olentoja, jotka voivat myös kärsiä liiallisesta valosta, melusta tai ahtaudesta. Todennäköisesti myös ihmisten näkemät painajaiset lisäävät entisestään hirviöiden ahdinkoa. 

Kiinnostavasti Meresmaa tiivistää Aapon sisäisen kamppailun omien pelkojen kanssa säeromaanin kerrontaa muistuttaviin ilmaviin säkeisiin, jotka havainnollistavat pojan mielenliikkeitä paremmin kuin perinteinen tiuhaan ladottu teksti.

Aapon epävarmuus ja uteliaisuus Lumolassa havainnollistuu
tehokkaasti kolmen kuvan sarjassa. Elina Äijälän kuvitusta
J. S. Meresmaan varhaisnuortenromaaniin Pimeänkynsi 
(Karisto 2024). 

 

Lumolan erityisyys paljastuu Aapolle vähitellen: 

   

Molla vilkaisi olkansa yli Aapoon. Hänen katseessaan välähti kirkas innostus.

–     Just niin! Me helposti kuvitellaan, että kaikki hirviöt ovat vaarallisia. Että se on niiden määritelmä. Mutta se ei oo totta. Hirviöllä on tarkoitettu myös mitä tahansa erilaista ja vierasta, itselle outoa. Jotain mikä herättää meissä suuria tunteita, pelkoa ja kauhua mutta myös ihmetystä.
 
Hän jatkoi puhumista kävellessään salin poikki. – Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. 
 

 

Arvion alun sitaatissa  Aapo vertaa  hänen ja uuden ystävän Immun luonteenpiirteisiin liittyviä eroja. Immu on impulsiivinen eikä juurikaan kontrolloi, sanomisiaan, kun taas Aapon on vaikea saada suutaan edes auki ja ilmaista sisimpiä ajatuksiaan. 

Aapolla lienee joitakin Lumolaa hyödyttäviä erityisominaisuuksia, mutta niiden tarkentaminen jää sarjan seuraaviin osiin. 

Aapon näkemisen lahjaa perustellaan alkavan murrosiän hormoneilla. Jostain syystä  nimenomaan hormonitoiminnan käynnistyminen sammuttaa useimpien kyvyn nähdä tarkasti. Pimeänkynnessä taito kytketään jopa osaksi evoluutiota: 

”Ne yksilöt, jotka näkevät kaikki, siis kaikki, vaaranpaikat, selviytyvät varmimmin aikuisuuteen ja lisääntyvät”, kertoo Elviira. 

J. S. Meresmaa on rakentanut Lumola-sarjan ensimmäiseen osaan kiehtovan miljöön ja sopivan ulokkeiset ja samastumiseen houkuttelevat keskushenkilöt. 

Lukija jää odottamaan malttamattomasti seuraavaa osaa, jossa todennäköisesti Aapon kaupassa kohtaama Usvakin saa enemmän näkyvyyttä.   

Maria Turtschaninoff tunnetaan entuudestaan parhaiten nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuista fantasiakirjoistaan.  Pari vuotta sitten ilmestynyt Suomaa (Tammi) oli hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. 

Mantikoran otollisin kohderyhmä löytyy kuitenkin aiempaa tuotantoa nuoremmista lukijoista.   

Olohuoneen seinälle piirtyvät varjot vihjaavat, että kyse ei 
todellakaan ole leppoisasta uusperheen tv-illasta.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Isän uusi naisystävä herättää Mantikoran minäkertojassa, Lissä, heti outoja väristyksiä.  

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. Vedän hitaasti henkeä. Pidän kasvot peruslukemilla. Se ei saa aavistaa, että tiedän.

Perheen menneisyyttä ei avata lukijalle lainkaan: Lillä on taaperoikäinen pikkuveli, mutta perheen äidistä ei kerrota mitään. Onko hän kuollut, kadonnut vai jättänyt perheensä? 

Li käy yöllä vakoilemassa isän uutta naisystävää.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024). 

Turtschaninoffin kerronnallinen ratkaisu, jossa luotetaan sumeilematta päähenkilön näkökulmaan ja johtopäätöksiin nostaa latautuneen jännityksen heti ensimmäisistä sivuista lähtien korkealle. 

Sydämettömän äitipuolen tematiikka on tuttua jo vanhoista kansansaduista. Vastoin ennakko-odotuksiani Turtschaninoff kuljettaa juonen siekailematta  vääjäämättömään loppuratkaisuun: tarjolla ei todellakaan ole lohdullista selitystä, että Li olisi ”vain” mustasukkaisena kuvitellut naisystävän pahaksi.

Mantikora on ihmisen ja leijonan piirteitä yhdistävä hirviö.
Peter Bergtingin kuvitusta Maria Turtschaninoffin 
varhaisnuortenkirjaan Mantikora (Tammi 2024).

Peter Bergtingin kuvitus on olennainen osa Mantikoran intensiivistä kauhun nostatusta. 

Nykyisinä ylihuolehtivina aikoina moneen asiaan liitetään varmuuden vuoksi sisältövaroituksia.  

Toivon mukaan herkät lapset osaavat itse suojella itseään, sillä Mantikoran puistattavan suorasukainen kerronta hätkähdyttää aikuistakin lukijaa.

Mantikora on ilmestynyt samanaikaisesti ruotsiksi Suomessa Förlagetin ja Ruotsissa Rabén & Sjögrenin kustantamana. 

 

 

Neljä nuorta metsänpeitossa ilman älylaitteita

 

 

 

 

 

Päivi Lukkarila: Skutsi, 200 s., Nokkahiiri 2024.  Kansikuva Jyrki Pitkä.

 

 

 

 

 

–   – Kartta on täpötäynnä viivoja, erivärisiä alueita ja pieniä merkkejä, joista ei suoraan nää, mitä ne luonnossa on. Koko kartalla ei ole kuin muutama nimi. Vaarat, joille me on kiivetty, on nimetty, kuten Kalmojärvi ja Raatoneva, mikä se sitten ikinä onkaan.

 
 
Päivi Lukkarilan äskettäin ilmestynyt nuortenromaani Skutsi osoittaa konkreettisesti, että yksi varteenotettava keino herättää nirsojen ja lukemiseen penseästi suhtautuvien nuorten mielenkiinto vapaa-ajan lukemiseen on kirjoittaa niin vetävä teos, ettei sitä malta laskea käsistään. 
 
Skutsi kertoo neljästä erävaellukselle lähtevästä nuoresta, jotka eivät tunne toisiaan entuudestaan. 

Oppaakseen he saavat eläkeikää lähestyvän ja työhönsä jo hieman ryytyneen Joken. 

Romaanissa kukin nuorista, Sabina, Nasim, Luka ja Joel, pääsee vuorotellen ääneen sopivan lyhyissä ja henkilökuvausta vähitellen täydentävissä luvuissa.   

Vaelluksen aikana jokainen heistä joutuu tarkistamaan ennakkoluulojaan, mielipiteitään ja pahimpia pelkojaan. 

Uusissa nuortenromaaneissa ihonväri ja seksuaalisuuden moninaisuus ovat jo nousseet trendiaiheiksi. Näiden ohella Skutsi porautuu onneksi yleisemmällä tasolla nuoren ihmisen häilyvään ja haavoittuvaan identiteettiin tavalla, joka ravistelee aidosti myös aikuista lukijaa.   
 
Romaanin jännitteen kannalta on tietysti olennaista, että älylaitteita ei saa ottaa retkelle mukaan. 

Kirjallisuutta monipuolisesti lukeva ja kirjailijan urasta haaveileva Nasim vertaa puhelimen rauhoittavaa vaikutusta tuttiin, jolla pikkusisar hiljenee. Puhelimen avulla hän saa myös ajatukset pois ikävistä asioista. 

Lukan vanhemmat ovat huolissaan poikansa keskinkertaisesta koulumenestyksestä ja liiallisesta jumituksesta tietokoneella. Sabina stalkkaa entistä tyttöystäväänsä somessa lähes vainoharhaisesti ja Joel tavoittelee menestyvän stand-up-koomikon uraa. 
 
Skutsi liittyy osaksi A. E. Ingmanin ja Jalmari Saulin liki sata vuotta sitten aloittamaa poikien eräseikkailujen jatkumoa. Vanhoissa poikakirjoissa nuoret samosivat luonnossa ja siellä koetut erilaiset vastukset ja vaaralliset tilanteen koulivat heitä monin tavoin paremmiksi ihmisiksi. 

Viime aikoina on julkaistu paljonkin nuorten- tai YA-romaaneita, joissa nuoret päähenkilöt päätyvät suljettuun paikkaan pärjäämään omillaan. 

Kirsti Kurosen Seelanti (Karisto 2023), Salla Simukan Lukitut (Tammi 2020) ja Veera Salmen Saari (Otava 2018) ovat tuoreimpia kotimaisia esimerkkejä. 

Muistamisen arvoinen on myös Annika Lutherin Kadotettu metsä (Otava 2002, suom. Rauni Hukka) jo yli 20 vuoden takaa. 
 
Skutsin nuoret nostattavat aluksi jännitystä kertomalla toisilleen ajankuluksi kummitusjuttuja, mutta kirjan puolivälin tienoilla panokset kovenevat reaalitodellisuudessa, kun heidän pitäisi selviytyä luonnossa kokonaan ilman aikuisen apua. 

Kirjassa on inspiroivia aineksia esimerkiksi  elämänkatsomustiedon ja liikunnan oppitunneille. Esimerkiksi kartanlukutaidot on Skutsin lukemisen jälkeen helppo perustella oppilaille. 

Yksittäinen kotimainen nuortenromaani tuskin pystyy poistamaan meidän aikuisten kestohuolta nuorten lukumotivaatiosta, mutta Päivi Lukkarilan Skutsi näyttää konkreettisesti, että vetävä, jäntevästi sommiteltu tarina on sittenkin se paras ja samalla yksinkertaisin keino pitää nuoren lukijan mielenkiintoa yllä.  
 
Jyrki Pitkän taidokas kansikuva antaa juuri sopivasti vihjettä romaanin kauhuelementeistä.

 
 

 

 

 

Hyvää tekeviä kuplia ja meren kuohua

 

Leena Paasio: Meren koskettamat, 300 sivua,  WSOY 2024. Kansikuva Riikka Turkulainen. 

 
–      Sano, että täällä on aina tällaista, kuulin Hanneksen äänen takaani. 

–      Joo on. Tai siis aina, kun ei tuule, myrskyä tai sada. Eli ehkä yhtenä tai kahtena päivänä vuodessa, naurahdin. 

–      Etkö sä koskaan kaipaa mitään muuta? Tai siis älä ymmärrä väärin, ulkosaaristo on mielettömän upea mutta onhan Utö aika pieni. 

–      Jep, noin kilometrin suuntaansa. Mutta rehellisesti sanoen vastaus sun kysymykseen on kyllä. Aina joskus kaipaan muualle, vaikka mulla on täällä kaikki ja ajatus lähtemisestä on tosi pelottava. Tai no, olenhan mä asunut muualla: koko yläkouluajan Korppoossa. Vaikka sekin taitaa kuulua samaan saaristokuplaan.

 
Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan jälkeen Leena Paasio jatkaa myös kolmannessa nuortenromaanissaan merellisissä tunnelmissa. 

Meren koskettamat -romaanin nuoret harrastavat purjehdusta ja muita liikunnallisia lajeja.
 
Meren koskettamat yhdistää kiinnostavasti lähes tasan 30 vuotta sitten tapahtuneen traagisen matkustajalaiva Estonian uppoamisen ja nykyhetken säikeet. Romaanin vetävässä alkukohtauksessa kuvataan Estonian uppoamista.

Romaanin keskushenkilön ja minäkertojan, Lounan, äiti pelastui onnettomuudesta täpärästi ja hänet kuljetettiin Utön saarelle. Kokemukset traumatisoituivat hänet loppuelämäksi. Äiti menehtyi Lounan synnytyksen yhteydessä ja Louna on varttunut koko elämänsä äidin varavanhempina Estonian uppoamisen jälkeen toimineiden utöläisten, Birgitin ja Peppen, hoteissa.
 
Kun joukko helsinkiläisiä meripartiolaisia retkeilee Utössä, Lounan turvallisen ja seesteisen elämän perusta huojuu vähitellen. Kohtaaminen partiolaisten ryhmää luotsanneiden kaksossisarusten, Hanneksen ja Oonan, sekä Mikin kanssa jää tytön mieleen kytemään. Samalla aktivoituu Lounan halu ryhtyä selvittämään äidin menneisyyttä. Uusien ystäviensä kannustamana hän päättää hakea Korppoon saaristokoulun sijaan Haagan yhteislyseoon Helsinkiin.
 
Suomen eteläisin asuttu Utön saari on romaanin keskusmiljöönä noin puoliväliin asti. Saaren arjen kuvaus on aidontuntuista ja vivahteikasta.  
 

Meren koskettamat on jälleen hyvä esimerkki kotimaisesta nuortenromaanista, jonka kerronta ja tapahtumat herättävät kiinnostuksen myös aikuisessa lukijassa. 

Samankaltainen teos oli  oli 13 vuotta sitten ilmestynyt Vilja-Tuulia Huotarisen valoavaloavaloa, joka sijoittui Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan, vuoteen 1986. 

Lähihistorian vavahduttavat tapahtumat yhdistävät kummassakin kirjassa eri lukijasukupolvia.
 
Hannes ja Louna jatkuvat keskustelua kuplista. 

Louna luettelee kuuluvansa esimerkiksi kajakki-, purjehdus-, hylje-, jooga-, muoti- ja Netflix-kuplaan. Verbaalisesti taitava tyttö puhkoo näin Hanneksen ennakkoluuloja siitä, että syrjäisen saariston nuoruus olisi itsestäänselvästi pääkaupungin sykettä valjumpaa ja sosiaalisesti köyhempää. 
 
Transnuori Valo on ollut Lounan paras ystävä on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien. Muodista ja vaatteiden ompelusta kiinnostuneella Valolla on sosiaalisia rajoitteita, mutta ystävyys Lounaan on vankkumaton. Siksi Lounan päätös muuttaa Helsinkiin on Valolle aluksi kova pala. 
 
Valon äiti kannustaa kuitenkin Lounaa toteuttamaan unelmiaan:

 
–      Sähän tiedät, että Valon elämään mahtuu tasan kymmenen ihmistä kerrallaan. Ja ne, jotka siellä ovat, kuuluvat siihen niin intensiivisesti, että se voi välillä ahdistaa. Olen miettinyt, että sulle ja Valolle tekee hyvää, kun sä et mene enää Korppooseen ettekä ole ensi vuonna koko ajan yhdessä. Saat vähän happea ja Valon on pakko alkaa laajentaa sosiaalista piiriään. 

 
Leena Paasion nuortenromaanin erityinen vahvuus on tavassa, jolla hän kuvaa aikuisten ja nuorten välistä luottamusta, välittämistä ja rakkautta, joka ei aina tarvitse tuekseen biologista sukulaisuutta. 

Samalla luontevuudella hän kuvaa myös nuoria keskushenkilöitään, jotka vähitellen ystävystyvät paremmin ja kannattelevat tarpeen tullen varauksetta toisiaan. 
 
Kahden edellisen nuortenkirjansa tavoin Paasio lataa taidokkaasti myös tähän vast ikään ilmestyneeseen uutuuteensa  dekkarimaista kierrettä, kun Louna lähtee jäljittämään äidinäitinsä ja isänsä henkilöllisyyttä.