Perinnettä tuoreesti uusintavat teokset huomioitiin Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnoilla

Suomen Nuorisokirjailijat ry on hetki sitten julkistanut Arvid Lydecken- ja Topelius-palkinnot saaneet teokset ja kirjailijat.

Lastenromaaneille myönnettävän Arvid Lydecken -palkinnon sai Reetta Niemelä teoksestaan Mustan Kuun majatalo (Lasten Keskus 2021).

Raati (Aleksis Salusjärvi, Henriika Tulivirta ja Marja Majuri) perustelivat valintaansa seuraavasti:

Mustan kuun majatalo on ensimmäinen osa jännittävää ja mukaansatempaavaa sarjaa, jossa fantasiamaailma muodostaa uskottavan ja ehjän kokonaisuuden yhdessä todellisen maailman kanssa. 

Reetta Niemelän lumoava tarina ja monimuotoinen, viehättävä miljöö vetoavat ja tekevät lukukokemuksesta nautittavan. Jännittävä romaani on kirjoitettu kauniilla, huolellisella ja ajoittain hulvattoman hauskalla kielellä, ja kertomuksen hahmot ovat monipuolisia ja kiehtovia. 

Mustan kuun majatalo sopii monen ikäiselle: teosta voi lukea lapselle ääneen, lapsi voi nauttia kirjasta itsenäisesti ja myös aikuislukija ihastuu kertomukseen. Majatalon asukkaat ja tapahtumat ovat niin taitavasti luotuja, että niiden seuraa jää kaipaamaan. 

Luonnonsuojeluun ja eläinten kohteluun liittyvät teemat on kirjoitettu mukaan hienovaraisesti: teos muistuttaa saarnaamatta ja lämmöllä siitä, miten on meidän ihmisten vastuulla huolehtia maapallosta ja sen erilaisista otuksista. 

Mustan kuun majatalo nousi voittajaksi sen lämpimän tunteen vuoksi, jonka se jättää lukijan sydämeen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Hahmot ovat rakastettavan inhimillisiä tunteineen, ongelmineen ja heikkouksineen. 

Nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnon sai Anniina Mikaman Myrrys (WSOY 2021).

Sen valintaa raati perusteli seuraavasti: 

Anniina Mikaman Myrrys on kansanperinteestä ammentava ylistyslaulu suomalaiselle luonnolle. Tarinan päähenkilö on orpo Niilo-poika, joka päätyy pelottavan ja mahtavan myrryksen, tietäjän, oppipojaksi. Myrrys on fantastisen upealla kielellä kirjoitettu seikkailu, jonka maailma tulee lukijan lähelle: tarinaan uppoutuessaan voi suorastaan kuulla korpimetsän huminan ja oksien rasahdukset askelten alla. 

Myrrys on teoksena ajaton. Aihepiirinsä, sujuvan kerrontansa ja mieleenpainuvien hahmojensa ansiosta kirjassa on aineksia aikansa klassikoksi. Raatiimme teki erityisen vaikutuksen Mikaman kertojantaidot. Myrrys nielaisi meistä jokaisen maailmaansa heti ensimmäisillä sivuillaan. Tarina kasvaa lukuromaaniksi, joka on niin elävästi kirjoitettu, että miljöötä ei voi erottaa henkilöhahmoista. 

Mikaman luontohavaintojen tarkkuus ja täsmällisyys ovat vertaansa vailla, mutta ennen kaikkea hän on tarinankertoja. Anniina Mikama kutoo orpopojan kasvutarinaan annoksen suomalaista mytologiaa. Lopputuloksena on samaan aikaan perinteinen ja uunituore fantasiaromaani. 

Anniina Mikama sai Topelius-palkinnon myös vuonna 2019 romaanistaan Taikuri ja taskuvaras (WSOY 2018). Mikama on muutamassa vuodessa vakiinnuttanut asemansa omaäänisenä kertojana. Hänen nuortenromaaninsa vaativat työlästä taustatutkimusta, mutta hänellä on taito ujuttaa historiallista tietoa luontevasti vetävän tarinan lomaan. 

Pitkän proosan rinnalla hän on kirjoittanut myös tekstejä kuvatietokirjoihin, Carlos da Cruzin kuvittamiin Päivä maapallolla -sarjan osiin Lääkärit, Poliisit ja Koulussa (Karisto, vuodesta 2019) sekä da Cruzin kuvittamaan kuvatietokirjaan Täyttä laukkaa maailman ympäri (Tammi 2014). Monipuolinen Mikama hallitsee myös kuvituksen: hän on ollut mukana kuvittajana useammissa oppikirjoissa.  

Reetta Niemelä aloitti uransa lastenkirjailijana vuosituhannen taitteessa. Hänen monipuoliseen tuotantoonsa kuuluu perinteistä lastenlyriikkaa ja  proosarunoja (eli ratinoita), helppolukuisia lastenkirjoja lukutaidon alkuun, kuvakirjatektstejä ja kuvatietokirjoja. Viime vuosina hän on myös ollut mukana aapis- ja lukukirjahankkeissa.

Mustan kuun majatalo  ja Myrrys on molemmat arvioitu Lastenkirjahyllyssä ja kumpikin kirja löytyi myös Lastenkirjahyllyn varjolistalta. 

Onnittelut voittajille!

Nuoruuden tuntoja, parhaimmillaan lyhyesti ja ytimekkäästi

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama. Novelleja. 143 sivua, Otava 2021. Kansikuva Emmi Kyytsönen. 

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Likainen tusina. Novelleja. 198 sivua, Art House 2021.  

 

Vuodenvaihteessa on taas keskusteltu kiihtyneesti lasten ja nuorten lukemisesta. 

Viimeaikaiseen keskusteluun on sysännyt ennen muuta esseisti, kriitikko ja äidinkielen opettaja Silvia Hosseinin essee Helsingin Sanomissa 2. tammikuuta. 

Hosseini tuo esille turhautumisensa lasten ja nuorten lukemiseen liittyvään huolipuheeseen ja yleisemminkin kirjallisuuskeskustelun vinoon vieviin painotuksiin. 

Hosseini kyseenalaistaa nasevasti aikuisten lukemiseen liittämän romantisoinnin, mikä jossain määrin sumentaa yleistä ymmärrystä siitä, että lukeminen ja lukutaito muuttuvat ajan mukana. 

Alkuvuoden olen koostanut Jyväskylän yliopiston Lukiloki 2 -täydennys-koulutuksen lasten- ja nuortenkirjallisuuden koulutuskokonaisuuksia, joista toinen on suunnattu alakoulun, yläkoulun, lukion ja ammatillisten oppilaitosten opettajille ja toinen varhaiskasvatuksen, esikoulun ja alkuopetuksen opettajille. 

Lukiloki-koulutus järjestettiin ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, ja minusta tuntuu, että näinkin lyhyessä ajassa moni lukemiseen liittyvä asia on muuttunut olennaisesti: itsestäänselvyyksiä on entistä vähemmän. 

Lapset ja nuoret kaipaavat nykyisin entistä yksilöidympää opastusta ja kannustusta kirjojen ja lukemisen pariin. 
 
Lyhyet proosatekstit – olipa kyse novelleista, jutuista, tarinoista tai kertomuksista – ovat käsitykseni mukaan entistä halutumpia koulun arjessa, erityisesti yläkoulussa.

Viime vuonna nuorille suunnattua lyhytproosavajetta paikattiin peräti kahdella uudella kokoelmalla. 

 

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama Tusina (Arthouse 2018) on saanut nyt sisarteoksen Likainen tusina. 

Siinä 12 kirjailijalta on tilattu kultakin erilaisia tekstejä, joista löytyy tietty "likaisuuden" teema.   

Nuortenkirjailijoiden lisäksi tekstejä on tilattu myös muutamalta aikuistuotannostaan tunnetulta kirjailijalta (mm. Reidar Palmgren, Emmi Itäranta, Sirpa Kähkönen).

Kokoelman aloittavassa Terhi Rannelan novellissa  "Älä pyydä anteeksi" (erityis)herkkä tyttö päätyy äitinsä lempeästi tuuppaamana itsepuolustuskurssille. 

Lukija myötäelää tytön vähittäistä itsetunnon vahvistusta ja oman kehon itsemääräämisen rajojen päättäväisempää piirtämistä:

– – Meidän oli lakattava pyytämästä anteeksi olemasaoloamme. Meidän oli lopetettava itsemme pienentäminen. Meillä olii oikeus saada äänemme kuuluviin. Kuiskaajia kukaan ei kuunnellut eikä ottanut tosissaan. Meidän oli tunnistettava rajamme ja puolustettava niitä. Me itse päätimme, mikä meille sopi ja mikä ei, millaiset ihmiset päästimme lähellemme ja keiden halusimme pysyvän loitolla. – – 

Erilaiset tekstilajit ovat kokoelmassa ilahduttavan monipuolisesti edustettuna. 

Tapani Baggen ”Billy the Kidin ensimmäinen kerta” kertoo Villin lännen lainsuojattoman nuorukaisen elämäntarinan selkokielellä. Oman aikansa reteän nuorisorikollisen  tarina puhuttelee nykyteiniäkin. 

Kirsti Kurosen säkeisiin rytmittämä ”Kademieli” tiivistää nuorten ihmissuhdejännitteet oivaltavasti. 

Emmi Itärannan ”Majakanvartija” on dystooppiseksikin tulkittava pienoisnäytelmä, jonka vallankäytön teemoissa on paljon samaa Itärannan aiempien romaanien kanssa.  

Tällaiset useamman kirjailijan novellikokoelmat toimivat parhaimmillaan maistiaisina kirjailijan muuhun tuotantoon ja tyyliin.

Harmillisesti monet Likaisen tusinan novelleista ovat liiankin pitkiä ja osin kerronnallisissa kokeiluissaan jopa turhan haastavia. 

Perinteisen novellin määreet hallitun jännitteensä takia täyttää parhaiten Sirpa Kähkösen ”Linnunkiikku”. Se kuvaa teini-ikäisen tytön kokemusta kuukautisten alkamisesta  aikana, jolloin asiasta ei ollut tapana puhua. 

 

Nadja Sumanen tekee aluevaltauksen novelleihin kokoelmalla Sade on kaikille sama. Se on myös yksi viidestä Topelius-ehdokkaasta. 

Useammassa novellissa (avausnovelli ”Herkkä kohta” sekä ”Lumbricus terrestris”, ”Äidinrakkaus”, ”Avioliitto”, ”Pyörätuolipaikka” ja ”Stromboli”) on samaa viistoa huumoria ja puun takaa tulevia hätkähdystehosteita kuin Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa -kokoelmassa (WSOY 2000) ja Kari Levolan kokoelmissa Syvältä, veistoluokan uumenista (Tammi 2002) ja Suorin mutka ikinä (Tammi 2011).

Novelli ”Käsi kädessä” kertoo teini-ikäisten etäsuhteesta. Rakkaus leimuaa, vaikka sitä pidetään yllä tuhansien kilometrien päähän videopuheluilla. 

”Siivoojan” lukemisen jälkeen aikuisen on vaikea tilata enää kotiinsa ulkopuolista siivoojaa. 

Sumasen kokoelmasta löytyy kolme novellia, jossa aikuinen ahdistelee tai yrittää ahdistella alaikäistä nuorta seksuaalisesti  (”Kateus”, ”Häikäistynyt nainen” ja ”Runo”). 

Siihen nähden, kuinka lyhyt aika on  #Metoo -liikkeestä, novellien nuoret keskushenkilöt suhtautuvat aikuisten miesten elkeisiin laimeasti ja jopa passiivisesti. 

"Kateus"-novellissa kahvilan toinen nuori työntekijä uskaltaa sentään lähestyä seksuaalisia viestejä lähettänyttä miestä sillä lopputuloksella, että mies katsoo parhaaksi luikkia tiehensä ja kiertää vastaisuudessa kahvilan kaukaa. 

Toivottavasti novellit kuitenkin rohkaisevat oppitunneilla herättämään keskustelua myös vaihtoehtoisista toimintamalleista.  

Yksi parhaista samaa teemaa käsittelevistä nuorten novelleista on mielestäni edelleen Terhi Rannelan novelli "Vegan tähtikuvio" kokoelmassa Yhden promillen juttuja (Otava 2012). Siinä netissä ahdistelun kohteeksi joutuneet teinitytöt järjestävät miehelle ansan ja hälyttävät poliisit paikalle.

Kokoelman  mieleenjäävin novelli itselleni oli ”Valinta”, joka kertoo isän ja teini-ikäisen pojan jännitteistä pojan SM-kilpailujen karsintahiihdon mentyä pieleen suksien väärän voitelun takia. 

Sumasen novelleissa esiintyy osin samoja keskushenkilöitä. Tämän ketjuttamisen ympärille olisi voinut  viritellä vielä enemmän mahdolisuuksia. Toisaalta tarkka lukija saattaa jopa nauttia näistä oman huomion varaan jätetyistä täkyistä enemmän kuin jos niitä vasiten alleviivattaisiin.

 

 

Kaksi nuoruutta, valovuosien päässä toisistaan

 

Marja-Leena Tiainen: Hotelli Desperado, 249 sivua, Icasos 2021. Kansikuva T. P. Kekäläinen.

 

Daniel alkoi miettiä huomista. Hän menisi Lappeenrantaan Migrin viranomaisten kuultavaksi edustajansa kanssa. Haastattelu jännitti. Sen perusteella Migri tekisi päätöksen hänen oleskeluluvastaan. Saisiko hän jäädä Suomeen? Jakob oli ollut haastattelussa jo monta kuukautta sitten, mutta hän ei ollut saanut vielä päätöstä.

 

Jakob oli valmentanut Danielia leikkimällä Migrin haastattelijaa. ”Mitä teit Ateenassa?” -kysymykseen hän oli vastannut kertomalla katuelämästä ja huumekauppiaista, jatkuvasta pelosta ja nälästä. Puistotyypeistä hän ei ollut puhunut Jakobille, mutta pitäisikö heistä kertoa Migrin väelle?

 

 

Lainaus on Marja-Leena Tiaisen nuortenromaanin, Hotelli Desperadon, lopusta. 

Ennen Suomeen saapumista on kuvattu 16-vuotiaan Syyriasta sotaa paenneen Danielin monien vaarojen ja pettymysten kyllästämää aikaa Ateenassa yhdessä muiden turvapaikkaa hakevien ikätoveriensa kanssa.

Romaanin kolkohko nimi selittyy hieman epämääräisestä majapaikasta, josta Daniel ystävänsä Tahirin kanssa saavat Ateenaan saavuttuaan yösijan.

 

Danielin on tarkoitus jatkaa Ateenasta matkaansa Suomeen. Hänen isoveljensä Jakob on päässyt Suomeen väärennetyn passin avulla ja asuu pakolaiskeskuksessa. 

Daniel saa yllättäen apua suomalaiselta toimittajalta, Heikiltä, joka valmistelee vastaanottokeskukseen sijoittuvaa dekkaria. 

Toimittajalla on Danielia hieman nuorempi tytär, Isla. Hän ei ole ensin lainkaan innostunut isän ilmoittaessa, että syyslomalla matkustettaisiin Ateenaan, koska työn alla oleva kirja kaipaa pakolaisten taustahaastatteluja. 

Osa romaanin jännitteestä syntyy kahden erilaisista oloista tulevan nuoren todellisuuksien yhteentörmäyttämisestä.  Daniel saa tietää, että Heikin perhe asuu samalla paikkakunnalla, missä veli odottaa turvapaikkapäätöstään. Heikki on valmis auttamaan Danielia myös rahallisesti ja myötävaikuttaa muutoinkin Suomeen pääsemiseen. Heikin vaimo ja Islan äiti epäilee Danielin vaikuttimia ja kyseenalaistaa suuren rahalainan antamisen. 

 

Isla lukee salaa isänsä tekemiä muistiinpanoja Danielin haastattelusta. 

 

Hyväksikäyttö. Prostituutio. Isla oli kuullut sanat, mutta ei ollut koskaan ajatellut niiden sisältöä tarkemmin. Ei ollut tarvinnut. Hän oli elänyt suojattua elämää koko ikänsä, eikä hänen perheenjäsenillekään ollut tapahtunut mitään ikävää. – – Minun elämäni on valovuosien päästä Danielin elämästä.

 

Marja-Leena Tiainen kirjoitti jo 2000-luvun alussa maahanmuuttajista: Pikkuskini  (2002) kuvasi teini-ikäisen pojan ajautumista ääriliikkeeseen ja Alex-trilogia (2006–2008) kertoi kuvitteellisessa Kaksoisvuortenmaassa elävän pojan vaiherikkaasta pakomatkasta Suomeen, mistä hän anoo turvapaikkaa.  

Kahden maailman tytön (2011) päähenkilönä on teini-ikäinen kurdityttö, joka tasapainoilee entisen kotimaansa kulttuuriperinteiden ja roolimallien ja suomalaisen todellisuuden välillä. Romaanista on ilmestynyt myös selkokielinen versio Tyttö lukitussa huoneessa (Avain 2019).

 

Hotelli Desperadossa ja Alex-trilogiassa on paljon samaa: pakolaisten oloja ei romantisoida, traumat ja huoli sukulaisista kuvataan koskettavasti. 

Turvapaikanhakijoihin kriittisesti suhtautuvienkin ääni pääsee kuuluviin, vaikka romaanin sympatiat ovatkin selkeästi turvapaikkaa hakevien nuorten puolella. 

Islalla on orastava seurustelusuhde Oskun kanssa. Osku käyttää arkisessa puheessaan sanoja ”matu”, ”turvis”, ”pakoloinen”. 

Tutustuminen Danieliin saa Islan herkäksi ja suhde Oskuun muuttuu.

 

Osku tökkäsi sormellaan Jakobin kuvaa Islan puhelimessa ja sanoi kiihtyneellä äänellä: – Jätkä on kuullut, että Suomessa on hyvä sosiaaliturva, että täällä pääsee ilmaiseksi lääkäriin ja saa rauhaa Kelasta, vaikka ei tee mitään.

 

– Miten sä voit puhua noin? Isla virkkoi kauhistuneella äänellä. Olihan Osku aiemminkin paheksunut maahanmuuttajia, mutta ei koskaan näin selväsanaisen jyrkästi. Ei kai se ain ollut mustasukkainen hänestä Jakobille? 

 

Hotelli Desperadon intensiteetti jää paikoin hieman ulkokohtaiseksi, siinä ei ole samaa latausta kuin Tiaisen aiemmissa samaa aihetta käsittelevissä nuortenromaaneissa.

Islan ja Danielin tarina jää silti kiinnostavalla tavalla avoimeksi, ja aineksia voisi olla vielä jatko-osallekin.

 

Hotelli Desperado on ehdolla Topelius-palkinnolle.