Kivikon kapinalliset hurmaavat saturomaanissa

  

Lena Frölander-Ulf: Kamppailu kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä. Kuv. tekijän. Suom. Jaana Nikula. 203 s. Teos 2023. 

 

Eläinyhteisöistä kertovat fantasiakirjat ovat oma kiehtova genrensä. 

 

Muistetaanpa vaikka klassikon aseman jo aikapäiviä sitten lunastaneet Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee ja Richard Adamsin Ruohometsän kansa sekä hieman uudemmista Margaret I. McAllisterin Orrin-sarja (kuv. Omar Ryann, Tammi 2005–2011, suom. Helene Bützow).

Lena Frölander-Ulfin murmelien ja kyykäärmeiden valtataistelusta kertovan Kamppailu kivikosta -trilogian avausosa Rapsu Huiskahäntä vaikuttaa aluksi melko harmoniselta murmeliyhdyskunnan arjen kuvaukselta. 

Suurisilmäinen murmeli Rapsu kotipesässään.
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Rapsulla on murmeliyhdyskunnan muihin jäseniin verrattuna pienempi perhe, vain kaksi sisarusta, isoveli Murri ja pikkusisko Kehrä. 

Isä ei jostain syystä ole palannut muiden murmeli-isien tavoin jokasyksyiseltä retkeltään takaisin kotiin. Rapsun parhaalla kaverilla Kävyllä on montakin isää, minkä kerrotaan olevan murmeleiden keskuudessa aivan tavallista. 

 

Pian selviää, että Rapsu on uhmamieli: Rapsu ei aio noudattaa aiempien sukupolvien perinteitä, joissa pesueen vanhimmat poikaset ryhtyvät jo varhain tekemään osuutensa perheen elättämisessä:

”Minä en ole niin kuin muut. Aion olla kivikon ensimmäinen murmeli, joka aloittaa työt vasta kun itse haluaa.” 

 

Murmeleiden pahimpana uhkana ovat kyykäärmeet, jotka väijyvät kivikon reunamilla. Uhkrarohkeilla retkillään Rapsu tutustuu Siksak Zuurhäntään, joka on pelätyn käärmeiden klaanin kenraalin poika.  

 

Kyykäärmeet pitävät murmeliyhdyskuntaa alituisessa
pelossa. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu 
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

Tässä vaiheessa lukija terhakoituu ja aavistaa tunnelman muuttuvan pian jopa piinaavan jännittäväksi. 

 

Tosielämässä murmelin ja käärmeen ystävyys olisi tietysti luonnontieteellinenkin mahdottomuus. Niinpä luottamus ei synny Siksakin ja Rapsunkaan välillä ilman sanaharkkaa, keskinäistä kyräilyä ja empimistä. 

 

Rapsun on myös vakuutettava Käpy uuden ystävänsä aikeiden luotettavuudesta. 

Siksak näyttää Rapsulle vanhan murmelien tukikohdan.
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa Kamppailu 
kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Siksak johdattaa Rapsun hylättyyn murmelien tukikohtaan ja paljastaa tietävänsä käärmeiden pitkäikäisyydenkin ansiosta tärkeitä tietoja, jotka voisivat tulevaisuudessa helpottaa huomattavasti murmelien elämää. 

Rapsu on toki fiksuna murmelina tehnyt omiakin päätelmiään käärmeiden ja murmeleiden osalta:

 

 

– – ”Mutta miten voit tietää vanhasta ajasta?” Siksak kiiruhtaa Rapsun luokse. ”Edes minä en tiedä mitä silloin todella tapahtui. Oli jonkinlainen murmelikapina, mutta olen kuullut siitä vain isoisältä, jonka muisti alkoi vanhoilla päivillä reistailla. Vaari säntäili sinne tänne ja hoki että ´murmelit tulevat, murmelit tulevat´.”

 

”Asiat eivät siis aina ole ollut kuten nyt?” Rapsu kysyy.

 

”Mitä tarkoitat?” Siksak kiitää eteenpäin eikä hänen näköjään tarvitse edes katsoa mihin kiemurtelee. 

 

Rapsusta tuntuu kuin neulaset pistelisivät tassujen lisäksi mieltäkin. ”Ehkä käärmeet eivät olekaan aina päättäneet kaikesta”, hän sanoo kiukkuisesti. – – 

 

Lena Frölander-Ulfin eläinfantasia puhuu kauniisti ystävyyden, perheenjäsenten välisen tunnesiteen sekä lajirajat ylittävän solidaarisuuden puolesta. 

 

Rapsu Huiskahäntä kuvaa oivaltavasti aikuisten ja lasten maailmoiden erillisyyttä, sovinnaiset rajat ylittävää luottamusta ja epätodennäköisten vastakohtien välistä ystävyyttä, ja näissä painotuksissaan se toi mieleeni myös Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären.

Kuvitus hyödyntää tehokkaasti tunnelman luomisessa ahtaita
paikkoja. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta saturomaaniinsa 
Kamppailu kivikosta 1: Rapsu Huiskahäntä (Teos 2023). 

 

Saturomaanin tenhon yksi olennainen ainesosa löytyy Frölander-Ulfin kuvituksesta. 

 

Dramaturgisesti jäntevän rakenteen kannalta lastenromaani hyötyy aina siitä, että kuvan ja tekstin vuoropuhelu on yhden ammattitaitoisen tekijän vastuulla.    

 

Kuvitus rytmittää aivan konkreettisesti tihentyvää seikkailua: aukeamat ovat tasapainoisia ja toisinaan kuva anastaa koko aukeaman tietyn tunnelman tai juonenkäänteen välittämisessä. 

 

Hellyttävien, suurisilmäisten murmelien rinnalla käärmeet jäävät niihin yleisesti liitetyn pelon ja niljakkaan olemuksensakin vuoksi auttamatta altavastaajiksi, mutta  Frölander-Ulf saa jopa käärmeiden katseisiin ja olemukseen ällistyttävän paljon särmää ja lämpöä, tunteita ja toimintaa!

Karu kivikko on miljöönä itsessään tehokas tunnelman luoja ja eläimiä kuvataan usein ahtaissa onkaloissa.

 

 

Lena Frölander-Ulf on kirjoittanut kirjan ruotsiksi ja alkuteos Kampen om stenåkern: Rafsa Vildpäls on ilmestynyt Förlaget-kustantamon kautta. 

Jaana Nikusen vivahteiltaan tarkka ja alkuteoksen kanssa samaan aikaan ilmestynyt suomennos toimii hyvin ääneen luettuna. Tosin kirjaa ei kannata lukea juuri  ennen nukkumaan menoa. 

Rapsu Huiskahäntä  sopii myös sujuvasti lukevan lapsen itse luettavaksi suhteellisen lyhyiden lukujen ja vetävän juonen sekä runsaan kuvituksen ansiosta.

Hyvä, että kotimaisten saturomaanien valikoima laajenee Rapsu Huiskahäntä -trilogian myötä myös oikeasti jännittävän ja särmikkään eläinseikkailun suuntaan.  

 

Kahdessa kuvakirjassa löydetään seikkailua ja mielen tyyneyttä metsästä

Vuokko Hurme & Giannetta Porta: Minisijainen metsäretkellä. 40 sivua. WSOY 2023.

 

Johanna Venho & Sanna Pelliccioni: Metsämuistikirja. 40 sivua. Teos 2022.

 

 

 

 

Risto Rasan runossa "Metsän seinä on vihreä ovi”. 

 

Vaan mahtavatko metsän valtakunnan ukset enää avautua nykylapsille? 

 

Olen jo pidemmän aikaa ounaillut, että supisuomalainen metsämaisema nousee lastenkirjoissa enemmän esille. 

 

Merkkejä suoranaisesta metsäbuumista onkin jo nähtävillä.

 

Luontokatoa  ja ilmastonmuutosta käsitellään myös lastenkirjoissa, mutta maailmanlaajuisten ilmiöiden hahmottaminen voi olla pienelle lapselle haastavaa.  

 

Nämä kaksi metsäaiheista kuvakirjaa kertovat hieman eri painotuksin maanläheisesti lähiluonnon merkityksestä meidän kaikkien hyvinvoinnille. 

 

Vuokko Hurmeen ja Giannetta Portan yhteistyö alkoi kuvakirjassa Minisijainen (WSOY 2021). Siinä päiväkotiin ilmaantui pikkiriikkinen lastenhoitaja hauskuttamaan lapsia monilla kekseliäillä keinoillaan, joilla hän kompensoi pientä kokoaan.  

 

Maxin siskolla on flunssa ja vaari hoitaa sisaruksia kotona. 

Max ei saa kaikkea energiaansa sisällä purettua, ja niinpä vaari patistaa hänet ulos:

 

Vaari ei yhtään tykännyt rokulipäivistä, ja se käski minua pukemaan kumisaappaat, vaikka ulkona paistoi aurinko. – – 

 

Kevääseen heräävässä metsässä voi aistia
kuvituksenkin avulla paljon tuoksuja, ääniä ja tuntemuksia! 
Giannetta Portan kuvitusta Vuokko Hurmeen tekstiin kuvakirjassa 
Minisijainen metsäretkellä (WSOY 2023).   

Giannetta Portan kuvituksesta voi melkein kuulla kevääseen heräävän sekametsän äänet ja haistaa tuoksut.  

Kuusen hennonvihreät kerkkäversot, varvut ja sammaleet kehystävät Maxin metsäpolkua.   

 

Max kohtaa metsässä Minisijaisen ja tämän lintuapulaisen Taavin, variksen, joka tarkkailee valppaasti, ettei Minisijainen joudu pienen kokonsa takia kiipeliin.

 

Minisijaisen kokemus metsästä on tyyten toisenlainen kuin Maxilla: vaihtelevat korkeuserot ja erilaiset vesiesteet hankaloittavat kulkemista.

 

Tarkkasilmäinen saa hauskalla tavalla vihjettä 
Minisijaisen koosta: hänellä on hiussolkena leipäpussinsulkija!
Giannetta Portan kuvitusta Vuokko Hurmeen tekstiin kuvakirjassa
Minisijainen metsäretkellä (WSOY 2023).  

Huomaamattaan Max on edennyt syvemmälle metsään ja pian hän jo hätkähtää ja pelkää joutuneensa eksyksiin. 

Onneksi tuttu päiväkotiryhmä ilmaantuu paikalle ja Max jatkaa leikkejä yhdessä päiväkotikaveriensa kanssa.

 

Lapset kokoavat maahan puiden lehtiä, käpyjä ja oksia, ja Minisijainen menee niiden keskelle tyytyväisenä makoilemaan.  

 

Vuokko Hurmeen tekstissä metsä näyttäytyy nykylapsille hieman vieraana ympäristönä. Sen puolesta puhuu myös aikuisten tarve rajata lasten liikkumista metsässä.  

 

Vaari on lähtenyt huolestuneena Maxin perään, ja sanoo hieman kipakasti: 

 

”Eikös me sovittu, ettei mennä takapihaa kauemmas?”

Johanna Venhon ja Sanna Pelliccionin Metsämuistikirjassa lapsen suhde metsään on tiivis. 

Voi melkein puhua lapsen ja metsän symbioosista: 

Minä tunnen metsän paremmin kuin kukaan aikuinen meidän perheessä. Olen leikkinyt metsässä jäniksen kanssa. Olen eksynyt metsään. Olen kurkistanut luolaan, joka oli pimeämpi kuin pimeä. Olen istunut auringossa aukiolla, tukkaan nousi vaaleita raitoja ja suuhun satoi koivunsiemeniä. Olen silittänyt sormella sammalta. Olen nähnyt peikon, petolinnun ja kauriin. 

 

– – Metsä on leikkimetsä. Metsä on salainen seikkailupaikka. Siellä on vanhoja puita, jotka nojaavat toisiinsa. On kaatuneita runkoja ja linnunpesiä. Toukkien karttakeppejä. Juurakon alla tonttujen ovi, maan alla niiden koti, siellä peurankarvasta tehty peti. 

 

 

Väritkin sanoittavat tunnetiloja: kun Kaarna saa kuulla uhkaavista
metsähakkuista, niin aukeamalta katoavat värit: vain harmaa ja
punainen jäävät jäljelle. Sanna Pelliccionin kuvitusta
Johanna Venhon tekstiin kuvakirjassa Metsämuistikirja (Teos 2022).   

Lähimetsässä on tehty mittauksia ja tontille aiotaan rakentaa kerrostaloja.  

Kaarna kysyy mummultaan, eikö asiaa voi vielä perua. Mummu vastaa, että jos hän olisi nuorempi, hän taistelisi vastaan ja järjestäisi mielenosoituksen, mutta vanhana ei enää jaksa. 

 

Kaarna päättää  järjestää hiljaisen mielenosoituksen: hän kirjoittaa pienille paperilapuille iskulauseita (joista moni muistuttaa itse asiassa Risto Rasan luontolyriikasta tuttua lapsenomaista ja juuri siksi niin kirkasta viisautta!) ja kiinnittää ne puiden runkoihin.  

Metsän moniaistisuus konkretisoituu hienosti vasemmanpuoleisessa
kuvassa lapsen paljaista jaloista poluilla. Sanna Pelliccionin kuvitusta
Johanna Venhon tekstiin kuvakirjassa Metsämuistikirja (Teos 2022).

Kaarna kohtaa  metsässä risutukkaisen pojan, joka paljastaa metsän oman salaisuuden, jonka avulla metsähakkuut voidaan estää. 

 

Johanna Venhon teksti on lyyristä ja hengittää kauniisti metsän sykkeen tahtiin. 

Tosi ja mielikuvitus sekoittuvat  tarinassa luontevasti. Siinä missä 1970-luvun yhteiskunnallisesti tiedostavissa lastenkirjoissa lapset todellakin organisoivat mittavia mielenosoituksia ja tekivät sankaritekoja, joihin aikuiset eivät tohtineet tarttua, niin 50 vuotta myöhemmin lastenkirjan lapsi saa yhteyden metsän henkeen, jonka avulla metsä pelastetaan! 

Onnellisessa loppuratkaisussa korostuu jälleen
metsänvihreä. Sanna Pelliccionin kuvitusta Johanna Venhon
tekstiin kuvakirjassa Metsämuistikirja (Teos 2022).  

Sanna Pellliccionin kuvitus ja taitto tukevat ajatusta lapsen muistikirjan sivuista. 

 

Kolmiulotteisuuden tuntu syntyy muutamista tarkoin harkituista tehosteista, joissa puu- ja väriliitukuvitukseen on yhdistetty valokuvaa: ruutupaperia, värikynä, herbaarioon poimittuja kasveja ja perhonen. 

 

 

Myöhemmin keväällä ja kesällä ilmestyy myös kaksi muuta kiinnostavaa kirjaa. 

Henna Ryynäsen kuvakirjassa Metsä muuttaa (Tammi 2023) metsä on kyllästynyt ihmisten piittaamattomuuteen luontoa kohtaan. Metsä päättää ottaa hatkat ja etsiä itselleen uuden kodin. 

Sinikka Piipon Metsän lumo. Lasten oma kirja puista, luonnosta ja vuodenajoista (kuv. Anu-Riikka Lampinen, Sitruuna kustannus 2023) on kustantajan ennakkotietojen mukaan tuhti tietopaketti suomalaisesta metsästä. 

 

Tänään vietetään maailman metsäpäivää.

 

 

Uusia metsäaiheisia kirjoja aikuisille:

 

Eero Ojanen: Metsän filosofia, Kirjapaja 2023

Pepe Forsberg & Anneli Jussila: Puut puhuvat, Minerva 2023 

 

Pauliina Kainulainen: Metsämaja. Luontomietiskelyjä maan kielellä, Kirjapaja 2023 

 

 

 

Älä unohda näitäkään  lastenkirjoja metsästä:

 

Sandra Dieckmann: Metsän kätköissä: Retki eläinten maailmaan, suom. Sinikka Sajama, Mäkelä 2022

Günther Jacobs: Rikas, rakas metsä, suom. Seija Kallinen, Mäkelä 2022

 

Maria Kuutti & Saara Söderlund: Onni ja Aada metsäretkellä, Karisto 2021

 

Marko Laihinen & Elina Jasu: Mulu. Lapsi joka toi metsän takaisin, Puukenkki kustannus 2020  

 

Jenni Erkintalo & Réka Kiraly: Ystäväni puu. Lasten oma tietokirja, Etana Editions 2019

 

Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur-kirjat, Tammi v:sta 2019 

 

Jarkko Vehniäinen & Marja Lappalainen: Kamala luonto -sarjakuvat, v:sta 2012, eri kustantajia

 

Malin Kivelä, Martin Glaz Serup & Linda Bondestam: Jos kohtaat karhun, Teos 2021

Vaikka reppu olisi kiviä täynnä, niin nuoruudestakin voi selvitä hyvällä itsetunnolla

  

 

Heidi Korkiakangas: Just do nothing, Aatu Sorsa, 158 sivua, Myllylahti 2022. Kanskuva Karin Niemi. 

Mikko With: Saakelin sieppaus, 205 sivua, Myllylahti 2023. Kansikuva Kaisu Sandberg. 

 

 

 

Ennakkotietoja ensi syksyn uutuuksista on jo nähtävillä monenkin kustantamon verkkosivuilla. 

 

Hyvässä mielessä perinteinen realistinen kotimainen nuortenromaani alkaa olla yhä harvinaisemmaksi käyvää herkkua ainakin kolmen suurimman kustantamon tulevan nuortenkirjatarjonnan perusteella.

 

Myllylahti-kustantamo uskoo onneksi vielä tuiki tavallisen nuoruuden kuvaukseen, ja hyvä niin. 

 

Näissä kahdessa kotimaisessa nuortenkirjassa kasvamisen pahin kipeys taittuu huumorilla. 

 

Mikko Within ensimmäinen nuortenkirja Saakelin satanen (2021) oli huumoria, nuoren pojan mielenliikkeitä ja dekkaria taiten yhdistävän sarjan mainio avaus.

 

Saakelin satasen ja sen juuri ilmestyneen itsenäisen jatko-osan Saakelin sieppauksen kantavana voimana on  nimenomaan mukavasti särmikäs keskushenkilö, 17-vuotias Uuno, joka ei peittele epävarmuuttaan tai kokemattomuuttaan millään elämänalueella. 

 

Palomiehenä työskennellyt isä on kuollut jo Uunon varhaisnuoruudessa ja äidin uusi miesystävä Asko vie kotona liikaa tilaa. Erityisesti Askon huonot sanaväännökset ja vitsit ärsyttävät Uunoa. 

 

Vaikka kesätyöpaikka kotipaikkakunnan rautakaupassa olisi helpoin vaihtoehto, niin poika haluaa itsenäistyä ja hommaa itselleen Oulusta töitä. Äidin sisko Tanja on yllättävän helppo suostutella ottamaan hänet alivuokralaiseksi.

 

Pian selviää, että tädin elämä on jatkuvaa hermoilua. Käykö joku omilla avaimillaan tädin asunnossa ja miksi tämä saa omituisia kirjelähetyksiä?

 

With punoo jälleen taidokkaasti dekkarimaista juonta, jonka suurin viehätys on lähes uskottavassa sommittelussa. 

 

Uuno hankkii nopeasti uusia kavereita, mutta myös muutaman vuoden vanhempi paras kaveri, vähäpuheinen Heikkinen, saapuu paikalle, jos käsky käy. Heikkisen taustasta kerrotaan tässä kakkososassa vähän enemmän.

 

Uuno on tottunut lähinnä haaveileman tytöistä.  Oululainen Iiris aiheuttaa nyt erityistä sydämentykytystä. Uunon mielestä tytön voisi laittaa Wikipediaan esimerkkikuvaksi sanan söpö kohdalle: 

 

Nyt et mokaa tätä iirisjuttua, tsemppasin itseäni ja mietin, kuinka valmistautuisin sunnuntain treffeihin. Pelkäsin, että ylisuunnittelen kaiken. Pelkäsin myös, että ilman suunnittelua olen nolo ja passiivinen. 

 

Uuno on kaukana teennäisyydestä ja laskelmoivuudesta ja juuri siksi lukijan on helppo myötäelää hänen edesottamuksiaan.

J. S Meresmaa on haastatellut juuri ilmestyneessä Onnimanni-lehden nuortenkirjallisuuden teemanumerossa Mikko Within lisäksi Leena Paasiota, Ansu Kivekästä ja Satu Leiskoa. 

Within Saakelin satanen tulee esille myös yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin Annu Viheriälehdon artikkelissa Täydellisen nuortenkirjan metsästys.  

 

Heidi Korkiakangas on Nokian Siurossa asuva erityisluokanopettaja. 

 

Myllylahden kirjailijaesittelyssä hän nostaa keskeisiksi arvoikseen huumorin ja rehellisyyden ja kertoo nauttivansa erityisesti henkilöhahmojen luomisesta. Eittämättä juuri ne kannattelevatkin hänen esikoiskirjaansa Just do nothing, Aatu Sorsa. 

 

Kahdeksasluokkalaisen Aatun ristinä ovat hyvin persoonalliset vanhemmat. Isä pitää kyläkauppaa, harrastaa joogaa ja yrittää suositella pojalleenkin meditaatiota ja mielenhallintaa. Rastatukkainen äiti suunnittelee tietokonepelejä kotona kuulokkeet korvilla eikä juurikaan havainnoi poikansa mielenliikkeitä. Lukijan sympatiat ovat alusta asti isän puolella: tuntuu että äiti on kokonaan vetäytynyt kasvatusvastuustaan.

 

Aatu pelaa salibandyä, mutta harrastus ei enää tunnu niin tärkeältä. Lapsuudesta saakka tuttu Minttu on ryhtynyt välttelemään Aatua omien perhetraumojensa takia. Aatu oppii, että  ”Syötöt eivät aina napsu lapaan, ja silti on jatkettava yrittämistä”.

 

Korkiakangas kuvaa uskottavasti murrosikäisten nuorien tötöilyä, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisiakaan tilanteita. Pena-Penan, entisen rauhanturvaajan ja originellin, pyyteetön vastuunkanto nousee lopulta Aatun ja poikaporukan eräretken käänteissä ratkaisevaan rooliin.

 

Just do nothing, Aatu Sorsa havainnollistaa komeasti kasvamiseen liittyvää tuskaa niin teini-ikäisen nuoren itsensä kuin tämän vanhempienkin näkökulmasta.  

 

Me oltiin jotenkin muuttumassa. Me räpisteltiin omien olojemme kanssa kuin linnut. Me ei sovittu enää meidän kehoihin, ja aivotkin poksahtelivat, tunteita oli ihan liikaa laidasta toiseen. Oltiin kuin vuoristoradan kyydissä kaksneljäseiska. Kaikilla taakkansa, kiviä Fjällräven-repuissa. 

 

Aatu kanavoi tuntojaan omiin lyriikoihin ja romaanin lopussa Aatu ylittää itsensä ja estonsa Open mic- tilaisuudessa. 

 

Viime vuoden lopulla nostettiin esiin nuortenkirjojen miljöökuvaukseen liittyvä vaje: maaseudun nuorille ei löydy uusista nuortenkirjoista enää riittävästi samastumispintaa. 

 

Sekä Within että Korkiakankaan nuoret asuvat pienellä paikkakunnalla. Toisinaan teinejä ahdistaa, kun piirit ovat pienet ja törttöilytkin kantautuvat nopeasti kaikkien tietoon, mutta yhteisöllisemmästä elämäntavasta on toki myös paljon etuja.