Joskus on hyvä vaihtaa näkökulmaa

Tuutikki Tolonen & Maria Vilja: Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa. 48 sivua. WSOY 2026.

Maria Vilja on ollut viime vuosina tavattoman tuottelias kuvittaja. 

Tänä vuonna häneltä on ilmestynyt kaksi omaa kuvakirjaa Juuli, isoveli ja viisi vadelmaa (WSOY) ja Ilmapallokivi (Karisto).

Omien kuvakirjojen lisäksi hän kuvittaa myös toisten kirjoittamia kuvakirjatarinoita. 

Hänen tyylistään löytyy piirteitä ruotsalaisesta modernista lastenkirjakuvituksesta, joka esittää lapsen siekailematta ulkonäöltään siloittelemattomana ja jopa vähän rumana. 

Samankaltaista karrikointia löytyy Maria Sannin ja Jenny Lucanderin kuvakirjakuvituksista.   

Samanlaiset veljekset, ikäerosta huolimatta. Maria Viljan
kuvitusta Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinaan
Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa (WSOY 2026).

Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinassa sisarukset Havu ja Roopertti ovat kyllästyneet aikuisten heille antamiin toimijarooleihin. 

Veljekset kokevat olevansa olemukseltaan ihan samanlaisia, mutta silti aikuiset kohtelevat heitä eri tavoin. 

Eronteko korostuu erityisesti poikia paljon hoitavan mummun puheenparressa:

Kun mummu ottaa Havun syliin, hän sanoo:

Sinä olet pikkuinen kultavauva,
palleroinen,
pulleroinen.

Kun mummu ottaa Roopertin syliin,
hän sanoo: sinä olet taitava ihana
pitkäkoipi,
isopoika,
hankisääski.

Mummun syli on avara ja hellyyttä riittää, ikään katsomatta.
Maria Viljan kuvitusta Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinaan
Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa (WSOY 2026).

Hurmaavasti Vilja näyttää aukeamalla, kuinka mummu ottaa – jopa seisaaltaan! – yhtä varmaotteisesti myös pitkäkoipisen isoveljen tiukkaan halaukseen.

Veljekset päättävät niin sanotusti vaihtaa paikkaa, ”muuttua toisikseen”.

Roopertilla on vähän tukalaa Havun syöttötuolissa
ja Havun mielestä puuroannos on ylimitoitettu.
Maria Viljan kuvitusta Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinaan
Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa (WSOY 2026).

Mummu ei näytä huomaavan mitään, mikä vähän poikia ihmetyttää.

Kun Roopertti sitten herää  aivan liian aikaisin päiväunilta, Roopertti paljastaa veljesten jekutuksen. 

Mummu laittaa silmälasit päähän ja on heti juonessa mukana. 

Itse asiassa hänkin haluaisi olla joskus ”joku muu”.

Maria Viljan kuvitus havainnollistaa konkreettisesti roolileikin
seurauksia. Mummulla on aika tukalat paikat Havun pinnasängyssä. 
 Viljan kuvitusta Tuutikki Tolosen kuvakirjatarinaan
Havu ja Roopertti vaihtavat paikkaa (WSOY 2026).

… ja sitten höynäytetäänkin Havua, joka ihmettelee miksi Roopertilla on mummun villatakki ja hän häärää keittiössä.

Kuvakirjatarinan ”opetusta” ei alleviivata lapsen saati kirjaa ääneen lukevan aikuisen tarpeisiin, vaan paljon jätetään itse hoksattavaksi. 

Viimeisellä aukeamalla Roopertti kirmaa iloisena jalkapallokentälle ja Havu on simahtanut väliin jääneille päiväunilleen mummon syliin.
 

Maria Viljan Juulista ja isoveljestä kertova oma sarja (Juuli, isoveli ja hurja liuku  ja Juuli, isoveli ja viisi vadelmaa, WSOY 2025 ja 2026) työstää niin ikään  sisarusten välisiä suhteita.    

Lisää kuvakirjoja, joissa vaihdetaan rooleja:

Thomas Brunstrøm & Thorbjørn Christoffersson: Sallin isä ei halua olla aikuinen, suom. Sirpa Alkunen, Kvaliti 2025

Anna Krogerus & Erika Kallasmaa: Muttinen ja äiti, WSOY 2019

Richard Hamilton & Babette Cole: Jos minä olisin sinä, suom. Raija Viitanen, Kustannus-Mäkelä 2008

Gunilla Bergström: Lennä, Mikko Mallikas, suom. Kaija Pakkanen, Tammi 1997

Jeanne Willis & Tony Ross: Lemmikki-ihminen, suom. Sinikka Sajama, Kustannus-Mäkelä 1996

Lue jos uskallat: Tikahtunut tiikeri saa lastenrunon svengaamaan

Hannu Hirvonen & Erika Kallasmaa: Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hullunhauskoja kummitusloruja. 84 sivua. Tammi 2026.

Runokuvakirjoja ilmestyy nykyisin paljon. 

Sen on huomannut myös Runousyhdistys Karhu ry, joka ryhtyy jakamaan Tanssiva karhu -runopalkinnon kupeessa joka toinen vuosi palkintoa lastenlyriikalle. 

Pikkukarhu-palkinnon ehdokkaiksi on jo aiemmin syksyllä nimetty Anna Elina Isoaron Tavara-avaruus (WSOY 2025, kuv. Mira Mallius), Heli Laaksosen Ilone (Orava-kirjat 2025, kuv. Elina Warsta) ja lastenlyyrikkona vasta debytoineen Anni Tanskasen Sillä aikaa koulussa (Tammi, kuv. Johanna Ilander). 

Merkille pantavaa on, että sama raati päättää sekä aikuis- että lastenlyriikan Karhu-palkinnoista. 

Pidän ratkaisua lyriikan ominaislaatua kunnioittavana, kun eri kohderyhmille suunnattua lyriikkaa arvioidaan samoilla kriteereillä.

Erika Kallasmaan kuvitus ammentaa vaikutteita Meksikon
kuolleiden juhlan kuvastosta ja hahmoista. Kallasmaan kuvitusta
Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan Tikahtuneen tiikerin tapaus
ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja (Tammi 2026).

Tikahtuneen tiikerin tapaus on kirjasyksyn täräyttävin lastenrunokirja. 

Hannu Hirvosen ja Erika Kallasmaan yhteistyö näyttää ja kuulostaa saumattomalta.

Hannu Hirvosen tuotannolle on tyypillistä absurdius ja kielileikit. 

Hän on selvästi erityisen viehättynyt kummituksista, sillä myös edellinen oma lastenrunokokoelma  Hui hai hajamieli (Karisto 2017, kuv. Pia Sakki) kertoi kummituskaupungin asuttamista aaveista. 

Hirvoselta on ilmestynyt myös Salla Savolaisen kuvittama runotarina Salaperäistä, tuliperäistä (Karisto 2007).

On kiinnostavaa, että nykyiset lastenlyyrikot ottavat jo varsin vapautuneesti kantaa Kirsi Kunnaksen lamauttavaan perintöön. 

Muistan, kuinka Kaija Pispa (nyk. Löytty) kertoi Prinssi Pipariksi -runokokoelmansa (WSOY 1985) ilmestyttyä, että Kunnaksen mainetta ja laatua oli vaikea ylittää. 

”Kuutamon kukkia” -runossa Hirvonen viittaa Kunnaksen lisäksi myös suomalaisen lastenlyriikan varhaiseen pioneeriin, Immi Helléniin: 

Kummitusmummo niityn laidalla

katselee pikkuista lasta, 

joka kuutamon kukkia

kimppuunsa kerää

eikä herkeä hoilaamasta

niitä lauluja Immin

tai virsiä Kirsin,

joissa sanat niin hauskasti helää.

Niin kummitusmummotkin 

lauluissa vielä

saa lapsuuden kesiä

elää. 

Erika Kallasmaa on kuvittanut useamman Laura Ruohosen lastenrunokokoelman. 

Tikahtuneen tiikerin runojen nimet on painettu samalla fontilla (tai käsintekstauksella) kuin Ruohosenkin runokirjoissa. 

Hirvosen runoissa on nonsensen svengiä: kieltä väännellään ja käännellään ja iloitaan sen elastisuudesta. 

Tavutetussa runossa ”Luukas on luukasa” havainnollistuu mainiosti kielen rytmi ja tempo, äänteellinen kikkailu.

Luuranko Luukaksen irtonaisuus näkyy hauskasti myös kuvituksessa. 
Erika Kallasmaan kuvitusta Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan
Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja
(Tammi 2026).

Tietyn teeman mukaan kootuissa lastenrunokokoelmissa on usein tapana antaa lapselle – ja runoja ääneen lukevalle aikuiselle – kirjallisuuskasvatusta siinä mielessä, että runoissa vaivihkaa esitellään erilaisia runouden alalajeja.

"Avaruuskoirat"-sikermän Hirvonen on kirjoittanut  japanilaisen tankarunon kaavalla. 

Kokoelman mahtuu useampi rooliruno (esim. ”Taidemaalari Ville Fallen-Falleraa” , ”Säveltäjä Hipelius”, ”Mielikuvituskaksoset” ja ”Hirvittävä Hääppönen”).  

Muutamassa runossa leikitellään myös kuvarunouden mahdollisuuksilla (esim.”Vielä yksi taika”). 

Kallasmaa tekee meheviä tyyppejä: tässä säveltäjä Hipelius.
Erika Kallasmaan kuvitusta Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan
Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja
(Tammi 2026). 

Hirvonen on myös mieltynyt kysymään ja ihmettelemään runoissaan. Tämäkin on yksi lastenlyriikassa toistuva maneeri, joka parhaimmillaan virittää lapsen virittäytymään runouden meditatiiviselle taajuudelle: 

Arvoitus

Laulussa meri ja taivas ja kuu,

tyyntynyt laineitten rauhattomuus,

Kukaan ei huuda, kukaan ei puhu,

korvissa kuiske vain, 

kaislikon suhu.

Kysymys: Mikä laulu?

Vastaus: Hiljaisuuden pauhu. 

Erika Kallasmaan pikimusta väriskaala ja tyylitellyt hahmot tekevät 
runokokoelmasta modernin kokonaistaideteoksen. 
Kallasmaan kuvitusta Hannu Hirvosen lastenrunokokoelmaan
Tikahtuneen tiikerin tapaus ja muita hulllunhauskoja kummitusloruja
(Tammi 2026). 

Erika Kallasmaalla on eittämättä ollut hauskaa Hirvosen runojen visuaalistamisessa. 

Kallasmaan sekatekniikalla toteuttama kuvitus assosioi retrohenkisessä muoto- ja värikielessään 1950–1960-luvulle.  

Kallasmaa sanoutuu päättäväisesti – Hirvosen tavoin – irti ajatuksesta, että lastenrunouden tulisi olla sievää ja ympäripyöreän herttaista. 

Rohkeat kuvakulmat ja muotokieli ja yllättävät, tummat ja rouheat väriskaalat tukevat Hirvosen runojen räyhäkkyyttä  ja anarkistista ilmaisua.    

Kokoelma on runsas ja yltäkylläinen – jopa siinä määrin, että  muutaman runon olisi voinut kokonaisdramaturgian kärsimättä karsia pois.

Eriparisten ystävyydestä koituu paljon hyvää

Kristiina Wallin & Erika Kallasmaa: Älä pelkää, PÖÖ! 43 sivua. Teos 2026.

Ei kummituksia tarvitse pelätä, hän ajatteli
kaikki olennot ovat samaa melodiaa,
samasta ilosta ja kaipauksesta rakennettuja. 

Kotimaisten kuvakirjojen valikoimasta voi pongata tänä syksynä muutamia hyvällä tavalla omavaloisia teoksia. 

Yksi sellainen on Kristiina Wallinin ja Erika Kallasmaan Älä pelkää, PÖÖ!

Kustantaja Teos nimittää sitä kuvakirjaksi, mutta kirjan voisi vallan mainiosti luokittaa tarinan vahvan intensiteetin ansiosta myös läpikuvitetuksi miniatyyriromaaniksi. 

Sen filosofisessa eetoksessa ja rauhaa huokuvassa tunnelmassa on paljon samaa kuin Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissa -kuvakirjasarjassa. 

Olen viime vuosina penännyt kuvakirjoihin lyhyempiä tarinoita, jotka antaisivat enemmän ilmaisuvoimaa myös kuvitukselle. 

Wallinin ensimmäinen lapsille suunnattu tarina on tekstiltään melko vuolas, mutta silti se antaa tilaa myös Erika Kallasmaan sekatekniikalla toteuttamalle kuvitukselle, josta tunnistan ripauksen 1950–60-lukujen retro-nostalgiaa. 

Tarinan voi ajatella kertovan nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä. 

Säveltäjä Humina on jo eläköitynyt ja syrjässä kaikesta. 

Huminan arkeen tulee vipinää yllättävästä kohtaamisesta pienen kummituksen kanssa. 

Pieni Kummitus sananmukaisesti ilmiintyy Huminan 
elämään suoraan sanomalehden sivuilta. Erika Kallasmaan kuvitusta
Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).

Humina lukee kummituksesta paikallislehdestä, ja käy niin omituisesti, että kummitus pääsee lehtijutusta ihmisten ilmoille ja sujahtaa Huminan taskuun.

Tästä sukeutuu tarinaan jännittävä metafiktiivinen juonne.

Kummitusta suretti. Se oli kyllä vapautunut sanomalehden sivulta, 
mutta kyllästynyt huutamaan yksinään
Pöö ja näyttämään pelottavalta. Ei 
sitä kukaan päivänvalossa edes säikähtänyt. 

 

Erika Kallasmaan kuvituksesta löytyy paljon dynaamista liikettä. 
 Kallasmaan kuvitusta Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa
Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).
 

Wallin kutoo tarinaan lähimmäisenrakkauden ja välittämisen tärkeitä teemoja.

Huminan, Kummituksen ja Koiran ystävyydessä ei ole yhteistä kieltä, mutta ehkä juuri siksi ystävyyden voima kasvaa kaikkien osalta niin suureksi:

Puistossa Humina, Koira ja Kummitus istuivat tutulle penkille.
Humina virkkasi Kummitukselle kesäkaapua.
Koira venytteli raukeasti tassujaan.
Kummitus katsoi ystäviään ja oli pakahtua ilosta.
Sen sydän löi pum pum pöö.
Lempeästi pumpum.
Hyvin hellästi pöö. 

 

Ystävyyden syventyminen huipentuu svengaavaan
tanssiin lähestyvän kevään kunniaksi. Erika Kallasmaan kuvitusta
Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).