Finlandia-raati arvosti kuvan ja sanan yhteispeliä, lastenrunoutta ja nuortenkirjojen ajankohtaisia teemoja

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkistustilaisuuden aluksi raadin puheenjohtaja Petri Kemppinen luki Kirsi Kunnaksen runon Tunteelllinen siili kokoelmasta Tiitiäisen satupuu. 

Kemppinen kiitti koko raadin puolesta monipuolista tarjontaa: aihepiirit, ikäryhmät ja kerrontatavat olivat moninaiset. Silti raati kaipasi enemmän tarjontaa 10–12-vuotiaille.

"Tuntui, että emme oikein saaneet näkymää, miten tässä ihanassa välitilassa olevat varhaisnuoret elävät ja mitä kokevat".

Tätä havaintoa olisi ollut kiinnostavaa avata hieman seikkaperäisemmin!

Petri Kemppisen, Emmi Jäkön ja Päivi Jokitalon kolmihenkinen raati sai luettavakseen yli 150 teosta. 

Raati nosti Finlandia-palkinnon ehdokkaiksi kuusi teosta, joista lopullisen valinnan tekee futuristi, tietokirjailija Perttu Pölönen.

Ohessa ehdokkaat ja perustelut:

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään, Otava.

Romaani kuvaa taitavasti ihmisyyttä, oli kyse sitten yksilön halusta hallita, alistaa ja olla välittämättä, tai paosta keinotodellisuuteen. Perusta nuoren päähenkilön vähittäiselle muutokselle rakentuu pala palalta, koettujen tapahtumien mutta myös vanhempien ratkaisujen ymmärtämisen kautta. Niin kauan kuin muistot elvät ja vaikuttavat, löytyy suunta kohti uutta. 

Laura Ertimo & Mari Ahokoivu Aika matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus, Into kustannus.

Matka luontokadon arvoitukseen sujuu jouhevasti kuvan ja sanan yhteispelillä. Teksti polveilee pienen pienistä valtavan suuriin asioihin, eri ikäisten tiedonjanoa tyydyttäen. Ilmeikäs kuvitus kulkee tekstin rinnalla, intoutuen välllä omaksi, itsenäiseksi kuvaseikkailukseen, jossa tulevaisuus, nykyisyys ja historia yhdistyvät. Kokonaisuus on eloisa runsaudensarvi, joka houkuttelee tutkimaan, palaamaan ja vaikuttamaan.  

Malin Kivelä, Martin Glaz Serup & Linda Bondestam: Om du möter en björn, Förlaget.

Jos kohtaat karhun, suom. Malin Kivelä, Teos.

Taidokkaasti kuvitetun ja kerrotun kirjan jokainen aukeama on itsenäinen elämys. Tekstin leikkisyys ja jännittävyys sekä kuvien vaihteleva koko tuovat teokseen dynamiikkaa. Kuvitus kulkee kekseliäästi tekstin rinnalla, mutta tuo tarinaan myös uutta. Vaikka kirja opastaakin lasta luonnon kohtaamisessa, tarina ei kaipaa ulkoisia motiiveja, vaan riittää mainiosti sellaisenaan. 

Pia Krutsin & Jani Ikonen: Kaupunki Kukaties, WSOY.

Runojen kaupunki on raikas ja yllätyksiä täynnä. Nykyilmiöt on riimitelty tekstiin riemastuttavalla tavalla ja kirja päivittää muutenkin lastenrunoperinteitä. Kuva ja teksti kasvavat saumattomasti yhteen ja synnyttävät teokseen yhteisen rytmin. Teos houkuttaa leikittelemään kielellä, lukemaan ääneen. 

Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 Terra: Kloonit, WSOY.

Vauhdikas lukukokemus perustuu tekstin ja kuvan mestarilliseen yhteispeliin. Ainutlaatuinen kuvitusmaailma ja  vahva, taidolla rakennettu tarina luovat yhdessä takuuvarman kokonaisuuden. Pelimaailmasta inspiroituva kerrontatapa imaisee lukijan nopeasti mukaansa. Osaavien tekijöiden kyky löytää sarjaan uusia kierteitä ilahdutti raatia. 

 

Dess Terentjeva: Ihana: WSOY.

Valloittava ja koskettava Ihana on lukukokemuksena eheä ja kaunis. Teoksen kiihkeärytminen kieli onnistuu tavoittamaan tarkasti ja uskottavasti nuorten kokemukset ja tunteet. Tulla hyväksytyksi omana itsenään, tulla nähdyksi ja rakastetuksi, on suuri teema, jota käsitellään herkästi ja taitavasti säeromaanin keinoin. 

                                             * * * * * * * *

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokasasettelu sysäsi minut miettimään ehdolle asettamisen perusteita yleisellä tasolla. 

Samoja teemoja olen pohtinut aiemminkin. 

 

Ehdolle nostettiin nimittäin jo toistamiseen teos, jonka ideoinnissa ja kirjoittamisessa on ollut mukana muualla kuin Suomessa asuva, kansalaisuudeltaan ei-suomalainen kirjailija. 

 

Tanskalainen Martin Glaz Serup on tehnyt yhdessä suomenruotsalaisen Malin Kivelän kanssa tarinan Linda Bondestamin kuvittamaan kuvakirjaan Om du möter en björn. Pohjoismainen yhteistyö on tuottanut briljantin helmen, jossa niukkaakin niukempi teksti antaa ruhtinaallisesti tilaa Bondestamin kuvitukselle.

 

Myös vuonna 2014 Finlandia-ehdokkaaksi nostettiin ruotsalaisen Ulf Starkin ja Bondestamin yhteinen kuvakirja Min egen lilla liten (Schildts & Söderströms, suom. Oma pieni pikkuruinen, Teos). 

 

Kirjasäätiön hallitus keskusteli tuolloin ruotsalais-suomalaisen yhteistyön tuloksena syntyneen teoksen ehdolle asettamisesta, mutta vetosi vuoden 2010 ennakkotapaukseen, jolloin Alexandra Salmelan romaani oli aikuistenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana. Palkinnon sääntöjä muutettiin siten, että palkinto voidaan myöntää ansiokkaalle suomalaiselle romaanille riippumatta kirjoittajan kansalaisuudesta.

 

Pohjoismaisesta yhteistyöstä on karhukirjan lisäksi kyse myös nyt ehdolle asetetussa Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen Kepler62-sarjan kolmannen tuotantokauden ensimmäisessä osassa Terra: Kloonit, sillä Parvela on suunnitellut sarjan tarinamaailman yhdessä norjalaisen Bjørn Sortlandin kanssa ja he kirjoittavat sarjan osia vuorotellen.

 

Merkkejä maa- ja kielirajojen hälvenemisestä lastenkirjallisuuden palkintopolitikassa on näkynyt jo jonkin aikaa:  esimerkkejä löytyy Runeberg Junior -palkinnon ja Pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon ehdokasasetteluista. Pohjoismaisen palkinnon yhteydessä yli eri maiden rajojen menevän yhteistyön huomiointi on toki luontevaakin. 

 

Suomenruotsalaisen kuvakirjallisuuden uusi suosio Ruotsissa selittyy ennen kaikkea sillä, että suomenruotsalainen kustantamo Förlaget on tehnyt useasta kuvakirjasta yhteispainoksia ruotsalaisten kustantajien kanssa ja kirjat ovat näin ilmestyneet samanaikaisesti sekä Suomessa että Ruotsissa. 

 

Linda Bondestamin kuvittamat teokset onkin noteerattu viime vuosina kolmesti myös Ruotsin omassa Finlandia-kisassa eli lasten- ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon ehdokasasettelussa: 2016 Bondestam oli ehdolla Ulf Starkin kanssa kuvakirjasta Djur som ingen ser utom vi (Förlaget/ Berghs). Kuvakirja sai myös Snöbollen-palkinnon parhaasta ruotsalaisesta kuvakirjasta. Viime vuonna ehdolla oli Bondestamin oma kuvakirja Mitt bottenliv (Förlaget / Berghs) ja tänä vuonna Om du möter en björn on ehdolla myös August-palkinnolle. Merkillepantavaa on, että karhukuvakirjan kolmesta tekijästä kenelläkään ei ole kytköstä Ruotsiin. 

 

Ruotsalaiset ovat historian saatossa aiemminkin kelpuuttaneet suomalaista lastenkirjallisuutta omaan lastenkirjakaanoniinsa: Tove Janssonin lisäksi Zacharias Topelius on olennainen osa ruotsalaista kirjallisuudenhistoriaa. Janssonin merkitys lastenkirjallisuuden uudistajana tunnustettiin Ruotsissa paljon aiemmin kuin Suomessa. Hänen uniikille fantasiamaailmalleen ei löytynyt Suomessa vertailukohtaa, mikä johti meillä muumien hitaaseen liikkeelle lähtöön ja suomennosten viipeeseen.

 

Kansalliset ominaispiirteet ovat viime sotien jälkeen vähin erin hävinneet länsimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Eri maissa ilmestyvien lasten- ja nuortenkirjojen aiheet, kerronnan tyylikeinot ja yhä enenevässä määrin kuvitustyylit muistuttavat jo toisiaan.  

 

Vielä muutama kymmenen vuotta sitten suomenruotsalaiset lastenkirjailijat kokivat jäävänsä vielä katveeseen, ”ei kenenkään maalle”: historiallisia lasten- ja nuortenkirjoja kirjoittanut Yvonne Hoffman on kertonut, kuinka hänen alun perin ruotsiksi kirjoittamiensa kirjojen suomentamiseen suhtauduttiin Suomessa nihkeästi ja Ruotsissakaan niistä ei innostuttu:

 

”Ruotsissa kirjamme eivät kiinnosta, koska miljöö ja ongelmat eivät ole ruotsalaisia. Suomessa miljöiden ja ongelmien pitäisi olla tuttuja, mutta täällä käännetään mieluummin englanninkielisiä kirjoja” (Teoksessa Luovuuden lähteillä. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat, suom. Marja Kyrö, Avain 2010). 

 

Kirjallisuusinstituution eri toimijat eivät enää katso aiheelliseksi korostaa teoksen tekijän kotimaata tai kieltä, jolla teos on alun perin kirjoitettu. 

Tekijyyden taustat ovat ikään kuin liudentumassa: teos puhuu puolestaan ilman tietoa tekijän kansallisuudestakin. Uusi ilmiö liittyy mielestäni myös nykyiseen yhdenvertaisuuden ideaan. 

 

Erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana suomenruotsalainen kuvakirjallisuus on herättänyt Ruotsissa yhä enenevää kiinnostusta. 

Kun otetaan huomioon ruotsalaisen lastenkirjallisuuden monipuolisuus, suomalaisten tekijöiden noteerausta Ruotsissa voikin pitää huomattavana ansiona ja jopa suoranaisen ylpeyden aiheena.  

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden saama mediahuomio on entisestäänkin supistunut. 

Aiheesta ovat kirjoittaneet viime aikoina kiinnostavasti Venla Rossi Imagessa  ja Magdalena Hai  Sivupiiri-sivustolla.

 

Aikuisten tietämys Suomessa ilmestyvästä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on niukkaa, koska yhä harvempi media seuraa aluetta systemaattisesti ja esittelee tarjontaa koko leveydeltä. 

 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-kattaus onkin yksi harvoista mediapiikeistä, jonka lasten- ja nuortenkirjauutuudet Suomessa enää isoimmissa viestimissä saa. 

Siksi pidän jopa vielä entistäkin tärkeämpänä, että fokus maltettaisiin pitää kotimaisen kirjallisuuden esiin nostamisessa.  

Taimien kasvattajan eloisat muistelmat

Hannu Mäkelä: Muistan; Otavan aika, 553 sivua, Tammi 2015.

Muistelmat ja elämäkerrat ovat aina kiehtovaa luettavaa. Niissä voi luvan kanssa tirkistellä oman alansa mestarien intiimiin elämään mutta parhaimmillaan ne tarjoilevat myös yleispätevää ajankuvaa.

Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet jo neljänteen osaan, jossa luupin alla ovat nyt vuodet 1967–1986, jolloin hän toimi Otavan kustantamossa kustannustoimittajana ja lopuksi kaunokirjallisen osaston apulaisjohtajana.

Rouva Huu lukeutuu Mäkelän Herra Huu -kirjojen ja silmälasinsa hukkaavasta hevosesta kertovan lastenromaanin ensimmäiseen lukijasukupolveen.  Yläkouluvaiheessa löysin hänen aikuislyriikkansa ja olen siitä pitäen yrittänyt pysyä tuotteliaan kirjailijan    

Mäkelän teos tekee ennen muuta kunniaa kustantamoiden uuraille ja asialleen omistautuneille kustannustoimittajille, näille harmaille eminensseille, joiden työtä Mäkelä vertaa taimen kasvattamiseen:

Kukaan ei voi kirjallisuudessa sanoa, millainen puu taimesta kasvaa, se on mahdollista vain kasvitieteessä ja silloinkin kasvu ja menestys riippuvat maaperästä, kasvupaikasta ja sääolosuhteista, joista kahta ensin mainittua ihminen voi auttaa ja kolmannen kanssa sentään jotenkin tulla toimeen, yrittää käyttää suojaavia keinoja talven viimaa vastaan. Siten myös kustantamon ilmapiiristä ja toimista kyllä riippuu, miten esikoiskirjailija myöhemmin alkaa kukoistaa. Joskus niin tapahtuu. – –

Teos piirtää myös mainiota kuvaa kustannustoiminnan nopeista muutoksista, liittyen niin painotekniikan kehitykseen kuin kirjallisuuden markkinointiin ja kirjailijan ammatissa tapahtuneisiin imagomuutoksiinkin.

Mäkelä luo muistelmissaan kiinnostavia kirjailijoiden muotokuvia, joista osa on suurpiirteisempiä  luonnostelmia (mm. verrattomat kuvaukset Kersti Bergrothista ja Alex Mattsonista !). Mäkelälle läheiset kirjailijat ovat saaneet omat lukunsa (mm. Samuli Paronen, Maila Pylkkänen, Laila Hietamies, Erno Paasilinna ja Antti Tuuri, joista tuli myös hyviä ystäviä, sekä  Kerttu-Kaarina Suosalmi, Lassi Nummi,  Paavo Rintala, Jarkko Laine, Arto Melleri ja Bo Carpelan).  

Mäkelän muistelmissa on monia herkullisia kuvauksia, mm. Mukkulan kirjailijakokouksesta ja erinäisistä ulkomaille suuntautuneista kirjailijavierailuista. Lakonisuudessaan verrattomasti Mäkelä kertoo muun muassa oudosta kohtalosta, joka heittää hänet ja suomenruotsalaisen Lars Huldénin peräti kahdesti saman pekingiläisen hotellin morsiussviittiin. Otavan novellikilpailun jälkijuhlintaan liittyy myös hauska anekdootti, josta olen kuullut myös Olli Jalosen hyvin samansuuntaisen ja riemukkaan version.

Lastenkirjallisuus ei – ymmärrettävästi – ole muistelmissa kovin isossa roolissa. Kiinnostavia ovat toki pienet hajahuomiotkin, esim. maininta siitä, että 1960-luvun lopulla lastenkirjallisuus oli Otavalla vielä varsin vähäistä, huolimatta osaston johdossa olleen Aili Palménin ponnisteluista. Muistelmat antavat silti valotusta moneen kiinnostavaan seikkaan. Uusi tieto minulle on sekin, että Helena Anhava toimi Mäkelän useimpien lastenkirjojen kustannustoimittajana Otavan vuosina!

Kustantamon kirjallinen johtaja Paavo Haavikko ei saa lastenkirjallisuuden arvostuksen osalta kovin korkeaa arvosanaa. Tuttu on monessa aiemmassakin yhteydessä kerrottu tarina siitä, kuinka Haavikko varoitteli Mäkelää Herra Huun käsikirjoituksen äärellä pilaamasta hyvää mainettaan.

Haavikon ja Otavan lasten- ja nuortenosastoa Palménin jälkeen luotsanneen Marja Kemppisen jännite jää lukijalle arvailun varaan.

Uutta tietoa on myös Jorma Kurvisen Susikoira Roi -sarjan synty: Mäkelä luonnosteli sarjan raamit Kurviselle: ”Luonnostelen tarinan pojasta ja susikoirasta, eräänlaisen hybridin salapoliisiromaanista ja Lassie-koirasta”. Kurvinen innostuu ja luo pitkäkestoisen ja tv:stäkin tutun sarjan.

Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen käsikirjoitus kulkee myös Mäkelän työpöydän kautta, ja siihen liittyy pieni onnenkantamoinenkin:

--- nimi on outo: Häräntappoase. Se kiinnostaa. Luen kirjan kotona. Annan Martille [Martti Anhava] ja sanon, että tämän voisi hyvin julkaista, kaikki on kohdallaan. 

Hän mulkaisee minuun, sanoo seuraavana päivänä, ettei oikein usko ja on epäileväinen, mutta käsken häntä lukemaan kirjan loppuun. Ja kirja siitä tulee. Tekijäksi osoittautuu pieni tummahiuksinen tyttö Anna-Leena Härkönen ja kun annan teokselle vahingossa liian alhaisen hinnan, ehkä myös siksi siitä tulee myyntimenestys nimenomaan nuorison keskuudessa, jolla on kerrankin varaa paksuun kirjaan. Joskus erehdyksestä voi siis olla hyötyä.

Mäkelä on vuolas, mutta tyylinsä napakasti säilyttävä kirjoittaja, joka rytmittää tekstinsä helposti omaksuttavaan ja sivumäärästä huolimatta verraten nopealukuiseen muotoon. 

Ilkeämielisiä sivalluksia tekstistä ei kuitenkaan liiemmälti löydy ”kustannuskuikeloiden” (Mäkelän oma termi sivulta 227)  iloksi. Niiden sijaan Mäkelä paketoi elämänviisautensa nokkelasti tekstin lomaan, toisinaan vähän sarkastisestikin, mutta silti korrektisti.

Ja paljon jää sanomatta:

Katselen mappejani ja käsitän, että suurin osa kaikista kirjailijoitten kirjeistä jää väistämättä vaille mainintaa, edes lauseen mittaista siteerausta. On lappuja lippusia, mutta todellisiakin kirjeitä lienee ainakin parintuhannen sivun verran. Ei auta itku markkinoilla. Kun en pysty niitä esittelemään, toimitan kaikki mapit aikanaan SKS:n kirjallisuusarkistoon.

Muistelmat päättyvät vuoden 1986 loppuun, jolloin Hannu Mäkelä irtisanoutuu apulaisjohtajan toimestaan Otavalla ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.

Janssonin yhä radikaalit kuvakirjat olisivat ansainneet uudet painokset juhlavuoden kunniaksi

 

Kirjailijoiden ja kuvittajien juhlavuotena sopii aina odottaa kauan kaivattuja uusintapainoksia juhlavuoden sankarin teoksista.

Rouva Huu piti itsestään selvänä, että Tove Janssonin kuvakirjaklassikoista, Kuinkas sitten kävikään, Kuka lohduttaisi nyytiä ja Vaarallinen matka, saataisiin Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlavuotena uusintapainokset.

Vaarallisesta matkasta ei ole tiettävästi julkaistu vuoden 1994 neljännen painoksen jälkeen lainkaan uusia painoksia ja kahden muun kuvakirjan viimeiset uudet painokset ovat kansallisbibliografian tietojen mukaan vuodelta 2007.

Kuka lohduttaisi nyytiä on kuitenkin ilmestynyt Muumien suuressa juhlakirjassa, Muumilaakso juhlii 1:ssä ja Vaarallinen matka on ennakkotietojen perusteella mukana myöhemmin syksyllä ilmestyvässä Muumilaakso juhlii 2:ssa. Mutta nämä kookkaat juhlakirjat on ennen muuta kohdistettu aikuisille muumifaneille. 

Lapselle kuvakirja on aina kokonaistaideteos ja nimenomaan näiden mainittujen kahden Janssonin kuvakirjan ainutkertaisuus ja intiimiys kärsii mielestäni osana juhlalaitoksia.

Reikäkuvakirja Kuinkas sitten kävikään jää näissä yhteislaitoksissa kokonaan paitsioon, luultavasti myös kalliimpien tuotantokustannustensa takia. 

Janssonin suomenkielisten laitosten kustantaja WSOY on tehnyt kuitenkin kulttuurityön julkaisemalla ensimmäistä kertaa suomennoksen Janssonin varhaisesta, Vera Hajn salanimellä jo vuonna 1933 ruotsiksi ilmestyneestä kuvakirjasta Seikkailu merenpohjassa (alk. Sara och Pelle och näckens bläckfiskar, suom. Sirke Happonen), mutta myös tämä kuvakirja lienee pikemminkin aikuisten Jansson-entusiastien ja keräilijöiden mieleen. 

Perheen pienimpien tarpeisiin on sitä vastoin jatkuvasti tarjolla lukuisia Tove Janssonin hengessä ja Janssonin perikunnan luvalla tuotettuja Riina ja Sami Kaarlan kuvittamia ja tekstittämiä kartonkikirjoja ja luukkukirjoja. 

Näissä pikkulasten muumikirjoissa Kaarlat onnistuvat ällistyttävän uskollisesti toistamaan muumien hahmot ja elekielen, vaikka liikettä ja tapahtumankylläisyyttä  onkin huomattavasti ns. alkumuumeja enemmän.

  

Nuortenkirjallisuudessa on jo kansikuva-ainesta

Image 5/2014. Päätoimittaja Heikki Valkama. Kustantaja A-kustannus. 30. Vuosikerta. Image ilmestyy 12 kertaa vuodessa.

Uusin Image kopsahti rouva Huun postilaatikkoon viime viikon torstaina. Jos en olisi tiennyt ennalta mitä odottaa, olisin varmasti ähkäissyt hämmästyksestä.

Toukokuun lehden kansikuvatyttönä poseeraa nimittäin kirjailija Salla Simukka. 

Lehden pääjutuksi on viidelle aukeamalle nostettu Joanna Palménin laaja artikkeli ”Haluttu": Young adult -kirjallisuus on konsepteja, kirjasarjoja, paketointia, koukuttamista, dystopioita ja vampyyrejä. Salla Simukka on lajin suomalaistähti.

Imagen jutun koukkuna ovat koko sivun stailatut valokuvat Salla Simukasta. Niiden virittelyyn meni kuulemma useampikin tunti. Kolme erilaista Lumikki-trilogian henkeen sommiteltua tyyliä ovat syntyneet stailisti Teri Niitin ja muotiassistentti Anu Laapotin yhteistyön tuloksena. Juha Törmälän valokuvakuvitusta Imagen Salla Simukkaa käsittelevään Joanna Palménin artikkeliin Haluttu, Image 5/2014. 

Rouva Huu tuntee itsensä välillä päivystäväksi dosentiksi, lasten- ja nuortenkirjallisuuden tilaa ja tulevaisuutta puntaroivaksi jokapaikan asiantuntijaksi, jolta kysytään mielipidettä toinen toistaan laajempiin ja maailmoita syleileviiin aihekokonaisuuksiin. 

Tässä vapaan toimijan työssä ilahdun aina erityisesti kun kohtaan – usein vain puhelinlankoja myöten – asiansa osaavan ja aiheeseensa pieteetillä paneutuvan toimittajan.

Imagessa Joanna Palmén luotaa monipuolisesti, sopivan kriittisesti ja ennen muuta laajaan taustatutkimukseen pohjautuen Simukan Lumikki-trilogian maailmanmenestystä. 

Simukan henkilöhaastattelua täydentävät Lumikki-trilogian kirjallisen agentin Elina Ahlbäckin, Otavan ja Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden päälliköiden,  Heli Hottinen-Puukon ja Saara Tiuraniemen ja rouva Huun  taustahaastattelut.    

Simukan kirjasarjan käännösoikeudet on myyty jo 42 maahan. Palménin artikkelissa luodataan young adult -ilmiön kansainvälistä taustaa ja lajityypin yleistä hypetystä:

Kirjasarjat hullaannuttavat teinit, mutta niitä lukevat aikuisetkin. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan yli puolet YA-kirjojen ostajista on aikuisia (ja neljä viidestä osti YA-kirjan itselleen). 

Vetävä, samaistuttava päähenkilö on tietysti tärkeä. Päähenkilöt ovat tavallisia mutta silti poikkeusyksilöitä. Tässä katsaus viime aikojen YA-suosikkikirjojen päähenkilöihin.

Emmi on potentiaali. Beatrice on divergentti. Pilvi on P-ihminen. Katniss on vyöhykkeen 12 tyttötribuutti. Ehkä omaperäisin on kutitenkin Unna, joka on puoliksi orava. --- 

Hiukan nurinkuriselta tuntuvat Otavan ja Tammen lasten- ja nuortenkirjapomojen näkemykset nuortenkirjallisuuden markkina-arvosta:

Tiuraniemen mukaan lastenkirjat jylläävät kirjamarkkinoilla, mutta nuortenkirjoja ei ole helppo myydä, sillä ne tarvitsevat yleensä elokuvan tai muuta tuekseen. 

Myös Hottinen-Puukon mielestä nuortenkirja ”vaatii aika paljon monelta suunnalta tulevia viestejä, jotta nuori löytää jonkin kirjan”.

Nasevasti Palmén kiteyttää asian seuraavasti:

Kirja- ja tv-sarjoihin sitoudutaan tietyksi ajaksi, vähän niin kuin kuntosalijäsenyyteen tai tv-kanavapakettiin. Tästä syystä YA-kirjat ilmestyvät tiheästi, korkeintaan vuoden välein. Ja samasta syystä YA-kirjallisuus on paljon muutakin kuin vain kirjoja.

Nuortenkirjallisuuden nykyongelmat kilpistyvät rouva Huun mielestä suurelta osin juuri markkinointiin, ja siihen kuuluu myös mielikuvien markkinointi mitä suurimmassa määrin. 

Simukan Lumikki-trilogiasta tehtiin alusta alkaen hyvä konsepti, jossa kaikki palaset loksahtelivat luontevasti paikoilleen. Kirjat käärittiin kansainvälisten esikuvien hengessä, mutta mielestäni paljon esteettisemmin ja monen ikäisten lukijoiden pitämyksiä kunnioittavammin visuaalisesti tyylikkääseen pakettiin, joissa väritys, maisema ja mielikuvat tukevat toinen toisiaan.

Mutta silti jostain kumman syystä suomalaisnuorten mielestä on nähtävästi coolimpaa lukea nimenomaan käännöskirjoja.

Kuvan copyright:  Päivi HH. 

Simukan trilogian avausteos Punainen kuin veri sai Suomessa ennen näkemättömän ison lanseerauksen heti verekseltään, ennen kansainvälistä kiinnostustakin. 

Oheinen kuva on viime vuoden kevättalven näkymä Tampereen Hämeenkadulta. Simukan kirjaa mainostettiin bussipysäkeillä ja muissakin kadunvarsimainoksissa. 

Kaksi ensimmäistä viime vuonna ilmestynyttä trilogian osaa ovat jo yltäneet kolmanteen painokseen. Painosten määrää ei kuitenkaan ole kustantamoissa tapana kertoa ennen kuin kyse on todella moninumeroisista määristä. 

Pirkanmaan kirjastojen PIKI-lainausjärjestelmässä trilogia ei ainakaan vielä ole synnyttänyt monien kotimaisten aikuistenromaanien kaltaista superpitkää varausjonoa.

Simukan maailmalla ainakin käännössopimusten perusteella saavuttama megasuosio suorastaan huutaa selustatuekseen suomalaisten nykynuorten lukemistottumusten perusteellista ja läpivalaisevaa kartoitusta.  

Imagen 5/14 kuvituskuva copyright Janne Iivonen

Imagella on vankka lukijakunta tiedostavien nuorten aikuisten keskuudessa. Joanna Palmén ja Janne Iivonen laativat Simukan haastatelun kupeeseen myös leikkimielisen sarjakuvamaisen ohjeistuksen menestyksekkään YA-kirjan kirjoittamiseen.  

Jutun lopussa muistutetaan vielä varmemmaksi vakuudeksi käynnissä olevasta Otavan realistista nuortenromaania peräänkuuluttavasta kirjoituskilpailusta. 

Tohdin povata, että Imagen jutun siivittämänä Otavan kisasta tulee supersuosittu. 

Artikkelin päätteeksi vielä kerrotaan, mikä on lähiaikojen uusin hypetyksen kohde: todella rankkoihin aiheisiin keskittyvä realistinen nuotenkirjallisuus, sick lit.

Kasvatetaan toukasta perhonen

Lastenkirjakioski Toukka os. Fleminginkatu 8, Helsinki. Avoinna ke, to ja pe klo 13–17.30 ja lauantaisin  klo 11–16.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden saatavuus on entistä isompi ongelma.

Keskiviikkona kansainvälisen lastenkirjapäivän kunniaksi Helsingin Annantalolla järjestetyssä suomalais-venäläisessä lastenkirjaseminaarissa kääntäjä Anna Sidorova ja kuvakirjailija Zina Surova kiteyttivät ytimekkäästi venäläisen lastenkirjallisuuden perustavaa laatua olevan ongelman:

Venäjällä ei niinkään enää ole ongelmana se, mistä lastenkirjoissa saa puhua, vaan mistä lastenkirjoja ylipäätään voisi ostaa!

Pienten erikoiskustantamoiden vaihtoehtoisen tarjonnan levikki rajoittuu vain suurimpiin kaupunkeihin, Pietariin ja Moskovaan. Kirjastoon hankitut kirjat saadaan usein lainaajien käyttöön jopa parin vuoden viiveellä.

Suomessa perinteinen kirjakauppamyynti on viime vuosina  kapeutunut, kun kirjakauppaketjut karsivat roimasti myyntiin otettavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden valikoimaa.

Eric Carlen nälkäinen toukka toimii  lastenkirjallisuuden ystävien lastenkirjojen ahmimisen symbolina. Eric Carlen kuvitusta klassiseen reikäkuvakirjaan Pikku toukka paksulainen, Tammi, uusin painos 2012.

Aktiiviset naiset, lastenkirjallisuuteen niin tekijöinä, kulttuuriviejinä kuin välittäjäportaastakin tunnetut  Tiina Lehtoranta,  Salla Savolainen, Leena Virtanen ja Ilmi Villacis löivät viisaat päänsä yhteen. 

He tarttuivat tuumasta ripeästi toimeen ja perustivat pari viikkoa sitten uuden pikkuruisen lastenkirjakaupan Fleminginkadulle Helsingin Kallion kaupunginosaan

Lastenkirjakioskin raikkaan visuaalien yleisilmeen, remontista ja
sisustuksesta alkaen, on suunnitellut kuvittaja Salla Savolainen. Kuva otettu
avajaisten jälkeisenä sunnuntaina. Kuva PHH.

Kauppaa varten on perustettu voittoa tavoittelematon Toukka-yhdistys, jonka mottona on lasten oikeus laatukirjallisuuteen. Toukka testasi toimintaideaansa ensin pop up -myyntinä viime marraskuussa Annantalolla ja joulun alla Kallion Kulmahuoneella. Vastaanotto oli innostunutta ja toiminta päätettiin vakiinnuttaa kivijalkakauppaan.

Idea syntyi tarpeesta pidentää lastenkirjojen elinikää tilanteessa, jossa kirjakauppaketjut pitävät esillä enimmäkseen vain uusinta ja suosituinta lastenkirjallisuutta. Toukka tarjoaa myös varteenotettavan vaihtoehdon kustantamoissa viime vuosina yleistyneelle makuloinnille.

Toukka ry aikoo järjestää tiloissaan myös lastenkirjoihin liittyvää ohjelmaa. Toukka-bussilla aiotaan kiertää myös eri puolilla Suomea festivaaleilla ja kesätapahtumissa.

Toukan kirjavalikoima keskittyy tällä hetkellä nimenomaan kotimaiseen lastenkirjallisuuteen ja etenkin kuvakirjallisuuteen. Vaihtuvissa kuvitusnäyttelyissä voi tutustua kuvitusoriginaaleihin.

Toukka-aktiivien seurannan mukaan antikvariaatit eivät pidä yllä kovinkaan isoa ja monipuolista lastenkirjallisuuden valikoimaa, sillä lastenkirjoja ostetaan yleensä lapsille lahjaksi ja silloin halutaan, että kirja on ehjä ja siisti.  Toukassa myynnissä olevat, muutamankin vuoden takaiset lastenkirjat ovat kaikki ehjiä ja pääosin kokonaan lukemattomia kappaleita.

Toukan lastenkirjakioski on laatuaan kolmas lastenkirjakauppa Suomessa. 

Ensimmäinen ja toimintakonseptiltaan pitkäikäisin oli Helsingin Fredrikinkadulla vuodesta 1977 vuosituhannen vaihteeseen toiminut Lasten kirjakauppa.  Saarni kustannuksen kupeeseen perustettiin syksyllä 2011 Simonkadulla vuoden verran toiminut Lastenkirjakauppa. 

Jospa tämä kolmas Toukka nyt sananlaskun mukaisesti toden sanoo.

Rouva Huu vetoaa kaikkiin lastenkirjallisuuden ystäviin ja haastaa mukaan lastenkirjatalkoisiin: mukavan rouhea ja piskuinen Toukan lastenkirjakauppa puhuu näinä niukkoina aikoina lastenkirjallisuuden puolesta ilman kaupallista tingelis-tangelista.

Kasvakoon siitä ajan myötä Eric Carlen klassisen toukkakuvakirjan mukainen suuri, kaunis perhonen.

Lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin vaaliminen vaatii nyky-Suomessa entistä enemmän tahtotilaa. Jotta toukka varttuisi uhkeaksi perhoseksi, sen täytyy saada tukea ja huolenpitoa monelta taholta – olipa kyse oikeasta perhosentoukasta tai lastenkirjallisuuteen erikoistuneesta pikkuruisetsa kirjakaupasta. Eric Carlen kuvitusta klassiseen reikäkuvakirjaan Pikku toukka paksulainen. 

Lyhytnäköistä hölmöläisten hommaa?

Kirjauutuuksien markkinointi menee rouva Huun mielestä aina vain hullummaksi.

Alkuvuodesta lähikirjaston kirjastonhoitaja voihki ääneen sitä, että isot kustantamot eivät olleet lähettäneet kirjastolle perinteisiä kevään uutuuskirjaluetteloita, joista on iso apu kirjaston uutuuskirjoja hankittaessa.

Kirjastot tekevät nykyisin kirjahankinnat sähköisten kirjalistojen avulla, mutta kustantajien luetteloita on helppo selata asiakaspalvelun välissä ja niihin on myös kätevää tehdä omia merkintöjä.

Tuolloin vielä väitin saaneeni kaikkien kustantajien kevään uutuusluettelot postitse. Kehotin selvittämään asiaa: postihan hukkaa nykyisin lähetyksiä…

Kirjavuoden käännöskohdissa vuoden alkaessa ja kesän ja syksyn taitekohdassa ilmestyneet kustantajien uutuusluettelot ovat olleet minulle aina odotettuja ja tarkasti luettuja. Hurmostilani on usein samaa luokkaa kuin lapsena lukiessani uusinta hyvältä tuoksuvaa Anttilan postimyyntiluetteloa mummolassa!

Eilen olin laatimassa itselleni kokonaiskuvaa kevään tulevasta tarjonnasta, ja havahduin siihen, että enpäs minäkään ole saanut Tammen ja WSOY:n kevään uutuusluetteloita!  Muistikuvani uutuuksista perustui verkosta kustantamoiden sivulta löytyneeseen luetteloon, jota olin selaillut.  

Arvelin ensin – taas optimistisesti ! –  että kyse oli myös minun kohdallani silkasta unohduksesta ja otin yhteyttä WSOY:n tiedottajaan.  Mutta sieltäpä minulle  kerrottiin, että Tammen ja WSOY:n uutuusluettelot ovat ilmestyneet vain sähköisessä muodossa.

Pöh sanon minä.

Mitä hiivattia kustantamoissa oikein ajatellaan? Samaan aikaan mainitut kustantamot ovat ryhtyneet julkaisemaan nidottuja ennakkolukukappaleita uutuuskirjoista. Niitä jaetaan käsittääkseni aika isolla volyymilla muun muassa blogisteille. Ja tismalleen samaan aikaan kirjallisuuden markkinointi eri foorumeilla koko ajan niukentuu, tiukentuu ja yksipuolistuu.

Verkkojulkaiseminen on lisääntynyt myös toisaalla:  yhdistysten ja järjestöjen tiedotus on entistä enemmän siirtymässä verkkoon ja siirtymistä perustellaan paremman saavutettavuuden ja kustannusten säästön näkökulmasta.

Motkotin asiasta päivällispöydässä painoviestintää opiskelevalle keskimmäiselle ja siipalle, ja jälkikasvu tuhahti mesoamiseeni: ”Sä voit tehdä kuvakaappauksen ja kopsata sitten haluamasi osat, ei se niin vaikeaa ole!”.

Mutta pitääkö MINUN tämäkin tehdä itse, kun ennen olen päässyt niin sanotusti katettuun pöytään?

Lastenkirjallisuuden monitoimijana olen aina tukeutunut kernaasti painettuihin uutuusluetteloihin. Selailen niitä pitkin vuotta, kun palautan mieleen tarjontaa, tekijöitä ja kustantamoiden linjauksia.

Yritän parhaillaan muodostaa kokonaiskuvaa lähes 15 vuoden kuvakirjatarjonnasta huhti-toukokuiseen Kirjakori special-seminaariin. Vuosien 2000–2003 ja 2005–2009 osalta isona apuna ja muistin virkistäjänä ovat olleet Suomen Kustannusyhdistyksen julkaisemat Vuoden kirjat –luettelot. Kirjakaupoissa ja messuilla ilmaiseksi jaettu luettelo ei ole ilmestynyt enää vuoden 2009 jälkeen. 

Vuosien 2010–2012  osalta turvaudun kustantajien uutuusluetteloihin, jotka onneksi löytyvät vielä Lastenkirjainstituutista. Säilytin pitkään  itsekin työhuoneella kustantajien uutuusluetteloita läjäpäin, mutta jossain siivosvimmassani sitten päätin ne laittaa paperinkeräykseen.

Surkuhupaisa lajissaan oli mielestäni myös Tove Janssonin juhlavuotta viime vuoden alussa pohjustanut kovaselkäinen pikkukirja, jossa kerrottiin tulevan juhlavuoden uutuuksista: ks. ihmettelyni viime maaliskuulta Lastenkirjahyllyssä.

Erilaisissa lasten- ja nuortenkirjallisuuden koulutuksissa olen kehottanut lasten vanhempia tutustumaan kustantajien luetteloihin, joista saa hyvän käsityksen ilmestyvistä uutuuksista. 

Paperisen uutuusluettelon kaipuu voi tietysti olla myös luonnekysymys. Minua modernimpi ihminen voi pitää sähköistä luetteloa yksinomaan käytännöllisenä ja jopa metsäystävällisenä ratkaisuna. Ja kenties ratkaisulla säästetään myös postituskuluja, mutta silti kahden ison yleiskustantamon ratkaisu tuntuu lyhytnäköiseltä.