Äitiyden auvoa ja vauvailoa

Niina Hakalahti: Vauvailoa, kuvittanut Julia Prusi, 59 sivua, Minerva 2014.

Niina Hakalahden ja Julia Prusin runokuvakirja Vauvailoa tihkuu varsinkin ensimmäistä kertaa äidiksi tuleville tuttuja ihmetyksen ja äärimmäisen hämmästyksen tuntoja:

Oi vauva, sinä toukka, katkarapu, kevätkääryle! 

Sinä elämänsekoittaja:      

      herne, joka kierähtää keskelle valkeaa pöytäliinaa      

      eikä kukaan näe enää mitään muuta kuin herneen.
 

Ensimmäisen lapsen syntymään liittyy aina tavatonta hartautta, joka välittyy sekä Hakalahden runoista että Prusin vesivärikuvituksista. 

Prusi ja Hakalahti ovat molemmat tamperelaisia, ja paikallisväriä löytyy myös runoista: "Olet kova kuin valurauta / vahva kuin Pyynikinharju / vankkumaton kuin perustuslaki "– –  

Kaukana kavala maailma: tuoreen äidin maailma on täynnä ihmetystä 
ja vauvantuoksua. Julia Prusin kuvitusta Niina Hakalahden runokirjaan 
Vauvailoa (Minerva 2014). 

Prusin hennon pastelliset, melko staattiset akvarellit välittävät samaa hempeyttä ja rikkumatonta idylliä, mitä löytyy vauvan ja perheen kasvua seuraavista, omilla muistiinpanoilla täytettävistä vauvakirjoistakin.  

Kirjan värimaailma on raikas ja Prusilla on kattava valikoima puhtaita 
ja hempeitä pastellivärejä. Julia Prusin kuvitusta runoon Jättiläislapsi
 Niina Hakalahden runokirjassa Vauvailoa (Minerva 2014). 

Silkoisissa lapsipotreteissa on amerikkalaistyylistä maireutta. Kyse lienee melko konservatiivisesta lahjakirjaformaatista, jolla halutaan vedota ns. suuren yleisön makuun ja mieltymyksiin. Runojen rosot ja kuvituksen ympäripyöreä herkkyys eivät aina osu yksiin.

Hakalahden runoissa piirtyvät myös äidin aika-ajoin häivähtelevät uupumuksen hetket. Ja kuten oikeassakin elämässä, myös runojen vauva kasvaa melkein silmänräpäyksessä jo itsenäiseksi taaperoksi ja itseään tikkukirjaimilla pontevasti ilmaisevaksi leikki-ikäiseksi.  

Tällaisille lahjakirjoille on eittämättä laajahkot markkinat. 

Kannattaa muistaa myös Tittamari Marttisen lapsiperheen arkea riemukkaasti kuvaava Äidin karkkipäivä (kuv. Virpi TalvitieWSOY 2003, up. 2006), Johanna Venhon Puolukkavarvas (kuv. Anne Peltola, WSOY 2006) ja Jukka Itkosen Keinuhevosen kengittäjä (kuv. Matti Pikkujämsä, Kirjapaja 2013). 

Rehellistä puhetta äitiyden sielunsolmuista

Kaija Juurikkala: Äitikirja. 280 sivua.  Like 2014. Kansi Tommi Tukiainen.

Kaupallinen äityspäivähössötys jääköön nyt omaan arvoonsa.

Kaija Juurikkala puhuu rehellisesti ja itsensä alttiiksi asettaen oman äitiytensä pitkästä ja monivivahteisesta kaaresta, johon mahtuu nuori äitiys yksinhuoltajuus, sijaisvanhemmuus ja kypsän iän tullessa vielä yllätysraskaus ja myöhemmin myös isovanhemmuuden auvo.

Juurikkalalla on kokemusta kiireettömästä kotiäitiydestä ja kiivastahtisesta uraäitiydestä.

Hän on miehensä Juha Juurikkalan kanssa toiminut sijaisvanhempina moniongelmaisille nuorille. Eri roolien yhteensovittaminen on opettanut hänelle myös armollisuutta itseä kohtaan.

Äitinä hän kuvaa kirjassaan perhettään lempeästi ja jokaisen yksilöllisyyttä kunnioittaen. Tehtyjä virheitä ei saa  tekemättömiksi, mutta tärkeintä on perheenjäsenten keskinäinen luottamus. Juurikkalan Äitikirjan valttina on juuri tämän epätäydellisenkin äitiyden hyväksyminen.

Rehellisen äityspuheen lisäksi minuun vetosivat erityisesti Juurikkalan kädentaitojen terapeuttisuuteen liittyvän havainnot:

Kutominen on eräs toimivimmista arjen meditaation muodoista. Kädet toistavat silmien edessä samaa, samaa ja samaa. Pintatajunta, ajattelun reunimmaisin taso, on sidottu. Pinnan alla vapautuu pehmeä kuohunta, hiljainen puro tai lempeä koski virtaa, virtaa ja virtaa. Mieli vaipuu lepoon. Kutominen on rentouttavaa ajatusvoimistelua. Se tyhjentää, poistaa kuonan ja elämänvirta alkaa tuoda sisimpään uutta, raikasta vettä huuhtoen arjessa väsynyttä.

Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Kaija Juurikkala on uudistanut  kotimaista lasten ja nuorten elokuvaa (Rosa was here, 1994, Kyytiä Moosekselle, 2001, ja Valo, 2005),  joissa kaikissa tiivistyy myös Juurikkalan lapsen ja nuoren kasvua kunnioittava ja lapsen omalle näkökulmalle tilaa antava eetos. 

Myös television puolella hänen kädenjälkensä näkyy televisiosarjoissa Enkeleitä ja pikkupiruja ja Tuija Lehtisen tyttökirjoihin perustuvassa nuortensarjassa Laura. 

Rouva Huun mieleen on jäänyt syvästi myös Marita Lindquistin lastenromaaniin  Maleenan joulu perustuva Juurikkalan tv-sarjan ohjaus. Juurikkala on myös kunnostautunut lisäksi lastenkirjailijana lastenromaanilla Aada ja pimeyden lapset (WSOY 2007).

Hyvää äitienpäivää kaikille Lastenkirjahylly lukijoile. 

Liikuttava, mutta ei yhtään lälly kuvakirja äidin rakkauden voimasta

Jeanne Willis & Tony Ross: Veera-vuohen vekara. Suomentanut Raija Rintamäki. Kustannus-Mäkelä 2010.

Brittiläinen tekijäpari Jeanne Willis ja Tony Ross ei tässäkään kuvakirjassa tyydy mihinkään perinteiseen tai yksioikoiseen aiheen käsittelyyn.

Kirjan alussa kuvataan hyvinkin sydäntä riipivästi Veera-vuohen harrasta halua tulla äidiksi.

Kaikki muut vuohet saivat lapsia. Jotkut jopa kaksi. Se ei ollut reilua. "Minä olisin maailman paras äiti", Veera huokasi.

Veera-vuohen suru lapsettomuuden vuoksi on kuvattu kauniisti ja konkreetisesti. Tony Rossin kuvitusta Jeanne Willisin kuvakirjaan Veera-vuohen vekara, Kustannus-Mäkelä 2010.

Veeran siskot kyllä yrittävät vihjata sille, että lapsista on pelkkää riesaa: "Ne pitävät meteliä, tekevät pahojaan ja huutavat aina ruokaa." mutta Veeran mielestä sen lapsi olisi toisenlainen…

Veera astelee adoptioyhdistykseen ja adoptoi lapsen, joka sattuu olemaan tiikeri. 

"Aivan sama, mikä se on, kunhan on terve", Veera hymyili.

Mutta äitiys ei olekaan niin auvoista kuin mitä Veera kuvitteli. Vauva huutaa kuin hinaaja eikä se muutenkaan käyttäydy niin kuin muut lapset. Se ei huoli vuohien ruokaa ja sen käytös on muiden mielestä peräti uhkaavaa.

Uusi vauva valvottaa, mutta hämmennystä syntyy myös sen suuresta koosta. Tony Rossin kuvitusta Jeanne Willisin kuvakirjaan Veera-vuohen vekara, Kustannus-Mäkelä 2010.

Veeran rakkaus pienokaiseensa menee aivan överiksi, tuumaavat kaiken tietävät siskotkin, jotka lopulta katkaisevat välinsä Veeraan kun vauvasta on tullut niiden mielestä jo uhka koko yhteisölle.

Veera-vuohi uskoi vekaraansa, mutta siskot eivät uskoneet. Ne potkivat pojan pois laumasta. "Et ole meikäläisiä. Sinuun ei voi luottaa", ne sanoivat.

"Jos poika lähtee, lähden minäkin!", Veera sanoi.
Vaikka se ei olekaan minun lihaani ja vertani, se on minun poikani. Minä pidän sen puolta loppuun saakka."Pidä varasi!" sanoivat sisaret."Muuten se syö vielä sinutkin, senkin pököpää."

Mutta – tietenkin – tiikeri saa tilaisuuden ja pelastaa kaikki pälkähästä, ja niin vuohisiskotkin ymmärtävät temperamenttisen siskonpojan arvon.

Tämä kuvakirja avaa taas tulkintaa moneen suuntaan: sen voi ajatella työstävän vanhemman pettymystä, kun hartaasti odotettu lapsi, biologinen tai adoptoitu, ei täytäkään kaikkein kukkeimpia odotuksia lapsen ja vanhemman harmonisesta suhteesta.

Kansainväliseen adoptioonkiin siitä riittää kaikupohjaa: esim. kuvatessaan sitä, mitä ennakkoluuloja toisesta kulttuurista tai elämänpiiristä tuleva lapsi voi kohdata uudessa perheessään.

Mutta ennen muuta Veera-vuohen vekara on kaunis ja konstailematon kuvaus kaikki vastukset voittavasta äidin rakkaudesta. Tunneside lapseen on vahva ja luottamus oman kasvatuksen kauaskantoisuuteen kannattelee vaikeidenkin vaiheiden yli, olipa lapsi sitten vasta pienen-pieni tai jo varttunut aikuiseksi.

Hyvää äitienpäivää kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille. 

Pirskahtelevaa äitipuhetta

Riina Katajavuori: Perhehytti. Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta. 213 sivua. Karisto 2012. Kannen valokuva Ester Sorri/ Folio.














Kirjailija Riina Katajavuoren eri lehdissä (mm. Lapsen maailma, Martat ja Kaks plus) julkaistuja kolumneja on koottu yhteen kokoelmaan Perhehytti.

Mukana on myös muutamia aiemmin julkaisemattomia tekstejä, muiden muassa aivan uusi, Carl Larssonin Ateneumin näyttelyn kirvoittama teksti.

Katajavuoren sujuvasanaisia ja napakoita kolumneja lukee nautinnokseen, erityisesti näin äitienpäivänä, sillä hän käsittelee monia lapsiperheen arkisia havaintoja heltymyksellä ja huumorilla. Sykäykset kolumnien aiheille tulevat usein kolmilapsisen perheen sattumuksista, mutta laajenevat nopeasti myös yleiselle tasolle.

Viimeisessä osiossa, Tarinateltassa, on kirjallisuuteen linkittyviä tekstejä, esimerkiksi hurmaava "Kesämuistoja", joka on persoonallinen rakkaudentunnustus suomalaiselle kirjastolaitokselle ja "Päiväkodin runoraati", jossa Katajavuori itsekin yllättyy lasten runoherkkyydestä:

Kävelen pois päiväkodilta puolentoista tunnin intensiivisen runosession jälkeen. Opin lapsilta paljon. Muun muassa sen, miten järkyttävän helppoa heidät on saada avautumaan kipeistäkin asioista, kun vähän runolla rapsuttaa pintaa. Ja että vieraskin aikuinen kelpaa kuuntelijaksi. Ja että parasta heidän mielestään on ohjelmoimaton, vapaa lapsuus.

Kolumni "Junalla Lappiin" antaa hauskoja anekdootteja Salla Savolaisen kuvittamalle Pentti miesten Lapin-reissulla –kuvakirjalle.

"Sadunlukija päiväkodissa" -kolumnissa Katajavuori pohtii nykylasten hapertunutta suhdetta satuun:

Minusta vaikuttaa pikemminkin siltä, että aikuiset eivät enää osaa lukea satuja. Eivät itselleen sen enempää kuin lapsillekaan. Ei riitä aika. Aikuisilla on kova kiire lukemaan sähköpostit. Facebookissakin pitää käydä. Ja tanssikilpailua katsoa telkkarista.

Luetaanko päiväkodeissa enää lapsille? Sitä en tiennyt. Varmuuden vuoksi päätin itse mennä kokeilemaan, mitä tapahtuisi, kun sadunlukija saapuisi. Kippasin kassiin kasan kirjoja ja pukeuduin värikkääseen kukkavaatteeseen. Huomiovaate!

Empimisestään huolimatta Katajavuori joutuu pyörtämään ennakkoluulonsa. Sadunlukuhetki on menestys ja se synnyttää monenlaisia sosiaalisiakin liikahduksia eri-ikäisten lasten päiväkotiryhmissä.

Lajissaan vastustamaton on kolumni Neljä pientä kissanpoikaa, jossa perheen esikoinen tekee teräviä rinnastuksia Tammen kultaisen kirjan ja Louisa M. Alcottin Pikku naisia –romaanista tehdyn 1990-luvun elokuvafilmatisoinnin välillä.