Isoja, sanavalmiita tyttöjä

  

Björn Rönningen: ”Minähän se olen, Anna”. Kuv. Vivian Zahl Olsen, suomentanut Anna-Maija Kurvinen, 36 sivua,  Lasten Keskus 1982. 

Johanna Hulkko & Marjo Nygård: Ihana Maija, 25 sivua, Karisto 2018.
 
Vashti Harrison: Big, 60 sivua, Penguin 2024. 

 

Minä olen Anna.
Minä, Anna, olen yksin.
Minä, Anna, olen yksin ja olen lihava.
Minua Annaa, 
joka olen yksin ja lihava, kiusataan. 
Anna on ruma.
Annan pitäisi laihtua, 
vaikka se on vaarallista
silloin kun kasvaa, 
sanoo ääni minun, Annan, sisimmässä.
Sinä et ole lihava,
pikku ystävä,
vain hieman vanttera,
sanoo tuttu ääni.
Kotona.
Kukaan luokassa ei sano niin.
Vain äiti sanoo.
Mutta mitä se auttaa
mitä mieltä äiti on?
Koulussa minä olen Läski-Liisa…
mutta minähän se olen Anna!
 
Björn Rönningen: ”Minähän se olen, Anna”. Alkuperäinen sitaatti kirjoitettu suuraakkosilla.
 
 

Kehorauhasta kertovat lastenkirjat ovat luonteva jatke tunnekasvatusteemaisille kuvakirjoille. 

 

Aihepiirin suosiosta ja yhteiskunnallisesta merkittävyydestä kertoo osaltaan sekin, että teemasta on kirjoitettu liki samaan aikaan kevätkesällä kahdessa aikuisille suunnatussa lastenkirjallisuuslehdessä, Virikkeissä ja Onnimannissa.
 
Kirjallisuudentutkijoiden Jaana Pesosen ja Marianna Lammin sekä Mia Österlundin ja Åsa Warnqvistin artikkeleissa viitataan osin samoihin kotimaisiin uutuuksiin.
 
Österlundin ja Warnqvistin artikkelissa esitetään huomio siitä, että uusin lastenkirjallisuus karttelee kuvaamasta lihavia lapsia. Niiden sijaan monissa kuvakirjoissa kuvataan tilanteita, joissa niin kutsuttu normaalipainoinen lapsi havainnoi ympäristöstään erilaisia aikuisten kehoja.

Kyse lienee nykyisin vallitsevasta, osin jopa ylisuojelevasta häveliäisyydestä – halusta olla leimaamatta lapsia ulkonäön perusteella.

Viime vuoden uutuuksissa, Kirsi Alanivan ja Marjo Nygårdin Elli ja sata napaa (WSOY, kuvituskuva Onnimannin kannessa) sekä Laura Ertimon ja Sanna Pelliccionin Mitä on olla minä (S&S) kummasakin lapsipäähenkilö tekee havaintoja uimarannalla ja uimahallissa.


Ruumiinrakenteeltaan vantteria, tanakoita tai kookkaita lapsia löytyy enemmän takavuosien kuvakirjoista.
 

Yksi oma suosikkini on ruotsalaisen Björn Rönningenin ”Minähän se olen, Anna”.   
 
Kirja ei ole varsinainen kuvakirja, pikemminkin runsaasti kuvitettu miniatyyrikokoinen lastenromaani.

Se kertoo päähenkilön, 9-vuotiaan Anna-tytön ahdingosta, kun hän joutuu koulukaveriensa kiusaamaksi. 

Peiliin katsominen on identiteetin etsimisen
vertauskuva. Vivian Zahl Ohlsenin kuvitusta Björn Rönningenin tekstiin lastenkirjassa "Minähän se olen, Anna" (Lasten Keskus 1982).

 
Kirja on tyypillinen kehityskertomus, jossa sankari selättää pääosin omalla toiminnallaan ilmenneet ongelmat. 

Kirja kuvaa siekailematta Annan tuntoja ja lopulta jopa suoranaista lohduttomuutta, kun hän häpeissään pakenee ahdistavaa tilannetta ja karkaa kotoa. Kun Annan katoamisesta tulee poliisiasia, niin häntä pilkkaavat koulukaveritkin lopulta ymmärtävät tekojensa seuraukset. 
 
 

Johanna Hulkon ja Marjo Nygårdin Maija-sarjan päähenkilö  on terhakas tyttö, joka on kiinnostunut erilaisista hyönteisistä. Usein hän jopa antaa kohtaamilleen ihmisille hyönteisten nimiä. 
 
Sarjan ensimmäinen osa Ihana Maija osallistui Kariston taannoiseen kuvakirjakäsikirjoituskilpailuun ja nousi kolmen parhaan joukkoon. 

Sittemmin sarjassa ilmestyi vielä kaksi osaa, Hurja Maija ja Pieni Maija (2019 ja 2020). 
 
Äiti ja Maija ovat menossa neuvolan vuositarkastukseen. Äitiä selvästi vähän jännittää.

Päiväkodin pihalla oleva lapsi huutaa ”Kato, läski!”.

Maija huomaa, miten äidin hymy kuolee. Maija suuttuu.
Äiti ei ole läski. Hän on maailman kaunein ihminen.

 
Hulkon lapsipsykologia on taitavaa. 

Lapsen pilkkahuuto on todennäköisesti kohdistettu Maijaan, mutta tyttö  ei itse sitä hoksaa, koska hänellä on hyvä itsetunto ja hänen kiinnostuksensa ei muutenkaan kohdistu omaan napaan. 
 
Maijan oma reaktio pilkkahuudolle on myös mainio: hän irvistää lapselle kuin hurja himmikiilukainen. Hän nimeää pojan muurukaiseksi.

Tytön selviytymiskeinoina on rikas mielikuvitus ja sanavalmius: hän ei jää Röningenin kirjan Anna-tytön tavoin sanattomaksi kiusauksen uhriksi. 

Lentämisen voi tulkita myös hyvän itsetunnon vertauskuvaksi.
Marjo Nygårdin kuvitusta Johanna Hulkon tekstiin kuvakirjassa
Ihana Maija (Karisto 2018). 

 
Neuvolan tädin kanssa jutellaan ruoka- ja liikuntatottumuksista, mutta neuvolasta lähtiessä äiti on selvästi iloisempi: 

Kotimatkalla äiti on niin iloinen, ettei vain hyppele, vaan melkein lentää. He kiitävät yhdessä päiväkodin ohitse. 

Äiti ja Maija ohittavat paluumatkalla saman päiväkodin pihan. 

Mutta nyt rumasti Maijalle huutanut poika pyytääkin tyttöä mukaan leikkimään!

Marjo Nygårdin oivaltava kuvituskuva viimeisellä sanattomalla aukeamalla on monitulkintainen:  Maija on parhaan ystävänsä kanssa istumassa keinulaudalla vastakkain aiemmin häntä kiusanneen pojan kanssa,  ja lauta on pojan painosta alhaalla! 

Onko toisen kehon määrittely sittenkin silmänlumetta tai onko pojalla itsellään vääristynyt kehonkuva... tai onko hän yksinkertaisesti halunnut kiinnittää Maijan huomion itseensä hieman nurinkurisella tavalla?  
 

 
Myös Tuula Korolaisen ja Jukka Lemmetyn kahdessa Iida-Iso-kuvakirjassa (Tammi 1991 ja Lasten oma kirjakerho 1996 ja ) esiintyy Maijan kaltainen sanavalmis ja hyvällä itsetunnolla varustettu päiväkoti-ikäinen lapsi.
 
Yhdysvaltalaisen Vashti Harrisonin Big (Penguin 2024) on nostanut ison lapsen teemansa kursailematta kirjan nimeen asti. 
 
Kuvakirja kertoo tytöstä, jolla on ollut vauvasta alkaen iso nauru, iso sydän ja isoja unelmia. 
 
Aikuiset ihastelevat ehtimiseen tytön uusia taitoja ja hokevat hänelle: 
 

”What a big girl you are! the adults would say. And it was good.

 
Harrison käyttää tietoisesti jatkuvasti adjektiivia ”big”, jolla on kaksoismerkitys: lapsen isoksi kasvaminen ja uudet taidot  koetaan myönteisenä asiana, mutta kohtuuttomuuksiin kasvanut  ”isous” koetaankin jo ongelmaksi.
 
Tytön elämänilo ja optimismi saa kovan kolauksen, kun hän juuttuu vauvakeinuun ja joutuu kaikkien pilkan ja naurun kohteeksi.
 
Tässä vaiheessa aikuisetkin jo toteavat tytön olevan aivan liian iso vauvakeinuun.
 
Balettihameen sijasta aikuiset tarjoavat hänelle kaapua.
 
Vashti Harrisonin kuvitus päästää katsojan hyvin lähelle tytön tuntoja. 

Tupla-aukeama sananmukaisesti antaa tytölle enemmän
tilaa toteuttaa itseään. Vashti Harrisonin kuvitusta
tekstiin Big (Penguin 2024).

Tarinan merkittävässä taitekohdassa näytetään tyttö useammalla tekstittömällä aukeamalla. 

Tyttö täyttää lopulta sananmukaisesti aukeaman kokonaan, niin että aukeamalla on jo todella ahdasta.

 
Big-kuvakirjan lapsen luovat selviytymiskeinot konkretisoidaan  ”Minähän se olen, Anna” -kuvakirjan sankariin verrattuna kuvituksen avulla suorastaan kouriintuntuvasti. 

Kuvituksen avulla päähenkilön kokemat tunteet tulevat myös kuvituksen katsojalle konkreettisiksi. Lapsen isoa kokoa ei pyritä vähättelemään tai hyssyttelemään.
 
Kuva-alan kaksinkertaistavan taittoaukeaman avulla tyttö luo itselleen enemmän tilaa ja pääsee näin ulos pattitilanteesta, jonka syntymiseen hän itse ei ole vähimmässäkään määrin itse syyllinen. 

Viimeisellä aukeamalla tyttö antaa itselleen luvan toteuttaa
unelmiaan haluamallaan tavalla. Vashti Harrisonin kuvitusta
kuvakirjaan  Big (Penguin 2024).

 
Tyttö sanallistaa muille, että häneen kohdistuneet pilkkasanat satuttavat. 

Lapset ja aikuiset vähättelevät ensin asiaa, syyttävät lasta liian herkäksi ja vakuuttavat, että heidän tarkoituksenaan ei ollut loukata. 

Kirjan lopussa on erityisen vaikuttava kohtaus, jossa näkyy aikuisen käsi ja hänen puhekuplansa, jossa aikuinen lupaa auttaa lasta muutokseen, jos lapsi itse niin haluaa.
 
 
Mutta mitä tekee lapsi? Hän kiittää kohteliaasti ja sanoo, että pitää itsestään juuri sellaisena kuin on.
 
Anna- ja Maija-kirjojen tapaan kiusaajat ja kiusattu eivät tee Harrisonin kuvakirjassa sovintoa, vaan kiusattu tyttö asettaa itselleen rajat eikä anna toisten mielipiteen vaikuttaa itseensä. 
 
Kirjan lopussa on tekijän jälkisanat aikuiselle.
 
 
 
 
 Uusia kotimaisia kuvakirjoja erilaisista kehoista:

 

Lotta Lahti & Johanna Lehtomaa: Mursu, joka tahtoi joogata, Kumma kustannus 2024

Elina Piispanen & Marjukka Jokinen: Ihan sopiva Silmu, Lector 2024

Laura Ertimo & Sanna Pelliccioni: Mitä on olla minä? S&S 2024
 
Kirsi Alaniva & Marjo Nygård: Elli ja sata napaa, WSOY 2024
 
Maria Vilja: Kesän ainoa kaunis päivä, WSOY 2024
 
Katri Kirkkopelto: Suurenmoinen lemmikki, Lasten Keskus 2024
 
 
 
            

Lastenkirjoja punaisesta langasta

  

 

Johanna Jokipaltio: Kas kummaa punaista lankaa. 32 sivua. Gummerus 1981.
 
Åke Löfgren & Egon Möller-Nielsen: Historien om någon. 32 sivua. Rabén & Sjögren 1951.

 

Pääsin kesän alussa sanataidekasvattaja Mia Lempisen Mielikuvamyrsky-podcastin vieraaksi.
 
 
Minun oli helppo valita oma, minulle mieluinen sana: lanka.
 

Podcastin ideana on, että kutsuvieraat tuovat tapaamiseen jonkun sanan, josta haluavat Mian kanssa keskustella.

Omassa työssäni pidän tärkeänä, että kaikessa tekemisessäni on PUNAINEN LANKA, eli että koen työnteon mielekkäänä ja löydän siitä tekemisen ilon. 

Punainen lanka vie kuvakirjan lukijan ja katsojan
läpi viihtyisän asunnon. Egon Möller-Nielsenin kuvitusta Åke
Löfgrenin tekstiin kuvakirjassa Historien om någon.

 

Tanskalais-ruotsalaisen kuvanveistäjän  ja arkkitehdin Egon Möller-Nielsenin ja ruotsalaisen kirjailijan Åke Löfgrenin Historien om någon on hauska salapoliisitarina. 

 

Asunnossa on syntynyt sotkua ja kaaosta ja punainen lankakerä johdattaa läpi huoneiston ”syyllisen” jäljille.

 

Kirjan kansikuva on kaikessa outoudessaan viehättävä. 
 
Johanna Jokipaltion Kas kummaa punaista lankaa on visuaaliselta ilmeeltään totisempi: ohut tussipiirrin tekee kiinnostavia pintoja. Ilman punaista lankakerää kuvitus olisi jopa ankea: syvä punainen tehosteväri luo tarinaan ja kuvitukseen tarvittavan jännitteen.

Punainen lanka nyrjäyttää miehen arjen sijoiltaan. 
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan
Kas kummaa punaista lankaa. 

 

  

Kirjan omistekin on hieno: ”Tämä kirja on omistettu kaikille pienille ja isoille ihmisille, jotka haluavat vetää yhtä köyttä.”
 
Jörö mies asuu yksin mökissään. Tapahtumaköyhä arki muuttuu kerralla, kun mies löytää portailtaan punaisen langan. Mies yrittää tönäistä lankaa pois, mutta lanka on toista mieltä.
 
Lopulta mies lähtee etsimään langan toista päätä:

Pieni mies astui tielle ja alkoi keriä. Ensin hän teki pientä sykeröä ja sitten peintä kerää. Ihmiset, jotka katsoivat sillä hetkellä ikkunoistaan pihalle, ihmettelivät minne pieni mies oli menossa, mitä asiaa hänellä kylille oli. Niin harvoin oli ulkona liikkunut ja tiellä näkynyt, että sitä kannatti jo päivitelläkin.

 
Matkan vastukset unohtuvat, kun ennen määränpäätä on jo alamäkeä.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 
Kas kummaa punaista lankaa.

Miehen lähtö kotoa rinnastuu kansansatujen ja  lastenkirjallisuuden ikiaikaiseen teemaan, jossa sankari lähtee turvallisen kodoin piiristä tuntemattomaan, kohtaa erilaisia tunteita, eläimiä ja joutuu näin myös kyseenalaistamaan aikaisempia käytäntöjään. 
 
Kettu yrittää houkutella miehen luopumaan tavoitteestaan selvittää lankakerän arvoitus. 

 

–   Älä suotta mies hyvä itseäisi rasita. Tuosta vaan lanka poikki niks ja naks. Kerä minulle, voimaa ja viekkautta sinulle!

 
Paikalle lennähtänyt lintu vakuuttaa kuitenkin, että uskollisuus palkitaan.
 
Mies auttaa kalanpoikaset pois tiheästä verkosta, ja kalaemo taikoo painavaksi muuttuneen lankakeränkin kevyeksi. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 
Kas kummaa punaista lankaa.

 

 

Lankakerän toisesta päästä löytyy Onni Keränen. 

Vasta nyt  lukijalle paljastuu, että matkaa punaisen langan kanssa tehnyt mies on nimeltään Aatos Ala-kulo.
 
Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Punainen lanka yhdistää kaksi miestä, jotka lupaavat vastakin pitää yhteyttä. 

Rajoja ja rakkautta

Maija Niinimäki: Viljami Vitikainen, ei ihan niin noloa, 71 sivua. Reuna 2025. Kansikuva ja kuvitus Nina Nevalainen. 

 

Elämä vanhassa kodissa oli ollut rankkaa. Niin rankkaa, etten  voinut asua siellä. Vanhaa kotia ei oikeastaan  enää edes ollut. Äiti oli jossain hoidossa. Veiko asui laitoksessa ja isä uudessa asunnossa. Olimme Veikon kanssa käyneet siellä. Asunto oli ok, mutta en halunnut olla isällä  vielä pitkiä aikoja. Olin sijoitettuna Annan ja Mikon luona Korvensyrjässä. – –

 

Vaikka usein purnaan sarjakirjojen vaikuttavan yksioikoisesti lastenkirjatarjontaan, niin toisinaan minullekin, lastenkirjallisuuteen perehtyneelle aikaihmiselle, muodostuu  sarjan sankariin koukuttava suhde. 

 

Maija Niinimäen 11-vuotias Viljami Vitikainen on kaikessa arkisuudessaan poikkeuksellisen karismaattinen ja uskottava lastenromaanin sankari, jonka edesottamuksiin ja elämänkäänteisiin lukijan on helppo samastua.

 

Viljamin vaiheita sijaiskodissa on seurattu jo kahdessa edellisessä osassa, 
Viljami Vitikainen, nolointa ikinä (Reuna 2021) ja  Viljami Vitikainen, nolommaksi menee (Reuna 2022).

 

Lastenkirjallisuus huomioi entistä  laaja-alaisemmin erilaiset, tarpeiltaan tai elämän eväiltään erityiset lapset. 

Perhe- ja sijaiskodin kuvauksella Niinimäki antaa samastumispintaa myös lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona.

 

Viljamin molemmilla vanhemmilla on elämänhallintaan liittyviä haasteita. 

Tässä kolmannessa osassa kumpikin on jo havahtunut siihen, että korjausliike on mahdollinen. Silti päihderiippuvaisen äidin yhteydenotot aiheuttavat Viljamille aina ylimääräistä sydämen tykytystä.

 

Yhteyttä on pidetty lähinnä puhelimella, ja un poika saa kuulla äidin tulevan sijaiskotiin vierailulle, hän on hämmentynyt:
 

–      – Kai lapsen piti äitiään tavata, jos kerran äiti halusi tavata lastaan. Olin nähnyt äidin viimeksi toukokuun 25. päivä, jolloin minut oli siirretty asumaan tänne. Siitä oli melkein yhdeksän kuukautta. Yhdeksään kuukauteen en ollut tavannut äitiä. Äiti oli ollut sairaalassa ja jossain hoidossa. Se oli ollut niin riippuvainen lääkkeistä, että semmoinen pikkujuttu kuin omat lapset olivat unohtuneet pitkäksi aikaa. 

 

Yhtäältä Viljami kapinoi ja uhmaa perhekodin sääntöjä, mutta toisaalta rajojen asettaminen ja aito huolenpito myös auttavat hänen pahaan oloonsa. 

Poika ei esimerkiksi ole tottunut siihen, että aamiaisella syödään myös muutakin kuin leipää. Kun Viljami kieltäytyy tulemasta aamiaiselle, koko perhekoti tulee aamiaiselle hänen huoneeseensa. 

 

Noloutta aiheuttavat tilanteet ja tapahtumat on nostettu sarjan kaikkien osien kirjan nimissä  keskiöön. 

Tässä kolmannessa osassa Viljamin toipuminen on selvästi päässyt vauhtiin, kun kaikki ei enää tunnukaan niin nololta ja vaivaannuttavalta. 

 

Elämään mahtuu erilaisia, yllättäviä ja välillä hieman kiusaannuttaviakin asioita, mutta niistä selviää huumorilla ja hyvällä yhteishengellä.

Sarjan kaikilla kolmella kirjalla on ollut eri kuvittajat. 

Nina Nevalaisen selkeää, mustavalkoista kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin. 
 
 
 

Aikuisen käsi lapsen olkapäällä

  

Katri Tapola & Selja Raudas: Kiven ja veden kirja, 32 sivua, Etana Editions 2025.

 

Lastenkirjallisuuden yhteiskunnalliset teemat laajenevat jatkuvasti, ja samalla ravistellaan erityisesti aikuisten käsityksiä tai ennakko-oletuksia siitä, mitä aiheita lastenkirjan avulla voidaan lapsen kanssa lähteä työstämään.

 

Kiven ja veden kirjan kansikuva on heleän keltainen. Se ei vihjaa millään tavalla kuvakirjan rankkaakin rankemmasta aiheesta eli perheväkivallasta. Pienen signaalin voi löytää kirjan oikeasta alareunasta, jossa on leikkipuiston yksinäinen, tyhjä keinu.

 

Kuvakirjan takakansi nostaa kuitenkin aiheen pienieleisesti esille: ”Kiven ja veden kirja on hienovireinen kuvakirja vaikeasta kotitilanteesta. Päivät ovat keskenään erilaisia ja jo kynnyksellä lapsi aistii kodin erilaisen tunnelman. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta, miltä tuntuu elää epävarmuuden keskellä.” 

 

Katri Tapola on hionut lyhyen tekstin äärimmäisen niukaksi. 

 

Lyyrinen kieli taittaa pahimman angstin havainnollistaessaan esimerkiksi vaihtuvien säätilojen muutoksia ja hyödyntäessään metamorfoosia, elottomien asioiden ja esineiden muuttumista elolliseksi:

 

Sisko ja veli kääntävät selän.
Ne nauravat minulle, 
koska en taaskaan ymmärrä mitään.
Nauru ei ole iloista.
Tahtoisin leikkiä, mutta se ei käy.
Voisin olla kuin helisevä pikkuinen puro,
mutta nyt kolhin itseäni sinne tänne,
ja huonekalutkin ovat kiviä.

 

Ison riehuessa kodin huonekaluistakin tulee kuin kiviä.
Selja Raudaksen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Kiven ja veden kirja (Etana Editions 2025).

Tapola havainnollistaa oivaltavasti lapsen jatkuvaa hälytysvalmiutta. 
Iso on ”harmaa ja arvaamaton. / Sanat osuvat minuun ja särkevät minut”.
 
Isompien sisarusten ylenkatseen voi tulkita siten, että lapsi on herkemmän luonteensa ja nuoremman ikänsä takia haavoittuvaisempi vanhemman mielivaltaiselle käytökselle. 
 
Lapsi myös soimaa itseään tapahtuneesta: hän kokee, että Ison riehuminen on hänen syynsä.
 

 

 

Katri Tapola ja Selja Raudas ovat serkuksia. He ovat tehneet aiemminkin yhteistyötä, muun muassa kuvakirjassa Linnun neljä laulua (Aviador 2022) ja aikuisten runokuvakirjassa Uusi (Enostone 2023).
 
Raudaksen vesi- ja puuväriä sekä kollaasia yhdistävässä kuvituksessa värit toimivat yhtenä tärkeänä kertojana ja vaihtuvien tunnelmien havainnollistajana. 
 
Värimaailma muuntuu kodin ahdistavasta ja painostavasta tummuudesta heleään pastelliin, kun lapsi muistelee turvallisia ja valoisia muistojaan Isosta. 

Lapsellla on myös hyviä ja turvallisia muistoja Isosta
Selja Raudaksen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Kiven ja veden kirja (Etana Editions 2025).

 

Keltaisesta tulee vähitellen toivon väri. 
 
Tarvitaan yksi aikuinen, joka asettaa kätensä lapsen olkapäälle ja huomaa lapsen hädän. 

 

Kertominen on kuin heittäisi pikku kiviä veteen.
Heitän monta pikku kiveä. 
Samalla kun heitän, syntyy sanoja.
Kerron vähän lisää. 
Kerron, että huuto on kovaa ja sanat ovat kovia.
Jossain sulaa jää,
ja puro soljuu omia reittejään.

 

 

Nähdyksi tuleminen on taitekohta lapsen
surussa ja lohduttomassa olotilassa.
Selja Raudaksen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Kiven ja veden kirja (Etana Editions 2025).

Kivi ja soljuva vesi toimivat hyvin symboleina aggressiolle ja väkivallalle sekä tulevaisuuden uskolle ja uudistumiselle.

Tekijät ovat saaneet asiantuntija-apua Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Barnahus-hankkeelta.
 
Uskoisin, että kirja toimii parhaiten lastensuojelun ammattilaisten ja perheväkivallasta kärsivien lasten yhteisenä työkaluna. 
 
Kirjan lopussa on ”Turvataitotehtävä”, jonka avulla lapsi ja aikuinen voivat valita yhdessä aukeamalta sanoja ja keksiä lisää omia sanoja, jotka kertovat, mitä kaikkea lapsen elämässä on ja mikä kaikki on hyvää ja mikä pelottavaa. Lopusta löytyy myös sekä aikuiselle että lapselle ohjeistusta kirjan lukemiseen sekä tietoa eri järjestöjen ja toimijoiden chat-keskusteluryhmistä, joista voi saada apua pahaan oloonsa.
 
Perheväkivalta on aiheena äärimmäisen rankka, mutta siitä on aiemminkin tehty Suomessa muutamia kuvakirjoja. 

Norjalaisten Gro Dahlen ja Svein Nuhusin Sinna mann (Cappelen Damm 2003, ei suomennettu) on yksi rohkeimmista. 

 

Yhdysvaltalainen lastenkirjailija ja -kuvittaja Mel Schuit on haastatellut tekijöitä Let´s talk picturebooks -blogissaan.

 

Kiven ja veden kirja on hyvä esimerkki modernin kuvakirjan ilmaisuvoimasta, rohkeasta aiheen työstämisestä ja hybridimäisestä luonteesta: sen voi halutessaan lukea kuvitettuna runokuvakirjana, tietokirjana ja eläytyvänä kuvauksena lapsen arjesta. 

 

Yhtä ”oikeaa” luku- ja tulkintakoodia ei ole.

 

Lapsi tarvitsee kirjan tulkiksi ja tukijaksi  ja ääneenlukijaksi aikuisen, jolla on ymmärrys kirjallisuuden terapeuttisesta voimasta ja paljon aikaa aiheen työstämiseen yhdessä lapsen kanssa. 

 

 

Lisää kuvakirjoja perheväkivallasta:

 

Elina Komulainen & Anu-Riikka Lampinen: Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu. Enostone 2024.

Maarit Soilunen, Tanja Risti & Kaisa Nyberg: Millan päiväkirja. Näpit irti! Omaiset mielenterveystyön tukena Tampere ry 2005

 

Saara Laiho & Tiina Holmberg: Urhea Pikku-Nalle, kuv. Johanna Moisio. Stakes naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyprojekti / Lasten Keskus 2000.

 

 

Kuvakirja suurista, tärkeistä tunteista ja sopeutumisesta uuteen elämäntilanteeseen

  

Mila Teräs & Satu Kettunen: Simpukkakaupunki, 32 sivua, Karisto 2025.

 

Niukka, ilmaisuvoimainen teksti on havaintojeni mukaan vähitellen yleistymässä kotimaisissa kuvakirjoissa.
 

Tiivis teksti palvelee kuvakirjan käyttäjiä, sekä ääneenlukevaa aikuista että lasta, kahdessakin mielessä: yhtäältä niukka teksti tuo ääneenlukuun rauhallisuutta ja toisaalta vähäinen teksti antaa enemmän liikkumatilaa ja tulkinnan mahdollisuuksia kuvitukselle: kun vaikkapa kasvojen ilmeet ja jopa kehon asennot havainnollistavat jopa adjektiiveja paremmin keskushenkilöiden tuntoja ja sisimpiä ajatuksia. 

 

Yhtä lailla kuvitus tiivistää seikkaperäistä sanallista kuvausta paremmin myös miljöön ja maiseman yksityiskohtia.

 

Mila Teräksen ja Satu Kettusen Simpukkakaupunki on hyvä esimerkki kuvakirjasta, joka malttaa jättää paljon asioita katsojan itse pääteltäväksi. 

'

Pakolaisuus havainnollistuu tehokkaasti aukeamalla, jolla
kerrotaan kuinka Ama on äitinsä kanssa joutunut
ylittämään kokonaisen meren päästäkseen uuteen maahan ja
kaupunkiin. Satu Kettusen kuvitusta Mila Teräksen tekstiin
kuvakirjassa Simpukkakaupunki. 

 

Ilmitasollaan kuvakirja  kertoo äidin ja Ama-tyttären päivästä meren rannalla. 

 

On ollut pitkä matka tulla tähän kaupunkiin. Heidän on pitänyt ylittää kokonainen meri.
 
Ja isä oli joutunut jäämään sen taakse. 

 

Äiti on apea ja selailee rannallakin huolestuneena puhelintaan: 

 

Uutiset olivat mustia ja harmaita. 

Kun äiti luki niitä, hän näytti möykyltä.

 

Lasten yhteisissä leikissä ei aina tarvita sanoja lainkaan.
Satu Kettusen kuvitusta Mila Teräksen tekstiin
kuvakirjassa Simpukkakaupunki.  

Ama yrittää varovaisesti liittyä muiden lasten rantaleikkeihin, vaikka yhteistä kieltä ei vielä olekaan. 

 

Vähitellen yhteys kuitenkin löytyy muutaman sanan, ”hei”, ”anteeksi”, ”kiitos”, avulla.

 

Mila Teräksen teksti ilmaisee kauniisti lasten välisen yhteyden syntymistä, joka havahduttaa lopulta äidinkin ymmärtämään, että uudessa kotimaassa hänenkin on uskallettava ottaa kontaktia muihin aikuisiin, kaipuusta ja huolesta huolimatta.

 

Yhteinen eväshetki uusien ystävien kanssa saa äidinkin
olemuksen  rentoutumaan. Satu Kettusen kuvitusta Mila Teräksen
tekstiinkuvakirjassa Simpukkakaupunki. 

Lasten rakentamasta hiekkakaupungista voi löytää myös vertauskuvan Aman ja äidin kotimaan sotaa käyvän maan jälleenrakennukselle ja luottamukselle, että he voivat tulevaisuudessa jatkaa elämäänsä eheänä perheenä isän kanssa.
 

Satu Kettunen tiivistää kuvitukseensa lasten intensiivisen leikin ja yhteisen rakennusprojektin synnyttämän innostuksen. Avoin katsekontakti näkyy monella aukeamalla eräänlaisena luottamuksen ja sitoutumisen osoituksena.