Katu-uskottavassa säeromaanissa puretaan oletuksia lokeroista

 

Dess Terentjeva: Freestyle, 166 sivua, WSOY 2023. Kansikuva Kaisu Sandberg. 

Kotimaiset säeromaanit päihittävät jo rohkeassa kokeellisuudessaan käännökset mennen tullen. 

Säeromaanigenren kotimaiset tekijät, esim. Kirsti Kuronen, J. S. Meresmaa ja Dess Terentjeva, kirjoittavat huomattavasti ilmavampaa ja nuorta lukijaa parhaimmillaan hyvinkin stimuloivaa tekstiä verrattuna vaikkapa suomennoksina tuttuihin Elizabeth Acevedon ja Sarah Crossanin sivumäärältään paljon paksumpiin säeromaaneihin.

Terentjevan juuri ilmestynyttä uutuutta, Freestylea, voisi myös perustellusti kutsua sykeromaaniksi: sen rytminen poljento tarttuu nimittäin oitis lukijaan. 

Tanssiharrastuksen yhteisöllisyyys ja toisaalta
yksilösuoritukset havainnollistuvat myös graafisissa
ratkaisuissa Tess Terentjevan säeromaanissa
  Freestyle (WSOY 2023).  

Rytminen kerronta itsessään on perusteltua, sillä lapsuudesta saakka toisensa tunteneet Kai ja Mandi harrastavat katutanssia ja hengittävät hip-hop- ja rap-kulttuurin tahtiin. 

Kirjan alussa on sitaatti suomalaisen rap-artisti Yeboyahin kappaleesta ”Herkkä”:

Jos sä oot herkkä, joinaa messiin.

Oo ittellesi hellä, ei midii stressii. 

Jos sä oot herkkä, joinaa messiin

Tehään tunteiden näyttämisestä freshii.  

Näin pienellä, mutta merkittävällä nostolla voidaan nuori lukija vakuuttaa jo ensimmäisillä sivuilla teoksen ”katu-uskottavuudesta”! 

Tosin Terentjevalla taitaa jo olla edellisen säeromaaninsa Ihanan jäljiltä laaja fanijoukko. Esilehdellä Terentjeva on omistanut kirjansa  ”suomalaiselle kirjagramille” ja  lopussa hän kiittää ”suomalaista kirjagramia kirjojensa ihanasta vastaanotosta”. 

Säeromaanin alussa keskushenkilö Kai pitää lokeroita hyvinä, mutta pian selviää, että kyse on ennen muuta pojan omasta epävarmuudesta sen suhteen, mihin joukkoon, lokeroon, määritelmään, hän itse kuuluu. 

Terentjeva leikittelee ajoittain Kain nimellä, minkä voi tulkita heijastavan myös pojan epävarmuutta, sitä, että hän ei ole vielä lopullisesti itselleenkään määritellyt itseään, koska ei pohjimmiltaan ehkä edes koe sitä tarpeelliseksi. 

Freestyle käyttää kuvarunoudesta tuttua visuaalista ja nimenomaan graafista, kirjainten koon muunteluun perustuvaa tehokeinoa: kirjaimet esimerkiksi pienenevät, törmäävät toisiinsa, kun halutaan kuvata Kain omaa sisäistä kakofoniaa tai ahdistusta. 

Esimerkki siitä, kuinka keskushenkilön epävarmuutta 
havainnollistetaan myös graafisilla tehokeinoilla
 Dess Terentjevan säeromaanissa Freestyle (WSOY 2023). 

Aiemmissa säeromaaneissa on leikitelty enimmäkseen versaalikirjaimilla ja rivityksen variaatioilla. 

Terentjeva käyttää tehokeinoa onneksi maltillisesti, vain muutamassa kohdassa. 

Kai uskottelee itselleen, että ”kunhan tekee panssarin muita vastaan, kaikki on jees”.

Pojan neliportainen panssariluettelo liittyy sukupuoleen sidottuihin ennakkoluuloihin, ystävyyden pelisääntöihin ja sukupuoli-identiteetin moninaisuuteen. 

Kain äiti on kuraattori (jolla on työkansiossaan sateenkaarilipputarra!) ja äiti on ehkä myös työnsä takia erityisen herkkä aistimaan poikansa mielialat. Äidin aloitteesta poika uskaltaa puhua ääneen aavistuksistaan, siitä mikä hän uskoo olevansa: 

Kai ymmärtää,

Ihminen on taipuvainen lokeroimaan

Ja se on joskus hyväksi meille

Mutta jaksaaksemme panssareita

meidän on oltava freestyle-tanssijoita

sisimmässä

me

ollaan

see-kaa

freestyle-

tanssijoita

”Kaikki on niin seksiseksiseksiseksiä”, ajattelee Kai, ja tähän kiteytyy eittämättä  paljon tämän hetken nuorten suorituskeskeisestä elämästä. 

Aamulehdessä uutisoitiin tällä viikolla Tampereen Tesoman koulun oppilaskunnan suunnitelleen ystävänpäiväksi oppilaille pukeutumista koulupäivään tiettyjen ennalta sovittujen värikoodien mukaan. Värien kautta voitaisiin viestiä muille omasta parisuhdestatuksesta: punainen tarkoittaisi varattua, sininen sinkkua, musta ihastumista ja harmaa väri ”pientä säätöä”. 

Ala- ja yläkoulun rehtori kuitenkin peruutti ystävänpäivän teemapukeutumisen.  

Aamulehden toimittaja Niko Kilpelänaho haastatteli Mannerheimin Lastensuojeluliiton Nuortennetti-kanavan suunnittelijaa ja sosiaalipsykologi  Eve-Linda Lassilaa.  

Lassila totesi, että monet saattavat kiinnostua seksuaalisuteen ja romanttisiin suhteisiin liittyvistä asioista jo hyvinkin varhain, ja tällainen värikoodaus voi tuntua hauskalta ja jännittävältä jutulta, mutta jotkut nuoret voivat kokea sen kuitenkin lokeroivana ja painostavana. Kaikki eivät välttämättä halua lokeroida itseään tällä tavoin tai viestittää omaa siviilisäätyään muille. Kukaan ei ole myöskään velvollinen niin tekemään. 

Ja jälleen kerran huomaan hykerteleväni suomalaisen nuortenromaanin ajankohtaisuutta! 

Neliödraamaa Kotkassa

Tuula Kallioniemi: Pitkä ja komee. 125 sivua. Otava 2023. Kansikuva Päivi Puustinen.

 

Otava on perustanut uuden Love-sarjan, jossa julkaistaan sekä kotimaisia että käännettyjä teoksia, erilaisia rakkaustarinoita. 

Sarja lupaa antaa ”rakkautta ensi sivulta”. 

Uuden sarjan kahden ensimmäisen kirjan perusteella kohderyhmäksi ajatellaan  etupäässä seurustelusuhteiden pähkäilyyn viehtyneitä tyttölukijoita.

 

Tuula Kallioniemi on viime vuosina kunnostautunut lyhyiden, vain hieman yli satasivuisten nuortenkirjojen tekijänä. 

 

Kahdeksasluokkalainen Vennu muuttaa vastentahtoisesti vanhempiensa työn perässä linnunnimiseen kaupunkiin eli Kotkaan. Isosisko jää täysi-ikäisyyteen ja opiskelupaikkaansakin vedoten asumaan perheen kotitaloa. 

 

Kotkan Karhulassa syntynyt Kallioniemi on selvästi ammentanut lapsuutensa kotipaikasta, Kymenlaakson murteesta ja merellisestä miljööstä.

 

Vennu yrittää aluksi pitää yllä etäsuhdetta tyttöystäväänsä Viiviin, jonka hän on tuntenut eskarista saakka. Mutta sitten pakkaa sekoittaa uuden kotikaupungin ailahtelevainen, mutta juuri siksi niin kiehtova Viivi kakkonen ja pian myös koripalloa pelaava pitkänhuiskea Lola.

Viimeinen niitti parisuhdedraamalle on entisen kotipaikan kaveriporukkaan kuuluva Suski, joka yllättäen romahduttaa Vennun alkuperäiset suunnitelmat. 

 

Lopulta ollaan nimittäin tilanteessa, joka tulee Vennulle täysin puskista.  

Viivi kakkonen kehottaa Vennua hieman avartamaan itseään ja turhan piintyneitä asenteitaan liittyen seurustelusuhteiden väljyyteen ja liikkumavaraan. 

 

Pitkä ja komee  leikittelee jo nimessäänkin stereotyyppisillä ennakko-oletuksilla.  

 

Seksuaalisuuteen ja seurusteluun liittyvät kliseet on jo moneen kertaan kumottu kotimaisissa nuortenkirjoissa… jopa siinä määrin, että huomaan jo hieman haikailevani Uolevi Nojosen ja Asko Martinheimon 1960-luvun nuortenkirjoissaan kuvaamaa poikien perinteisen kasvukipuilun kuvausta. 

 

Ihmissuhdepähkäilyjen ja uuden paikkakunnan reviirin valtaamiseen liittyvien haasteiden ohella Kallioniemen nuortenkirja kuvaa kauniisti ja luontevasti läsnä olevia vanhempia. 

Toinen Love-sarjan uutuus on Sari Luhtasen chick-litiin tyylilajinsa puolesta sopiva Tuhkimo tennareissa, joka ainakin kirjan alkuasetelmissa kuvaa ytimekkäästi nykyistä monile  eri elämän alueille ulottuvaa  nuorten suorituskeskeisyyttä. 

 

Kirjan minäkertoja Sini-Ella yrittää käyttää aikansa tehokkaasti: 

 

 

– Meillä alkaa yläkoulun vika luokka, aloitin. – Minun pitää keskittyä kouluun, että pääsen tosi hyvään lukioon. En voi haaskata aikaa poikaystävän etsimiseen enää syksyllä, ja jos lykkään sen myöhemmäksi, kaikki parhaat on jo viety. Niin kuin parhaat paikat leffateatterissa ja kaikkein siisteimmät topit. Pitää olla ajoissa, jonon kärjessä! 

Muffinseja ja pornotähtinimigeneraattoreita

Vilu Varento: Be Cool: Jäykkänä jenkeissä. 211 sivua. Karisto 2021. Kansikuva Apila Pepita Miettinen. 

 

Moni taho on huolestunut viime aikoina kotimaisen nuortenkirjallisuuden nimekemäärien vähentymisestä. 

Realistinen nuortenromaani on pian jo katoava lajityyppi, jonka potentiaalin näkevät enää vain pienet kustantamot.

 

Siihen nähden kirjailijanimi Vilu Varennon Be Cool -sarjaa on syytä pitää jopa valonpilkkuna: vielä löytyy uskoa pidäkkeettömästi teiniangstia, veijarikomediaa ja scifiä yhdistävälle omintakeiselle poikakirjallisuudelle! 

 

Sarjan avausosa Be Cool voitti Kariston ja Lastenkirjainstituutin Sytytä lukemisen vimma -kirjoituskilpailun, jolla etsittiin erityisesti 11–14-vuotiaita poikia kiinnostavia uudenlaisia, rohkeita tekstejä. 

 

Vilu Varennon kirjailijanimen takaa löytyy kolme naista: Matilda Ahlsten, Saara Honkanen ja Suvi Nurmi.

 

Be Cool: Jäykkänä jenkeissä jatkaa ensimmäisen osan reteää tyyliä: luvassa on pikkutuhmuuksia, väärinkäsityksiä ja miehistä uhoilua, joka peittää todellisuudessa alleen epävarmuuden ja kokemattomuuden.

 

Tassu ja Justus  pääsevät New Yorkiin, ja saavat esiliinakseen Tassun kummisedän, Jaakon. Tassun sisko Kisse, joka joutui edellisessä osassa lääketehtaan manipulaation uhriksi, opiskelee nyt samassa suurkaupungissa.

 

Pornotähtinimigeneraattorin ja nolouden tunteeseen liittyvän vippaskonstin avulla Tassu pääsee alaikäisyydestään huolimatta seksimessuille. 

Tassu kohtaa messuilla vloggaajana mainetta niittäneeseen seksitohtorin, joka selittää auliisti Tassulle klitoriksen toimintaperiaatetta:

 

Nainen selitti kärsivällisesti ihmiskehojen erilaisuudesta ja siitä, että Tassun oli vain opeteltava keskustelemaan tyttöystävänsä kanssa siitä, millaisesta kosketuksesta tämä piti. Sitten hän kaivoi salkustaan valtavankokoisen mallin naisen sukuelimistä.

 

Nainen lykkäsi silikonisen laitoksen Tassun käteen ja alkoi selittää innostuneesti siitä, miten klitoris levittäytyi itse asiassa laajalle ympäri vaginaa. Kasvotusten jättirömpsän kanssa joutuminen oli Tassulle liikaa. Hän näki, miten ohikulkevat ihmiset katselivat tilannetta kiinnostuneina, ja kuuli, miten terapeutti jatkoi hilpeää selostustaan, mutta sanat puuroutuivat hänen korvissaan kohinaksi, ja vähitellen äänet vaikenivat kokonaan. 

 

Tassu suunnittelee myös tyttöystävänsä kanssa nettiseksiä etäyhteydellä puhelimitse, mutta aikeet eivät vielä toteudu, sinnikkäästä halusta huolimatta. 

Romaanin kuvituksena on verkkouutisia sekä monimerkityksisiä älypuhelimella välitettyjä kuvaviestejä, joita Tassu  Justuksen ystävällisellä avustuksella lähettää tyttöystävälleen Hillalle.

 

Superlatiivien maassa myös muffinsit ovat jättikokoisia ja todella koukuttavia. 

Pojat tapaavat New Yorkissa  myös edellisestä osasta tutun vihollisensa, Sigismund von Fögerdorfin, joka on päässyt selville jättimuffinsien todellisesta luonteesta, ja niinpä pojat katsovat järkeväksi liittoutua hänen kanssaan.

 

Ja niin vain päädytään tilanteeseen, että Tassu huomaa hoilaavansa kovaan ääneen Erika Vikmanin Cicciolina-kappaletta pelastaakseen sekä itsensä että parhaat kaverinsa kiipelistä. 

 

Tapahtumat huipentuvat Yhdysvaltain itsenäisyyspäivään. Pojat selvittävät vaarallisen bioaseen kehittelyn… ja pääsevät Lady Gagan yksityiskoneella takaisin Suomeen. 

Antti Röngän viime vuonna ilmestynyt aikuisten romaani Nocturno 21:07 (Gummerus 2021) alkaa kuvauksella varhaismurrosikäisen minäkertojan ensimmäisestä masturbaatiosta ja siemensyöksystä sekä niiden aiheuttamasta häpeästä. 

Tassun ja Justuksen suhde omaan seksuaalisuuteen on Röngän romaaniin verrattuna avoimen utelias.

Ainoa häpeäntunne liittyy koulun kevätjuhlien ohjelmanumerona esiteltyyn Tassun äitien uusimpaan keksintöön, spermaboksereihin, "joiden etumuksessa on roisinnäköinen valkeanharmaa läikkä". Edellisessä osassa äidit toivat markkinoille jo veriroiskeiden täplittämät menkkapikkarit.

 

Viime vuosina on ilmestynyt kiitettävästi nuorille ja erityisesti pojille kohdennettuja tietokirjoja seksuaalisesta kehityksestä:

Nathalie Simonsson: Maailman tärkein kirja. Kehosta, tunteista ja seksistä. Suom. Ulla Lempinen. Otava 2021.

Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja. Kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi. Kuv. Alessandra Bernard. Into 2020.

Tittamari Marttinen: Seksistä selkoa. Kuv. Jussi Jääskeläinen. Avain 2019. 

Inti Chavez Perez: Respektiä: seksikirja pojille. Suom. Juha Hurme. Gummerus 2019.  

Eino Nurmisto: Homopojan opas, Nemo 2019

Maiju Ristkari, Nina Suni & Vesa Tyni: Sukupuolena ihminen. Tietokirja transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta. Tammi 2018.

Raisa Cacciatore, Erja Korteniemi-Poikela, Juha Ryynänen, Antti Ryynänen, Dan Apter: Legopalikoista leopardikalsareihin. Pojan matka mieheksi. Tammi 2009. 5. uudistettu painos. 

Manne Forsberg: Kalun käyttöopas: johdatus rakkauteen, tunteisiin ja sukupuolielämään, suom. Outi Menna, WSOY 2005

Omana itsenään oleminen ei ole mikään uroteko

Nuortennäytelmä Amiraali. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 2.2.2022. Perustuu Mila Teräksen samannimiseen nuortenromaaniin. Dramatisointi, ohjaus ja äänisuunnittelu Antti Viitamäki, lavastus- ja pukusuunnittelu Aino Koski, valosuunnittelu ja lavasterakennus Antti Kauppi, esitystekniikka Janne Liukku. Pääosissa Oskar Hartman, Reetta Hyreen, Roosa Lehtinen ja Teemu Mäkinen. Kesto 75 min. Suositusikä yläkouluikäisistä alkaen. Näytelmä on Ahaa Teatterin kiertueohjelmistossa. Esityksiä myös Tampereella, os. Hatanpään valtatie 6. 

 

Tamperelaisen Ahaa Teatterin ohjelmiston uutuus on nuortennäytelmä  Amiraali, joka pohjautuu Mila Teräksen samannimiseen nuortenromaaniin vuodelta 2020. 

 

Ahaa Teatteri on toiminut jo vuodesta 1971 kiertävänä ammattiteatterina: esitykset on suunniteltu siten, että niitä on helppo viedä kiertueille eri puolille Suomea. 

Teatterin kotinäyttämö sijaitsee Tampereella Hatanpään valtatiellä. 

Antti Viitamäen ohjauksessa ja dramatisoinnissa Teräksen nuortenromaanin alkuperäinen tyyli ja humaani viesti on säilynyt ihailtavan hyvin. 

Viitamäki on tuonut näyttämölle nuorten kansalaisaktivismin kautta vaikuttamisen halua ja kapinaa tekopyhää kunnallisbyrokratiaa vastaan, mutta samalla onnistunut tiivistämään kohtauksiin aidon oloisia, tunnepitoisia kohtaamisia. 

Niilo on jo lapsesta saakka kokenut syntyneensä väärään kehoon. 

Onnekseen hänellä on luottoystäviä, jotka tukevat ja kannustavat häntä olemaan rohkeasti oma itsensä.

Vähitellen Niilo oivaltaa, että omana itsenään oleminen ei ole mikään uroteko, vaan edellytys tasapainoiselle elämälle. 

Vaikka Niilon isovanhemmat ja varsinkin ukki kipuilevat ensin asian kanssa, niin vähitellen hekin oivaltavat, että lapsenlapsen tuntojen yli ei voi kävellä saati kieltää niitä vääriksi. 

 

Ahaa Teatterin nuortennäytelmän keskusteemaksi nousevat romaanin tavoin moniarvoisuuden, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen ja ystävyyden teemat.  

Vuorovaikutuksen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät haasteet kiinnostavat teini-ikäisiä – olipa kyse seurustelun aloittamisesta, ystävyydestä tai suhteista perheeseen. 

 

Oskar Hartmanin tulkitsemassa Niilossa herkkyys ja
voima kiteytyvät samanaikaisesti ilmeisiin ja olemuksiin. 
Valokuva © Jari Kivelä / Ahaa Teatteri. 

Ilmeikäs, kehon kielessä ja olemuksessaan monipuolinen Oskar Hartman tavoittaa hyvin Niilon vaihtelevat tunnetilat ja identiteettiin sekä seksuaalisuuteen liittyvän murroksen.

 

Reetta Hyreen näyttelee  Niilon luottoystävän, muodista ja kansalaisaktivismista yhtä palavasti kiinnostuneen Maran, suurisydämisen laitossiivooja Sinikan, kirppismyyjän ja perhosen roolit. 

Teemu Mäkisen repertuaarissa on Niilon jähmeän, mutta silti sydämellisen ukin, Niilon masentuneen ystävän Hermannin, poliitikon ja Hasan roolit. 

Roosa Lehtinen tulkitsee niin ikään laajalla skaalalla Niilon ihastuksen kohteen, Virnan, mumman, Iisan ja perhosen roolit.   

Näytelmän toiseksi keskushenkilöksi nousee Hermanni 
(Teemu Mäkinen), elämän ilonsa kadottanut Niilon ystävä,
 joka ahdistuu työvoimatoimiston painostuksesta.
Valokuva © Jari Kivelä / Ahaa Teatteri.

Näytelmään liittyy materiaalipaketti, joka toimitetaan esityksen tilanneille oppilaitoksille jo ennen vierailua.   

Perhonen joka tulee kotelostaan

Dess Terentjeva: Ihana, 128 sivua, WSOY 2021. Kansikuva Riikka Turkulainen. 

 

 

Dess Terentjevan Ihana on yksi kuudesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta. Sen käsikirjoitus voitti jo viime vuonna WSOY:n Taajuus Z -kirjoituskilpailun, jossa etsittiin uusia ääniä kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. 

Kilpailuun toivottiin uusia näkökulmia tämän päivän nuoruuteen, tarinoita esimerkiksi erilaisista kulttuuritaustoista tulevista ja erilaisia sukupuoli-identiteettejä edustavista nuorista.  

 

Nämä toiveet Ihana täyttääkin jopa kolminkertaisesti: ensinnäkin sen toinen keskushenkilö on venäläisen äidin lapsi ja kulttuuriset, osin varsin kliseisetkin venäläisiin liittyvät ominaispiirteet tulevat tarinassa esille. Toiseksi kirjan fokuksessa on nuoren seksuaalinen identiteetti ja päähenkilön, yhdeksäsluokkalaisen Liljan, ihastuminen muunsukupuoliseen ”Ihanaan”, eli Vaniin. Kolmanneksi Terentjeva on kirjoittanut kirjan nyt niin suositulla kerrontatekniikalla säeromaaniksi. 

 

Lilja on tiedostava teini. Hänellä on yhtä tiedostava ja fiksu isä, joka yllättää tyttärensä esittelemällä uuden naisystävänsä, venäläisen Darjan. 

Darja on Liljan mielestä – – ”aikuinen nainen, / vaikka ei kyllä näytä ikäiseltään, vaan nuoremmalta / – – .

Liljan ajatusmaailma  ja persoona tulee vähitellen lukijalle tutummaksi:

 

– –  Lilja ei ole kuunnellut bilsassa mut

voiks tältä tuntua jos on perhonen joka tulee kotelostaan?

VAPAALTA.

Tosi tosi omituisesti samalla tavalla kuin silloin, 

kun Lilja kertoi iskälle olevansa pan.

VAPAALTA. 

 

Liljan elämä menee jengoiltaan, kun Darja esittelee tyttärensä (tai lapsensa, jota äiti ei oikeasti tunne lainkaan...).

 

Terentjeva kuvaa raikkaasti teini-ikäisen ihastumista, johon liittyy kakofoniaa ja  spontaanisuutta. Hänen kielikuvissaan on tuoreutta: Liljan ”ärtymys hölskyy”, kun asioista puhutaan väärien oletusten perusteella. 

Isän syvä huokaus ”tekee huoneeseen kuopan, / niin suuren että koko Jyväsjärvi voitaisiin valuttaa sinne”. 

 

Ihana on särmikäs lukukokemus, joka vaatii lukijaltaan keskittymistä ja heittäytymistä. 

Sekä Ihanassa että J. S. Meresmaan Khimaira-säeromaanissa (Myllylahti 2021) kuvataan keskushenkilöiden vanhempia, joille lapsen seksuaalinen suuntautuminen tulee yllätyksenä ja on suurelta osin heille tabu-aihe. 

 

Säeromaanin väljempi ilmaisurekisteri kiinnostaa nyt kotimaisia nuortenkirjailijoita. Veera Salmen uusin Olin niinku aurinko paistais (Otava 2021) on niin ikään säeromaani ja myös Salla Simukka on kertonut Parnassossa 5/2021, että hän suunnitteli aluksi Matalapaine / Korkeapaine -kääntökirjansa (Tammi 2021) muodoksi säeromaania.  

On hyvä, että nuorten "perusproosan" rinnalle saadaan myös uusia kerronnan tapoja. 

Joulukuun alussa ilmestyvän Onnimanni-lehden vuoden viimeisessä numerossa yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Annu Viheriälehto kertoo kiinnostavasti näkemyksiään säeromaanin potentiaalista nykynuorten parissa. 

Toivottavasti pian saadaan myös akateemista tutkimusta siitä, kuinka säeromaani kolahtaa erilaisiin nuoriin! 

Dess Terentjeva (s. 1992) asuu Tampereella. Hän on syntyjään venäläinen ja muutti seitsemänvuotiaana Venäjältä äitinsä kanssa Suomeen. Aiemmin hän on kirjoittanut urbaanifantasiaa yhdessä Susanna Hynysen kanssa. Fantasiatrilogian avaus,  Neonkaupunki (Like 2020), palkittiin äskettäin Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n Kuvastaja-palkinnolla viime vuoden parhaana fantasiaromaanina. 

 

Grafia ry:llä on ollut kuluvana syksynä kiinnostava kampanja, jossa 13 uutuuskirjasta  on voinut löytää terveisiä kirjasuunnittelijalta.

Ihanan kansigraafikko Riikka Turkulainen kertoo romaanin väliin piilotetussa kirjeviestissään siitä, kuinka Ihanan  kansikuva  syntyi. Prosessin kuvaus havahduttaa kiinnittämään enemmän ansaittua huomiota kirjankansitaiteeseen! 

Pois keinotekoisista poteroista

J. S. Meresmaa: Khimaira, 180 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Karin Niemi.

 

Säeromaani on muutaman viime vuoden aikana ilahduttavasti uudistanut suomalaista nuortenromaania niin muodon kuin aihepiirienkin osalta.

 

1990-luvulla useampi kotimainen nuortenkirjailija koki mielekkääksi käsitellä arkoja tai  haastavia aiheita fantasiaan loitonnettuna. 

Hyvä esimerkki on Vuorileijonan varjo -sarja (Tammi 1996–1998, loput viisi  osaa ilmestyneet omakustanteina 2013–2019). Sarjassa Taru ja Tarmo Väyrynen käsittelivät monia eettisiä, kirjojen ilmestymisen aikaan yhteiskunnallisestikin keskeisiä ja ajankohtaisia peruskysymyksiä. 

 

Tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista ja käännetyistä säeromaaneista löytyy erilaisia moniarvoisuuden teemoja, jotka tuodaan esille nuoren lukijan omaa ajattelua stimuloivalla tavalla. 

 

J. S. Meresmaan viime vuonna ilmestynyt säeromaani Dodo kertoi kolmesta kaveruksesta, Tuukasta, Iinasta ja Sarasta. Iina seurusteli masentuneen Tuukan kanssa ja sai tukea  parhaalta ystävältään Saralta.

 

Dodossa keskushenkilönä oli Iina ja hänen epätavallinen lemmikkinsä, lepakolle etäisesti sukua olevan Dodo, jonka hoitaminen aiheutti haasteita. Kirjan lopussa Iinan tunteet Saraa kohtaan voimistuivat.

 

Syksyn uutuudessa Khimarassa pääosassa on suomenvenäläinen Sara ja tämän perhesalaisuudet. 

Meresmaa kuvaa taidokkaasti nykynuorten tarvetta pitää yllä erilaisia kulisseja ja filttereitä, jotka helpottavat kyllä elämää hetkellisesti, mutta tekevät pidemmän päälle hallaa nuoren yleiselle hyvinvoinnille.  

 

Sara haluaa tulla ulos ”heteropoterosta”, mutta hän kokee, että vanhoilliset vanhemmat  eivät kykene kohtaamaan totuutta. Myös perheen kohtaama tragedia tykyttää Saran ahdistuksen taustalla. 

 

Jokaisella meistä on asioita,

joista vaikenee tahattomasti tai tarkoituksella.

On puolia, joita me näytetään ulospäin

ja puolia, jotka näkyy vain sisältä päin.

Eikä kaikkia omia syvyyksiään edes tunne,

Joskus tarvitsee aikaa voidakseen

tutustua siihen kuka on

ennen kuin voi kertoa muille. 

 

Khimaira kertoo seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ja polyamorisesta suhteesta, mutta Meresmaa työstää näitä teemoja äärimmäisen luontevasti,   karttaen kaikkea raflaavuutta. 

 

Meresmaan säkeissä kuuluu välillä räpin anarkistinen, rytmikäs poljento, joka alleviivaa entisestään viestien painavuutta:

 

Niin, tämän talon katon alla 

sukupuolia on vain kaksi

ja jos rakastaa samaa sukupuolta

menee ilmeet vakavaksi.

Ja sitten aletaan kantaa huolta

miten perinteitä kunnioitetaan.

Mun tekis mieli lähinnä ampuu nuolta

jolla perinteitä surmataan

ja kasvattaa uusia, reilumpia

joissa ei aina valittais puolta. – – 

 

Tavattoman kauniisti Meresmaa tuo myös esiin Saran kaksikielisyyttä ja suhdetta äitinsä kieleen, venäjään. 

 

– – Venäjän kielessä loppusointu

asuu luontevana kuin sielu ruumiissa. 

 

 – –  Mun mielestä runouden kuuluu olla arjessa.

Sen kuuluu olla ihmisen korvan juuressa,

isoäidin sanoissa

sohvalla ja makuuhuoneessa 

ei vain juhlapuheissa

pyntättynä ylennettynä

etäännetyttynä.

 

Irrotettuna. 

 

Erityisen kauniiisti Khimaira kuvaa  nuorten aikuisten itsenäistymistä ja keskinäistä perheyhteyden kokemusta. Kun Saran vanhemmat torjuvat tyttärensä, tämä huomaa ystävien merkityksen ja ymmärtää olevansa osa ystäviensä  perhepotrettia.  

Säeromaanin lopussa konfliktit laukeavat lopulta melko vaivattomasti, mutta se ei silti väljähdytä romaanin avoimuutta korostavaa eetosta. 

”Ja jumalauta että sitä voi tulla nuorena hulluksi”

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, 316 sivua, Otava 1984. Kansikuva Seppo Syrjä. 

Häräntappoase, ohjaus Jussi Niilekselä, käsikirjoitus Jussi Niilekselä ja Merja Turunen,  Yleisradio 1989, viisiosainen sarja. Pääosissa Santeri Kinnunen, Outi Alanen, Antti Majanlahti.

Häräntappoase, ohjaus Petra Lumioksa, käsikirjoitus Oskari Sipola ja Oona Haapaniemi. Elisa Viihde Viaplay- suoratoistopalvelu 2021, kahdeksanosainen sarja. Pääosissa Carola Hakola, Rebekka Baer ja Noa Lange.

 

 

Elisa Viihteen Viaplay-suoratoistopalvelussa julkaistiin alkukesästä Anna-Leena Härkösen vuonna 1984 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin pohjautuva kahdeksanosainen uusi Häräntappoase-sarja.   

 

Härkösen romaani on vaikuttanut suoraan ja välillisesti kotimaisen nuortenromaanin kehitykseen. 

 

Niinpä innostuin uuden tv-sarjan jälkeen katsomaan heti perään Jussi Niilekselän ohjaaman Yleisradion tuottaman tv-sarjan vuodelta 1989. 

 

Niiden jälkeen oli suorastan pakko lukea uudelleen Härkösen 17-vuotiaana kirjoittama esikoisteos.  

 

Häräntappoase ilmestyi aikuistenromaanina, mutta moni kriitikko luki sitä kuitenkin vähättelevästi nuortenkirjana. 

 

Nuoret omivat kirjan nopeasti itselleen. 

Vuosituhannen taitteessa siitä oli jo tullut klassikko. 

 

Häräntappoase sai kriitikoilta varauksellisesti melko kiittävän palautteen, mutta sen liukuma nuortenromaanin ja aikuistenromaanin väliselle "ei-kenenkään-maalle" askarrutti monia. 

 

Kriitikot toisaalta pitivät teoksen poikkeamia perinteisestä nuortenromaanin genrestä hyvinä, mutta samaan aikaan puberteettisen epävarmuuden kuvaaminen nähtiin kuitenkin negatiivisena määreenä. Helena Ruuska on kirjoittanut Onnimanni-lehteen 2/1993 kiinnostavan analyysin Häräntappoaseen aikalaisvastaanotosta. 

 

Härkösen romaanin vaikutukset näkyivät melko nopeasti nuortenkirjallisuudessa entistä pidäkkeettömämpänä seksuaalisuuden ja nuorten välisten suhteiden kuvauksena. 

Häräntappoase edisti välillisesti myös huumorin ja nuoruuden kepeiden tuntojen vakiintumista nuortenromaaneihin.

 

Härkönen ei tehnyt romaanin rakenteessa kompromisseja: luvut ovat keskenään hyvin eri mittaisia. Romaanista löytyy jäntevä dramaturginen rakenne.   

 

16-vuotias peruskoulun päättänyt Allu Korva joutuu vasten tahtoaan äidin sukulaisten luokse Torvenkylään heinätöihin. 

 

Mä vaan mietin, miten julma kohtalo voi olla. Että mut erotettiin läheisistäni ja pukattiin johonki jumalan selän taakse aneemisten lehmien ja kääpien ja paskan keskelle.  

 

Nuiva asenne muuttuu, kun Allu huomaa, että pikkykylällä onkin säpinää… ja melko pian erityistä sydämentykytystä aiheuttaa Kerttu, jonka kanssa syntyy heti yhteys, joka kipinöi, säröilee ja tykyttää vuoron perään.

 

Häräntappoaseen maailmankuva on säilynyt monin kohdin jopa yllättävän freesinä: Allun kavereina on Taala, levoton ja Allua pikkurikoksiinkin houkutteleva taivaanrannanmaalari, ja rauhaa ja eläinten oikeuksia puolustava Pulunkesyttäjä, joka piti 

 

– – maiharinlurttanaa kesäkuun kolmaskymmenes. Ateisti absolutisti vegetaristi modisti. Sti sti sti. 

 

Härkösen mutkaton ja luonnollinen tapa puhua nuorten keskushenkilöiden seksuaalisuudesta, siihen liittyvistä estoista, kipukohdista ja kliseistä sekä salaisista ja reteistä haaveista, ihastutti minua nyt uudella lukukerralla erityisen paljon. 

 

Viime vuonna tästä aihepiiristä saatiin kaksikin ronskia toteutusta, kolmen nuoren naisen pseodonyyminimen Vilu Varennon takana kirjoittama Be Cool (Karisto 2020) ja Jyri Paretskoin K-15-sarjan viimeinen osa Pornoa ja sirkushuveja (Otava 2020). 

 

Anna-Leena Härkönen on mielestäni Varentoa ja Paretskoita huomattavasti aidompi nuoren tempoilevan ja uteliaan mielen ja seksuaalisuuden heräämisen tulkki. 

Seksistä, halusta ja himosta kiinnostuminen ei ole Häräntappoaseessa noloa vaan normaalia:

 

 

Kaikki kundit Vaasassa alko kehua uhreillaan heti ku saivat ajokortin ja skoodan, se oli sen merkki että nyt voitiin sitte naida saman tien takapenkillä. Joka viikonlopun jälkeen sai kuunnella Kafiksessa että akkaa oli kaatunu ku pipoa ja spermaa sataa ku kusta. Siitä sai tarpeekseen. Mä tiesin että se on jotain hienompaa ku ne puheet. 

 

 

Sukulaispoika Taunon jumitusten äärellä Allu toteaa, että ”Joillekin mulkku on yhtä tavallinen puheenaihe kuin hernesoppa”.

 

Taunosta piirtyy hieman ressukka peräkammarin poika, jolla vihjataan olevan myös mielenterveyden ongelmia. 

Saunakohtauksessa annetaan ymmärtää Taunon olevan ainakin kokeilumielessä kiinnostunut myös pojista. Saunassa sattunut kohtaus inhottaa Allua. 

 

Sen sijaan ajatus tyttöjen välisestä rakkaudesta kiihottaa Allua. Näiltä osin kuvaus on kliseistä ja heijastaa myös 1980-luvun ahtaampaa ajattelua:

 

Mä tiedän pari hinttiä. Mä en halua puhua niiistä. Vaikka pitäs olla suvaitsevainen, kyllä mä tiedän, niin mä en jotenkin kestä niitä. Lesbot on taas juttu ihan erikseen. Niissä on jotain vetävää. Kun mä ajattelen naista ja naista yhdessä niin tulee kiihtyny olo. Se on mahtavaa. Se on taidetta. Tulee heti sellanen mielikuva et kaks kaunista akkaa makaa kesäyössä jonkun usvasen järven rannalla ja aurinko on just laskenu ja niillä on valkoset kosteet alushameet ja ne rakastelee varovasti ja hellästi ja hiljaa ja linnut huutaa jossain, yölinnut.

 

Elisa Viihteen Viaplayn uuden tv-sarjan ratkaisu esittää Allu (eli Alexandra) tyttönä ja kuvata kahden tytön välistä rakkautta on toteutettu luontevasti ja kuitenkin alkuteoksen ytimen säilyttäen.

 

Vuoden 1989 ja uuden tv-sarjan käsikirjoituksiin on poimittu Härkösen Häräntappoaseesta samoja kohtauksia ja lähes legendaarisiksi muodostuneita vuorosanoja. 

 

Santeri Kinnunen oli 1980-luvun tv-sarjan Alluna ehkä vähän yli-ikäinen rooliinsa. 

Uuden tv-sarjan nuoret näyttelijät ihastuttavat tuoreilla kasvoillaan ja pääosin aidoilla tulkinnoillaan. 

 

Häräntappoase on traaginen rakkaustarina. Allu huomaa jo varhaisessa vaiheessa, että Kertusta ei olisi asumaan hänen kanssaan Stokiksessa pienessä yksiössä. 

 

Allun miehinen uho ja pakahtunut seksuaalisuus saa kontrastikseen epävarmuuden tunnot, ja juuri tämä ääritunteiden rinnastus toimii tehokeinona. 

 

Kun Allu ja Kerttu rakastelevat ensimmäisen kerran, Allu ilmaisee asian lakonisesti mutta ytimekkäästi:

 

Mä olin vellinveltto ja kihelmöin. – Voi taivas, mä oon maannu naisen, mä ajattelin. 

 

 

Allusta sukeutuu runoilija, ja tämä kohtaus on kaikessa rosoisuudessaan tärisyttävän aito nuoren rakastavan katseen kuvaus:

 

Minun rakkaani istuu pirtin penkillä pienet mustelmaiset jalat

ilmassa harottaen minun rakkaani nyrsii matonkuteita 

pienillä

ruosteisilla kitisevillä saksilla, voi armaani, hän katsoo

                ulos viileää kosteaa iltaa minun rakkaani huulet muodostavat 

                sanan vittu, salaa, sävähtäen, vaivihkaa. Voi varpuseni saanko

                ottaa hiuksistasi edes yhden havunneulan?

                Ja jumalauta että sitä voi tulla nuorena hulluksi.

 

 

 

Allu itse ei tietenkään koe itseään hentomielisenä, mutta lukija liikuttuu kyllä perusteellisesti useampaankin kertaan:

 

– Irvikissa, mä sanon sille hetken mielijohteesta. Mä en koskaan sano rakas tai kulta, ne maistuu joltain vanhalta yskänlääkkeeltä. Se ei oo mikään rakas. Se on ku lämmin vehnäpulla vanttuut kädessä, tai harottava karvatassukka. Tai unilintu.

Häräntappoaseen raikkaus ei ole latistunut. 

35 vuotta sitten kirjoitettu nuoruuden kuvaus sävähdyttää yhä.