"Aina kun joku sanoo sä olet kohta aikuinen, mua kylmää"

 

Anna Paldar: Vapaavyöhyke. 167 sivua, Ote-sarja, osa 1, WSOY 2025. 

 

Suomalaiset kustantajat eivät enää voi ohittaa lasten ja nuorten lukutaidon hajaantumisesta johtuvia haasteita. 

Suomen Kulttuurirahaston ja Lastenkirjainstituutin Selkopolku-hanke on varmasti ollut yksi taitekohta, joka on sysännyt isotkin yleiskustantamot reagoimaan asiaan: hankkeessa lahjoitettiin Suomen yläkouluille kirjapaketteja, joissa on helppolukuisia tai selkokielisiä kirjoja.   

Hankkeen tiimoilta tilattiin aiemmin julkaistuista, nuorten suosimista kirjoista myös selkomukautuksia. Esimerkiksi Annukka Salaman Ripley ja nopea yhteys -romaanin (WSOY 2022) mukautti selkokielelle Satu Leisko (WSOY 2024). 

 

WSOY:n uuden Ote-sarjan aloittaa Anna Paldarin nuortenromaani Vapaavyöhyke. Se kertoo ammattikoulun sähkölinjalla ensimmäistä lukuvuotta opiskelevasta 16-vuotiaasta Mikistä.  

Puhekielinen minäkerronta havainnollistaa Mikin hetkessä elämistä. 

Tietokonepelaaminen aiheuttaa univajetta, joka haittaa koulunkäyntiä: 

– Mä nukahtaisin, ellei vieressä istuva Jesse tökkisi mua kynällä reiteen. Se sattuu, mutta se on okei. Mä olen pyytänyt Jesseä tekemään niin, että mä en nukahda. Koska muuten kaikki voi mennä pilalle: mä en pääse kurssista läpi enkä työharjoitteluun ja joudun istumaan tälle kurssille uudestaan niin kuin Jesse. 
 
Ja siksi mä tsemppaan täällä tunnilla. Yritän tajuta kaiken heti enkä keskeytä opettajaa.

 

Miki joutuu kuitenkin sijaisopettajan silmätikuksi ja toistuvat konfliktit koulussa uhkaavat jo kurssisuorituksia. 

Kustantamon tiedotteessa kerrotaan, että sarjassa tullaan julkaisemaan kirjoja, jotka hyödyntävät selkokirjoissa käytettäviä lukemista helpottavia elementtejä esimerkiksi lauserakenteiden, valitun fontin ja rivivälityksen suhteen. Ote-sarja haluaa siis tarjota perinteisten nuortenromaanien ja selkokirjojen väliin uuden lukemaan houkuttelevan vaihtoehdon. 

Kyse ei kuitenkaan ole selkokirjoista, vaan muodoltaan perinteisistä nuortenkirjoista, jotka ottavat lukijan taidot paremmin huomioon.

 ”Haluamme tuoda variaatiota kirjavalikoimaan, vaihtoehdon pitkien nuortenromaanien ja selkokirjojen väliin. Lukijakunnan diversiteetti on valtava ja koen, että meillä on suurena kustantamona vastuu huolehtia sitä vastaavasta monipuolisesta tarjonnasta”, WSOY:n lasten- ja nuortenkirjojen kustantaja Paula Halkola sanoo tiedotteessa.

Paldarin teoksessa huomio kiinnittyykin ensin selkeään, ns. päätteettömään suoraviivaiseen fonttiin. Sanavälit ovat hieman isompia ja myös riviväli on väljä. 

Lyhyet luvut on otsikoitu uteliaisuutta herättävällä tavalla. Paldar kirjoittaa myös lyhyitä lauseita. Sanoja ei myöskään ole tavutettu. 

Typografian osalta ratkaisut ovatkin onnistuneita, mutta tekstin tasolla olisi voinut vielä hioa kokonaisuutta helpommin lähestyttäväksi.  

Esimerkiksi heti romaanin alussa lukija kuormittuu monista nimeltä mainituista sivuhenkilöistä, joilla ei kuitenkaan juonen kannalta ole suurta merkitystä. 

Itse koen, että isoimmat paukut pitäisi kohdistaa aina – oletetun kohderyhmän lukutaidon tasosta huolimatta – riittävän vetävään juoneen. Parhaimmillaan koukuttava juoni jekuttaa myös sen kaikkein vastahankaisimman lukijan ahmaisemaan kirjan yhdeltä istumalta, koska juoni vie mennessään ja kirjaa ei malta laskea käsistään.  

Vapaavyöhyke työstää pääjuonessaan sivumääräänsä nähden turhan montaa osakokonaisuutta: Miki pähkäilee valitsemansa opintopolun mielekkyyttä ja sijaisopettajan häneen kohdistamaa epäreilua käytöstä, mutta samaan aikaan poika panikoi nurkan takana odottavan aikuistumisen tuomia paineita. 

Luokkakaveri Jesse nousee tahtomattaankin toiseksi keskushenkilöksi. Poika on todennäköisesti neurokirjolla, mutta unohtaa päihderiippuvuuden takia ottaa lääkkeensä, mistä syntyy paheneva epätoivon kierre.   

Jessen kasvava itsetuhoisuus havahduttaa Mikiä tarkkailemaan omia asenteitaan, olipa kyse sitten opiskelumotivaatiosta, suhtautumisesta tulevaan työelämään tai perheestä:    

Jessen ympärillä leijuu suru ja se on niin raskasta, että en pysty puhumaan sille mitään. Ihan kuin se Jessen paha olo tappaisi kaiken naurun sen sisältä.

 Mua ahdistaa istua siinä bussin penkillä sen vieressä, multa mene kaikki energia. Mä en tiedä, mitä mä teen jos se ottaa uudestaan sen puukon esille.

Jessen ongelmat eskaloituvat, ja romaanin lopussa Miki taistelee hengestään sairaalassa. Mielenterveyden häiriöt ovat sivuhenkilöiden kohtaloissa hiukan turhankin suuressa roolissa, mikä hajauttaa kerrontaa. 

Tapa, jolla Paldar tuo esille Mikin kasvavan paniikin lähestyvää aikuisuutta ja sen tuomia velvoitteita kohtaan, on kuitenkin tuore ja hätkähdyttävä:

 

Mä en halua täyttää 17 ja vuoden päästä 18. Aikuinen. Jumalauta sitä mä en halua. Kaikki kiva loppuu.  

Aina kun joku sanoo sä olet kohta aikuinen, mua kylmää. Onhan se TÄRKEÄ asia, tietysti. Kyllä mä sen ymmärrän. 

Mä en vain halua sitä ihan vielä. 

 

Mikiä pelottaa vastuu omasta elämästä: pitää käydä kaupassa, laittaa ruokaa, maksaa laskuja tietokoneella ja ”kaikki aika menee vain tyhmien asioiden hoitamiseen”.

Romaanin nimi, Vapaavyöhyke, tarkoittaa Mikin ja hänen kavereidensa pakopaikkaa ja mielentilaa: pojat ostavat teltan ja pystyttävät sen Mikin omakotitalon takapihalle. Siellä voi juoda energiajuomia ja heittää ”hyvää läppää”. 

Mikillä on ”varaveli”, isäpuolen poika Luka, joka on jo täysi-ikäinen ja asuu omillaan. 

Lukalla on ollut omassa nuoruudessaan haasteita ylisuorittamisen kanssa, mikä on äitynyt syömishäiriöksi. 

Lukalle Miki pystyy sanoittamaan ammattikoulun linjavalintaan liittyvää epätietoisuuttaan:

– En mä tiedä, onko tämä sähköala se, mitä mä haluan tehdä lopun elämääni vai olisiko joku parempi. Pitääkö mun miettiä palkkaa vai sitä, kiinnostaako tää ala. 

 

WSOY:n tiedotteessa tuodaan esille, että ”amislainen on kirjallisuudessa harvinainen päähenkilö”. 
 

Väite ei oman kokemukseni mukaan kotimaisen nuortenkirjallisuuden kohdalla pidä paikkaansa: etenkin viime vuosina on kirjoitettu enenevässä määrin nuorista, jotka ovat tietoisesti valinneet lukion sijasta ammatillisen koulutuksen. 

Paldar sai kimmokkeen kirjan kirjoittamiseen omasta lähipiiristään, jossa on ammattikoulua käyviä nuoria. Paldar keskusteli heidän kanssaan ja halusi kirjoittaa nuortenkirjoissa enemmistönä olevien lukio-opiskelijoiden sijasta  ammatillisessa koulutuksessa olevista nuorista. 
 

Anna Paldar on toimittanut vuosina 2021-2024 Kirjakäveyllä-podcastia, jossa hän haastatteli kirjailijoita heidän uutuusteoksistaan.

Esikoisromaani, trilleri Mustan kiven varjo, ilmestyi vuonna 2019 Kirjokansi-kustantamolta. ja sen jälkeen hän on kirjoittanut vielä kaksi muuta jännäriä Lind&Co.n kautta. 
 

 

Nuortenkirjoja,  joiden päähenkilö opiskelee toisella asteella: 

Sanni Ylimartimo: Erokuu, Karisto 2025 
 
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni Karhu 2023
 
Laura Suomela: Minä vastaan marraskuu, Karisto 2021
 
Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus, Karisto 2020
 
Kalle Veirto: Ohuin ja hauskin kirja, Karisto 2020
 
Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema, Myllylahti 2015         
 

Ankea taajamakin voi olla virikkeitä täynnä, saa Riku F huomata Anumari Sitapuron eheässä esikoisromaanissa

Anumari Siltapuro: Riku F, ntamo 2025. Kansikuva Reinhold Möllerin valokuva Trogenbachbrücke, Ludwigstadt 2018.
 






Nuoruuden etsikkoajan ja ensi-ihastumisen kuvaukset ovat nuortenromaanien peruskauraa: nuortenkirjojen konventiot ovat pohjimmiltaan säilyneet samoina, mutta välillä yllätyn iloisesti, kun saan lukea esikoistekijän raikkaan ja siekailemattoman nuoruuden kuvauksen.
 
Näin minulle kävi Anumari Siltapuron esikoisen Riku F:n kohdalla.
 
Riku odottaa malttamattomasti 15-vuotispäiväänsä, jolloin hän voisi vaihtaa ristimänimensä Rikhart Aapelin Säynävän Riku Fageriksi.
 
Rikun taakkana on asua Turengissa, pienellä maaseutupaikkakunnalla Kanta-Hämeessä, missä on ”Koo, Ässä, Ärrä ja yksi liikenneympyrä”.

 
Äiti on lähtenyt reilu vuosi sitten Turengin K-kauppaan basilikasandwichejä esitelleen  ”Kanta-Hämeen karvaisimman miehen matkaan”.  

Sen jälkeen isästä on tullut Möykky, joka pitelee toisessa kädessään kaukosäädintä ja toisessa kaljatölkkiä.
 
Äidin äkillinen poislähtö ei ole pojallekaan mikään läpihuutojuttu:

– – Joskus äitiä ajatellessa ikävä puristaa rintakehää ja tuntuu vaikealta hengittää. Silloin on helppo uskoa, että suruun voi kuolla. Kerran meinasin tikahtua nauruun, se tuntuu melkein samanlaiselta mutta kevyemmältä.

Ihminen voi nauraa ääneen ja silti itkeä sisällään. Se on jännä tunne. Melkein kuin olisin kaksi täysin eri ihmistä sisäkkäin, eikä ole ihan varma, kumpi niistä on oikeampi. Jos tätä kaksoiselämää jatkuu kauan, tulee hirveän väsynyt olo.

 
Kaverien, Hassen, Jallun ja Rapen,  ”jäbäjauhaminen” alkaa kyllästyttää, kun Riku huomaa viihtyvänsä poikien sijaan enemmän Kertun kanssa. 

Kertun isä on tullut Turenkiin papiksi, ja tyttö on tottunut muuttamaan isän työn perässä parin vuoden välein.

Kerttu opettaa Rikulle myös aivan uusia sanoja, kuten sananvapaus. 
 
 
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan sairaslomaa tulee tuuraamaan persoonallinen sijainen, joka saa oppilaita nimen Sivuseikka. 

Sijainen teettää oppilailla kirjoitusharjoituksia, ”sadatteluja” tai ”satasia”, joissa tarina pitää kertoa sadan sanan avulla.
 
Riku on innostunut valokuvauksesta, mutta nyt hän huomaa, että ”Kirjoittamalla voi oksentaa tapahtumia tai tunteita paperille, ja sitten ei voi pahoin enää”.
 
Korona-ajan poikkeustilan vaikutukset alkavat näkyä nyt pienellä viipeellä myös nuortenromaaneissa. Rikunkin luokka siirtyy etäopetukseen
 
Rikun huumori on väliin viistoa. 

Komiikka ja tragiikka törmäävät toisiinsa kohtauksessa, jossa Riku astuu Turengin psykiatrian poliklinikan ovesta ja kertoo ensimmäiselle näkemälleen työntekijälle isänsä itsemurha-aikeista. 

Nainen, Taimi, on oikeasti poliklinikan siivooja, joka auttaa Rikua ja isää arjen pyörittämisessä pahimman vaiheen yli. 
 
Riku F:n levollinen, väliin jopa hieman lakoninen ja Aki Kaurismäen elokuvien dialogia muistuttava kerronta toimii tehokkaasti keskushenkilön sisäisten ajatusten havainnollistajana. 

 
Taitolla on nykyisin entistä isompi rooli nuoren lukijan koukuttamisessa kirjan ääreen. 

Helppolukuisissa lukutaidon alkuun suunnatuissa lastenkirjoissa on viime aikoina yleistynyt tapa, että asiakokonaisuuksia tai jopa yksittäisiä kappaleita erotetaan toisistaan tyhjällä rivillä. Aukeamille syntyy ilmavuutta, kun teksti ei tunnu lukiessa liian raskaalta. Tämä tehokeino toimii mainiosti Riku F:n taitossa. 
 
 
 
Anumari Siltapuro työskentelee kuntoutuslääkärinä Tampereella. Hänellä on myös aiempaa kokemusta lastensuojelusta.  
 
Siltapuro osallistui Otavan vuonna 2022 julkistamaan nuortenromaanikilpailuun, jossa etsittiin realistista nuortenromaania, joka on vahvasti kytköksissä tähän aikaan ja sovellettavissa mys audiovisuaaliseen muotoon.

"Riku F" -käsikirjoitus sijoittui kilpailussa kolmannelle sijalle. 

Kilpailun voitti Taina Niemi käsikirjoituksellaan "Ämpärikesä", joka ilmestyi samannimisenä nuortenromaanina Otavalta keväällä  2023. Toiselle sijalle ylsi Terhi Raumonen käsikirjoituksellaan ”Keijujen sisko”. 
 
Kirjoituskilpailuiden järjestäminen on kustantamoille tavattoman työläs ponnistus, ja siksi onkin hämmästyttävää, että Otava ei osoittanut kiinnostusta kakkos- ja kolmossijoille yltäneiden käsikirjoitusten kustantamiseen. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 90 käsikirjoitusta. 
 
Riku F on eheä ja viimeistelty esikoisteos, joka luottaa siihen, että nuori pääsee taidokkaan kerronnan imuun myös ilman päälle liimattuja viittauksia nopeasti ohikiitäviin nuorisotrendeihin ja arjen pintaliidon kuvausta.
 
Kirjan ainoa harmin aihe on tummasävyinen kansikuva: kirjan nimi hukkuu tummaan taustaansa ja hyvin pelkistetty ja staattinen, mustavalkoinen siltaa esittävä valokuva ei  houkuta tarttumaan kirjaan. 

Silta on romaanissa keskeisessä roolissa, mutta kuva-aiheen olisi voinut tuoda kanteen hieman toisin. 

Kaksi- tai nelijalkaisten tai hyönteisten kiusaaminen on yhtä tuomittavaa Sanna Iston syksyn uutuudessa

Sanna Isto: Peto, 260 sivua, Tammi 2025. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen. 

 

Syksy on alkanut kotimaisten nuortenkirjauutuuksien osalta poikkeuksellisen antoisana. 
 
Vielä muutama vuosi sitten olin aidosti huolissani realistisen nuortenkirjan tulevaisuudesta, mutta nyt huoli on onneksi osoittautumassa turhaksi.
 
Sanna Iston kolmessa aiemmassa nuortenromaanissa (Näkymättömät, Sirpale ja Maan alaiset (Tammi 2023, WSOY 2019 ja 2016) on realistisen kerronnan lomasta löytynyt myös kaltevasti viettäviä pintoja tai yllättävä aukkoja, joista on avautunut tie toiseen todellisuuteen. 
 
Myös syksyn uutuuden, Pedon, päähenkilöllä Pixillä on erityinen taito aistia herkästi ympäristöään. 
 
Välillä hän ei liioin tiedä, mikä on totta ja mikä kuviteltua.
 
On kiinnostavaa, että kotimaisten nuortenromaanien keskushenkilöt ottavat nyt harkitusti etäisyyttä lapsuuden kotiinsa ja vanhempiinsa. 

Satu Erran nuortenkirjassa Tällainen tunne (Tammi 2025) ja Iston Pedossa päähenkilöt muuttavat pikkupaikkakunnalta etelään lukioon. Riuhtaisu tutuista ympyröistä tekee heille selvästi hyvää. 

Pixi asuu alivuokralaisena Tamin, vuokraemäntänsä, asunnon yhteydessä. Tami tuntuu huomaavan tarkkanäköisesti Pixin mielenliikkeet ja ajatukset.  
 
Aivan romaanin alussa on vaikuttava kohtaus, jossa koulun kovikset rusauttavat kovakuoriaisen, sarvijaakon, hetken mielijohteesta hengiltä. 

Sarvijaakkoon palataan vielä uudelleen romaanin epilogissa.
 
Pixiä on kiusattu aiemmin, mutta omasta mielestään hän on jo 

– – oppinut kävelemään pois tönijöiden luota. Niin kauan kuin löytyisi uusia isompia kaupunkeja, hän selviäisi. Mitä isompi ja sokkeloisempi kaupunki, sitä parempi. 

Kiusaamisen traumaa ei kuitenkaan voi pyyhkiä kädenkäänteessä pois. 

Aiempi angsti nousee esiin, kun Pixi huomaa kuinka uutta luokkatoveria, niin ikään koulua vaihtanutta Johannesta, kiusataan. 
 
Pixi ottaa uutta ympäristöä ja muuttunutta elämäntilannettaan haltuun yön pimeydessä tekemillään graffiti-maalauksilla: 

 

Pixi näki itsensä taas ulkopuolelta, astelemassa mustuuttaan kiiltelevällä asfaltilla huppu hiustensa peittona niin, että vain otsalta pilkisti tukko vaaleaa tukkaa. Oli aivan kuin hänen värinsä olisivat voimistuneet, niin kuin kaikki värit hänen ympärillään olisivat pimeästä huolimatta vahvistuneet, ympäröivien talojen pastellinsävyt sekä syksyn lehtien syvä okra. 

 

Ensimmäinen Pixin koulun pihalle tekemä seinämaalaus esittää kettua. 

Aamun koitteessa maalaus on kuitenkin hävinnyt, jäljelle on jäänyt vain yksityiskohta, kuva kaatuneesta maalipurkista. 

Pian koulun liepeille ilmaantuu oikea kettu, ja luokan räyhähenget ottavat sen maalitaulukseen. 
 
 
Kiusaamisteema laajenee ihmisen ja eläimen epätasa-arvoisen suhteen työstämiseen, kun Pixi ihastuu Miilaan ja pääsee osaksi tytön eläinsuojeluaktivismia. 

Miila nimittää itseään ”eläinten asianajajaksi, sillä eikö oikeusvaltiossa kaikilla syrjityillä ollut oikeus puolustukseen?”: 
 

Miilalle ihmisen kutsuminen eläimeksi ei olisi milloinkaan voinut olla loukkaavaa. Eikä se ollut sitä Pixillekään. Hänhän se juuri rakastikin ihmisten vertaamista eläimiin, näki jatkuvasti samankaltaisuuksia ja korosti niitä sitten piirustuksissaan. Miilalle ja Pixille eläimet olivat kanssaeläjiä ja sukulaisolentoja, samankaltaisia ja samanarvoisia. – – 

Kiusaaminen, joukon ulkopuolelle sulkeminen, alistaminen sanoilla ja teoilla, on ollut jo pitkään yksi nuortenkirjallisuuden kestoaiheista. 

Sanna Isto kuvaa kiusaamista hienovireisesti. Konkreettisten kiusaamistilanteiden kuvauksen sijaan huomion vie tapa, jolla Pixi työstää asiaa: 

Pixi mietti, pitäisikö Johanneksen äidille kertoa jotakin. Jos Johannes ei itse halunnut kertoa, tarkoittiko se sitä, ettei kenenkään pitäisi? Miksi oikeastaan oli niin, ettei omille vanhemmilleen halunnut kertoa kiusaamisesta? Pixikään ei ollut halunnut. Oliko se sama kun saada surkea todistus tai jäädä luokalle, tuottaa pettymys? Pixistä tuntui, ettei hän ollut koskaan ollut täysn varma sitä, olisiko hänen äitinsä lopulta ollut hänen puolellaan. Ehkä äiti olisi vain jakanut ohjeita siitä, miten koulussa kannatti käyttäytyä ja muiden kanssa olla. Menet vain mukaan tai puolusta itseäsi. Hirveimmissä kuvitelmissaan Pixi oli joskus ajatellut äidin astelevan paikalle täynnä opettajan arvovaltaansa ja alkavan sitten muiden edessä sättiä häntä. Ei saa olla niin herkkänahkainen ja nousepa nyt ylös siitä.

 
 
Tihentyvässä lopussa koulun vahtimestarista tulee yksi keskeinen sivuhenkilö. Mystistä tunnelmaa ei kuitenkaan vesitetä liiaksi.

Olen ennustanut kuvituksen lisääntyvän nuortenkirjoissa. 

Pedon pikantti yksityiskohta löytyy aukeaman oikean sivun ylälaidan eräänlaisesta mini-animaatiosta (tai Pixin sanoin "taskuelokuvasta"): kun kirjan sivuja selaa nopeasti, kettu näyttää pinkovan hurjaa vauhtia pakoon, minkä  voi nähdä  alleviivaavan romaanin yhtä perusmotiivia, pakenemista sietämättömästä tai painostavasta tilanteesta.

Päräyttävä mopokesä

 

Katariina Romppainen: Mopokesä. 164 sivua. Sopuli 2025. Kansikuva Jyrki Pitkä. 

 

Poikien mopohaaveista on saatu viime vuosina jo useampiakin nuortenromaaneja. 
 

Jyri Paretskoin Shell´s Angels (Karisto 2013–2019) paikkasi tilannetta kokonaisen sarjan verran. 

 

Jukka-Pekka Palviaisen itsenäisessä nuortenromaanissa Virityksiä (Karisto 2018) ja Kosonen-sarjassa (Karisto v:sta 2020) mopon pärinä on keskeinen osa kirjojen äänimaisemaa. 

 

Tyttöjen hinku mopoiluun onkin ollut tähän mennessä tuiki harvinainen aihe,  ja nyt Katariina Romppainen poistaa Mopokesä-säeromaanillaan tämänkin vajeen.

 

Maria on jo keväällä suorittanut mopokurssin. Ketterä kulkupeli edesauttaisi varmasti osaltaan lähentymään ihastuksen kohdetta, Odea, jolla on sähäkkä Honda Monkey.  

 

Marian haaveen edessä on kuitenkin monta muttaa. 

 

Paras kaveri Ama myös ihmettelee Marian mopohaaveita. Ystävän mielestä Maria ei ole ”mopotyyppiä” lainkaan, koska on ”kiltti ja hiljanen ja vähän ujo”.

 

Maria kadehtii Aman kesätyötä lähikaupan hyllyttäjänä. 

 

Olen jo viisitoista
mutta työasioissa 
tokaluokkalalaisen tasolla,
– surkeaa!  

 

Vanhemmatkaan eivät ole innostuneita rahoittamaan tyttärensä mopokassaa:
 

Meillä on nyt tiukkaa rahasta, 
kaikki maksaa enemmän
ja lainankorot, sinähän tiedät
Olisit hakenut kesätöitä ahkerammin!
Ensi kesänä saat töitä ja sitten ostat mopon
mekin voimme silloin tukea hankintaa
kun asuntolaina on maksettu.

 

Romppainen tavoittaa hyvin nuoruuden malttamattomuuden ja hetkessä elämisen. 
Mopo pitäisi saada nyt heti. Maria ei osaa tai halua ajatella asioita vuoden päähän.
 
Kerronta etenee pääosin Marian minäkerrontana, johon lomittuvat vuoropuhelut  erottuvat toisistaan erilaisilla kirjasintyypeillä, mikä helpottaa hahmottamista.
 
Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. 90-vuotias isotäti Elli kaipaa jeesiä ja isä pitää itsestään selvänä, että Maria auttaa sukulaistätiä, vaikka palkanmaksusta ei ole ollutkaan mitään puhetta. 

Marian on vaikea ymmärtää isän logiikkaa: Elli-täti auttoi isää tämän ollessa nuori, ja nyt isä voi hyvittää asian Marian työpanoksella. 
 
Lähikaupan ilmoitustaululta Maria pongaa samassa koulussa olleen Alin mainoksen erilaisista kotiaputöistä. Ali jakaa mieluusti tieto-taitoaan kevytyrittäjyydestä, ja pian ihastus Odeenkin unohtuu jo melkein kokonaan. 
 
Alin yritteliäisyys ilmenee siinäkin, että poika haluaa suorittaa sekä lukion että ammattikoulun sähköasentajalinjan. 
 
Päräyttävään mopokesään mahtuu myös kipuilua kaverien kanssa. 
 
Maria on kuullut, että monet ”alakoulun bestikset / nollaavat toisensa yläkoulussa”, minkä jälkeen ”mitä me ollaan enää toisillemme / pelkkiä lapsuusmuistoja / kasvoja luokkakuvissa”.
 
 
 

Mopokesä on hyvä muistutus siitä, että raha ei kasva puussa ja että unelmien eteen on hyvä oppia tekemään myös töitä. 

Marian unelma moposta toteutuu lopulta aika helposti onnenkantamoisen avulla, mutta lukija suo sympaattiselle päähenkilölle tämän kernaasti, sillä tyttö ponnistelee kyllä ankarasti unelman tavoittaakseen. 

 

Mopokesän motto on hauskasti tiivistetty Ellin ja hänen naisystävänsä Irman kodin seinällä roikkuvaan kirjottuun huoneentauluun ”Työ, taito, tekeminen / siitä seuraa toimeentulo”.

 

 

Moni kotimainen nuortenkirjailija on omaksunut yllättävän ketterästi säeromaanin ilmaisurekisterin osaksi kirjallista repertuaariaan. 

Mopokesä on Romppaisen ensimmäinen säeromaani. Se on ilmestynyt Romppaisen omakustanteena osana VaLas-kollektiivia. 
 

 

 

Nuoruuden äärirajoja hahmottamassa

Heli Haltia: Suwenkorento. Enostone 2024. 135 sivua. Kansikuva ja sisäsivujen kuvitus Iiva Vilvas. 

 

 

Kuluvan kevään uutuuskirjat vyöryvät työpöydälleni, mutta silti tekee mieli nostaa kiinnostavia teoksia esiin vielä viime vuodenkin tarjonnasta.
 
Heli Haltian Suwenkorento voi hätkähdyttää potentiaalista nuorta lukijaa hieman erikoisella nimellään, jonka w-kirjain tuntuu hieman keinotekoiselta koketeeraukselta.  
 
Iiva Vilvaksen kansikuvassa on yhdistetty kasviaihe ja nuoren tytön potretti. Kansikuva antaa vaikutelman runoteoksesta, ja Haltian suorasanaisessa kerronnassa onkin poikkeuksellisen paljon lyyrisyyttä. 
 
Suwenkorento on saanut aikuisten kaunokirjallisuuden luokituksen, 84.2, mutta kustantaja markkinoi teosta nuorten aikuisten romaanina. 

Äskettäin kuulin, että aiemmin monissa YA-kirjoissa käytetystä kaksoisluokituksesta 84.2 / N84.2 on Suomessakin luovuttu kansainvälisen käytännön mukaisesti. Kirja-alalla on käytössä yhteinen ONIX-formaatti, joka mahdollistaa vain yhden luokan merkitsemisen. 

Tosin kirjastoilla ja kirjakaupoilla on toki edelleen valta ja mahdollisuus sijoittaa kirjoja eri kohderyhmien ulottuville.
 
Myös Ulla Onervan Hattaradilemma (Tammi 2025) on saanut kirjastoluokituksekseen 84.2, vaikka kirjan päähenkilöt ovat lukioikäisiä. 
 
Suwenkorennon Meeri on yläkouluaan päättävä nuori, jolla on kaksi isoveljeä. Tyttö havainnoi läheisiään, ystäviään ja ympäristöään tavattoman terävästi. 

Murrosikäisen nuoren mielenmaisema on ehdoton ja ehkä hivenen vinksahtanut. Meeri kokee valehtelevansa ja feikkaavansa tunnetilojaan, kertovansa myös ystävilleen”kultakehyksisiä versioita” itsestään. 

 

On helpompaa sanoa vanhemmille mitä he haluavat kuulla, pitää heidät tyytyväisinä. Kertoa ystäville vain omien olotilojensa ja olosuhteittensa hyvät puolet. Mutta miksi. Jättäisivätkö ystävät, jos olisi ihan rehellinen. Hylkäisivätkö vanhemmat, jos kertoisi omat mielipiteensä. Tuskin.

 

Haltia on nimennyt lyhyet luvut usein  vertauskuvallisilla nimillä (esim. Aaninki, Kemiaa vai fysiikkaa, Leijonamielet, Elämän kevät). Selkeän juonen sijasta luvut syventävät Meerin tapaa ajatella ja työstää minuuttaan. 

Tytön kasvuprosessi tiivistyy alalukujen lisäksi seitsemään Vaihe-nimiseen päälukuun, joissa tapahtuu kypsymistä, oivalluksia ja seestymistä vallitsevaan tilanteeseen. 
 
Meerillä on kaksi luottoystävää, Judit, jolle ulkonäkö ja varallisuus ovat tärkeitä.  Simona Salaoja taas suosii maanläheisempiä arvoja kantaen huolta eläinten oikeuksista ja maapallon tulevaisuudesta. 

Kun ystävät alkavat seurustella, Meeri kokee joutuvansa ulkoringille, mutta sitten hänkin kohtaa Jeren, jonka mielestä itsepetos ei vie pitkälle.
 

Kevarilla elämä oli kevyempää. Sillä pääsi niin helposti pois, kaikesta, ja siitä lähtemiseestä tuli yhteinen nautinto. Molemmat halusivat sitä. Pieniä pakoja. Paikasta toiseen tai kolmanteen tai vieläpä neljänteen. Aina saattoi paeta ja olla taas kahdestaan meidän pehmeässä todellisuudessa.

 

Haltian romaani eroaa monesta muusta teiniangstin kyllästämästä nykynuortenkirjasta siinä, että hän on rohkeasti rajannut kerronnasta ja kuvauksesta pois paljon 2020-luvun nuoruudelle ominaista  kuvastoa (esim. someriippuvuus, päihteet, mielenterveyshuolet). 
 
Tapa, jolla Haltia kuvaa Meerin perhettä, on erityisen hellyttävä. Isän kuningasidea on viedä perhe keväällä  Keski-Eurooppaan. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva isoveli Veikka jätetään talonvahdiksi. 
 
Neljä perheenjäsentä pikkuautossa, jossa ei ole kunnollista tuuletusta, on vertauskuvana tehokas: Meerin vastahankaisuus hälvenee matkan käänteissä, ja isoveli Julle yllättää erityisesti ja paljastaa todellisen luontonsa. 

 

Sillä hetkellä tiesin, että matkasta  voisi sittenkin tulla mielenkiintoinen. Jos keskittyisin tarkkailemaan asioita, joita ihmiset luulivat pitävänsä vain itsellään.  

 

– –  Katselin isää ja äitiä. Ne oli molemmat muuttuneet matkalla. Rentoutuneet. Olivat louhineet jostain esiin muinoin kadonneen huumorin ja kävelivät välillä toisiinsa nojaillen. Se sai ne näyttämään nuoremmilta. Ja minua itketti, jostain syystä. 

 

 

Sirpaleinen, viitteellinen ja valikoiva kerronta tarjoaa lukijalle teoksen lopussa todellisen yllätyksen. Meeri käy lääkärillä ja selviää syy hänen heikolle ololleen. 
 
Nuoruuden käsikirjoitukseen tulee uusi luku, mikä osoittaa Meerille, että oma perhe ja ystävät ovat tukena myös elämän äkkikäänteissä. 
 
Heli Haltia (s. 1976) on valmistunut Turun Taideakatemian teatterilinjalta vuonna 2004 ja on sen jälkeen työskennellyt ohjaajana ja näyttelijänä useissa produktioissa. Hänen esikoisrunokokolemansa Ajatusviiva ilmestyi vuonna 2023 Momentumin kustantamana. 

Suwenkorento kuvaa herkkää kasvuvaihetta omintakeisesti ja paikoitellen hyvinkin intensiivisesti. Toivon, että kirja löytää lukijansa nuorista, jotka arvostavat tyventä ja syvälle menevää kerrontaa nuoruuden pintaliitokuvausta enemmän.  

Yllättävä, mutta juuri siksi antoisa ystävyys

Satu Blomerus & Helena Korpela: Näillä kulmilla, 176 sivua, Aviador 2025. Kansikuva Hilda-Matilda Hartikainen. 

Satu Tammela: Murtumia, 138 sivua. Kaarna Kustannus 2024. Kansikuva Simi Ruotsalainen. 

 

Romanikulttuurista kertovia nuortenkirjoja ei ole viime aikoina paljon julkaistu. 
Kiinnostus Suomen omiin kulttuurisiin vähemmistöihin on kuitenkin selvästi lisääntymässä. 

Satu Blomeruksen ja Helena Korpelan nuortenkirja Näillä kulmilla sananmukaisesti törmäyttää kaksi taustoiltaan ja luonteeltaan erilaista tyttöä tutustumaan tosiinsa. 

Kovaa vauhtia pyörällään hurjastellut Veera ajaa melkein päin Janitaa ja tämän pikkusiskoa.  

Janitaa ärsyttää: 

– – Kenen älypään idea oli ajaa pihan läpi sellaista vauhtia, hän mutisee mielessään. Kaajeet jaksaa pyöräillä, ne on niin urheilullisia, hyi että. Onneksi se häipyi pyörineen nopeasti.

Tyttöjen tiet risteävät uudelleen koulun urheilupäivänä. Janitakin joutuu tarkistamaan omiakin ennakkoluulojaan.

Vähitellen tytöt ystävystyvät. Janita lainaa välillä mummonsa elämänviisauksia. Hän saa huomata, että mummon ”koskaan ei tiijä mitä taakkaa ihminen syämessään kantaa, vaikka olis kuinka hyvinvoivan näkönen”, osoittautuu todeksi myös Veeran kohdalla.

Tyttöjen erilaiset arjet ja lähtökohdat tulevat hyvin havainnollistetuiksi.Janita miettii, mihin suuntaisi yläkoulun päättymisen jälkeen: 

–      – vaikka olisi kuinka opiskellut, niin ei ole mitenkään varmaa, että saa töitä. Kun on nää tummat silmät ja ruskea tukka ja ne ennakkoluulot. Rositan siskolla, sillä nuorimmalla, on kolme ammattitutkintoa eikä se silti ole saanut töitä.

Veeran vanhemmilla on hyväpalkkaiset työt ja hänen on vaikea hyväksyä Janitan ehdottomuutta vaikkapa tilanteessa, kun Veera haluaisi avokätisesti tarjota ystävälleen pizzat. 

Luottamuksen saaminen tai ylläpitäminen on välillä vaikeaa. Janita ei saa lähteä ulos lainkaan viikonloppuisin ja kotikuri on muutoinkin tiukassa. Lisäksi vaikkapa valehtelu tai edes pienet valkoiset valheet ovat Janitan kotikasvatuksen ansiosta hänelle täysi mahdottomuus. 

Kerran jos toisenkin Veera saa huomata, kuinka Janitalle on paljon luontevampaa ajatella asioita vähemmän itsekeskeisesti.
 

Romaneihin yhä 2020-luvullakin kohdistuvat ennakkoluulot tiivistyvät Veeran kauppiasenon rasistiseen suhtautumiseen Janitaa kohtaan. Onneksi enolle tulee tilaisuus hyvittää törppö käytöksensä järjestämälle Janitalle ensin TET-harjoittelupaikka ja sen jälkeen myös kesätöitä.

Janitalle olisi pian ajankohtaista hankkia ensimmäinen röijykangas romaninaisen asua varten. Ajatus hämmentää Veeraa: 
 

–      –  Jos Janita laittaisi hameet, miten paljon sen elämä muuttuisi? Miten heidän kaveruutensa muuttuisi? Harmittaako Janitaa, ettei Rosita anna sen laittaa hameita vielä. – – 

Näillä kulmilla on perinteinen tyttöromaani, jossa ystävyys, lojaalisuus ja nuoruuden kipupisteet ovat keskeisessä osassa. Luvut on nimetty lukemaan houkuttelevasti. Janitan ja Veeran ystävyyden myöhemmistä vaiheista olisi kiinnostavaa lukea vielä jatko-osissakin. 

Blomerus ja Korpela ovat aiemmin kirjoittaneet romaniperheen arjesta kertovaa Yökettu-kuvakirjasarjaa (Pieni Karhu 2009 ja 2011, kuv. Irmeli Matilainen). 

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmas osa Mitäs nyt, Yökettu, on julkaistu kaksikielisenä yhteislaitoksena Rassako reevos = YöKettu  (Opetushallitus 2017).  Lisäksi he ovat olleet mukana työryhmässä tietokirjassa Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa lapsille (Opetushallitus 2018).   

Satu Tammelan esikoisessa Murtumia on myös yhtenä sivujuonteena 13-vuotiaan Fridan ihastuminen romanipoika Ninoon.

 Säeromaanin fokus on ennen kaikkea lapsuuden ja nuoruuden murroskohdassa olevan herkän tytön mielenliikkeiden kuvauksessa. 

Frida ja hänen paras ystävänsä Liina ovat vielä äskettäin leikkineet mielikuvitusleikkejä keskenään, mutta Liina kasvaa niistä ulos Fridaa aikaisemmin. 

Myös Fridan suhde omiin vanhempiin muuttuu, vaikka sisimmältään hän haluaisi vielä käpertyä isänsä syliin. Turvattomuuden tunnetta lisää äkkiä sekin, että vanhempien parisuhteeseen tulee isän syrjähypyn takia yht äkkiä särö.

 

Ninon taustasta kerrotaan ensin hyvin viitteellisesti:  

   

Nino istuu kivellä 

kuin olisi aina istunut siinä

 

prässätyissä housuissaan

kauluspaidassaan 

hiukset sliipattuina.

Kun Fridan ja Ninon suhde syventyy, Nino kertoo salaisuudestaan. Nino osaa nimittäin vähän romanikieltä ja on ylpeä taidostaan: 

 

Mummi on opettanut sitä mulle
mutten mä oikeastaan 
puhu sitä missään.

Ninon silmät 
on tummat kuin metsälähteen pinta. 

Ei meistä kukaan puhu
tai ehkä vanhemmat ihmiset 
joskus keskenään
 
Ja sitten kieli alkaa unohtua
kun kukaan ei enää puhu sitä
Nino huokaisee. 

 

Satu Tammela on lohjalainen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kustantamon sivuilla hän kertoo kirjoittaneensa käsikirjoitusta puhelimensa tiedostoon, koska säeromaanin muoto itsessään sopii puhelimen näytölle sekä kirjoitettavaksi että luettavaksi. 

Tammelan huokoinen mutta silti tarkasti havainnollistava kerronta antaa riittävästi tilaa Fridan nuoruuden etsikkoajan ailahteleville tunteille. Murrokset ja muutokset myös omassa kehossa kuvataan luontevasti. Frida esimerkiksi kärsii migreenistä ja joutuu sen takia olemaan välillä myös pois koulusta.
 
On kiinnostavaa, että kirjan takakakannessa ei ”mainosteta” lainkaan  säeromaanimuotoa. Luultavasti tämä käytäntö tuleekin lisääntymään, mikä saattaa olla yksinomaan hyvä ratkaisu. 

Murtumia sai äskettäin kunniamaininnan Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnonjaon yhteydessä.   
 

Lisää kotimaisia lasten- tai nuortenromaaneja, joissa on romanitaustaisia pää/sivuhenkilöitä:

Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, Otava 2018

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, Otava 1997–2001 ja 2011–2018   

 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Tammi 2018 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Tammi 2018

Asta Ikonen: Mia ja muutosten kevät, Karisto 1999

Taru Mäkinen: Tinka ja Tiikeri ja Tinka ja tummat vuoret, Tammi 1986 ja 1988

Tuula Saarto: Suljetut ovet, Otava 1972