Klara tuo lisää näkyvyyttä lasten ja nuorten selkokirjoille

Päivi Lukkarila: Kuinka saavutetaan zanshin. Selkomukautus. Kuvittanut Oona Liukkonen. 153 sivua. Nokkahiiri 2023.

 

 

Tällaisena taloudellisen kurimuksen ja kulttuurin alasajon aikana on hienoa, että perustetaan uusia palkintoja sellaiselle kirjallisuudelle, joka jää eri syistä ja ilman omaa ansiotaan katveeseen.

 

Tänään ensimmäistä kertaa Porvoossa jaettu Klara-palkinto on Seinäjoen kaupunginkirjaston lasten ja nuorten lukemista edistävien kirjastopalvelujen valtakunnallisen erityistehtävän (ERTE) jakama tunnustus monipuolisesta ja ansiokkaasta suomen- tai ruotsinkielisestä lasten tai nuorten selkokirjasta.  

 

Palkinnon avulla halutaan muistuttaa siitä, että lasten ja nuorten selkokirjojen tarve kasvaa jatkuvasti. Palkintoa rahoittaa opetus- ja kulttuuriministeriö.  

Ensimmäinen Klara-palkinto myönnettiin Päivi Lukkarilalle varhaisnuortenkirjasta Kuinka saavutetaan zanshin. 

 

Se pohjautuu Lukkarilan samannimiseen, vuonna 2020 ilmestyneeseen varhaisnuortenkirjaan, jonka arvio löytyy  Lastenkirjahyllystä.  

Lukkarila on tehnyt selkomukautuksen itse. Sekä alkuteos että selkomukautus on julkaistu hänen oman Nokkahiiri-kustantamonsa kautta.  

 

Raati (Meri Markus, Päivi Joentausta, Mari Karvonen, Viivi Kilpeläinen, Heidi Jägerskiöld ja Riikka Törnroos) sai luettavakseen 45 selkokirjaa parin viime vuoden aikana ilmestynyttä teosta.  

Viiden kirjan finaalissa olivat mukana myös Marja-Leena Tiaisen Gangsterin poika (Avain 2023, kuv. Anne Muhonen), Tuomas Kilven Inka (Oppian 2023), Nora Lehtisen Ainon ja Matiaksen talvipuuhat (Pieni Karhu 2023, kuv. Anne Muhonen) sekä Magdalena Hain Kuolleiden kirja (Avain 2022, selkomukautus Riikka Tuohimetsä).  

Finaaliin yltäneiden teosten kohdalla näkyy myös se, kuinka moni kustantamo julkaisee nykyisin lasten ja nuorten selkokirjoja. 

 

Raati arvosti muun muassa Lukkarilan selkomukautuksen samastuttavia päähenkilöitä, selkeää selkokieltä ja selkomukautuksen kantta, joka oli jopa alkuteosta parempi. 

Erityiskiitosta raati antoi siitä, että selkomukautuksen juoni ja sisältö vastaavat alkuteosta, joten niitä voi luetuttaa kouluissa rinnakkain.  

 

Yleisöäänestyksessä suosikiksi nousi Marja-LeenaTiaisen Gangsterin poika. 

Lukkarilan palkitsemisesta on syytä olla hyvillään monestakin eri syystä.  

 

Lastenkirjainstituutin ja Suomen Kulttuurirahaston Selkopolku-hankkeen käynnistämisvaiheessa tehtiin yläkoululaisille suunnattu kysely aiheista, joista nuoret toivoivat lisää selkokirjoja. Selvästi eniten he kaipasivat tavallisesta arjesta kertovia kirjoja, joissa on myös huumoria. Lisäksi nuoret toivoivat myös tv-sarjoihin ja elokuviin liittyviä selkokirjoja sekä eri genreistä erityisesti fantasiaa, kauhua ja seikkailua sisältäviä kirjoja.  

 

Lukkarilan selkomukautus tavoittaa varmasti lukijansa, sillä paukut laitetaan jo ensimmäisiin virkkeisiin: 

 

 

Minulla oli onnea.
Terroristi juoksi ihan edestäni.
Hän ei huomannut minua,
koska olin piilossa.
Vaihdoin veitsen kivääriin 
ja lähdin seuraamaan terroristia.
Halusin näyttää tiimini jäsenille,
Että olin joukkueen tärkein pelaaja. 

 

 

Oona Liukkosen kuvituksessa keskushenkilöiden
eleet ja ilmeet ovat luontevalla tavalla selkeitä.
Oona Liukkosen kuvitusta Päivi Lukkarilan selkomukautukseen
Kuinka kesytetään zanshin (Nokkahiiri 2023).  

13-vuotias Arsi asuu kaksi äitinsä Anskun kanssa. Äiti motkottaa jatkuvasti liiallisesta tietokonepelaamisesta. 

 

Arsi aloittaa yläkoulun uudella luokalla ja joutuu nopeasti Korston silmätikuksi ja jäynän kohteeksi. Karatea aiemmin harrastaneen äitinsä kannustamana Arsi hakeutuu kurssille ja toivoo löytävänsä harrastuksen kautta myös isänsä. Karate opettaa Arsille mielenhallintaa ja itsetuntemusta. 

 

 

  Uuden harrastuksen alkuvaiheessa Arsin olemus on vielä hieman
varautunut. Oona Liukkosen kuvitusta Päivi Lukkarilan
selkomukautukseen Kuinka kesytetään zanshin (Nokkahiiri 2023).  

Päivi Lukkarila on tehnyt pitkään töitä suomi toisena kielenä -opettajana, joten hänellä on myös tätä kuatta vahva tuntuma selkokielen tarpeeseen. 

 

Hänen kotisivuiltaan löytyy myös kirjaan liittyvä selkokielinen tehtäväpaketti.

 

   

 

  

 

”Kyllä kesä on parasta aikaa”

 

Mimmu Tihinen: Kalevin kesätarina, 83 sivua, Karisto 2021. Kuvittanut Meeri Hentilä.

 

Hurjan hienoa, että yleiskustantamotkin hoksaavat jo selkokirjallisuuden merkityksen taustoiltaan, taidoiltaan ja kiinnostuksen kohteiltaan erilaisten lasten ja nuorten lukemaan innostamisessa.

 

Aiemmin lasten ja nuorten selkokirjoja ovat kustantaneet lähinnä Avain, Kehitysvammaliitto/ Opike ja Pieni Karhu, mutta nyt Karisto tekee onnistuneen avauksen selkokirjallisuuteen Mimmu Tihisen lastenkirjalla. 

 

Mimmu Tihinen on toki näyttänyt taitonsa jo ennenkin. 

 

Kello tuhat (Pieni Karhu 2016) voitti taannoin järjestetyn lasten ja nuorten selkotekstejä peräänkuuluttaneen kirjoituskilpailun. 

Toivottavasti huomenna sataa ilmestyi Avaimen kautta vuonna 2018. 

 

Kummassakin minua ilahdutti nimenomaan eheä, mietitty tarina, joka jätti lukijalle kylläisen ja tyytyväisen olon. 

 

Lasten ja nuorten selkokirjallisuudesta tehdään usein selkomukautuksia aiemmin ilmestyneistä lasten ja nuorten romaaneista. Mukautuksessa alkuteoksen juonta joudutaan pakosti rajaamaan ja karsimaan. 

 

Kun kirjailija tekee tekstin jo valmiiksi selkona, niin myönnytyksiä ei tarvitse tehdä.

 

Kalevin kesätarina asettuu jatkumoon Tihisen aiempien selkokirjojen kanssa sikäli, että tässäkin päähenkilönä on hieman valtavirrasta poikkeava poika, jolla on omat rajoitteensa, mutta joka tekee silti lukijaan sympaattisen vaikutelman.

 

Kalevi, jonka ikää ei viisaasti kerrota, asuu kaksin äitinsä kanssa. Äiti yrittää hanakasti opettaa Kalevia uimaan. 

 

Meeri Hentilän kuvitus on mustavalkoisuudestaan huolimatta
sävykästä ja selkeää. Meeri Hentilän kuvitusta Mimmu Tihisen
lastenkirjaan Kalevin kesätarina (Karisto 2021). 

 

Pojalla on hieman nuorempi ystävä Kiia, jonka kanssa on hauska suunnitella majan rakentamista. Isommilla pojilla näyttää olevan samat aikeet. Eri ikäisten lasten kesken syntyy odotuksenmukaisesti kyräilyä ja luimistelua, mutta lopulta sopu syntyy yhteisen rakennushankkeen äärellä.

 

Kun äidin kesäloma loppuu, hänen hyvä ystävänsä tulee katsomaan pojan perään. Ja kannustavassa ilmapiirissä Kalevikin oppii melkein huomaamattaan uimaan. 

 

Milli toteaa, että ”kyllä kesä on parasta aikaa”, ja siihen on Kalevin ja kirjan lukijankin helppo yhtyä.

 

 

Kalevin kesätarinassa on elämänmakuinen tunnelma. 

 

Jokainen saa olla omanlaisensa ja yhteinen tekeminen mahdollistaa sen, että kaikki voivat hyödyntää omia vahvuuksiaan. 

 

Meeri Hentilän kuvitus on mustavalkoinen ja rohkean graafisesti tyylitelty mutta silti selkeä. 

Kuvitusta  olisi kernaasti toivonut olevan runsaamminkin.

Selkokirjassa kuvitus ei koskaan ole somiste, vaan sillä on myös lukemisen ymmärtämistä tukeva tehtävä. 

 

Lisää helppolukuisia selkokielellä kirjoitettuja arkisia tarinoita alakouluikäisille:

 

Vuokko Hurme: Kiepaus, Pieni Karhu 2019, selkomukautus Hanna Männikkölahti

 

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Koiran kanssa, Avain 2019

 

Jari Mäkipää: Masi Tulppa: Pääsy kielletty, selkomukautus Riikka Tuohimetsä, kuv. Pekka Rahkonen, Kehitysvammaliitto 2019

 

Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Aino ja Matias -sarja, Pieni Karhu v:sta 2018 

 

Sinikka & Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen, Avain 2017, selkomukautus Hanna Männikkölahti 

 

Tittamari Marttinen: Maalivahdin salaisuus, Opike 2017 

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Kissatalon asukit, Avain 2017

 

Jaana Levola: Heppapoika, Avain 2016

 

Maiju Mäki: Pulmista pahin, Opike 2016

 

Marita Hauhia & Anne Randén: Emma ja Eetu- sarja, Avain v:sta 2016

Laura Lepistö: Kesäyön salaisuus, Opike 2016, kuv. Anita Polkutie

 

Mervi Heikkilä: Ponikesä, kuv. Marianne Mäki, Avain 2015 

 

Maiju Mäki: Presidentin painajainen, Opike 2015 

 

Kari Levola: Leevi ja Leonora, Pieni Karhu 2010, kuv. Väinö Heinone, selkomukautus Jaana Levola

 

Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Kassu vauhdissa, Pieni Karhu 2009

 

Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Välituntirakkautta, Pieni Karhu 2007

 

 

 

 

 

Alakoululaisten selkokirjatarjonnasta olen kirjoittanut myös katsausartikkelin Kirjasammon Sivupiiri-sivustolle 

21. luukku: Pitkän matkan ihmettelijän terveisiä maailman lapsilta

 

Martti Lintunen: Puolen maailman lapset, Pieni Karhu 2020.

Valokuvaaja, toimittaja ja tietokirjailija Martti Lintusen selkokirja Puolen maailman lapset ilmestyi juuri sopivasti ennen joulua muistuttamaan maailman lasten epäsuhtaisesta hyvinvoinnista.

Martti Lintunen on tehnyt pitkän uran Kansan Uutisten valokuvaajana. Hän on myös kouluttanut Lahden Taideteollisen oppilaitoksen ja Taideteollisen korkeakoulun valokuvalinjojen opiskelijoita. 

Vuosituhannen taitteessa hän julkaisi Otavan kautta useampia eläinaiheisia lasten valokuvakirjoja. 

Tansanialaispoikien jalkapallo on itse tehty.
Martti Lintusen valokuvakuvitusta selkokirjaan Puolen
maailman lapset (Pieni Karhu 2020). 

Puolen maailman lapset -selkokirjan kuvamateriaali on peräisin Lintusen reportaasimatkoilta eri puolilta maailmaa. 

Lintunen nimittää itseään "pitkän matkan ihmettelijäksi".

Miltään matkalta 

en palaa samanlaisena

kuin lähtiessäni.

Jokin muutos on tapahtunut 

itsessäni ja ajatusmaailmassani.

Kambodzalaiset tytöt vedenhaussa.
Martti Lintusen valokuvakuvitusta selkokirjaan Puolen
maailman lapset (Pieni Karhu 2020).  

Lintunen käyttää kirjassa pääosin kehitysmaa-sanaa, jota pidetään nykyisin sävyltään jo hieman poliittisesti epäkorrektina. 

Sen sijaan suositetaan käyttämään ilmaisua kehittyvät maat. 

Kuvien aiheet löytyvät lasten leikeistä,  koulunkäynnistä  ja arkisista puuhista. 

Siperian junassa taltioitui tämä mongolialaisen tytön
keskittynyt lukuhetki. Martti Lintusen 
 valokuvakuvitusta selkokirjaan Puolen maailman lapset
(Pieni Karhu 2020).  

Hädästä tai puutteesta huolimatta lapset poseeraavat usein kuvissa suoraan kameralle iloisina saamastaan huomiosta. 

Martti Lintusen tyyli on toteavaa, sanastoltaan selkeää, mutta hän tuo myös avoimesti esille näkemyksiään esimerkiksi maailman lasten epätasa-arvoisuudesta monella eri elämänalueella.

Kirja lisää yhtälaisesti  lasten, nuorten ja  aikuisten tietämystä vaikkapa katulapsista, lapsityövoimasta ja pakolaisuudesta.

Kuvilla on yleensä tarkentavat kuvatekstit, ja taitossa perustekstin ja kuvatekstien hahmotus toimii hyvin, kun kuvatekstit on lihavoitu. 

 

 

Selkokirja, josta tulee kylläiseksi

Mimmu Tihinen: Toivottavasti huomenna sataa, 79 sivua, Pieni Karhu 2018. Kansikuva Johanna Sarajärvi. 

Luin äskettäin uudelleen Jukka Laajarinteen jo 15 vuotta sitten ilmestyneen lastenromaanin Onnenpossu (WSOY 2003) ja havahduin siihen, että hidastempoinen ja silti sisällöltään jäntevä ja eheä kerronta on tullut lastenromaaneissa entistä harvinaisemmaksi. 

Lukutaidon alkuun tarkoitetut helppolukuiset lastenromaanit pyrkivät nykyisin viettelemään lukijansa äkkikäänteisen seikkailun, kohelluksen ja sanakieputtelun avulla.

Onnenpossun kaltaisia lapsen arjen perustuntojen ja tapahtumien kuvauksia saa hakea suurennuslasin kanssa. 

Lapsille ja nuorille suunnattujen selkokirjojen aihepiirit ovat ilahduttavasti laventuneet viime vuosina. Nyt löytyy jo selkomukautettuja novelleja ja kertomuksia,  dekkareita ja hevoskirjojakin. 

Mimmu Tihisen edellinen selkokirja, Lastenkirjahyllyssäkin arvioitu Kello tuhat oli toteutukseltaan napakymppi nimenomaan pienistä aineksistaan huolimatta suureksi tihentyvän tarinan ansiosta. 

Myös Tihisen viime vuonna ilmestyneessä uutuudessa on keskushenkilönä toisella kymmenellä oleva poika, Leo.  

Leo ei ole voinut viettää tavallista lapsen ja nuoren elämää. Ensin hänellä todettiin vaikea sydänvika, jonka takia hän joutui olemaan pitkiä aikoja sairaalassa. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut riittävästi koettelemusta, poika joutui liikenneonnettomuuteen. Siksi Leo on viettänyt ison osan elämästään  sairaalassa ja sairaalakoulussa.

Nimeni on Leo.

Olen laiha ihminen. 

Minulla ei ole lihaksia,  

siis sellaisia lihaksia, jotka näkyisivät, 

lihaksia, jotka saisivat minut näyttämän 

vahvalta ja komealta. 

Moni tavallisen lapsen ja nuoren hallitsema perustaito on jäänyt opettelematta. Leo ei esimerkiksi osaa ajaa pyörällä eikä osaa uida.

Osaamattomuus johtuu varmasti suurelta osin Leon omasta arkuudesta tai saamattomuudesta. Ylihuolehtivaisen äidin asennekaan ei varmasti liioin ole kannustanut poikaa muuttamaan asioiden tilaa.  

Pyöräily- ja uimataidottomuudesta uhkaa tulla koko kesän ylle harmaan pilven langettama varjo. Äiti ja Leo vuokraavat kesämökin maalta ja Leo tutustuu sirpakkaan Ellaan, joka ehdottaa tietysti tuiki tavallisia kesänviettopuuhia, kuten pyöräilyä ja uimarannalle menoa. 

Leo toivoo hädissään, että kesä olisi sateinen. 

Kesän kuluessa Leo oppii, että tärkeistä asioista saa ja pitää puhua.

Kirjan nimi ei ole kaikessa toteavuudessaan kovin houkutteleva ja kirjan kansikin on oletettua, +10-vuotiasta kohderyhmää ajatellen turhankin tyylitelty, mutta jos lukija ohittaa nämä ulkokirjalliset seikat, hänet palkitaan hyvällä, kylläiseksi tekevällä lukuelämyksellä. Melkein voisi uskoa, että kirjan luettuaan on jopa kasvanut   muutaman sentin pidemmäksi ja viisaammaksi. 

Toivottavasti huomenna sataa on kompakti ja tiukasti rajattu viisas tarina erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. 

Se on myös mitä mainioin tunnekasvatuskirja, joka muistuttaa, että meillä jokaisella on omat kipukohtamme. Niiden kanssa sinut oleminen kääntää vastuksetkin voitoksi. 

Afasiasta äänikirjaan: Tärkeä kuvatietokirja vammaisuudesta

Heini Saraste, Kalle Könkkölä & Väinö Heinonen: Voihan vammainen. Lasten kuvasanakirja vammaisuudesta, toimituskunta Sanni Purhonen, Amu Urhonen & Kalle Könkkölä, 56 sivua, Into 2017.

Yhdysvaltalaisissa nuortenkirjoissa vakavasti sairastuneet tai vammautuneet päähenkilöt ovat yleistyneet jo pienimuotoiseksi maneeriksi asti.

Uusista lastenkirjoista vammaisia keskushenkilöitä ei juurikaan löydy. Yksi ilahduttava poikkeus on Tuula Kallioniemen suositussa Reuhurinne-sarjassa viitosluokkalainen Verneri, jonka vauhtia pyörätuoli ei liiemmin hidasta.

Into-kustantamoa on syytä kiittää suoranaisesta lastenkulttuuriteosta.

Selkokirja-formaatissa julkaistu Voihan vammainen oikoo aikansa eläneitä, piintyneitä ennakkoluuloja ja pöyhii kiitettävästi vammaisuuteen liitettyjä yleistyksiä. Kirjan ensisijainen pyrkimys on tarjoata vertaistukea vammaisille itselleen mutta kirjan annista on hyötyä myös heidän läheisilleen.  

Tällä aukeamalla käsitellään sanat vammaisjärjestö, vammaispalvelut, vertaistuki, 
viittomakieli ja voimaantuminen. Väinö Heinosen kuvat ovat selkeitä ja informatiivisia. 
Heinosen kuvitusta Heini Sarasteen ja Kalle Könkkölän kuvatietokirjaan 
Voihan vammainen. Lasten kuvasanakirja vammaisuudesta (Into 2017).   

Tietokirjailija ja toimittaja Heini Saraste on julkaissut useita artikkeleita ja kirjoja vähemmistöistä. Kalle Könkkölä on edistänyt jo pitkään vammaisten ihmisoikeuksia. Hän työskentelee vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnyksen toiminnanjohtajana ja edustaa kirjassa myös kokemusasiantuntijuutta.  

Kirjan tekoprosessin aikana on kuultu monien vammaisjärjestöjen toiveita ja esilukijoina ovat olleet myös vammaiset lapset ja nuoret. 

Kirjassa on kuusi alakouluikäistä keskushenkilöä – Myrsky, Jaakob, Kalle, Leila, Siiri ja Ansa –, jotka esittelevät aakkostettujen hakusanojen kautta eri tavoin ilmenevää vammaisuutta, vammaisten tarvitsemia apuvälineitä, hoitotoimenpiteitä, kuntoutusta ja tavallisia arkisia asioita.

Lyhyet sanakirjamaiset määritelmät pyrkivät usein myös vuorovaikutukseen lukijan kanssa ja herättävät kysymyksiä.

Ennakkoluulo
 Kun ihminen kammoaa 

jotain ihmistä tai asiaa 

ilman, että tuntee niitä lainkaan, 

silloin kyse on ennakkoluulosta. 

Ennakkoluulo usein katoaa, 

kun tutustumme toisiimme. 

Ennakkoluulo ei ole vamma, 

mutta se tekee elämisen vaikeaksi. 

Mieti, mitä tai ketä kohtaan 

olet ollut ennakkoluuloinen? 

Miten pääsisit ennakkoluulostasi?

Hakusanoista löytyy myös maalipallo ja mönkijä, eli vammaisten lasten ja
nuorten harrastusmahdolisuuksiakin huomoidaan.  Väinö Heinosen kuvitusta
Heini Sarasteen ja Kalle Könkkölän kuvatietokirjaan Voihan vammainen. Lasten kuvasanakirja vammaisuudesta (Into 2017). 

Keskushenkilöiden erityisyyttä ei vasiten määritellä, mutta esim. Myrskyllä taitaa olla liikuntavamman lisäksi tarkkaavaisuus- ja lukihäiriö, Leilalla on kuulovamma, Kallella  lihassairaus, Siirillä näkövamma ja Ansalla Downin syndrooma.  

Esteettömyyden sekä integroinnin tai samaa tarkoittavan inkluusion idea toistuu     monin tavoin. 

Teos puhuu asiallisesti ja surkuttelematta teemastaan ja kasvaa näin moniarvoisuuden kiihkottomaksi puolustuspuheeksi. 

Selkokeskus on myöntänyt kirjalle selkotunnuksen. 

Teksti ei tosin aina ole  helposti hahmotettavaa: luettelomaisesti etenevä teksti ja siihen liittyvä kuva ovat alisteisia taitolle ja tästä aiheutuu helppolukuisuudelle haastetta, kun teksti on painettu pienellä fontilla ja tiuhalla rivivälillä. 

Välillä selkotekstille tyypillinen rivitys on alistettu palvelemaan taittoa helpon hahmottamisen kustannuksella.   

Väinö Heinonen on tehnyt valtavan urakan kirjan kuvituksessa. Kuvitus on ilmeikäs mutta samalla informatiivinen ja selkeästi hahmotettava. 

Heinonen työskentelee Kynnys ry:n graafikkona, joten vammaisen ihmisen arkeen samastuminen on ehkä senkin vuoksi ollut hänelle luontaista. 

Huomenna keskiviikkona käynnistyy Suomen Tietokirjailijoiden ja yhteistyökumppanien luotsaama Tietokirjaviikko.  

Täyden kympin selkokirja nuorille

Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 64 sivua, Pieni Karhu 2016. 

Nyttemmin jo lakkautettu lastenkirjallisuuteen erikoistunut pienkustantamo Saarni kustannus järjesti vuonna 2012 yhdessä Selkokeskuksen kanssa kirjoituskilpailun, jossa haettiin uusia selkotekstejä nimenomaan nuorille lukijoille.

Erinäisten mutkien kautta voittajateksti, Mimmu Tihisen Kello tuhat, ilmestyi vasta viime vuonna.

Kilpailun kärkeen sijoittuivat myös Niina Mälkiän Liian pieni äidiksi ja Marja-Leena Tiaisen Kyttäyskeikka, jotka ilmestyivät Avain-kustantamon kautta vuonna 2014.  

Selkokirjojen määrä on ilahduttavasti noussut muutaman viime vuoden aikana. Tarjonnan lisääntyessä olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että laadukkaat lasten ja nuorten selkokirjat esiteltäisiin muun lasten- ja nuortenkirjallisuuden rinnalla. 

Kaikki selkona markkinoitava lasten- ja nuortenkirjallisuus ei välttämättä aina osu maaliinsa: karikkoina voi olla pitkäpiimäisen tai hajanaisen tekstin lisäksi myös ulkokirjalliset seikat (esim. typografia, kuvitus tai kansikuva).

Mimmu Tihisen Kello tuhat on hyvällä tavalla pelkistetty selkokielinen romaani nuorille. Siinä ei ulkoisesti tapahdu kovinkaan paljon, mutta jännitteen tihentymisen aistii silti rivien väleistäkin. 

Arvonta heittää kahdeksatta luokkaa käyvät Jessen ja Ninnin tekemään parityönä kirjallisuusesitelmää. Jesseä ei voisi lukeminen vähempää kiinnostaa, mutta onneksi Ninni  on valinnut esitelmän kohteeksi ohuen runokirjan, jolla on hassu nimi – Kello tuhat. 

Ninnin valinta oli loistava. 

Meidän ei tarvinnut pitää esitelmää kirjasta. 

Me saimme pitää esitelmän vihkosta.  

Se olisi helppo homma! Ninni oli nero!  

Otin kirjastokortin kassista 

ja menin iloisena kirjan kanssa lainaustiskille. 

Lainaamisen jälkeen soitin isälle  

ja sanoin,  että olen kirjastossa. 

Isä oli yllättynyt. 

Hän oli luullut, etten käynyt koskaan kirjastossa. 

”Onpa outo luulo”, minä vastasin. 

Jalkapalloa harrastava Jesse ei ole lukumiehiä ja kirjoittaessakin hänelle tulee paljon virheitä. Ninniä jännittää luokan edessä puhuminen. Jesselle ja Ninnillä on kummallakin myös omat vahvuutensa, jotka pääsevät esitelmää tehdessäkin edukseen, kun nuoret ensin uskaltavat luottaa toisiinsa. 

Näin pienistä aineksista Tihinen sommittelee jäntevän ja humaanin kasvutarinan. Esitelmän teon etenemisen rinnalla sivujuonteena kulkee Jessen ja kotoa pois muuttaneen isän lähentyminen avioeron jälkeen.  Ilman turhaa tehostusta Tihinen osoittaa, että sekä lukeminen että liikkuminen vaativat treenausta, joka tuottaa ajan kanssa tulosta.

Mimmu Tihinen tiivistää oivaltavasti Jessen lukemiseen ja erityisesti runouteen liittyvät ennakkoluulot. Kirja toimiikin äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilla hyvänä johdatuksena runouden lukemiseen!

Kello tuhat osoittaa, ettei vetävä tarina aina vaadi mutkikkaita juonenkäänteitä ja tapahtumien tykitystä. Tihisen tavasta tehdä arjesta  dramaturgisesti jäntevää tarinaa soisi monien kirjailijoiden ottavan oppia. 

Ainoa floppi on kirjan kansikuva, jonka tekijästä ei löydy mainintaa. Avonaiset, ilmassa leijuvat kirjat ja jalkapallo markkinoivat aika kömpelösti kirjan sisältöä. 

Selkokirjallisuus ei Suomessa vielä ole saanut ansaitsemaansa statusta ja tukitoimia. Jotta kirjailijat oikeasti pystyisivät paneutumaan ajan kanssa selkotekstien tekemiseen, pitäisi siihen olla myös rahoitusta ja kannustusta paljon nykyistä enemmän.