Heidi Silvan: Turha toivo. Myllylahti 2025. 208 sivua. Kansikuva Karin Niemi.
Oululainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Heidi Silvan on selvästi korottanut panoksiaan pitääkseen nykynuorten kiinnostusta lukemiseen yllä.
Muutaman vuoden takainen nuortenromaani Tyhmästi tehty (2021) hätkähdytti minua niin aiheensa kuin ihmiskuvauksenkin vuoksi. Juuri ilmestynyt Turha toivo on samoilla linjoilla, ja se on – jos mahdollista – nuorten keskushenkilöiden karrikoinnin osalta vieläkin raadollisempi.
Tyhmästi tehty ja Turha toivo muistuttavat kumpikin myös melko epäuskottavan joskin koukuttavan juonen punonnan osalta yhdysvaltalaista dekkarigenreä hyödyntävää YA-kirjallisuutta.
Lisämausteena Silvan tarjoilee uutuudessaan vielä ehtaa kauhua.
Nuortenromaani alkaa vetävästi. Teinit ovat järjestämässä 1970-luvusta ammentavat bileet Olivian kotona, missä asuu myös yhdysvaltalainen vaihto-oppilas Alexia.
Nuortenromaani alkaa vetävästi. Teinit ovat järjestämässä 1970-luvusta ammentavat bileet Olivian kotona, missä asuu myös yhdysvaltalainen vaihto-oppilas Alexia.
Jenni on luvannut lähteä bileistä yhdessä Siirin kanssa.
Jennin ilta venähtää kuitenkin abiturientti Udon kainalossa ja Siiri katoaa kotimatkallaan keskellä yötä.
Juoni etenee kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Numeroitujen alalukujen ohessa on myös otsikoituja lukuja, joilla on omat nimikkohenkilönsä. Kertoja heittää lukijalle myös erilaisia täkyjä ja vihjeitä.
Mukana on myös paikallisen verkkolehden päivittyviä uutisia Siirin katoamisesta sekä paikkakuntalaisten kommentteja uutiseen. Ne havainnollistavat paitsi somekeskustelun yleistä arvaamattomuutta niin myös erilaisia tapoja reagoida teinin katoamiseen.
Elämä jatkuu kuitenkin myös Siirin katoamisen jälkeen.
Kynsilakka oli lohkeillut rumasti. Se pitäisi poistaa, mutta Jenni ei ollut varma, oliko sellainen hyväksyttävää tällaisessa tilanteessa, kun ystävä oli kadonnut. Alexia varmaan osaisi neuvoa. Toisaalta Alexian neuvo varmaankin olisi, että kaikissa tilanteissa naisen tärkein tehtävä oli näyttää huolitellulta.
Ulkonäkökeskeinen ajattelu ei typisty vain Jennin oman pään sisään.
Myös Jennin isä muistuttaa tytärtään, että tämän olisi hyvä ehostaa itseään hieman ennen kuin menee tervehdyskäynnille Siirin vanhempien luokse.
Ilman meikkiä Jenni toteaa olevansa ”epätäydellinen ja kalvakka”.
Myös Siirin äidin itkuinen ja huolittelematon olemus pohdituttaa häntä:
Itkuisuuden kyllä pystyi ymmärtämään, mutta homssuisuutta ei. Jenni ajatteli, että jos lehdistö ilmaantuisi perheen oven taakse, kuten muualla maailmassa oli tapana, yhtään kaunista kuvaa ei tuosta naisesta saisi. Edustavan ihmisen lapsen katoaminen synnyttäisi enemmän myötätuntoa kuin huolittelemattoman – – .
Vaikka Jennin on vähitellen entistä vaikeampi pitää omia kulissejaan ja päätään koossa, hän ei silti herkeä tarkkailemasta itseään jatkuvasti:
Jenni käänsi päänsä sivuun ja näki heijastuksensa sivuikkunasta: utuisen epätarkkana aivan järkyttävän hyvännäköinen näin järkyttyneenäkin.
Jennin tunnepanssari säröilee seurakunnan paikallisille nuorille järjestämässä tilaisuudessa. Siellä hän tapaa myös monen vuoden tauon jälkeen Eliaksen.
Nykynuorten arkea leimaa alituinen pelko siitä, että joku tallentaa edesottamuksia ja jakaa tiedostoja rajoittamattomasti.
Tämä teema näkyi jo Tyhmästi tehty -romaanissa ja aihetta sivutaan myös uutuudessa.
”Tyttö, jonka ystävä katosi” ei kuulosta hyvältä mun tulevaisuuden CV:ssä sanoo Jenni ja toteaa vanhemmille tarvitsevansa imagokonsultin.
Alkuperäisen katoamistempun suunnitteluun liittyvät motiivit ovat kaikessa narsistisuudessaan todella kylmääviä.
Kontrollifriikki Jenni on yleensä ”todella tarkka siitä, ettei hänen älyään epäilty”.
”Tyttö, jonka ystävä katosi” ei kuulosta hyvältä mun tulevaisuuden CV:ssä sanoo Jenni ja toteaa vanhemmille tarvitsevansa imagokonsultin.
Alkuperäisen katoamistempun suunnitteluun liittyvät motiivit ovat kaikessa narsistisuudessaan todella kylmääviä.
Kontrollifriikki Jenni on yleensä ”todella tarkka siitä, ettei hänen älyään epäilty”.
Jennin persoona ja tapa reagoida moniin asioihin hälyttää toki ennen pitkää myös lukijan kelloja.
Tyttö, jonka mielestä erilaiset spontaanit tempaukset ovat ”mielenvikaisen hauskoja” ei taida olla ihan järjissään. Paha saa toki lopulta palkkansa, mutta se ei silti poista lukijan hämmennystä.
Verrattuna Heidi Silvanin ensimmäisiin nuortenkirjoihin, joissa tyttöpäähenkilöt yleensä käänsivät jonkin saamansa diagnoosin ja erityisyyden lopulta voimavarakseen, niin tässä uusimmassa nuortenromaanissa hän jättää lukijansa moraalipohdintoineen aika yksin.
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
