torstai 10. lokakuuta 2019

Turhat tunkkaiset luulot pois klassikoista, kieli poskessa, mutta asiantuntevasti















Maria Laakso: Taltuta klassikko! Kuvittanut Johanna Rojola. 216 sivua. Tammi 2019. 










Tamperelainen kirjallisuudentutkija Maria Laakso viittaa juuri ilmestyneellä nuorten tietokirjallaan  Taltuta klassikko! kintaalla aikuisten huolipuheelle liittyen nuorten vähentyneeseen lukemiseen.

Kirja on onnen omiaan yläkoulua päättävälle ja lukioikäiselle nuorelle, joka kamppailee äidinkielen ja kirjallisuuden tunnilla pakkoluettavien kotimaisten klassikkojen äärellä. 

Teos ei silti ole mikään oikotie onneen, vaikka Laakso itsekin puhuu kursailematta klassikkobluffista. 

Mainiosti olennaisen kiteyttävistä juonireferaateista huolimatta sen ydin on mielestäni aivan muualla.

Laakso osoittaa rivien välissä nasevasti sen, kuinka tärkein heräte lukemisen tajuntaa räjäyttävästä voimasta tulee toteen näytetyksi vain ja ainoastaan silloin, kun nuori itse omaehtoisesti oivaltaa lukemansa (klassikko)kirjallisuuden vivahteet ja ylivertaisuuden.  


Johanna Rojolan kuvituksissa hyödynnetään tehokkaasti
vain yhtä lisäväriä, joka on kunkin kohdeteoksen kohdalla
tarkoin valittu. Tehovärin käyttäminen oli yleistä 1950–60-luvuilla,
mutta se vaikuttaa yllättävän freesiltä! Rojolan näkemys  Minna Canthin
Työmiehen vaimon Homsantuusta Maria Laakson tietokirjassa
Taltuta klassikko!
(Tammi 2019). 

Maria Laakso antaa nykynuorille sopivan kokoisen työkalupakin klassikoiden selättämiseen. 

Laakso riisuu klassikkokirjallisuudesta kaiken pönötyksen, pölyn ja pöljän ajatuksen pakon edessä lukemisesta. Hän tuo kotimaisten klassikkojen opettamiseen kipeästi kaivattua anarkiaa. 

Minulla on ollut ilo olla vuosien mittaan useammassakin yhteisessä työprojektissa Maria Laakson kanssa. Hänen puhetyylinsä ja kielen tajunsa näkyy ja kuuluu tekstistä ällistyttävän tunnistettavana. 

Verbaalisesta tykityksestä ja kieli poskessa -tyylisestä huumorista huolimatta teoksen pohjalla näkyy ja kuuluu rautainen asiantuntemus ja vankkkumaton kunnoitus käsiteltyjä teoksia kohtaan. 

Laakson mukaan klassikoiden taltutukseen tarvitaankin ennen muuta reipasta retkimieltä ja hyviä istumalihaksia.


Johanna Rojolan potretti L. Onervasta ja Mirdjan
monista miehistä puhuu puolestaan! 
Rojolan kuvitus
Maria Laakson tietokirjaan

Taltuta klassikko! 
(Tammi 2019). 


Suomalaisen kirjallisuudenhistorian ja klassikkojen juonien nykykielistämisessä Laakso tekee todellisen kulttuuriteon. 

Hän käyttää nykynuorison rentoa ja värittynyttä puhekieltä kautta kirjan, yhtälaisesti teosten juonitiivistelmissä, kirjallisuudentutkimuksen eritystermien selityksessä kuin kirjallisuushistorian nasevissa koonneissakin. 

Arvatenkin Taltuta klassikko! tulee kulumaan myös kirjallisuudenopiskelijoiden käsissä ja siinä voisi eittämättä olla potentiaalia jopa yliopiston pääsykoekirjaksi. 

Saatan nyt syyllistyä liioitteluun, mutta uumoilen, että kirjallisuudenopinnot klassikoiden kirjallisuusanalyyseineen näyttäytyvät Laakson teoksen jälkeen monelle ammattiuraansa vasta suunnittelevalla nuorelle varteenotettavana ja KIINNOSTAVANA vaihtoehtona. 


Laakson luupin alla on kahdeksan keskeistä kotimaista klassikkoa, jotka esitellään kronologisessa järjestyksessä. Taltutus aloitetaan Kalevalasta, josta siirrytään Kiven Seitsemään veljekseen ja Minna Canthin Työmiehen vaimoon.


Johanna Rojolan näkemys Väinö Linnan Tuntemattoman
sotilaan
suhteista. 
Rojolan kuvitusta Maria Laakson
tietokirjaan
 Taltuta klassikko! (Tammi 2019).

1900-luvulta käsittelyyn tulevat Edith Södergranin runous, L. Onervan Mirdja, Aino Kallaksen Suden morsian sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas

Teokset käsitellään peräkkäin liki samalla metodilla, mutta silti mukavasti varioiden. 

Tekijöiden elämäkerrallisia tietoja tuodaan harkittuina nostoina, teokset kontekstoidaan aikaansa ja kirjalliseen keskusteluun, mutta samalla klassikoita tulkitaan siekailematta myös nykypäivän termien ja assosiaatioiden kautta. 

Juoni ja henkilöhahmot esitellään ja muutamien osalta tuodaan esille myös klassikoista tehtyjä adaptaatioita (mukana niin lastenkirjoja, elokuva- ja teatterisovituksia kuin maalauksiakin).  Letkeän vaivattomasti Laakso ujuttaa tekstiinsä myös kirjallisuudentutkimuksen avainkäsitteitä. Klassikoista on valittu järkiään hyviä katkelmia analyysin tueksi. 


Maria Laakso ei aliarvoi oletettuja nuoria lukijoitaan ja puhuu siis kursailematta myös kaanonista ja sen muodostumisesta muistuttaen heti perään kerkeästi, että tämäki teos  ”sivuuttaa monet hyvät kirjat ja nostaa framille vain tietyt”. Kyseenalaistaminen on vain hyvästä, ja jokainen voi tehdä myös omia klassikkolistauksia. 

Melkein voisin luulla, että kyseessä on äidinkielenopettajien kirjallisuuden ammattilaiselle antama tilaustyö. Tietokirjan alkuidea juontaa parin vuoden taakse: Laakso lähetti ideansa Tammen lasten ja nuorten Ihan totta! -tietokirjakilpailuun ja sijoittui nuorille suunnattujen tietokirjojen sarjassa toiselle palkinnolle.



Tänään vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. 


maanantai 7. lokakuuta 2019

Joku muu


















Kirsti Kuronen: Merikki, 99 sivua, Karisto 2019. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti. 






Osa tämän syksyn kotimaisesta kaunokirjallisuudesta – aikuisille tai nuorille suunnastusta – näyttää keskittyvän elämän yleisinhimillisiin perustuntoihin yli ikärajojen. Parhaimmillaan niissä häivytetään keinotekoisia raja-aitoja eri kirjallisuudenlajien ja lukijoiden oletetun iän sekä elämänkokemuksen väliltä.

Sivusin tätä havaintoa myös juuri ilmestyneen, nuortenkirjallisuuteen keskittyvän Onnimannin 3/2019 pääkirjoituksessa

Kirsti Kurosen kolmas nuorille suunnattu säeromaani Merikki kuvaa tyttöjen välisen ystävyyden intensiteettiä yhtä voimakkaasti kuin Aino Louhen sarjakuvaromaani Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa 2019).

Merikki kertoo ystävyyden rikki menemisestä.  

Kirsti Kuronen on kiteyttänyt tyttöjen ystävyyden, sielunsiskouden ­– tai Merin mielestä surusiskouden – kaikki kipeääkin tekevät juonteet. 

Ruusu ja Meri ovat olleet parhaat ystävät viisivuotiaista asti. Lapsuuden barbileikeistä on siirrytty toisenlaisiin leikkeihin, kun tytöt ovat perustaneet letitys-vlogin. 

Ruusun taipumus pomottamiseen, kontrollointiin ja/ tai spontaaniuteen tulee oivaltavasti esille lapsuuden barbileikkien katkelmissa sekä Ruusun huikentelevaisessa ideassa, jossa tytöt letittävät pitkät hiuksensa yhdeksi koulupäiväksi yhteen. 

Merin ja Ruusun ystävyyteen tulee Merin näkökulmasta lopullinen särö, kun Ruusu haluaa vaihtelua kaveeraamalla  enemmän myös muiden tyttöjen kanssa. 

Lukija huomaa nopeasti, että Meri ja Ruusu ovat sittenkin hyvin erilaisia: Meri pitää rutiineista ja järjestyksestä, Ruusu elää enemmän hetkessä ja tunteella. 

Ruusu väittää myös nähneensä Merin elokuvissa, minkä Meri kiistää. 

Kuronen on kertonut kohtauksen ammentavan itse koetusta: hän näki sanomalehdessä valokuvan rock-konsertista, jossa oli aivan hänen näköisensä nuori nainen. Kokemus oli hämmentävä ja jätti jäljen.

Merikin rivien väliin jää tulkinnanvaraisuutta ja eri aikajanoille ilmaa. 

Lukija joutuu ponnistelemaan hahmottaessaan eri kertojan äänet ja kerronnan käännekohdat. Säeromaanin epäkonventionaalinen muoto haastaa keskittyvään lukemiseen, jossa jo edellä kerrottuun palataan ja kootaan yksityiskohdista lopulta koko tarinan kaikki palaset yhteen. 

14-vuotias Meri ei liioin ole kaikin osin luotettava kertoja. Kuronen on tiivistänyt Meriin murrosikäisen tytön epävarmuuden ja ailahtelevuuden tunnot. 

Lukija voi halutessaan puntaroida sitä, mahtaako Meri ylireagoida muiden kommentteihin ja käytökseen. Kurosen säeromaanin äärellä tavoitin samoja tuntoja kuin lukiessani matkan päästä aikuisena omia teiniaikaisia päiväkirjojani: Kuka on tuo neuroottisesti itseään ja ympäristöään jatkuvasti tarkkaileva nuori? Eikö joku voisi vähän ravistella häntä lempeästi ja vakuuttaa, että kaikki huoli on turhaa?



Ruusulle tärkeintä on kiva hetki tässä ja nyt,

 lyhyt räpäys ilman eilistä tai huomista, 

 minusta on kamalan vaikeaa

 pysähtyä tilanteisiin nauttimaan, 

 kelaan koko ajan mennyttä ja tulevaa:

 mitä Ruusu sanoi viime viikolla

 mitä jos huomenna maa järisee

 olisiko pitänyt valita ilmaisutaito

 mitä jos tämäkin letti epäonnistuu

 mitä äiti sanoo jos menen kännissä kotiin

 mitä naapuri sanoo jos laulan suihkussa

 mitä opettaja sanoo jos kiroilen

  mitähän minä sanon

  ja mitä jos en koskaan löydä ystävää

  olen tyhmä ja hankala

 loppuun saakka 

 yksin 





Kirsti Kurosen lisäksi säeromaanit eivät ole – vielä – innostaneet muita kotimaisia nuortenkirjailijoita.  Tilausta olisi varmasti myös pojille sopivista teoksista! 






tiistai 1. lokakuuta 2019

Ääni saamelaiselle nykynuoruudelle
















Siri Broch Johansen: Minä olen hiihtäjä (alk. Mun lean čuoigi, 2014), suom. Irene Piippola, 95 sivua, Atrain & Nord 2019. Kansikuva Hannele Harald.




Siri Broch Johansenin nuortenromaanin lukeminen oli minulle jossain määrin tajuntaa räjäyttävä elämys.

Viime aikoina on entistä painokkaammin esitetty vaatimuksia siitä, että muualta tulleiden ääni ja kokemukset saataisiin kuulumaan myös suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. 

Broch Johansenin romaani todisti minulle, kuinka tärkeää – ja kiinnostavaa! – on saada tietää myös alkuperäiskansojen tuiki tavallisesta arjesta.

Nuortenromaanin nimi ei ole kovin kaksinen, mutta kerronta alkaa vetävästi ja koukuttaa lukijan oitis. Jotakin dramaattista on tapahtunut ja minäkertoja Jovsset kertaa tapahtumia menneessä aikamuodossa.


Päähenkilö Jovsset on 15-vuotias. Hänellä on neljä vuotta nuoremmat kaksossiskot,  jotka anastavat isoveljen mielestä kotona toisinaan vähän liikaakin huomiota. 

Saamelainen identiteetti tulee hienoin vivahtein esille.

Kotiväki kutsuu poikaa saamelaisella nimellä Jovsset, mutta kaverien keskuudessa hän on Josef, joka on myös viranomaisrekistereissä merkitty hänen nimekseen. 

Poika tiedostaa, että hänessä on aineksia johonkin erityiseen. Hän ei kaverinsa Oskarin tavoin aio jäädä asumaan pieneen kyläpahaseen, jossa voi käydä Shellin huoltoasemalla pelaamassa lottoa kerran viikossa, kalastaa kesät haukia Teno-joesta ja taimenia järvistä ja pyytää talvella riekkoja. 

Jovvsetilla ja parhaalla ystävällä Perillä on isommat suunnitelmat tulevaisuuden varalle. Pojat soittavat samassa bändissä. Netissä surffaava Per haaveilee suuren maailman rock-elämästä. Jovssetin isoin intohimo liittyy kuitenkin hiihtämiseen. 

Olen aina tykännyt hiihtämisestä. Sen rytmi koukuttaa, hiihtää, hiihtää, pitää tahtia. Eikä tarvitse katsoa kaksosten perään. Pääsee rauhaan. Isällä on tapana todeta, että minulla on pitkänmatkankeho. – – 

Eräelämä laavuineen ja riekon pyynteineen on näille pojille osa arkea. Retkeily ja eräelämä, bänditreenit ja kaverisuhteet ovat luontevasti tasapainossa keskenään. 

Rippikoulu herättää Jovssetissa paljon ajatuksia ja konfirmaatiopäivässä on erityistä latausta:

Korfirmaatio oli omanalaisensa tapahtuma, kuin näyttely: Joka ainoalla oli uusi saamenpuku tai kansallispuku tai puku tai mekko. Ne joilla ei ollut saamenpukua tai kansallispukua, pukivat päällensä valkoisen  rippikaavun. Kävelimme jonona sisään ja istuimme etupenkkiin. Äiti, isä, Sunná, Ingir, kummitäti, mummo ja eno ja kaksi tätiä olivat ahtautuneet samalle penkkiriville. Ainoa päivä vuodessa kun kirkko on aivan täynnä, on konfirmaatiopäivä.


Bändin manageri ja toinen basisti, Márjá, on Jovssetille erityinen ihminen. 

Sara Broch Johansen kuvaa kauniisti nuorten rakastumista kaikkine epävarmuuden tuntoineen. Poika rakastaa tyttöä niin paljon, että se tekee kipeää. Kun Jovvset palaa telttaretkeltä Márján kanssa, äiti huomaa heti, että jotain erityistä on tapahtunut. 

Olen oppinut että kun Márjá kysyy, pidänkö hänestä, voin sanoa juuri sen mitä tuntuu. Tämä on mahdollista, vaikka hän juuri on tehnyt minusta miehen.  
Onko Márjá oppinut mitään? En oikein tiedä. Hän tietää kuitenkin että minulla on tunteita ja että saatan olla epävarma ja tuntea kipua koko kehossa. Ja sen hän ainakin tietää että minä olen niin, niin hyvä hänelle. 

Jovvset jatkaa 10-luokalla, jotta hän pystyy keskittymään myös hiihtämiseen. Hänelle tarjoutuu nimittäin mahdollisuus päästä Norjan maajoukkueeseen. 

Pojan on tehtävä vaikea päätös bändin ja hiihtämisen välillä. Márján on vaikea ymmärtää hänen päätöstään. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin.

Romaanin kerrontatekniikka ja dramaattisuus tuovat  mieleen Marja-Leena Tiaisen Rakas Mikael -nuortenromaanin (Tammi 1999; kansikuva uudesta painoksesta). 


Pohjois-Norjassa Finnmarkissa asuva Siri Broch Johansen (s. 1967) on saamelainen monitoimija – kirjailija, kääntäjä, dramaturgi ja laulaja. 

Pohoissaameksi kirjoitettu Mun lean čuoigi on hänen toinen nuorten-romaaninsa, joka ilmestyi alun perin vuonna 2014. Broch Johansenin ensimmäisen nuortenromaanin suomennos, Saran päiväkirja, ilmestyy niin ikään vielä tämän  syksyn aikana Atrain & Nord -kustantamolta. 


Muokattu 6.10. ja 7.10. 2019.




maanantai 30. syyskuuta 2019

Aina ei kannata säästää ja pidätellä













Malin Klingenberg & Sanna Mander: Pierun elämää (alkuteos ruotsiksi Fisens liv). Suomeksi riimitellyt Hannele Huovi, 33 sivua, S & S 2019. Taitto ja ulkoasu Sanna Mander. 






Tässä taas yksi mainio uutuus lasten lukemaan innostamiseen. 

Lastenlyriikkaa hyödynnetään yhä aivan liian vähän päiväkodeissa ja kouluissa. 

Ennakkoluuloja runoja kohtaan on yhtälaisesti niin lapsilla kuin opettajillakin. 

Malin Klingenbergin & Sanna Manderin teemakokoelma tekee tuiki tarpeellista asennemuokkausta yhdistäessään suotta hyljeksityn kirjallisuuden alueen ja lastenkirjallisuuden suositun kestohittiaiheen.



Sanna Manderin kuvitus on hahmojen ja murretun värityksensä
osalta hyvin retrohenkinen. Manderin kuvitusta Malin
Klingenbergin runoihin runokuvakirjassa
Pierun elämää (S&S 2019). 



Suomenruotsalainen lastenlyriikka on pitkän tauon jälkeen vuosituhannen taitteen jälkeen runsastunut ja vakiinnuttanut paikkansa kustantamoiden valikoimassa. 1980-luvulla lastenlyriikka oli hyvin satunnaista.  

Mieleen tulevat vain pari-kolme yksittäistä kokoelmaa Bo Carpelanilta (Poesi… Poeså… Dikter för stora och små; 1982 ja Måla himlen: vers för små och stora, 1988) ja Marita Lindquistilta (Min katt heter Mirre  Sundström: verser på lek och allvar, 1985). 

Viime vuosina suomenruotsalaista lastenlyriikkaa on myös suomennettu ilahduttavan paljon. Lyriikan kääntäminen on aina haastavaa, ja lastenlyriikassa on vielä enemmän kierrettä, koska rytmin ja kielen poljennon säilyttäminen on erityisen tärkeää.

Onneksi kääntäjiksi - tai pikemminkin uudelleen riimittelijöiksi – on valittu lähes poikkeuksetta ammattikirjailijoita, joilla on oman työn kautta ymmärrys työn haastavuudesta.



Hyvä esimerkki onnistuneesta taitosta. Tällä aukeamalla
 kuva konkreettisesti  kiertää runon! Sanna Manderin kuvitusta
Malin 
Klingenbergin runoihin runokuvakirjassa
Pierun elämää (S&S 2019). 


Malin Klingenbergin runot ovat tyyliltään – yhdellä sanalla sanoen –  asiallisia.

Aukeamilla esitetään runoin ja kuvin, kuinka erilaisissa tilanteissa pierun pörähdys tai rupsut, tuhnut, suhnukat, prutputukset, hajupommit tai peräfanfaarit voivat meidät itse kunkin yllättää.


Runokirjasta kasvaakin vaivihkaa moniarvoisuuden ylistys. Huumorintajulla ja suurpiirteisyydellä selviää noloistakin tilanteista. 

Pitkät, paksut tai nuoret sekä harmaahapset, 
pyhimykset tai konnat ja etenkin lapset – 
jokainen, jolla on sydän, selkäranka ja suolet  
voi paremmin kun ulos pieraisee huolet.  


Manderin ihmishahmoissa riittää kurveja ja raajoissa pituutta!Sanna Manderin kuvitusta Malin Klingenbergin runoihin
runokuvakirjassa 
Pierun elämää (S&S 2019).  


En ole saanut nähdäkseni alkuteosta, mutta uskoisin, että Hannele Huovin pierun variaatiot eivät ainakaan kalpene alkuteoksen finessien ja kiertoilmausten rinnalla!

Tuhnu hiihtää hiljaa kuin luihu varas. 
Pieru kuuluu kauas, sen maine on paras. 
Ei suhnukka kuulu, tuntuu vain haju –  
löyhkä ei haittaa, mutta katoaa taju!

Sanna Manderin kuvitus ilkamoi usein esittämällä nimenomaan aikuiset noloissa tilanteissa.  Näin synnytetään anarkistista naurua ja ylemmyyden tunnetta. 

Lapsi kokee kaikkivoipaisuutta, kun ymmärtää, että aikuisetkaan eivät voi hallita aivan kaikkea!


Lisää alapäähuumoria lapsille ja varhaisnuorille:


Elina Hirvonen & Mervi Lindman: Prinsessa Rämäpää ja vessasanat, Tammi 2019 / kuvakirja

Werner Holtzwarth & Wolf Erlbruch: Pikkumyyrä, joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Nemo 2000 / kuvakirja

Pittau & Gervalis: Ronsulta pääsi paukkuSeepralta lorahti pissa, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Nemo 2002 ja 2003 / kuvakirja

Rabelais, Gerard Pourret & Pef: Pyllypyyhin, suom. Kirsti Luova, Pieni Karhu 2011 / kuvakirja

Reetta Vehkalahti & Kati Närhi: Pipsa Kopperoisen tutkimuksia: pierut ja kaasut, WSOY 2019 / helppolukuinen lastenromaani

Jari Tammi: Kakkikirja, Pikku Idis 2016 / runokokoelma

Yoko Tanaka & Masahide Fukasawa: Mestarietsivä Peppunen -kirjat, suom. Mayu Saaritsa, Nemo v:sta 2018 

Pernilla Stalfelt: Kakkakirja, suom. Birgit Huttunen, Minerva 2010 / tietokirja

Crai S. Bower & Travis Millard: Pieru: pongarin opas, suom. Juho Gröndahl, Nemo 2011 / tietokirja

Emma Dodson & Sarah Horne: Ällökirja: kakat, pierut ja pissat, suom. Iiris Kalliola, Otava 2015 / tietokirja



torstai 26. syyskuuta 2019

Joskus voi olla hankalaa olla rohkea












Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Karkumatka, 42 sivua, Otava 2019. Graafinen suunnittelu Piia Aho.

Satu Kettunen: Mörköjuhlat, 33 sivua, Tammi 2019. Graafinen suunnittelu Satu Kettunen. 





Kotimainen kuvakirja on hyvässä vedossa. 

Pienen suvantovaiheen jälkeen ilmestyy onneksi aiempaa enemmän omavaloisia, kerronnaltaan mukavasti myös rivien väliin tilaa jättäviä ja kuvitukseltaan stimuloivia kuvakirjoja.

Vähitellen kotimaiset kustantajat myös oivaltavat, että kuvakirjasta riittää iloa ja hyötyä vielä kouluikäisenkin lapsen arkeen. 

Kuvakirjahan tukee luontevasti monilukutaitoa, kun lapsi ottaa tarinaa haltuun vähin erin kuvan ja tekstin tuella.

Karkumatka on kahden kuvan ja sanan ammattilaisen hiotun yhteistyön lopputulema. 

Inka Nousiainen ja Satu Kettunen ovat tehneet aiemmin kaksi yhteistä kuvakirjaa, Yökirjan (Tammi 2015)  ja Olemattoman Olgan (Otava 2018). 

 




Kodin turvapiirin ulkopuolella voi myös sattua odottamattomia asioita,
kun tolkku ja kohtuus unohtuvat. Hätäpäissään tyttö oksentaa
korkeaan vaasiin. Nolous ja huojennus yhdistyvät kuvituksessa.
Satu Kettusen kuvitusta Inka Nousiaisen tekstiin
kuvakirjassa Karkumatka (Otava 2019). 


Sinä päivänä minä päätin lähteä. Suunta oli  selvä. Pee niin kuin peikko, oo niin kuin  oikku, ii niin kuin itsekseen, äs niin kuin  super. Minusta oli jo pitkään tuntunut siltä,  että minun täytyy mennä.  
Näin dramaattisesti alkaa Karkumatka-kuvakirjan minäkertojan, Pii-nimisen tytön, irtiotto kotoa. 

Pian selviää, että kyse ei oikeasti olekaan kovin isosta riuhtaisusta: hän päätyy nimittäin kodin läheisyyteen Frida-tätinsä vanhaan pensionaattiin, Paradaisiin, joka nykyisin toimii luovien ihmisten kommuunina. Tyttö ihastelee tädin asunnon boheemisuutta ja suurpiirteisyyttä.

Vähin erin selviää viitteellisesti, että tytöllä on ollut jotain kahnausta äitinsä kanssa. 

On kiinnostavaa, että kuvakirjojen lapsisankarit lähtevät nykyisin usein kotoaan suutuspäissään seikkailuille tai ottavat muutoin etäisyyttä vanhempiensa auktoriteettiin. Näin käy myös esimerkiksi Kirsti Kurosen & Karoliina Pertamon kuvakirjassa Kerro minulle kaunis sana  (Karisto 2019) ja Maija Hurmeen kuvakirjassa Yksinäisten saarten kartasto (Etana Editions 2018). 

Kotoa pois lähteminen käynnistää lastenkirjoissa usein seikkailun:  olipa kyse kansansadun perheen nuorimmaisesta tai kapinallisesta uskalikosta, joka tylsistyy kotilieden lämmössä tai halajaa muusta syystä seikkailua ja muutosta elämäänsä. Kliseiseen kaavaan kuuluu tietysti aina se, että kotiin palaa voimaantunut ja monin tavoin viisastunut sankari.



Tärkeä kohtaaminen. Satu Kettusen kuvitusta Inka Nousiaisen
tekstiin 
kuvakirjassa Karkumatka (Otava 2019). 

Karkumatkan miljöö ja tunnelma – joutilaisuus sekä eri taustoista tulevien ihmisten sopuisa rinnakkainelo – toi mieleeni kuvakirjaklassikon yli 40 vuoden takaa, Camila Mickwitzin Jasonin kesän


Tyttö kohtaa tädin pensionaatissa eläimen turkkiin tai asuun sonnustautuneen juron pojan, Peikin.

Vaikka pensionaatissa ei olekaan muita lapsia, poika ei silti halua olla Piin kanssa. Silti Peik jättää häneen lähtemättömän jäljen. 

Kuvakirjan fokuksen voi ajatella olevan kuvata ihastumista tai väljemmin myös oivallusta siitä, että jokaisen erityiset luonteenpiirteet ja mieltymykset ovat elämän rikkaus.  

Unennäkö, tunteiden kieputus ja vuotava katto yhdistyvät hauskasti Piin uniseikkailussa, joka auttaa häntä myös palaamaan takaisin kotiin. 


Uni- ja valvemaailma sekoittuvat yöllä. Antautuuko
tyttö tunteidensa vietäväksi? 
Satu Kettusen kuvitusta
Inka Nousiaisen tekstiin
kuvakirjassa Karkumatka (Otava 2019). 


Inka Nousiainen rakentaa kuvakirjatarinaan myös hauskat aikatasot epäluotettavine kertojineen ja näkökulmineen. 

Kaiken ei kuvakirjassakaan tarvitse olla valmiiksi pureskeltua!


Satu Kettusen Mörköjuhlat ammentaa Karkumatkan tavoin monin osin samoista lapsen itsenäistymiseen liittyvistä tunteen kuohuista. 

Alma on juuri muuttanut perheen kanssa uuteen kotiin. 

Lähellä ei ole muita naapureita. 

Alma tuntee vierautta sekä kodin seinien sisä- että ulkopuolella:  

– – Siellä haisee pölylle ja tyhjälle. Talo narahteli ja murisi, ja joskus olin varma,  että varjot liikahtivat, kun en katsonut niitä suoraan. Joku katsoi minua ja kiirehti piiloon. 

Ulkona oli sama juttu. En onnistunut näkemään niitä suoraan, mutta oli outoja ääniä ja varjoja, ja ne jättivät merkkejä. 

Että tämä oli niiden aluetta. Ne olivat asuneet täällä kauemmin.

Irrallisuuden ja vierauden tunnot kiteytyvät upeasti
aukeamalla, jossa tyttö huutaa suruaan, pettymystään ja
 yksinäisyyttään kotipihan pimeyteen. Satu Kettusen kuvitusta
kuvakirjaan Mörköjuhlat (Tammi 2019).

Tyttö yrittää viestiä vanhemmilleen, että uudessa kodissa on mörköjä. Vanhemmat  viittaavat kintaalla tytön havainnoille  ja kehottavat tömistämään jalkoja mörköjen karkottamiseksi tai heittämään niitä näkymättömillä taikakivillä. 


Lastenkirjoissa näkyy nykyisin entistä useammin tällaisia
kohtauksia, joissa lapsi keskeyttää aikuisten
arkiset puuhat kyselyillään ja ihmettelyillään. 
Satu Kettusen kuvitusta kuvakirjaan Mörköjuhlat (Tammi 2019).


Tyttö ei kuitenkaan lamaannu pelkotilojensa kanssa. Hänen äitinsä on ammatiltaan juhlasuunnittelija, ja niinpä tyttökin päättää järjestää möröille juhlat! 

Hän haluaa taltuttaa omat mörköpelkonsa ja saada ystäviä, ja tässä hurmaavassa tavoitteessaan hän onnistuu lopulta erinomaisesti.

Otso Aarnisen salaperäinen seikkailu (Tammi 2014) oli Satu Kettusen esikoisteos, josta hän sai myös  Rudolf Koivun palkinnon. Painotuksiltaan se oli hieman aikavan-aikuismainen, mutta siinä näkyi jo Kettusen  freesi  kuvakirjailmaisu, joka on entisestään monipuolistunut uusissa kuvituksissa. 



Kaikki on valmista, vain vieraat puuttuvat. Kettusen kollaasi-
kuvituksesta syntyy näyttämöllinen, ulokkeinen vaikutelma. 
Satu Kettusen kuvitusta kuvakirjaan Mörköjuhlat (Tammi 2019).

On kiinnostavaa vertailla Satu Kettusen kuvituksia kahdessa saman kirjasensongin aikana ilmestyneessä kuvakirjassa. Karkumatkassa ja Mörköjuhlassa on samankaltaista muotokieltä ja kummassakin käytetään kollaasitekniikkaa.  

Mörköjuhlassa on kuitenkin värisävyissä ja tunnelatauksissa enemmän variaatioita. Myös eri struktuurit nousevat paremmin esille ja kuvitus on siten kolmiulotteinen ja ”näyttämöllinen”. 


Ainoa, mutta sitäkin tärkeämpi vieras saapuu mörköjuhliin. Satu Kettusen kuvitusta kuvakirjaan Mörköjuhlat (Tammi 2019).

Toisaalta Mörköjuhlan visuaaliset oivallukset hieman latistuivat, kun luin kuvakirjan vasta Karkumatkan jälkeen: kummassakin kuvakirjassa keskeiset ja salaperäisiksi jäävät sivuhenkilöpojat ovat nimittäin sonnustautuneet karvalakkeihin! 

Kuvakirjoissa on kuitenkin niin vahva visuaalinen lataus, että tällainen hahmon rakennukseen liittyvän yksityiskohdan toisteisuus ei silti vesitä kokonaisvaltaista elämystä.

Ja todetaan nyt varmuuden vuoksi tähän loppuun, että Kettusen kuvakirjan nimi on taatusti ja todistettavasti lyöty lukkoon jo kauan ennen taannoisen jääkiekkourheiluhurmoksen ryydittämiä Mörkö-juhlia! 


Muita alakouluun sopivia kuvakirjoja: 


Marika Maijala: Ruusun matka, Etana Editions 2018

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Olematon Olga, Otava 2018

Johanna Venho & Hanneriina Moisseinen: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Karisto 2018

Tuula Kallioniemi & Terese Bast: Neljä muskelisoturia, Karisto 2018

Minna Lindeberg & Jenny Lucander: Lumi Azharian yllä, Teos 2017 

Sanna Tahvanainen & Lena Frölander Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, S&S 2017

Linda Bondestam: Suurenmoinen Rosabel, S & S 2018 

Stian Hole: Hermannin salaisuus, suom. Virpi Vainikainen, Karisto 2012 

Giuseppe Caliceti & Marra Cerri: Täydellinen tyttö, suom. Erkki Somersalo, Lasten Keskus 2006 

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa, Teos 2015 

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin, suom. Pirkko Harainen, WSOY 2013 

Anthony Browne: Ääniä puistossa, suom. Sirke Happonen, Lasten Keskus 2004

Anthony Browne: Retu uneksii, suom. Arja Kanerva, Lasten Keskus 1997