tiistai 14. elokuuta 2018

Novellin kirjoittaminen on taitolaji













Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Tusina. Novelleja. Arthouse 2018. 188 sivua. Kansikuva Samppa Ranta.  






Kirjoittamisen moniottelijat Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat tehneet havaitsemaansa totiseen tarpeeseen nuorille novelliantologian, jossa esitellään novellin lajityyppiä mahdollisimman monipuolisesti. Tavoitteena oli, että  tilausteksteissä ovat edustettuina mm. lyhyt ja pitkä muoto, kokeileva kerronta, kauhu ja romantiikka, aiheet, genret ja sukupuolet. 

Kokoelma on suunnattu yläkoulujen ja toisen asteen oppilaille. 

Jokainen kokoelmaan valittu kirjailija on saanut täsmätilauksen. Moni heistä on saanut olla omalla mukavuusalueellaan: Magdalena Hain ”Elisan huone” on kauhutarina, joka liittyy miljöönsä kautta Hain kokoelmaan Haiseva käsi  ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (Karisto 2016). 

Anneli Kannon ”Eväät”  ajoittuu sata vuotta sitten käytyyn sisällissotaan. Keskushenkilönä on punaisten puolella oleva nuori tyttö, joka huolehtii metsässä piileskelevän isän ja veljen muonituksesta. 

Riina Katajavuoren ”Sikavähän tähtiä” on maahanmuuttajanäkökulmansa kautta suoraa jatkumoa aikuisten runokirjassa Maailma tuulenkaatama (Tammi 2018) ja Mennään jo naapuriin –kuvatietokirjassa (kuv. Salla Savolainen, Tammi 2017) näkyneelle maahanmuuttajateemalle. 

Intensiteettinsä puolesta kokoelman helmiä ovat Alexandra Salmelan ”Puu”, jossa tytär kostaa isälleen vähän omintakeisemmalla tavalla ja J. S. Meresmaan Tampereen tehdaskaupungin historiasta 1800-luvulta ammentava ”Kutoja”. 

Kerrontanäkökulman ja tyylin äkillisen muutoksen ansiosta koukuttavia ovat myös kokoelman aloittava Hannu Luntialan lyhyt teksti ”Kunnian ja omantunnon kautta” ja kokoelman päättävä niin ikään nasevan lyhyt Harry Salmenniemen ”Ihminen”, jonka jippona on systemaattinen kerrontaan upotettu kiellon kautta asioiden todentaminen.


Murrosiän altistamat  muodonmuutokset perinteisine itsetuntokipuiluineen  ja teiniangsteineen näkyvät Riikosen  ”Prinsessa”- ja Nelli Hietalan ”Varmat merkit” -tarinoissa. Päivi Haanpään ”Aina joku löytää [itsensä]” on rakennettu pelkän dialogin varaan.  Aivan konkreettiset metamorfoosit, aikamatkat ja mysteerielementit yhdistävät Mike Pohjolan ”Mustavalkoinen tyttö”-  ja Roope Lipastin ”Yösuunnistus” -tarinoita.  

Kokoelma ei suinkaan ole mitään tusinatavaraa. Kirjoittajat ovat monin tavoin ansioituneita  ja tunnettuja. Kirjan äärellä mietin kuitenkin sitä, onko oikeutettua nimittää näitä  kaikkia kertomuksia, tarinoita, juttuja novelleiksi. 

Miellän novellin varsin kunnianhimoiseksi ilmaisumuodoksi, jossa rakenne, kiteytys ja kerronnan lataus ovat kaikki yhtä keskenään.  Moni Tusinan teksteistä jää pinnalliseksi: niihin ei ole rakennettu dramaattista koukkua tai johtoteemaa, punaista lankaa. 

Lähes tasan vuosi YLE uutisoi yläkoulun ja lukion oppilaiden lukutaidon rapautumisesta: sanavarasto on supistunut ja pitkien ja käsitteellisten tekstin ymmärtäminen on vaikeaa. 

   Muutaman sivun mittainen novelli on monelle liian pitkä teksti. Ajatus siitä, että koko luokka lukisi – vaikka lyhyehkönkin –kokonaisteoksen, on nykyään utopiaa, toteaa Porin Kuninkaanhaan koulun äidinkielenopettaja Annimaria Laukola-Lehtonen.


Tästä syystä nyt pitäisi ladata poikkeuksellisen isot panokset lyhyeen muotoon – olipa kyse sitten täysverisestä novellista tai letkeämmästä kertomuksesta tai tarinasta. 

Niiden pitäisi aiheensa ja käsittelytapansa puolesta yllättää ja ällistyttää lukijansa, mutta samanaikaisesti tuottaa myös täysipainoinen, vivahteikas lukuelämys, jossa kokonaisuus on parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa. 



Asko Martinheimon, Kari Levolan ja Tuula Kallioniemen monet kokoelmat sekä Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa ovat yhä erinomaisia,  koulukäyttöönkin sopivia kokoelmia, joiden parhaat tekstit täyttävät mennen tullen novellin laatukriteerit.  

Ongelmana näissä helmikokoelmissa on kuitenkin niiden kielenkäytön ja nuorisokuvauksen vanhentuminen. Siksi uusia kokoelmia tarvitaan jatkuvasti lisää. 

Haanpää ja Riikonen tietävät, että tämäntyyppisille kokoelmille on kouluissa vinha tilaus. Niinpä he ovat laatineet verkkoon opettajien oheismateriaalin, jossa annetaan vinkkejä myös omien, tarinoista inspiraatiota saaneiden tarinoiden kirjoittamiseen.   





Lisää lyhyitä kertomuksia, tarinoita, stooreja, juttuja  ja novelleja nuorille

Salla Simukka: Sytytä valot/ Sammuta valot, Tammi 2018

Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.): Panttivanki ja muita kertomuksia, selkomukautus Ari Saanio, kuv. Jussi Kaakinen, Opetushallitus 2015, 2. painos 2017

Petra Maisonen (toim.): Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta, Tammi 2014

Sari Peltoniemi: Gattonautti ja muita arkisatuja, kuv. Liisa Kallio, Tammi 2012

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja, Otava 2012

Kari Levola: Suorin mutka ikinä, Tammi 2011

Tapani Bagge (toim.): Etsijät, novelleja nuorille, Tammi 2011

Jukka Laajarinne: Ruoalla ei saa leikkiä, WSOY 2009

Salla Simukka & Karo Hämäläinen: Luokkakuva, Tammi 2009

Sari Peltoniemi: Ainakin tuhat laivaa, kertomuksia täältä ja muualta, Tammi 2005

Tuula Kallioniemi: Nikolai Kärpäsen ihmeellinen talvi, Otava 2004

Ritva Toivola: Kummitusjuna, Tammi 2004

Kari Levola: Valheenpaljastuskone ja muita melkein tositarinoita, Tammi 2001

Kari Levola: Syvältä veistoluokan uumenista, Lastuja ja sahanpuruja, Tammi 2002

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa, WSOY 2000

Tuula Kallioniemi: Lanka palaa, Otava 1999

Asko Martinheimo: Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta, WSOY 1996 

Asko Martinheimo: Kivensiruja, WSOY 1992

Tuula Kallioniemi: Järvihirviö, Otava 1991

Tuula Kallioniemi: Lätkässä, 11 stooria rakkaudesta, Otava 1990

Tuula Kallioniemi: Viimeinen juna, Otava 1989

Asko Martinheimo: Mestarilaukaus ja muita novelleja, WSOY 1983


tiistai 7. elokuuta 2018

Rohkea Miranda valloittaa lukijan sydämen











Karin Erlandsson: Helmenkalastaja, suomentanut Tuula Kojo, kuvittanut Tuuli Toivola,  246 sivua, S & S 2017.

Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä, suomentanut Tuula Kojo, 317 sivua, S & S 2018. Kansi Sami Saramäki. 








Suomalainen fantasiakirjallisuus on ollut hyvässä nosteessa jo pidemmän aikaa. 

Iso osa teoksista pärjää mennen tullen vertailussa kansainvälisten verrokkien rinnalla.

Vielä vähän aikaa sitten kotimaiset tekijät maustivat kansainvälisiä trendejä kotosuomalaisilla vivahteilla, ammentaen esimerkiksi  suomalaisesta kansanperinteestä ja luonnosta.

Nyt tekijät liikkuvat yhä syvemmällä satu- ja fantasiaromaanien traditiossa.

Esimerkiksi Magdalena Hain miniatyyrisaturomaani Kurnivamahainen kissa, Emma & Arja Puikkosen Äänihäkki ja Karin Erlandssonin Taru Silmäterästä -sarjan kaksi ensimmäistä osaa täyttävät laadukkaan ja kansainväliset mitat täyttävän teoksen kriteerit mennen tullen. 

Ahvenanmaalaisen Karin Erlandssonin (s. 1978) Helmenkalastaja voitti 2016 Schiltdsin & Söderströmin lastenromaanikilpailun ja se ilmestyi viime vuonna samanaikaisesti sekä ruotsiksi että suomeksi.

Ensimmäistä osaa verrataan takakannessa Astrid Lindgrenin ajattomiin saturomaaneihin ja ruotsalainen lastenkirjailija Martin Widmark onnittelee lukijaa kirjan etukannessa siitä, että lukijalla  on edessään tämä seikkailu.

Silti tuntuu, että kustantaja ei alunperin oikein uskonut teoksen ja sarjan valovoimaisuuteen. 

Ensimmäisen painoksen kansikuva oli valju eikä antanut mitään viitettä sarjaformaatista. 

Tuuli Toivolan mustavalkokuvitusta oli ensimmäisessä osassa melko harvakseltaan, eikä siitä sen vuoksi oikein riittänyt visuaaliseksi mielenmaisemaksi asti.

Helmenkalastaja nimettiin viime syksynä Suomen toiseksi ehdokkaaksi Pohjoismaiselle lasten- ja nuortenkirjapalkinnolle. Voittaja selviää ensi keväänä. 

Tämän vuoden helmikuussa teos palkittiin Runeberg Junior -palkinnolla.


Kokeneelta kirjagraafikolta Sami Saramäeltä tilattiin tänä vuonna sarjalle yhtenäinen upea ulkoasu ja näin myös Helmenkalastaja sai uuden visuaalisen ilmeen. 

Kirjan kannella on todellakin iso merkitys sarjan lanseeraamisessa –  sen osoittaa tämä yrityksen ja erehdyksen kautta tehty korjausliike.

Erlandsson lataa kahteen ensimmäiseen osaan isoja, tärkeitä teemoja, joihin lukija pääsee sisälle vähitellen. Ensimmäinen osa kilpistyy Silmäterän, eli helmistä suurimman, etsintään.

Se, joka löytää Silmäterän --- ”saa kaiken, ja ettei sen jälkeen jää mitään kaivattavaa”.

Nuori Miranda-tyttö sokaistuu monien muiden tavoin etsimään vimmaisesti helmeä. Hän ei niinkään välitä helmen tuomasta mammonasta: ”Hän haluaa olla se, josta kirjoitetaan lauluja”.

Erlandsson on luonut Mirandasta kiinnostavan, särmikkään keskushenkilön, johon lukijan on helppo kiintyä. 

Tyttö on menettänyt kätensä Ruusuhaille helmenkalastuksessa, mutta yksikätisenäkin hän pystyy toimimaan vaativassa työssään menestyksellisesti. 

Uskotuksi kumppanikseen hän saa itseään nuoremman ja impulsiivisen Sirkan. 

Neliosaiseksi suunnitellun sarjan avaus, Helmenkalastaja, virittelee verkkoja jäntevälle jatko-osalle, Linnunkesyttäjälle, jossa kerronnan imu on vielä huomattavasti aloitustakin vetävämpi. 

Miljöö vaihtuu, kun etelän lämmöstä siirrytään pohjoiseen, talven tuloa odottavaan satamakaupunkiin. 

Helmenkalastus on talviaikaan mahdotonta, mutta onneksi Miranda on myös taitava kaatamaan smaragdikuusia. Kaupunkia piinaavat aggressiiviset päivytharakat, jotka hyökkäilevät ihmisten kimppuun.

Siinä missä Helmenkalastaja käsittelee ahneuden tuhoavaa voimaa, Linnunkesyttäjässä työstetään rohkeutta, yhteisöllisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. 

Kun Miranda vammautuu vakavasti, lukija pidättää hengitystään myötäeläessään hänen vähittäistä paluutaan elävien kirjoihin ja iloitsee tytön sinnikkyyden palautumisesta.

Sadut, tarinat ja perimätieto ovat romaaneissa keskeisessä roolissa. 


Erityiskiitoksen ansaitsee Tuula Kojon  tarkkavaistoinen suomennos, joka tuntuu tavoittavan hienosti Erlandssonin rikkaan ja ulokkeisen tekstin nyanssit. 

Esimerkiksi sarvekkaat rotevatekoiset sarvipäiset piirat ja arvaamattomat päivytharakat ovat hienoja kielellisiä oivalluksia. 

Juonikkaasti Kojo myös laventaa lukijan sanavarastoa:  en ole ennen kuullutkaan repusta käytettävän nimitystä rensseli!





perjantai 3. elokuuta 2018

Valloittava alueenvaltaus















Tuula Kallioniemi & Terese Bast: Neljä muskelisoturia, 25 sivua, Karisto 2018.





Tunnekasvatuskirjoja ilmestyy nyt todella paljon, kuten on Lastenkirjahyllyssäkin todettu useampaan otteeseen. 

Parhaat kirjat eivät huuda erityissanomaansa lainkaan ja niistä riittää siksi paremmin purtavaa moneen eri tarpeeseen.

Tuula Kallioniemen & Terese Bastin Neljä muskelisoturia kertoo yhteishengestä ja reilusta kaverimeiningistä. Tästä aiheesta ei ole taas hetkeen kuvakirjoja tehtykään.

Todellisen alueenvaltauksen kuvakirja tekee siinä,  että sen keskushenkilönä on down-poika Anttu.

Terese Bast on oivallinen valinta tekstin kuvittajaksi. 

Hänen suuripäiset lapsihahmonsa ovat usein karikatyyrisiä ja ilmeikkäitä eleineen ja kehonkielineen.   

Antun olemusta ei kuitenkaan kuvituksessa liiaksi leimata muista lapsista poikkeavaksi downin oireyhtymän tunnusmerkeillä.


Jontun erillisyyden tunnot tulevat hyvin aukeamilla esiin, kun
hän joutuu salakuuntelemaan ja vakoilemaan muskelisotureita
ja heidän johtajaansa. Terese Bastin kuvitusta Tuula Kallioniemen tekstiin
kuvakirjassa Neljä muskeilsoturia (Karisto 2018).


Anttu haluaisi kuulua muskelisotureihin. 
Jossu saisi olla pomo. 
Rampo, Käpsä, Erkki ja Anttu olisivat neljä muskelisoturia. 
Mutta Anttu ei pääse mukaan. 
   Miksi en pääse? Anttu on kysynyt. 
   Siksi, että sinä honotat. Ja siksi, että sinä olet dauni, Jossu on sanonut.
 Anttua ottaa pattiin. Jossu on epis. Miksei muka dauni voisi olla muskelisoturi. Ja mitä haittaa, jos vähän honottaa. Antun puheesta saa kuitenkin ihan hyvin selvää. Ja Anttu on vahvempi kuin Käpsä. Tosi epistä. 
 Antun on tyydyttävä vaklaamaan Jossun porukkaa periskoopilla. Jonain päivänä Anttu on vielä sankari. – –

Kallioniemen teksti ja Bastin valitsemat kuvakulmat ilmentävät hyvin Antun kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta ja halua kuulua samaan ryhmään muiden ikätovereidensa kanssa.


Sade yllätttää Antun ja hän yrittää hakeutua suojaan latoon,
mutta  poika pelästyy sieltä kuuluvaa vinkunaa... Terese 
Bastin kuvitusta Tuula Kallioniemen tekstiin kuvakirjassa Neljä muskeilsoturia (Karisto 2018).



Luontevasti tarinassa myös sidotaan juoneen sankaritarinoiden pitkää perinnettä – alkaen  antiikin mytologiasta ja kuvakirjan nimen tunnistettavasta  viittauksesta Alexandre Dumas`n klassikkoon Kolme muskelisoturia ja päätyen nykypäivään ja Timo Parvelan Ella-kirjojen sankaritarinoihin.

Antulle tarjoutuu lopulta tilaisuus osoittaa rohkeutensa ja neuvokkuutensa. Kauniisti korostetaan myös sitä, että terve varovaisuus on joskus hyvästäkin ja karskikin voi tunnustaa erheensä ja pelkonsa.

Neljä muskelisoturia -kirjan erityisenä ansiona voi pitää sitä, että sen aihepiiri, kuvitustyyli  ja lähestymistavat tekevät kirjasta kiinnostavan myös alakouluikäisille lukijoille. 



Onnellinen loppu on uskottava ja antaa vakuutuksen siitä, että
Anttu on urotekojensa takia itsestäänselvästi saanut oikeuden olla yksi
muskelisotureista. 
Terese Bastin kuvitusta Tuula Kallioniemen tekstiin 
kuvakirjassa Neljä muskeilsoturia (Karisto 2018).




Down-lapsen vanhemman näkökulman tuo vivahteikkaasti ja rehellisesti esille Kalle Niinikankaan aikuisille suunnattu runokirjauutuus Tervetuloa Mongoliaan (Enostone kustannus 2018). 

Niinikangas kertoo runoissa tunnoistaan neljännen lapsensa saatua diagnoosin downin syndroomasta.