keskiviikko 20. syyskuuta 2017

”Minä olen tavallinen tyttö enkä narttumainen lissu”














Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva, 220 sivua, WSOY 2017. Kansikuva Laura Lyytinen.







Anna Hallava (s. 1974) teki omintakeisen debyytin pari vuotta sitten Sammakkoprinsessa-esikoisellaan, joka hyödynsi taiten chick lit -kirjallisuuden maneereja nuorempien tyttölukijoien ehdoilla (ks. arvio Helsingin Sanomissa).   

Hallavan uutuus, Valpuri Vaahteran maaginen korva, on myös räväkkä ja yllättävä tyttöromaani. 

Se on siekailematon yhdistelmä J. K. Rowlingin Harry Potterien fantasiaa, Tittamari Marttisen Viivi Pusu -kirjojen eloisaa kaveriporukan kuvausta, Helen  Fieldingin Bridget Jones -kirjojen reteää suhtautumista miehiin, Cathy Cassidyn herkuttelun ympärille rakennettua Suklaamuruset-sarjaa ja  Jacqueline Wilsonin nuortenromaanien angstia.

Realistisen tuntuisesta lähtöasetelmasta huolimatta 15-vuotiaan Valpurin perhe on kaukana tavallisesta. Äiti on nimittäin ammatiltaan noita ja isä rakkausviihdettä kirjoittava viikatemies. Isoveli Väinämö harrastaa balettia vähän liiankin intohimoisesti. 

Lisäsäväyksen perhedynamiikkaan tuo vielä Kannikka, pullon henki, joka on perso makeille kakuille.

Aluksi Valpurilla ei näytä olevan finniä isompia ongelmia. Äidin finnin poistoon kehittelemä taikaliemi aiheuttaa kuitenkin oudon sivuvaikutuksen: Valpuri  huomaa pystyvänsä kuulemaan poikien ja päälle päätteeksi myös isänsä ajatukset!

Hallava on mukavasti laajentanut tyttökirjallisuuden henkilögalleriaa jo kahdessa teinikeiju Ofeliasta kertovassa romaanissa. Ofelian tavoin myös  Valpuri kokee olevansa pikemminkin kurvikas kuin paksu.  Toisaalta Valpuri käyttää  paljon energiaa erilaisiin kauneudenhoitorituaaleihin, päästäkseen eroon ylimääräisestä karvoituksesta,  finneistä ja kaikenlaisesta rumuudesta kropassaan. 

Poikaystävän hankkiminen ei lopulta teekään Valpuria autuaaksi. Ihailun kohteena olevan pojan ajatukset, teoista puhumattakaan, eivät nimittäin annakaan hänelle järin mairittelevaa käsitystä poikien sielunelämästä:

Minun olisi pitänyt arvata tämä: luin nimittäin kerran netistä jutun, jossa sanottiin, että tyttöjen kannattaa pysytellä kaukana hyvännäköisistä jätkistä, koska hyvännäköisyydellä on tapana sulattaa aivot ja tehdä kyseisistä pojista vattupäitä.

Ja ilman spoilausta uskallan sanoa, että poikaystävän vaihtaminenkaan ei mene Valpurilta ihan nappiin…

Kirjan anarkistisessa eri tyylilajien miksauksessa hämmentää  eniten Hallavan tapa kuljettaa kepeää ja kipeää ainesta rinnakkain. Jacqueline Wilson on tämän lajityypin mestari (mm. Tatuoitu äiti, Otava 2003), mutta Hallava höystää kokonaisuuteen mukaan vielä fantasiaelementitkin. 

Sivuhenkilöt, molemmat poikia, kipuilevat todella isojen  asioiden (transsukupuolisuus ja anoreksia) äärellä, ja toisinaan lukija huomaa vähän rykivänsä, kun jonninjoutavat teinityttömurheet risteytetään oikeasti tummissa vesissä kulkevien poikien elämän angstiin. 

Hallavan tyttöromaanin rakenne on säpäleinen. Valpuri kirjoittaa päiväkirjaa useasti päivässä: jokaisen uuden merkinnän alussa on kellonaika, jolloin osuus on kirjoitettu. Lukija siis lukee yksittäisiä, usein asiayhteydeltään jopa täysin irrallisia viestejä, ikään kuin teksti- tai WhatsApp -viestejä. 

Anna Hallava on haastatteluissa tuonut ilmi, että hän on perehtynyt edustamansa modernin kepeän tyttökirjagenren ilmentymiin myös maailmalla, ja selvästi hän soveltaa havaintojaan Suomen oloihin. 

Rivien välistä löytää halutessaan myös ironista oman kirjailijakuvan työstämistä, kun Valpuri ihmettelee kirjoittamismaniaansa ja paljastaa haaveilevansa oman kirjan julkaisemisesta:

20.46 Hah, minähän kirjoitan paljon joka päivä. Ehkä yritän saada tämän päiväkirjan joskus julkaistua. Toisaalta, kuka ihme haluaisi lukea teinitytön neurooseista?


Hallavan tyttöromaanin äärellä mietin, pitäisikö jo olla huolestunut lasten- ja nuortenromaanin pirstaleistuneesta rakenteesta. 

Perinteisen kirje- ja päiväkirjaromaanin rinnalle on lasten- ja nuortenromaaneihin tullut kilpailevia kerrontametodeja (sarjakuvat, tekstiviestit, mainokset, käyttöohjeet ja listaukset vaikkapa  Veera Salmen Puluboi-  ja  Jeff Danielsin Neropatin päiväkirjat -sarjojen tapaan). Iskevän ja toisaalta myös rönsyilevän tekstimiksauksen ajatellaan helpottavan lyhyeen sähkösanomatyyliin omassa päivittäisessä mediankäytössään tottuneen lapsen tai nuoren päätöstä tarttua kirjaan. 

Voisiko diginatiivien infoähkyyn pikemminkin auttaa polveileva, kirjalliselta anniltaan eheä ja draamallista jännitettä nostattava täysipainoinen  tyyli, joka jättää silti tilaa lukijan omalle ajattelulle? 





torstai 14. syyskuuta 2017

Hyytävä kalmankesä, ei heikkohermoisille















Ilkka Auer: Anastasia, 245 sivua, Haamu 2017. Kansikuva Broci.










Ilkka Auer tunnetaan nuorille suunnatusta Lumen ja jään maa -fantasiasarjastaan (Otava 2004–2008). Sen jälkeen hän on tehnyt kaksi kauhukirjaa  aikuisille yhdessä Antti J. Jokisen kanssa.

Vaasalainen kummituksiin ja kauhuun erikoistunut Haamu-kustantamo laajentaa jatkuvasti ”karmaisevaa” valikoimaansa.

Anastasian keskiössä ovat teini-ikää lähestyvät särmikkäät nuoret, Kristian, Elsa ja Matias. Kristian on kaupungissa asuva nörttipoika, mutta hän viettää kaikki kesät isovanhmpiensa hoteissa Friggesbyn kylässä. Siellä asuvat Kristianin hyvät ystävät jo lapsuudesta, Elsa ja Matias. Elsa on toisinaan hurja ja arvaamaton ja toisinaan mietiskelevä ja iloluontoinen. Matias puolestaan on arka ja  ailahtelevainen, toisinaan jopa väkivaltainen ja ilkeäkin.

Ilkka Auer on luonut keskeisistä sivuhenkilöistä ja kauhun aiheuttajista reteitä originelleja, joiden pelkät nimet saavat lukijan ihon kananlihalle:  mulkku-Eero, Raatoämmä ja  Kuunaama.

Vivahteikkaana miljöönä on Kirkkonummen lähellä sijaitseva Porkkalanniemi, joka oli Neuvostoliiton hallussa sodan päättymisestä vuoteen 1956. Suuri osa rakennuksista on tuhoutunut, mutta Neuvostoarmeijan betoninen bunkkeri autovarikkoineen  muistuttaa yhä paikkakuntalaisia menneestä.  


Erilaiset autiot, hylätyt ja rappioituneet paikathan ovat nousseet Suomessakin  ilmiöksi, joka tiivistyy Elsan repliikissä:

”Me voitais ottaa kuvia sieltä. Tai videoklippi. Laitettais Youtubeen tai Instagramiin. Siitä tulikin mieleen, että täällä oli talvella ollut sikana Tonkijoita.” 
Tonkijat olivat Urban Explorereita. Ne kiertelivät ympäri Suomea valokuvaamassa ja filmaamassa autioita ja hylättyjä paikkoja, kuten taloja, sairaaloita, tehdashalleja ja muita sen kaltaisia. He olivat salamyhkäistä sakkia ja pukeutuivat Kristianin mielestä oudolla tavalla. Osa Tonkijoista pukeutui armeijatyyliin, osa kummallisiin, lötköihin hippivaatteisiin ja talvisin värikkäisiin hiippalakkeihin.                  

Vaikka tienoolla hulinoinut nuorisojoukko, Paskatrio, on jo hajonnut kahden huligaanin kuoltua epämääräisissä oloissa,  eivät kyläläiset osaa vieläkään rentoutua. Tienoota ovat 50 vuoden aikana rasittaneet monet salamyhkäiset lasten katoamiset, joihin poliisi ei ole saanut otetta.

Kylillä kerrotaan myös oudosta Hiipparista, laittomasti maahan tulleesta virolaisesta, jota poliisi ja rajavartiolaitos ovat yrittäneet tuloksetta jäljittää.

Auerin nuortenromaanissa nuoret tarttuvat toimeen, kun poliisi on voimaton (paikallista poliisia kutsutaan runkstaapeli Rönniksi). Hiiipparin, eli Grigorin, avulla he pääsevät mysteerin jäljille ja palaset loksahtelevat vähitellen paikoilleen.

Historialliset säikeet nousevat enemmän keskiöön romaanin puolivälissä, kun tapahtumat risteytyvät Venäjälle vuoteen 1918 tiettyyn Ipatjevin taloon, jossa Venäjän tsaariperhe surmattiin – virallisen historiankirjoituksen mukaan… Jouheavasti Auer kirjoittaa nuortenromaaniinsa myös vaihtoehtoista historiankirjoitusta...   

Viittauksia tietokonepelien, elokuvien ja tv-sarjojen kauhukuvastoon viljellään taajaan (mm. Walking Dead  ja  Carrie).  Kristian toteaakin romaanin tihentyvässä lopussa: ”Ei helvetti sentään! Ihan kuin elokuvissa!”  

Suomen lähihistorian traumat tulevat esille, kun  Kristianin vaari muistelee Porkkalan vapautumisen aikaa:

”Kaipa se liittyy siihen, mitä täällä on sattunut, kun velivenäläinen näillä mailla majaansa piti. Kun tänne tultiin takasin yhdentoista evakkovuoden jälkeen ensimmäistä kertaa, mehän ei saatu tehdä täällä mitään. Saatiin vaan käydä katsomassa paikkoja. Mitään ei saanut tuoda eikä viedä, eikä öitä viettää. Armeija kävi maita läpi ja pelättiin miinoja ja ansoja". ---

Auer on selvästi nauttinut kauhugallerian rakentamisesta: lukija aistii autiotilojen rappion ja haistaa tunkan, kuulee  kumisevat, kaikuvat ja narisevat äänet ja näkee ajan hampaan lohduttomat näkymät elävinä mielessään.

Aivan  Mikael Niemen intensiivisen nuorten kauhun tasolle (Kirkon piru; Verenimijät, suom. Tuula Kojo,  Schildts 2002 ja 2003 ) Auer ei yllä:  juonen tiivistäminen ja rönsyjen karsiminen olisi tehnyt jännitteen nostolle hyvää.

Anastasian takakansiteksti on jopa poikkeuksellisen vetävä, ja viimeistään  kirjatrailerin  ja  Anastasian kauhuversion  katsomisen jälkeen vastahankaisempikin tarttuu kyllä uteliaasti kirjaan.






perjantai 8. syyskuuta 2017

Lukupalat auttavat pahimpaan lukunälkään


Lukupalat-sarja:Tapani Bagge & Carlos da Cruz: Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, 60 sivua, WSOY 2016.

Henna Helmi & Reetta Niemensivu: Bella saa pentuja; Bellan pentupoppoo, 59 ja 56 sivua,  WSOY 2016 ja 2017.

Paula Noronen & Kati Närhi: Yökoulu ja kadonnut opettaja; Yökoulu ja kauheat naapurit, 59 ja 54 sivua, WSOY 2016 ja 2017.

Roope Lipasti & Harri Oksanen: Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä, 60 sivua, WSOY 2017.

Tuutikki Tolonen & Christel Rönns: Auttamistoimisto Luna, 61 sivua, WSOY 2017.

Anna Hallava & Emmi Jormalainen: 2 A:n kamut kykykilpailussa, 61 sivua, WSOY 2017 





WSOY aloitti kauan kaivatun helppolukuisen, lukemaan oppimisen alkuvaiheeseen kohdennetun Lukupalat–sarjan viime vuonna.

Tänään, kansainvälisenä lukutaidon päivänä, on juuri sopiva aika zuumata uuden, jo kahdeksaan osaan karttuneen sarjan profiilia.

Tammi ja WSOY lakkauttivat kertarytinällä muutama vuosi sitten pitkään jatkuneet helppolukuiset sarjansa, Keltanokan, Kirjavan kukon, Vihreän variksen ja Wernerin, joissa julkaistiin eturivin suomalaisten lastenkirjailijoiden tekstejä. 

Vielä Tammen Keltanokka-sarjaakin helpommalle Lukupalat-sarjalle on ollut huutava tarve jo pitkään. 

Valtaosa Suomessa ilmestyvästä helppolukuisesta lastenkirjallisuudesta ilmestyy Kustannus-Mäkelän kautta. Mäkelällä on useampia helppolukuisia kirjasarjoja, Hyppää kirjan kyytiin-, Kirjatiikeri- ja eriväriset Banaani-sarjat. 

Kaikkein helpoimmassa Hyppää kirjan kyytiin -sarjassa teksti on suuraakkosin. Se soveltuu lähinnä lapsille, jotka oppivat jo ennen kouluikää lukemaan omin päin. 

Ekaluokalla kirjaimet ja lukeminen otetaan nykyisin haltuun pienaakkosten kautta. Mäkelän kirjat ovat käännöksiä, pääosin englannin  ja saksan kielestä. Esimerkiksi Saksassa ja Iso-Britanniassa aloitetaan koulutie huomattavasti aiemmin kuin Suomessa ja sen vuoksi myös kirjojen aiheet ovat hieman lapsekkaampia.

Lukutaidon alkuun tarkoitetun lastenkirjan kotimaisuus on sellainen valttikortti, mitä ei kannattaisi  kustannusmaailmassakaan ylenkatsoa yhtään. 

Tarvitaan rutkasti nykyistä enemmän suomalaisen lapsen elinympäristöä, arkea ja elämysmaailmaa komppaavia kirjoja, joita pitkin hiljattain lukemaan oppinut lapsi saa kiivetä lukutaitonsa kehitystasoon sopivia portaita pitkin eteenpäin, hitaasti ja kiirehtimättä ja kannustavassa hengessä.

Lukupalat-sarjan sisälle karttuvat tekijäparien luomat, lapsiryhmän tai keskushenkilön mukaan nimetyt kirjasarjat: Bella, Yökoulu, Ryhmä Z, Lauri, Auttamistoimisto ja 2 A.

Riikka Turkulainen on luonut sarjalle yhtenäisen ulkoasun. Kirjat on kooditettu kansikuvan oikeasta yläkulmasta löytyvillä karkkisymboleilla: mukavan makeaa, huvittavan hyvää, jäätävän jännää ja menevään makuun.

Huomiota kannattaa kiinnittää myös samasta kulmasta löytyvään käyttöohjeeseen ”avataan tästä!”. 

Olen kuullut eskari- ja ekaluokan opettajilta, että kaikki lapset eivät enää osaa käyttää kirjaa, eli he kuvittelevat, että se toimii tabletin tavoin hipaisemalla!

Erinomainen ratkaisu on myös kirjan tapahtumamiljöön sijoittaminen kirjan sisäkansiin, mikä helpottaa ja kannustaa seikkailun etenemisen seuraamista.   Jokaisen kirjan alussa esitellään myös keskushenkilöt. 

Paula Norosen Yökoulussa on dekkarijuonta ja kauhuaineksia vampyyriteeman kautta. Keskiössä ovat Paavo ja Martta, jotka käyvät tietysti koulua yöaikaan. 

Vampyyrien kouluruokailu poikkeaa tavanomaisesta, ja pistokokeita, eli verikokeita, järjestetään oppilaiden harmiksi taajaan. 



Lastenkirjakuvittajana ensikertalaisen Kati Närhen kuvitus istuu kammotusteemaan mainiosti. Kuvat kulkevat tekstin tukena.



Yökoulun ruokalistalta löytyy tosi hapanta kaalia ja itkeviä nakkeja. Kati Närhen
kuvitusta Paula Norosen lastenkirjaan Yökoulu ja kauheat naapurit (WSOY 2017).

Tapani Baggen & Carlos da Cruzin Ryhmä Z ja Tuutikki Tolosen & Christel Rönnsin Auttamistoimisto Luna ovat saaneet molemmat makuluonnehdinnan ”huvittavan hyvää”. 

Bagge pystyy punomaan tarinaan jopa säikeitä kreikkalaisesta mytologiasta, kun Ryhmä Z:n jäsenet löytävät punaisen langan.



Carlos da Cruz ahdistaa hurjan hirviön nurkkaan.. Carlos da Cruzin kuvitusta Tapani Baggen lastenkirjaan Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita (WSOY 2016). 


Auttamistoimisto Lunassa  keskushenkilöinä ovat kahdeksanvuotias Annikki ja hänen kaverinsa Yasmin. Nopeasti heidän perustamansa toimisto laajenee lähimmäisavusta myös sankaritekoihin, kun he – tosin vähän tietämättään – auttavatt poliisia museosta anastettujen arvokkaiden kolikkojen jäljityksessä. 

Sankarien iän ilmoittaminen on tarpetonta, sillä pahimmillaan se rajaa potentiaalisten lukijoiden määrää. Helppolukuista voivat nimittäin kaivata vielä yli kymmenvuotiaatkin, joilla on erilaista lukemiseen liittyvää hankausta.  



Auttamistoimisto Lunassa sekä kerronta että kuvitus on yhtä vauhdikasta.
Christel Rönnsin kuvitusta Tuutikki Tolosen lastenkirjaan
Auttamistoimisto Luna (WSOY 2017). 


Toisinaan Christel Rönnsin kuvitus jatkaa kerrontaa. Sekä da Cruz että Rönns käyttävät sarjakuvakuplia kuvituksen höysteenä sopivan maltillisesti.

Auttamistoimiston jäseneksi kelpuutetaan onneksi myös Miro-poika. Sukupuoleen sidotut kirjat karsivat suotta lukijoita. Siksi viisas tekstin tekijä ei karsinoi lukijakuntaa suotta sankarien sukupuolen kautta. 

Henna Helmin & Reetta Niemensivun Bella-sarja on vaaleanpunaista kantta myöten kursailematta tytöille suunnattu. 

Julia ja Anni ovat kavereita. Julia on esikoulussa ja Anni jo isompi koululainen. Ikäerosta aiheutuu välillä kärhämää tyttöjen kesken. 

Julian Bella-koira saa pian pentuja, ja jännitys on huipussaan… Lasten perhearki näyttäytyy monipuolisesti Reettta Niemensivun kuvituksessa.



 Bella-sarjassa myös tekstiviestittely on välillä mukana kuvituksessa.
Reetta Niemensivun kuvitusta Henna Helmen lastenkirjaan
Bella saa pentuja (WSOY 2016).


Anna Hallavan & Emmi Jormalaisen 2 A:n kamut kykykilpailussa on vaaleanpunaista tyttöhattaraa sekä tekstin että kuvituksen osalta. Ainon, Rosannan ja Saaran luokka pääsee osallistumaan talenttikisaan. Hiukan hämmentävästi tässä Lukupalat-sarjan osassa vuoropuhelu on merkitty sitaattimerkein ( ” ) repliikkiviivan sijasta.


Emmi Jormalaisen kuvitusta Anna Hallavan lastenkirjaan 2 A:n kamut
kykykilpailussa
(WSOY 2017). 

Roope Lipastin & Harri Oksasen Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä kirjassa on Lukupalat-sarjan avauksista ehein ja realistisin tarina, jossa lukija kiintyy myös päähenkilöön. Siitä puuttuu muille sarjan osille tyypillinen kohellus, takaa-ajo ja äkkikäänteisyys. 


Lauri – jonka ikä jätetään viisaasti mainitsematta – innostuu jääkiekosta, mutta asialliset varusteet ovat hakusessa. Isä löytää kirpputorilta peruspaketin, mutta maalivahdin homma ei oikein suju Laurin unelmien mukaisesti... kunnes isä löytää veljensä vanhan pesäpalloräpylän,  jossa pitäisi olla erikoisvoimia.




Tässä kuvituskuvassa on tavoitettu aitoa pelin henkeä, kun kiekko
livahtaa Laurin harmiksi haarojen välistä maaliin!
Harri Oksasen kuvitusta Roope Lipastin lastenkirjaan
 Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä (WSOY 2017). 


 Lipasti ripottelee tarinaan jääkiekkosanastoa ja kuvaa asiantuntevin ottein pelin kulkua. Vastentahtoisesti lukemiseen suhtautuva lapsi arvostaa tällaista uskottavuutta. 

Ruotsalainen Lasse Anrelin & Anna-Karin Garhamin helppolukuinen ja isoja odotuksia herättänyt Zlatan on tähti (Otava 2017) oli tässä suhteessa itselleni hienoinen pettymys, kun jalkapalloviheriön ulkopuoliset asiat anastivat päähuomion itse pelaamiselta.





Koko Lukupalat-sarjan kuvitustyyliä voi luonnehtia räyhäkäksi ja reteäksi.  Kuvittajavalinnnat ovat onnistuneita.

Sarja on nyt karttunut neljän osan vuosivauhtia. Toivottavasti julkaisutahti vielä tästä kasvaa. Juuri lukemaan oppinut lapsi lukee innostuessaan kaikki sarjan osat viikossa!