maanantai 24. huhtikuuta 2017

Lyhyttä, mutta juuri siksi niin painavaa nuoruuden tilitystä















Kirsti Kuronen: Pönttö, 86 sivua, Karisto 2017. Kansikuva Aino Ahtiainen.







Kirsti Kuronen lanseerasi Paha puuska -teoksellaan  nuortenkirjallisuuteen  säeromaanin, jossa proosa rytmitetään lyhyisiin riveihin.

Kotimainen nuortenromaani on viime vuosina  kiitettävästi reagoinut uutisiin nuorten vähentyneestä vapaa-ajan lukemisesta. 

Johanna Hulkon K18 sekä Kurosen Paha puuska ja kevään uutuus Pönttö ovat kaikki ulkoasultaan vaatimattoman näköisiä nidottuja lipareita, mutta ulkoasun ei kannata antaa hämätä: vähäisestä sivumäärästä huolimatta ne ovat poikkeuksellisen latautuneita lukuelämyksiä.

Johanna Hulkon K18 jopa täyttää kriteerit ”ohuesta hauskasta kirjasta”. 

Tällaisia toiveitahan kirjastoväki saa usein toteutettavakseen, kun koulun kirjaesitelmää varten pitäisi lukaista huomiseksi jokin kirja… 

Kalle Veirto on kikkaillut kevään uutuudellaan tällä täsmätilaustuotteella: Ohut hauska kirja (Karisto 2017) ei valitettavasti lunasta lupaustaan. Itse asiassa ohuen hauskan kirjan brändi on Veirton kirjassa vesitetty kokonaan. Uskaltaako sen jälkeen enää edes pyytää toista kirjavinkkiä samoilla laatumääreillä ?






Mutta takaisin Kurosen Pönttöön.

Pöntön raamit ovat kuin mistä tahansa nykynuortenromaanista: kertojaminä Luna on angstinen kevään ylioppilas. Vähin erin lukija oivaltaa pienistä vihjeistä, että tytön mollisointuinen mieliala häälyy jo vaarallisen lähellä kuilua –  varsinkin, kun selviää, että tytön traumatisoineista tapahtumista on jo yli kolme vuotta.

Mutta lukija ei silti huolestu tytön puolesta. Aino Ahtiaisen energinen kansikuva valokuvaa ottavasta päähenkilöstä on jo itsessään signaali toivosta. 

Ja tytöllähän on sitä paitsi paljon ystäviä: Tove, Vilja-Tuulia, Monika, Linn ja Katri. 

Viis siitä, että ennen pitkää lukija hoksaa, että kyse on tytön fanittamista kirjailijoista.

Luna vetäytyy kotitalonsa kerhohuoneeseen tarkkailemaan isän virittämän videokameran livelähetetystä  tiaisen pesäntekopuuhista ja munien hautomisesta. Tyttö kokee ensin syyllisyyttä tunkeutuessaan Arjaksi nimeämänsä tiaisen reviirille näin häikäilemättömästi. Intensiivinen toiminta vie tytön ajatukset pois ahdistavista asioista.


Valokuvaaminen toimii romaanissa oivaltavana metaforana monestakin syystä: valokuvaajahan joutuu tekemään  valintoja ja rajauksia.  Voin vain kuvitella, kuinka paljon rönsyjä Kuronen on joutunut hylkäämään käsikirjoituksen työstämisen kuluessa...
 Kaikki hyvin, kaikki hyvin, kaikki hyvin 
sanovat ja tarjoavat kiittämättömälle paitaa. 
En tahdo pukea sitä. 
Ettekö näe, olen jo aloittanut selvittelyn: 
Muutin kerhohuoneeseen ja jään tänne kunnes… 
Kunnes mitä? Kunnes ymmärrän jotain, edes sen 
millaisia rajauksia täytyy tehdä selviytyäkseen, 
kaikkea ei saa mahtumaan yhteen kuvaan. 
Lapsuuden leikissä otin kädestä kiinni ja pyöritin 
kaveria kaverin jälkeen,  ympäri ja ympäri, 
hurjimmassa vauhdissa irrotin otteen, 
kaverit singahtivat ulkokehälle ja jähmettyivät 
patsaiksi, valokuviksi joita rajasin 
turhat pois, turhat taivaat, ruohot ja raajat, 
vain silmät jäivät.

Nuortenromaanin peruskliseisiin kuuluu kipuilu välitilassa olemisen kanssa: ei enää lapsi, mutta ei vielä aikuinenkaan. 

Kuronen kuvaa nasevin pienin vedoin  Lunan tuntoja sekä suhdetta läheisiin perheenjäseniin. Muistisairaan isoäidin kautta aikaperspektiivi kasvaa vielä entisestään.

Kirsti Kuronen kirjoittaa kauniisti tyttöydestä, seksuaalisuudesta, oikeudesta määrätä itse omasta kehostaan. Hän ei sohaise kipupisteisiin, vaan luottaa, että lukija pystyy päättelemään asioita myös ihan itse.

Rivien välistä löytää myös Lunan minäkuvan eheytymisen jälkeen feminististä uhoa, mutta sitäkään ei tarvitse huutaa. 



Ja lopuksi villi ehdotus: entäpä, jos vastaisuudessa yläkoulun ja lukion äidinkielen ja kirjallisuuden pakolliset kirjaprojektit toteutettaisiin Kirsti Kurosen Pöntössä esittelemällä kirjallisuusmetodilla?

Luna-tytön syväanalyysit Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelistä, Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelman nimitarinasta, Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöstä, Linn Ullmannin romaanista Kun olen luonasi sekä Katri Valan Lapsi leikkii -runosta todentavat, että parhaimmillaan kirjallisuus on elämyksellistä ja intiimiä.










torstai 20. huhtikuuta 2017

Niin sanotut käytännölliset asiat

















Suomalaisen Työn Liitto tilasi Taloustutkimukselta Made by Finland -kampanjatutkimuksen, jossa haastateltiin hieman yli kahta tuhatta 18–79- vuotiasta suomalaista heidän kriteereistään valita teatteriesityksiä.

Kyselyn yhtenä lopputuloksena oli, että aikuisen kulttuuriharrastajan teatteriesityksen valintaan vaikuttaa esityksestä tehty kritiikki (lähes kolmannes vastaajista valitsi katsottavansa esityksestä tehdyn kritiikin perusteella). 

Sen sijaan lastennäytelmistä tehty kritiikki oli määräävä tekijä vain 15 prosentille vastaajista. 

Tutkimuksen perusteella jopa 45 prosenttia suomalaisista käy lastensa kanssa teatterissa. Luku kuulostaa huiman hienolta ja antaa uskoa lapsiperheiden kulttuuriharrastuksen kasvamiselle. 

Teatteriarvosteluja enemmän lastennäytelmän valintaan vaikuttavat tutkimuksen mukaan käytännölliset asiat – kuten sopiva ajankohta ja esityksen sijainti.

Tutkimuksesta tehty tiedote ei sinällään ota kantaa siihen, paljonko Suomessa julkaistaan asiantuntevaa ja inspiroivaa lasten- ja nuortennäytelmäkritiikkiä. 

Oman kokemukseni mukaan määrä on jatkuvasti vähentymässä. 

Tohdin myös epäillä, että lastennäytelmän valintaan vaikuttaa käytännöllisten seikkojen kupeessa eniten ennalta tuttu brändi. 

Lastenkulttuurissa tuttuus luo aina turvallisuutta – ennen kaikkea aikuiselle, jonka pitäisi saada rahoilleen ja valveutuneen kasvattajan habitukselleen vastinetta. Vai osaako joku perustella muulla keinoin, miksi Suomen laitosteatterit vilisevät Risto Räppääjiä, Supermarsuja, Hevisauruksia ja Astrid Lindgrenin lastenkirjahahmoja?  

Olisihan se kertakaikkisen hoopoa hehkuttaa somessa käyneensä lapsen kanssa katsomassa vaikkapa Takkutukkakeijua  tai Vesta-Linneaa ja aavelapsen arvoitusta  tai Käsikirjaa pelokkaille vanhemmille

Haloo, eihän juuri kukaan edes tiedä niistä mitään. 

Lasten- ja nuortenkulttuurista mediassa käytävä keskustelu on viime vuosina tullut sattumanvaraiseksi ja puuskittaiseksi. 

Median uutiskynnyksen ylittävät ne entuudestaankin isosti mainostetut, hyvin myyvät ja tarkkaan brändätyt tekijät. 

Pienet,  vaihtoehtoiset ja keskustelunavauksiltaan radikaalit toimijat jäävät katveeseen tekemään kulttuuritekoja pienelle mutta haltioituneelle kohderyhmälle, joka ei kuitenkaan tekijöitä pysty elättämään. 




Kiitos inspiraatiosta Kultakuumeen kolumnistille Marjo Niemelle. 

Perheen ainokainen eksyksissä















Guojing: The Only Child, Schwartz & Wade books 2015.








Toimittaja Mari Mannisen Yhden lapsen kansa (Atena 2016)  palkittiin viime vuonna Tieto-Finlandialla.

Kiinalaisen Guojingin tekstitön kuvakirja – tai graafinen romaani – The Only Child avaa myös yhden näkökulman Kiinan yhden lapsen politiikkaan.

Perheen ainokaiset ovat Kiinassa vanhempiensa silmäteriä ja jakamattoman huomion kohteita, mutta tälläkin on varjopuolensa.

Saatesanoissa Guojing  kertoo kirjan synnystä.

Vanhempien piti tehdä pitkää päivää töissä ja isoäiti hoiti tyttöä paljon. Toisinaan Guojing joutui olemaan myös aivan yksin kotona. Käytäntö on tuttu monelle ennen yhden lapsen syntyvyyden säännöstelypolitiikan lakkauttamista syntyneelle lapselle Kiinassa ja Guoging kutsuukin omaa 1980-luvun sukupolveaan hyvin yksinäisten lasten sukupolveksi.



Yksin kotiin jääminen kuvataan hyvin konkreettisesti, kun lapsi jää
suljetun oven taakse yksin. Guojingin kuvitusta kirjaan The Only Child
(
Schwartz & Wade books 2015).


Kirjan pontimena on yksittäinen lapsuuden väkevä muisto: Isä lähetti vasta kuusivuotiaan tyttärensä bussilla isoäidin luokse. Tyttö nukahtaa kesken bussimatkan ja herää vasta päätepysäkillä hämmentyneenä ja eksyksissä. Neuvokas tyttö seuraa johdinauton sähköjohtoja ja päätyy isoäidin ovelle... kolmen tunnin harhailun jälkeen.

Guojing on halunnut liennyttää kirjan kautta omia yksinäisyyden ja eristyneisyyden tuntojaan, mutta toteutus on silti hyvin universaali ja koskettava.


Tehokas kuvakulman vaihto tuo lapsen hätäännyksen hyvin kouriintuntuvasti esille. Guojingin kuvitusta kirjaan The Only Child (Schwartz & Wade books 2015). 



Kuvakirjassa bussiin nukahtanut lapsi saa oppaakseen peuran, joka johdattaa hänet turvallisesti takaisin kotiin vanhempien luokse.

Laajoista maisemapanoraamoista tarkkoihin yksityiskohtiin zuumaava kuvitus tuo mieleen Raymond Briggsin Lumiukon, joka tunnetaan tekstittömän sarjakuvan lisäksi myös animaationa. Guojingin esikoiskirja on rinnastettu myös Shaun Tanin siirtolaisen tuntoja peilaavaan Arrivaliin.





 

Kansainvälinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden järjestö IBBY:n vuonna 2012 koostama Silent Books –näyttely on parhaillaan esillä Irlannissa. Idea tekstittömien kuvakirjojen kokoamisesta sai alkunsa Italian Lampedusassa, jonne monet pakolaiset päätyivät ylitettyään Välimeren vaarallisella pakomatkallaan. 

Näyttelyllä halutaan havainnollistaa, kuinka tekstittömät kirjat voivat ylittää kulttuuri- ja kielirajat ja kannustaa ihmisiä löytämään lohtua kirjoista ja lukemisesta.   



Kuluvalla viikolla vietetään Suomessa 40:ttä kertaa Lukukeskuksen luotsaamaa Lukuviikkoa.