tiistai 15. elokuuta 2017

Geokätköjen jäljillä pitkin poikin Suomea













Johanna Hulkko: Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka, kuvittanut Jari Paananen, 178 sivua, Karisto 2017.






On hauskaa, että itsenäisyyden juhlavuotena ilmestyy myös vähän erilaisia ”juhlakirjoja” lapsille ja nuorille.

Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka -kirjan takakannessa kerrotaan kirjan juhlistavan satavuotista Suomea. Kahdeksassa salapoliisitarinassa etsitään  geokätköjä Suomen luonnonnähtävyyksistä:  Bengtskärin majakalla Saaristomerellä, Hiidenportin kansallispuistossa Sotkamossa, Kierikkikeskuksessa Yli-Iissä, Kurikan Pirunpesässä,  Inarin Siidassa, Laukaalla Hitonhaudan rotkokanjonissa, Hailuodon Marjaniemessä sekä Lassinlinnan kalliosaarella Tampereen Näsijärvellä.

Geokätköjen lisäksi bongataan myös lepakoita ja pelataan Pokémon Gota.

Geoetsivät-sarja on löytänyt lukijansa: moderni etsiväseikkailu  on alakoululaisen suosiossa. Suosiota siivittävät  riittävän isokokoinen teksti, arkiset ja samastuttavat tapahtumat sekä sympaattiset päähenkilöt erilaisine perhemalleineen. 

Viekkaasti sarja myös hätistää lukijoitaan reippailemaan ja retkeilemään luonnossa. Hienoa, että saadaan enemmän valinnanvaraa perinteisten harrastusteemaisten lasten- ja varhaisnuortenkirjojen joukkoon.

Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka yhdistää kuvitteellista seikkailua ja tietoa. Sen lisäksi siitä löytyy interaktiivinen ulottuvuus, kun lukija joutuu pinnistelemään hoksaustaitojaan ratkaisemalla - haastavuudeltaan oikeasti kiperiä – salapoliisitehtäviä.  Saatesanoissa kannustetaan lukemaan tarinoita ääneen pienessä kaveriporukassa.


Geoetsivät, eli Raparperi, Emmi, Salli, Petteri ja Pasi-Antero,  matkailevat hieman vaihtelevissa kokoonpanoissa vanhempiensa kanssa. Etsivät reagoivat yllättäviin tilanteisiin kukin luonteensa mukaisesti.

Jari Paanasen kuvitus on ensimmäistä kertaa nelivärinen. Se on perusteltua osittain myös siksi, että kuviin on toisinaan kätketty vihjeitä arvoitusten ratkaisemiseksi. 

Paanasen karikatyyrinen kuvitustyyli ei kuitenkaan ole paras mahdollinen lukutaidon alkuun suunnattuun helppolukuiseen kirjaan, sillä  päähenkilöiden mojovat ja muikistelevat ilmeet eivät itsessään tue kovinkaan paljon tarinan sisäistämistä tai tue luetun ymmärtämistä.










tiistai 8. elokuuta 2017

Peliin kadonnut tyttö













Saku Heinänen: Zaida ja taistelupari, kuvittanut Saku Heinänen, 229 sivua, Tammi 2017.





Saku Heinäsen Zaida-trilogia huipentuu toiminnalliseen päätösosaan Zaida ja taistelupari. 

Heinäsen lastenromaani on hyvä esimerkki lasten- ja nuortenkirjallisuuden uudesta strategiasta yrittää tietokonepelien teemojen kautta viekoitella myös lukemiseen penseästi suhtautuvia lapsia ja nuoria  kirjan ja lukemisen pariin. 

Samoja keinoja löytyy myös Timo Parvelan & Björn Sørtlandin Kepler62-sarjasta ja Jari Mäkipään Masi Tulppa -sarjan avauksesta. 


Kerhohuoneen peliluolassa on helppo tempautua virtuaalisen todellisuuden
 vietäväksi. Saku Heinäsen kuvitusta varhaisnuortenromaaniin
Zaida ja taistelupari (Tammi 2017). 


12-vuotias Zaida on adoptoitu pikkuvauvana Intiasta Suomeen ja on vanhempiensa ainokainen. Murrosiän alkaminen aiheuttaa Zaidassa monenlaista myllerrystä. Vanhempien suunnittelema juurimatka Intiaan Zaidan syntymäkaupunkiin hämmentää ja vähän pelottaakin. 

Äidinkielen tunnilla aloitettu sukupuun piirtäminen sysää Zaidan miettimään taustaansa.

 – – Piirsin itseni puuhun. Hinkkasin kasvojen ympärille hurjasti harottavan mustan tukan niin, että kynä oli tehdä reiän paperiin. Sitten piirsin hetken mielijohteesta viereeni valtavan tiikerin.  Kalautin kynän pöydälle. Katsoin Siiriä. Hänen arkkinsa oli jo täyttynyt riveistä, joita hän yhdisteli viivoilla. Siirin silmälasit olivat valuneet nenälle ja hänen poskipäänsä punoittivat.


Perheen Ludwig-koira alkaa olla jo raihnainen, ja Zaidan on vaikea hyväksyä asiaa. Aiemmin kiltti perhetyttö kapinoi kotona ja koulussa ja ottaa etäisyyttä ylihuolehtiviin vanhempiinsa. Hän tutustuu uuden ystävänsä Eevin kautta tämän kaveripiirin poikiin, Petterin ja Teroon, joilla on kerrostalon kerhohuoneessa peliluola. Petteri esittelee Siirille, Eeville ja Zaidalle verkkoroolipelin, joka vie lopulta Zaidan synkkiin mielenmaisemiin. 

– Tää on enemmän kuin pelkkä peli, Petteri sanoi ja kiilasi itsensä väliimme.
 – Enemmänkin simulaattori, jos tiedätte mikä se on. Mä neuvon… valitkaa ensin tuolta uudet hahmot.
 Painelimme valikkoja hänen ohjeidensa mukaan. Loimme itsellemme hahmot. Ne olivat meidän kokoisiamme mielikuvitusolentoja, vähän kuin haltioita tai menninkäisiä.  – Tän tapahtumapaikkana on tulevaisuuden suurkaupunki, Petteri selitti. – Maan alla. Sen päällä ei enää voi liikkua. Hän näytti innostuvan pelkästä opastamisestamme. 

Toden ja pelin rajat liudentuvat liki painajaismaiseksi tihentyvässä loppunostatuksessa.  

Draamakerhosta ja kirjoittamisesta kiinostunut Zaida työstää identiteettiään myös sepittämällä tarinaa  hyökyaallon jälkeisestä kaaoksesta selvinneestä tytöstä ja tiikeristä.   


 Mielikuvituksessa Zaidan on tavallista arkea helpompaa työstää
intialaisia sukujuuriaan. 
Saku Heinäsen kuvitusta varhaisnuortenromaaniin 
Zaida ja taistelupari (Tammi 2017). 

Saku Heinänen on tinkimätön visualisti sekä työssään  graafisen suunnittelun professorina Aalto yliopistossa että lastenkirjailijana ja -kuvittajana. Romaanin rakenne on dramaturgisesti jäntevä; juonenkäänteet tempaisevat mukaansa ja luvut on nimetty nasevasti.  

Tussikuvitus rasteroittaa pintaa eläväksi, maisemat ovat arkkitehtonisesti jylhiä ja ulokkeisia niin sisä- kuin ulkotiloissakin.

Zaida-sarjan erityisenä ansiona on perhedynamiikan luonteva kuvaus ja aidon tuntuiset aikuiset sivuhenkilöt. Heinänen pääsee ällistyttävän vaivattomasti  esiteini-ikäisen tytön ailahtelevan tunnemaailman ytimeen.








tiistai 1. elokuuta 2017

Nurinkurinen lastenfantasia vie mennessään















Vuokko Hurme: Kiepaus, kuvittanut Susanna Iivanainen, 249 sivua, S & S 2017.






Olin joskus nähnyt valokuvia Vanhan maailman leikkipuistoista – keinuista ja kiipeilytelineistä ja liukumäistä. Niitä kuvia katsellessani minua aina alkoi naurattaa, sillä niin hullunkurisen mitättömiä kiipeilypaikkoja en ole koskaan nähnyt missään. Kardumissa ei sellaisia ollut. Meillä oli vaijerit, joita pitkin liu´uimme pohjattoman syvyyden yllä, ja portaiden pohjat, joita pitkin laskimme. Tasapainottelimme, loikimme ja kiipesimme kattorakenteita pitkin kaiket päivät. Meidän maailmamme oli yksi jättiläismäinen kiipeilyteline. Kuka siinä olisi leikkipuistoja ehtinyt kaivata?


Näin kertoo Vuokko Hurmeen Kiepaus-lastenromaanin päähenkilö, 8-vuotias Lenna-tyttö.



Lennan ja Jaanin arki kotikerrostalon ulkopuolella on yhtä lentoa talojen
väliin pingotettujen vaijereiden varassa. Susanna Iivanaisen kuvitusta Vuokko Hurmeen lastenromaaniin Kiepaus (S & S 2017) 

Idyllin ylläpitäminen ei ole enää lastenkirjoissakaan mikään itsestäänselvyys:    on kiinnostavaa, että dystooppiset tulevaisuuden visiot yleistyvät jo lastenromaaneissakin. 

Valtava luonnonkatastrofi on kiepauttanut  aivan sananmukaisesti maailman ylösalaisin jo  Lennan vanhempien lapsuudessa. 


Kardumissa eletään muutaman vuosikymmenen päähän ajoittuvaa tulevaisuutta   – hauskassa detaljissa kerrotaan Lennan isän lukeneen lapsena Puluboi-kirjoja. Niinpä Kardumin ja Mabalin maiden väliseen viestinviejän tärkeään tehtävään valittu pulu saa nimensä Veera Salmen lastenromaanin päähenkilön mukaan.    


Ylösalaisin kääntynyt maailmanjärjestys on hävittänyt eläimiä.
Niinpä lemmikkikana Newtonin munimat munat ovat kultaakin kalliimpia.
Susanna Iivanaisen kuvitusta Vuokko Hurmeen lastenromaaniin Kiepaus (S & S 2017) 



Vain pieni osa maapallon asukkaista on selvinnyt rytinästä hengissä. Ekosysteemi on häiriintynyt ja ainoat vesivarannot löytyvät pohjavedestä.  Hyönteisiä syödään paljon ja hygieniatasosta joudutaan tinkimään. 

Romaanin alussa viipyillään melko pitkään nurinniskoin kääntyvän maailmanjärjestyksen selittämisessä ja ajassa ennen Lennan ja hänen pikkusiskonsa Rouskun syntymää. 

Jännite nousee kuitenkin vähitellen ja nopeasti lukija on kokonaan omintakeisen tarinan pauloissa. 

Kiepaus muistuttaa elämän perusasioista: perheenjäsenten ja muiden läheisten välinen luottamus on korkeaa elintasoa ja maallista mammonaa tärkeämpää. 

Keskinäinen avunanto ja eettiset arvot nousevat keskiöön:

”Tärkeintä on tehdä kaikkensa muiden auttamiseksi, mutta niin, ettei unohda itseään”, niin isä usein sanoi. ”Vain silloin voi selvitä.”

Äiti korostaa myös sitä, että selviytyminen edellyttää yhteisöllisyyttä: ”Tarvitset muita, jotta voit selvitä.”

Tätä kautta Kiepauksen humaanin ja moniarvoisen maailman puolesta puhuva perussanoma on hyvinkin ajankohtainen. 

Kuvataiteilija Susanna Iivanainen (s. 1973) on lastenkirjakuvittajana ensikertalainen. 

Hurmeen luoma nurinkurinen ja absurdi maailma olisi eittämättä ansainnut nykyistä runsaamman kuvituksen. Toisaalta niukka kuvitus voi stimuloida jopa paremmin lukijan omia mielikuvia, kun kaikkea ei annetakaan valmiina, vaan Kardumin maailman logiikka on pinnisteltävä aina uudelleen näkyväksi!

Kun kiepaus tapahtui, ihmiset, autot, koirat ja männynkävyt putosivat humisten kohti taivasta. Suuri osa taloista lähti myösn ne, joiden perustukset ievät kestäneet. Ja niitä oli paljon, sellaisia taloja. Sinne lensi koko se maailma, jonka minä tunnen vain kirjoista. Osa lensi kiljuen, osa karjuen, osa hiljaisesti häviten.


 Lennan ja ystävien seikkailu jatkuu ensi vuonna ilmestyvässä osassa Kaipaus.