perjantai 20. huhtikuuta 2018

Moneen suuntaan assosioiva romaani syrjään sysityistä nuorista



















Veera Salmi: Saari, 350 sivua, Otava 2018.







Näin kaduilla paljon kaltaisiani, nuoria, jotka eivät viihtyneet kodeissaan. Sen huomasi kävelytyylistä, käsien asennosta, olkapäistä, niskasta ja naamasta. Näin heidän laahustavan mäkeä ylös kouluun. He eivät oppineet sektoreita, vektoreita, sektioita eivätkä optioita. He olivat liian surullisia oppiakseen mitään. Tai väsyneitä. Tai vihaisia. Korkeintaan he jaksoivat tönäistä vierelleen tullutta ystävää, ehkä karjaisivat jonkun niistä sanoista, jotka aikuiset olivat laittaneet kiellettyjen listalle.

 
Puluboi- ja Mauri-kirjojen jälkeen Veera Salmi puhuttelee nyt varttuneemmpia lapsia ja nuoria. 

Saari-romaanista on turha etsiä Salmelle tyypillistä kepeää sanailua ja huumoria.  Yhteneväisyyksiäkin toki löytyy: edelleen Salmi puhuu  painokkaasti lapsen oikeudesta turvalliseen lapsuuteen ja aikuisten hoivaan.

Saari on hiukan ylipitkä  ja eri kertojanäkökulmiensa takia rakenteeltaan  hajanaiseksi jäävä lähitulevaisuuden dystopiaksi tai maagiseksi realismiksi luonnehdittava nuortenromaani. 

Se linkittyy jo nimellään klassisen kirjallisuuden ketjuun. Siinä on moderneilla mausteilla höystettyä uudisraivaajahenkeä  Daniel Defoen Robinson Crusoen tapaan, vaikka nuorelle lukijalle lähin assosiaatio taitaakin löytyä tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelmaformaatin kaltaisista mediailmiöistä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa lasten kaikkivoipaisuus ja halu luoda aikuisten määräysvallan ulottumattomiin omia tiloja on suosittu aihe. 

Muistetaanpa vaikka ruotsalaisen P. C. Jersildin Lasten saari (Tammi 1980) ja norjalaisen Aleksander Mellin  Lapsihallitus (Tammi 2010) tai hieman uudemmista kotimaisista lasten- ja varhaisnuortenromaaneista Briita Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupunki (Myllylahti 2017) ja Roope Lipastin Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010).

Nuortenromaanien dystopioissa yksi suosittu juoniaihelma liittyy siihen, kun nuoret huomaavat olevansa lähes ainoita henkiinjääneitä, esimerkiksi Salla Simukan Jäljellä ja Toisaalla -teosparissa (Tammi 2012) sekä K. K. Alongin Kevätuhrit- ja Ansassa -romaaneissa (Otava 2016 ja 2017).

Saaren kaltainen sielunmaisema, rujo ja lohduton, mutta toivonsäteitäkin kipunoiva, löytyy myös Seita Vuorelan teoksista Viima, Usva ja Karikko  (WSOY 2006, 2009 ja 2012).

Lukijan on pinnisteltävä erottaessaan keskushenkilöt toisistaan. 

Noname,  Hansama, Malala, Morris, Rastas, Aisha  ja Edison ovat aikuistuvia nuoria. Heillä kaikilla on omat kipupisteensä ja vastuksensa elämässä. 

Nuorten matka alkaa Napapiirin tuntumasta kohti Tyynenmeren saarta. Yhteyshenkilönä toimii jo aikuinen Simon, joka väärentää nuorille matkustusasiakirjat ja muut viranomaisten vaatimat paperit.

Salmen valitsema tekniikka, jossa ääni ja näkökulma annetaan nuorille, vaatii lukijalta keskittymistä. Välillä kertojat jopa itse epäilevät, että teksti on lukijalle haastavaa ja jopa ahdistavaakin: 

Älä nyt pelkää tätä seuraavaa synkkää. Saatat pian nimittäin ajatella: ”Liian surullista. Haluan mieluummin lukea Neropatin päiväkirjasta, kuinka Gregg Heffley pelaa jälleen Twisted Wizardia.” 
Ookoo, varmaan ihan viihdyttävää, mutta hei: elämässä on välillä synkkää. Ja sitä paitsi, olemme jo matkalla aurinkoon. Ajattele sitä, minä vien sinut kyllä Saarelle. – –
 
Juonikkaasti Salmi – monien kotimaisten nuortenkirjailijakollegoidensa tavoin – nivoo romaaniinsa nuorten vähentyneeseen lukemiseen liittyviä teemoja:

– – – Sitä paitsi olet vahva. Arvaa mistä tiedän? Heikommat ovat pudonneet kyydistä. Tästä tarinan kyydistä siis. Nykypäivänä se, että pääsee kirjassa näin pitkälle, vaatii uskomatonta mielen vahvuutta. Pelit, videot, puhelimet, leffat, sulkapallo, afrodance, ehkäpä olet niin onnekas, että sinulla on listassasi jopa kaverit, hauska perhe, kuka siis jaksaa enää vain istua ja lukea? 
Sinä jaksat! Olet jediritarikunnan suurmestarikeskittyjä! Olet kieltäytymisen maailmanmestari! Olet niin zen! Venyttele vielä hieman, ajattele aurinkoa, pyllistä kohti kuuta ja niin poispäin, minä julistan sinut joogamestariksi. Onnea! 
Okei, meni överiksi. Mennään siis eteenpäin.  – – –

Nuoret eivät pääse nauttimaan pelkästä vapauden huumasta. ja vapaudella on myös hintansa.

Nuorten tavoitteena on kasvaa omia vanhempiaan paremmiksi aikuisiksi.
Saarelle värvätään myös uusia eksyksissä olevia lapsia: kirjojen väliin piilotetaan värväyskirjeitä, ja jos viestin löytäjä täyttää tietyt ehdot, hän voi anoa paikkaa saarelta. 

Kelpoisuusvaatimuksien kautta Salmi piirtää esiin  nuorten pahoinvoinnin koko yhteiskunnallisen karuuden ja lohduttomuuden:

1. Mikään asia ei tuota iloa. Tuntee olonsa toooodella lohduttomaksi.

2. Suhde vanhempiin on huono tai suhdetta ei ole.

3. Suhde muihin mahdollisiin ”auttaja-aikuisiin” on huono tai suhdetta ei ole.

4. Suhteet ystäviin ovat huonot tai suhteita ei ole.

5. Näkyvissä ei ole mitään, mikä saattaisi muuttaa lohduttoman tilanteen paremmaksi.


Veera Salmen Saaren yhtenä punaisena lankana on tarinan kertomisen terapeuttinen voima.

Digiajan nuoretkin kaipaavat nuotiotulien ja tarinoiden ääreen. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi: ”Ilman venettä, ilman tietokoneita ja verkkoyhteyttä me emme enää olisi vapaita, vaan olisimme Saaren vankeja”.







keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Tanhupallo askartelee vessapaperirullista ja munakennoista

  







Kiti Kokkonen: Tanhupallon askartelukirja, 64 sivua, Docendo 2018. Valokuvakuvitus Kirsi Tuura, graafinen suunnittelu Tuija Pirttijoki. 










Medioista tuttujen julkisuuden henkilöiden tekemiä lastenkirjoja ilmestyy aika ajoin. 

Näyttelijä-käsikirjoittaja Kiti Kokkosen Tanhupallon askartelukirja on uskollinen Kokkosen Putous-viihdeohjelmaan luomalle sketsihahmolle. 

En itse seurannut Putousta, mutta lähipiirin kahdeksanvuotias on kyllä briifannut minua tehokkaasti sarjan voittaneen  parhaimpiin sketseihin. 





Stressipallon voi tehdä lahjaksi myös aikuiselle. Kuvitusta Kiti Kokkosen
Tanhupallon askartelukirjaan (Docendo 2018). 



Viisivuotiaan Tanhupallo-tytön suulla esitetyt lapsen siekailemattomat havainnot perhe-elämästä, lapsen halu tehdä asioita omilla ehdoillaan, usein myös yrityksen ja erehdyksen kautta sekä luova ajattelu ja kerskakulutusta välttävä elämäntapa välittyvät askartelukirjastakin pakottoman tuntuisesti.

Tanhupallon askartelukirjaa voi lukea myös kommenttina yhä monimutkaisemmille ja kalliita erikoisvälineitä edellyttäville askarteluoppaille. 24 askarteluohjeen materiaalit löytyvät kenen tahansa kotoa.



Jokainen lapsi voi joskus tarvita kaverinetsintäotsapantaa, jossa on
tuntosarvet. Kuvitusta Kiti Kokkosen Tanhupallon askartelukirjaan (Docendo 2018). 


Rivien välissä kirjan voi tulkita ottavan jopa kantaa lapsiasiainvaltuutettu  Tuomas Kurttila-Materon äskettäin julkistamaan kannanottoon suomalaisten lapsiperheiden köyhyydestä. 

Tanhupallo avautuu asiasta kirjan saatesanoissa: 

Haluaisin tosi usein mennä leikkikalukauppoihin himoitsemaan kaikkia uusia ja erilaisia leluja. Sitten äiti, isi, mummi tai ukki ja enokin aina sanoo, että ei koko ajan voi ostaa uusia leluja. Joskus harmittaa tosi paljon ja joskus vähän itkenkin melkein. 

Ohjeet on ryhmitelty eri vaikeusasteisiin karvapallojen määrän mukaan: 1) tositosihelpot, 2) aika helpot ja 3) saattaa mennä hermo. 

Askartelukirjan ohjeisiin on lainattu otteita Tanhupallon sketseistä.

Tanhupallon askartelukirjan ensimmäinen painos myytiin odotuksenmukaisesti nopeasti loppuuun. Tekeillä on myös jouluksi uusi askartelukirja.

Askartelukirjan myötä jo lähes 27 vuotta toimininut, tietokirjoihin ja valokuvateoksiin keskittynyt Jyväskylässä toimiva,  erikoiskustantamo Docendo aloittaa myös aikuisten proosan ja lastenkirjallisuuden kustantajana. Syksyllä ilmestyy kaksi lastenkirjaa, Heikki Salon, Pilke Salon ja Markku Hernetkosken  Herra Heinämäen kaupunkireissu sekä Jari Siljamäen Timotei Tilhi Kummamaassa.






maanantai 16. huhtikuuta 2018

Arki Niilon kanssa ei ole koskaan tylsää











Aira Savisaari & Hanna-Mari Ruohonen: Niilo ja villit kepparit; Niilo korjaa pyörää, 27 sivua, Karisto 2017 ja 2018.





Lasten kuvakirjoista löytyy monta kategoriaa. 

Valtaosa on niin sanottuja käyttökuvakirjoja joiden aihe liittyy lapsen kehitysvaiheeseen tukien ja tarjoten samastumispintaa ohimenevissä kriiseissä tai uusien taitojen haltuun ottamisessa. 

Monet näistä kuvakirjoista eivät välttämättä jätä lapseen pysyvää muisti- tai kuvajälkeä tarinan ja kuvituksen suhteen, mutta  niitä luetaan paljon niin kotona kuin päivähoidossakin. Siksi niiltäkin pitäisi edellyttää tasalaatua niin kuvan kuin tekstinkin laatimisen osalta. 

Hannamari Ruohosen kuvittamat aukeamat ovat rytmisiä ja
tapahtumantäyteisiä ilman visuaalista ähkyn tunnetta. 

Hannamari Ruohosen kuvitusta Aira Savisaaren tekstiin kuvakirjassa 
Niilo korjaa pyörää (Karisto 2018). 

Aira Savisaaren & Hanna-Mari Ruohosen leikki-ikäisen Niilo-pojan puuhista kertova sarja on tällainen napakymppi, jossa Savisaaren lyhyt, naseva teksti antaa riittävästi tilaa Ruohosen ilmeikkäälle kuvakerronnalle.  

On aika puhdistaa ketjut. 
Niilo ja Hilla harjaavat ensin likaa pois hammasharjalla. 
Pian isä valuttaa puhtaisiin ketjuihin pyöräöljyä. 
Niilo ja Hilla veivaavat nyt polkimia hurjaa vauhtia. 
– Tämähän sujuu hyivn, isä sanoo tyytyväisenä. 
Niiloa ja Hillaa naurattaa. 


Sarja täyttää myös tietokuvakirjan kriiteerit, sillä Ruohosen kuvituksen havainnolliset ohjeet ja jopa työpiirustukset ovat poikkeuksellisen informatiivisia.

Huollon päätteeksi isä järjestää Hillalle ja Niilolle temppuradan,
jossa voi testata koordinaatiota ja tarkkaavaisuutta. Hannamari
Ruohosen kuvitusta Aira Savisaaren tekstiin kuvakirjassa
Niilo korjaa pyörää (Karisto 2018). 

Edellisissä osissa Niilo on nikkaroinut  äidin kanssa jalkapallomaalin ja leiponut isän kanssa.  Uusissa osissa tehdään keppihevoset yhdessä ja huolletaan pyörät. Sarjan erityisansiona on, että arkisia kodin puuhia ei ole sidottu stereotyyppisesti tiettyyn sukupuoleen. 

Vaikka sarja on nimetty Niilon mukaan, kaverina kaikissa kirjoissa on Hilla-tyttö tasaveroisena toimijana. 
Niilon vanhemmat ovat sataprosenttisesti läsnä. He touhuilevat jatkuvasti jotain, ja tartuttavat näin lapsiinkin halun ottaa osaa arkisiin kodinhoitotöihin.  

Kimmoke omaan hevoseen tulee Niilon ja Hillan selailemasta
tietokirjasta, ja äiti keksii välittömästi keinon toteuttaa lasten toive.
Hannamari Ruohosen kuvitusta Aira Savisaaren tekstiin
kuvakirjassa Niilo ja villit kepparit (Karisto 2017). 




Niilo-sarja puhuu myös kauniisti leppoisan elämäntavan puolesta: kotoa ei ole mikään kiire pois eikä kukaan perheenjäsenistä haikaile kalliiden virikkeiden tai puuhapuistojen perään.