keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Sykettä nostava kotimainen kuvakirja














Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus, 24 sivua, WSOY 2017.






Kun sain  ennakkotiedon tämän kuvakirjan ilmestymisestä, hihkaisin ääneen.

Mitä syntyy, kun kaksi rautaista ammattilaista kohtaavat toisensa ja antavat parastaan?

Jukka Laajarinne liikkuu suvereenisti lastenkirjallisuuden tontilla. Hänen kuvakirjatekstinsä yllättävät ja haastavat aina lukijansa – mikä on ehdottomasti hyvä asia.

Elina Warsta, kuvittaja jo toisessa polvessa, on tehnyt  monia lasten runokirjojen ja kuvakirjojen kuvituksia, mutta todellisen taituruutensa hän näytti oikeastaan vasta kuvituksessaan Tomi Kontion Koira nimeltään Kissa –kuvakirjaan (Teos 2015). Se on harvinainen esimerkki kuvan ja sanan rakkausliitosta kuvakirjassa. 

Laajarinteen ja Warstan kevään uuden kuvakirjan nimi vihjaa, että nyt ammennetaan rakastettujen klassikkosatujen maailmasta.  
Pieni Multakutri asui vanhempiensa kanssa suuren vanhan metsän laidalla. Pihassa heillä oli pieni kanala ja melkein yhtä pieni kasvimaa. Multakutri kuljeskeli mielellään metsässä. Kiipeili puihin ja kivien päälle, kahlaili ojissa ja tutki jokaisen löytämänsä luolan. Kuten tiedämme. Kaikessa hauskassa kuraantuu helposti, ja siitä tyttö oli saanut nimensäkin.

Multakutrin perhe on rutiköyhä. Joku käy yöllä verottamassa kanakantaa ja vanhemmat ovat murheen murtamia.



Multakutri ei jää vanhempiensa tavoin pyörittelemään peukaloitaan,
vaan  lähtee pelkoja päin aidolla supersankarin asenteella. Elina Warstan kuvitusta
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017). 



Multakutri ottaa sienikirjan ja sieniveitsen,  kasvioppaan, kiikarin ja haulikon (!) ja lähtee urheasti metsään. 

Joku on riehunut siellä  aiheuttaen  hävitystä ja kaaosta, syönyt marjamättäät tyhjiksi ja myllännyt sammaleet. 

Multakutri tähyää kiikareillaan suolle ja saa tähtäimeensä nahkaiset siivet ja kiiltävät suomut, pitkät kynnet… ja verkkosilmät.

Laajarinteen tarina yllättää  viekkaasti lukijansa. Siinä on samaa lapsilukijan omien hoksottimien ja johtopäätösten kunnioitusta kuin Jon Klassenin kuvakirjadekkarissa Haluan hattuni takaisin (WSOY 2013). 

Lastenkirjoissa pelkoa liennytetään usein paljastamalla pelon kohde araksi ja epävarmaksi. Mutta nyt ei tyydytä tähän kliseiseen ratkaisuun, vaan otetaan radikaalimmat keinot käyttöön. 

Laajarinne psyykkaa sankariaan ylittämään itsensä ja pahimmat pelkonsa, ja alitajunnan syövereistä tullaan voimaantuneena takaisin kirkkaaseen päivänvaloon. Ja kuinka nokkelasti Multakutri kääntääkään tilanteen kaikkien eduksi!

Jukka Laajarinne on kuvakirjan tekstin tekijänä velho: hän karsii turhat rönsyt pois ja jättää kiitettävän paljon kuvittajan kerrottavaksi, esimerkiksi ensimmäisellä aukeamalla, kun Warsta esittelee Multakutrin rakentamassa haastavaa kivipyramidia. Lukija luopuu oitis ensimmäisestä mielleyhtymästä Kultakutri ja kolme karhua -satuun. Multakutri on toimen tyttö, jolle mikään ei ole mahdotonta.  



Multakutrin voimaantuminen ja perinteisen mörön ja takaa-ajatun
valta-asetelman purkaminen on visualisoitu tehokkaasti. 
Elina Warstan kuvitusta 
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017).  


Warsta on luonut synkän metsämaiseman, josta löytyy kuitenkin piinaavaa jännitystä pehmentäviä elementtejä: esim. pastellivärejä, lepattavia perhosia ja kimmeltävää hämähäkinverkkoa.

Aukeamissa on syvyyttä ja kolmen kuvan sarjaan pilkottu takaa-ajokohtaus kouraisee aivan oikeasti katsojan vatsanpohjasta.

Seuraavan aukeaman (kuvituskuva yllä) äkkikäänne puolestaan hätkähdyttää ja katsoja saa huokaista helpotuksesta. Tällainen kuvan aikaansaama tunnelataus on kuvakirjoissa nykyisin harvinaista herkkua. Samanlaista sydämenväpätystä ovat menneille lukijasukupolville aiheuttaneet esimerkiksi Rudolf Koivun mustavalkokuvitukset Anni Swanin satuun Tyttö ja viulu, jossa kuusen oksat yrittävät haroa pakenevaa tyttöä.  







sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Äitiyden auvosta, tarkkapiirteisesti









Kerstin Thorvall: Äidin pikkuinen, suomentanut Kyllikki Hämäläinen, 93 sivua, Otava 1966.








Yle Fem/ Teema-kanavan minisarja Ehdottomasti kielletty on nostanut ruotsalaisen Kerstin Thorvallin (1925–2010) yleisen kiinnostuksen kohteeksi.

Ensikosketukseni Thorvalliin  oli hänen neuvokirjansa nuorille tytöille, Kirja sinulle (Otava 1960),  jonka sain naapurin Annelilta hänen siivotessaan pois omia nuoruuden kirjojaan. Olin 11-vuotias ja rakastuin oitis Thorvall-Falkin varmaan mutta äärimmäisen herkkään tussiviivaan, jolla hän kuvasi kapeauumaisia nuoria tyttöjä.

Thorvallin Hyvänyön satuja olen esitellyt aiemmin Lastenkirjahyllyssä

Kirjailijan elämästä tehty minisarja asettaa hänen päivänpaisteiset lastenkirjansakin ihan uuteen valoon.



Taitaako äitiyden auvoa tämän paremmin kuvata? Kerstin Thorvallin 
kuvitusta kirjaan Äidin pikkuinen (Otava 1966). 



Lyhyistä teksteistä koostuva Äidin pikkuinen on äitienpäivän takia todellinen täsmäkirja, ja lahjakirjana hiljattain äidiksi tulleille sitä varmasti myös markkinoitiin ilmestyessään vuonna 1964 Ruotsissa nimellä Porträtt av ett mycket litet barn.

Thorvallilla oli neljä poikaa, joista nuorin, Anders,  syntyi toisesta avioliitosta vuonna 1962,  ja mitä ilmeisimmin tämä perheen kuopus on ollut kirjan tekstien innoittajana. Kolme isoveljeä vilahtelevat tuon tuostakin kirjan lyhyissä pikapiirroissa vauvaperheen arjesta. 

Äidin rakkaus ja ihmetys vastasyntyneestä, lapsen nopea varttuminen  vauvasta uteliaaksi taaperoksi ja ja erkaantuminen äidin sylistä kohti maailmaa ja sen houkutuksia, on kuvattu hyvin intensiivisesti, jopa hartaasti.



Thorvallin luonnosmaiset tussipiirrokset taltioivat lapsen kehon 
kielen vivahteikkaasti. Kerstin Thorvallin kuvitusta kirjaan 
Äidin pikkuinen (Otava 1966). 


Thorvall oli oman aikansa uhmamieli ja hän shokeerasi monin tavoin aikalaisiaan. Tätä radikaaliutta ei Äidin pikkuisesta juuri löydy. Tosin Thorvall kirjoittaa ”Ei ole ensinkään tarpeen että äiti on kotona kaiket päivät. Pääasia on että lapsi tuntee että häntä rakastetaan. Ja ketä rakastettaisiin enemmän kuin häntä?”


Luonnosmaiset tussipiirrokset lapsesta ovat vertaansa vailla. Lapsen viattomuus, herkkyys ja vaihtuvat tunnetilat on onnistuttu vangitsemaan kuviin upeasti.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Täyden kympin selkokirja nuorille

















Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 64 sivua, Pieni Karhu 2016. 





Nyttemmin jo lakkautettu lastenkirjallisuuteen erikoistunut pienkustantamo Saarni kustannus järjesti vuonna 2012 yhdessä Selkokeskuksen kanssa kirjoituskilpailun, jossa haettiin uusia selkotekstejä nimenomaan nuorille lukijoille.

Erinäisten mutkien kautta voittajateksti, Mimmu Tihisen Kello tuhat, ilmestyi vasta viime vuonna.

Kilpailun kärkeen sijoittuivat myös Niina Mälkiän Liian pieni äidiksi ja Marja-Leena Tiaisen Kyttäyskeikka, jotka ilmestyivät Avain-kustantamon kautta vuonna 2014.  

Selkokirjojen määrä on ilahduttavasti noussut muutaman viime vuoden aikana. Tarjonnan lisääntyessä olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että laadukkaat lasten ja nuorten selkokirjat esiteltäisiin muun lasten- ja nuortenkirjallisuuden rinnalla. 

Kaikki selkona markkinoitava lasten- ja nuortenkirjallisuus ei välttämättä aina osu maaliinsa: karikkoina voi olla pitkäpiimäisen tai hajanaisen tekstin lisäksi myös ulkokirjalliset seikat (esim. typografia, kuvitus tai kansikuva).

Mimmu Tihisen Kello tuhat on hyvällä tavalla pelkistetty selkokielinen romaani nuorille. Siinä ei ulkoisesti tapahdu kovinkaan paljon, mutta jännitteen tihentymisen aistii silti rivien väleistäkin. 

Arvonta heittää kahdeksatta luokkaa käyvät Jessen ja Ninnin tekemään parityönä kirjallisuusesitelmää. Jesseä ei voisi lukeminen vähempää kiinnostaa, mutta onneksi Ninni  on valinnut esitelmän kohteeksi ohuen runokirjan, jolla on hassu nimi – Kello tuhat. 

Ninnin valinta oli loistava. 
Meidän ei tarvinnut pitää esitelmää kirjasta. 
Me saimme pitää esitelmän vihkosta.  
Se olisi helppo homma! Ninni oli nero!  
Otin kirjastokortin kassista 
ja menin iloisena kirjan kanssa lainaustiskille. 
Lainaamisen jälkeen soitin isälle  
ja sanoin,  että olen kirjastossa. 
Isä oli yllättynyt. 
Hän oli luullut, etten käynyt koskaan kirjastossa. 
”Onpa outo luulo”, minä vastasin. 


Jalkapalloa harrastava Jesse ei ole lukumiehiä ja kirjoittaessakin hänelle tulee paljon virheitä. Ninniä jännittää luokan edessä puhuminen. Jesselle ja Ninnillä on kummallakin myös omat vahvuutensa, jotka pääsevät esitelmää tehdessäkin edukseen, kun nuoret ensin uskaltavat luottaa toisiinsa. 

Näin pienistä aineksista Tihinen sommittelee jäntevän ja humaanin kasvutarinan. Esitelmän teon etenemisen rinnalla sivujuonteena kulkee Jessen ja kotoa pois muuttaneen isän lähentyminen avioeron jälkeen.  Ilman turhaa tehostusta Tihinen osoittaa, että sekä lukeminen että liikkuminen vaativat treenausta, joka tuottaa ajan kanssa tulosta.

Mimmu Tihinen tiivistää oivaltavasti Jessen lukemiseen ja erityisesti runouteen liittyvät ennakkoluulot. Kirja toimiikin äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilla hyvänä johdatuksena runouden lukemiseen!

Kello tuhat osoittaa, ettei vetävä tarina aina vaadi mutkikkaita juonenkäänteitä ja tapahtumien tykitystä. Tihisen tavasta tehdä arjesta  dramaturgisesti jäntevää tarinaa soisi monien kirjailijoiden ottavan oppia. 

Ainoa floppi on kirjan kansikuva, jonka tekijästä ei löydy mainintaa. Avonaiset, ilmassa leijuvat kirjat ja jalkapallo markkinoivat aika kömpelösti kirjan sisältöä. 





Selkokirjallisuus ei Suomessa vielä ole saanut ansaitsemaansa statusta ja tukitoimia. Jotta kirjailijat oikeasti pystyisivät paneutumaan ajan kanssa selkotekstien tekemiseen, pitäisi siihen olla myös rahoitusta ja kannustusta paljon nykyistä enemmän.