perjantai 19. lokakuuta 2018

Kaikkivoipaisten lasten komea robinsonadi









Maija Hurme: Yksinäisten saarten kartasto, Etana Editions 2018. 








Listasin pari päivää sitten pian päättyvän vuoden kotimaisia kuvakirjoja. 

Saldo sai minut apeaksi. 

Itsenäisiä ja persoonallisia kuvakirjoja, joiden sisältö – niin latautuneen tekstin kuin visuaalisen ilmaisunsakin vuoksi – jättäisi pidempikestoisen jäljen, ilmestyy nyt hämmentävän vähän.

Maija Hurmeen ensimmäinen oma kuvakirja Yksinäisten saarten kartasto on ilahduttava poikkeus valtavirran tarjonnasta. 

Siinä on paljon samoja identiteetin, lapsen mielikuvituksen kunnioittamisen ja  rinnakkain elämisen teemoja kuin Hurmeen aikaisemmissakin kuvituksissa Lepakkopoikaan (yhdessä Anssi Hurmeen kanssa, Schildts & Söderströms 2014), kuvakirjaan Allt är precis som vanligt (teksti Kristina Murray Brodin, Schildts &  Söderström 2016)  sekä kuvakirjaan Varjostajat (yhdessä Anssi Hurmeen kanssa,  S&S 2018). 

Pirkko harmistuu äidilleen, joka ei ole ihan sataprosenttisesti läsnä. 

Äiti ottaa mököttävästä Pirkosta lukuisia kuvia älypuhelimeensa –  kuin todistaakseen Pirkon kokemuksen päinvastaiseksi. 

Tytön itsensä mielestä äiti ei kuitenkaan oikeasti näe häntä lainkaan.  

Pirkko möksähtää ja päättää lakata puhumasta äidilleen. 

Hän muuttaa Aimo-orangin kanssa ikiomalle saarelle.

Saaressa on talo, jossa voi asua.  
Siellä on kallioita, joille voi kiivetä 
ja keinu, joka roikkuu oksassa  
veden päällä. Keinuessa varpaat  
koskevat veteen.

Saaressa on hyvä asustella. 
Päivät ovat pitkiä ja letkeitä.  
Välillä syödään kuivia keksejä.  


Näin vaivattomasti Hurme luo kehykset robinsonadille ja lapsen kaikkivoipaisuuden tunteille.

Tarkkasilmäiselle katsojalle toki paljastuu, että oikeasti on kyse vähemmän raflaavasta irtiotosta, mutta juuri tällainen aution saaren metafora tekee kunniaa lapsen vereslihalla oleville tunteille.

Pirkko ja Aimo tutkivat mökistä löytyvää kartastoa. 

Myös Pirkon ja Aimon saari löytyy kirjasta. Siinä  
se köllöttää, suuren Kuningatarsaaren vieressä.  
Se on täydellisin saari koko kirjassa.  
Sen nimi on Kotisaari.

Yöllä Pirkko herää outoihin ääniin. Saari on lähtenyt liikkeelle! 

Myös kartaston saari näyttää etääntyvän Kuningatarsaaresta kiihtyvää vauhtia.


Lempeyttä ja pysyvyyttä huokuvan valaan hahmo toistuu
kuvituksessa toisaalla myös rantakallioiden muodossa.
Tässä vaiheessa Pirkon ja Aimon matka vielä tuntuu leppeältä
seikkailulta. 
Maija Hurmeen kuvitusta kuvakirjaan Yksinäisten saarten kartasto (Etana Editions 2018). 

Tässä kohtaa lapsilukija tai -kokija saa aktiivisen roolin. Kirjan kertoja kehottaa nimittäin lasta osallistumaan pelastusoperaatioon. 

Ehkä sinä voit auttaa  
Pirkkoa ja Aimoa? Kokeile kallistaa kirjaa.  
Varovasti, ettei saari valu reunan yli!  Oletko valmis?  
No niin, nyt mennään.   
Todellisen katastrofin ainekset ja uhkan tuntu kiteytyy tälle aukeamalle:
häviääkö saari kohta reunan yli kohti jotakin tuntematonta? 
Maija Hurmeen
kuvitusta kuvakirjaan 
Yksinäisten saarten kartasto (Etana Editions 2018). 


Yksinäisten saarten kartasto on huikaisevan komea oodi lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteelle. 

Kuinka eleettömästi ja vaivattomasti Maija Hurme onnistuukaan tämän haastavan asian kiteyttämään! 

Kuvakirjan liike on ensin vasemmalta oikealle, kun Pirkko etenee uhmakkaasti avaraan maailmaan, pois piittaamattoman äidin luota. 

Mutta  käännekohdassa suunta muuttuu. 

Pirkko ja Aimo kääntyvät takaisin kotiin ja palaavat lähtöpisteeseen, oikealta vasemmalle. 

Onnelliseksi kiertyvässä lopussa Maija palaa kaiken anteeksi
antaneena äidin syliin. Näyttää myös siltä, että äiti on oppinut
jotain tärkeää. Oikealla näkyvät rantakivet paljastavat Pirkon seikkailun todelliset mittasuhteet. Maija Hurmeen kuvitusta kuvakirjaan Yksinäisten saarten kartasto (Etana Editions 2018).

Maija Hurme on kertonut, että tarinan luonnosteluvaiheessa Pirkon mielikuvitus- tai leluystävänä oli alunperin karhu. 

Työn edetessä Hurme kuitenkin huomasi, että karhu on hänen tarkoituksiinsa jopa liian kliseinen lastenkirjan hahmo. 

Energisen oranssi,  kokonsa puolesta dynaaminen ja käänteissään vilkkaan lapsen mukana pysyttelevä pitkäraajainen oranki tuntui paljon perisuomalaista karhua paremmalta vaihtoehdolta.














tiistai 16. lokakuuta 2018

Moraalin ytimessä






Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, 176 s., 
Otava 2018. 










Tuula Kallioniemi on viime aikoina työstänyt lasten- ja nuortenromaaneissaan yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja moniarvoisuuden teemoja luontevasti ja tuputtamatta. 

Useammassa hänen teoksessaan on aktiivisina pää- tai sivuhenkilöinä romaneja, vammaisia tai köyhien perheiden lapsia. 

Kallioniemi ei kuitenkaan pidä niin sanotusti raflaavasti meteliä näiden kirjasankareidensa erityispiirteistä. Lukija saa kuin huomaamattaan tietoa itselleen vieraammista ilmiöistä ja kulttuureista.

Kallioniemen syksyn uutuus Kaksoisolennot on kuitenkin edeltäjiään huomattavasti ohjelmallisempi teos. 

Osittain lukijan hämmennys johtuu varmasti myös maagisen realismin tarjoamien mahdollisuuksien hyödyntämisestä osana kerrontaa.   

Varakkaan perheen vesa Steffe ja romanikeräjäläinen Mihai törmäävät toisiinsa ja heidän identiteettinsä vaihtuu päikseen. 

Steffen on henkensä ja elantonsa pitimiksi tehtävä liigan pomon vaatimia rikoksia ja Mihai pääsee maistamaan hyvinvointi-Suomen luksusta. Kumpikaan ei kuitenkaan varsinaisesti nauti uudesta elämästään. 

Kaksoisolennon motiiivia on käytetty maailmankirjallisuudessa kautta aikojen. Hieman samankaltainen tilanne löytyy esimerkiksi Nikolai Gogolin Nenä-novellista. 

Lähempänä nuortenkirjagenreä aihe on ollut myös esillä Mark Twainin 1500-luvulle sijoittuvassa Prinssi ja kerjäläispoika -tarinassa. 

Kalllioniemen varhaisnuortenromaanin jännitteen syntymisen edellytys on tietysti se, että kummankaan teinipojan lähipiiri ei huomaa identiteettivarkautta lainkaan. Törmäys vaihtaa luonnollisesti myös poikien kielen toiseksi, eli he eivät pysty ilmaisemaan tapahtuman traagisuutta kenellekään.


   – Kuka minä olen? Mihai ajatteli pelästyneenä. 

Tähän asti hän oli aina tiennyt olevansa rutiköyhän perheen lapsi. Syntymätodistuksen puuttumisen vuoksi häntä ei oikeastaan ollut edes olemassa. Mihai oli poika, joka oli lähetetty ventovieraan joukon kanssa kauas vieraaseen maahan hankkimaan rahaa perheen elatukseen. Siihen ei ollut vastaan pullikoimista. Oli tehtävä niin kuin suku määräsi. Mutta miksi Mihai oli keltaisessa talossa, ja miksi häntä luultiin Steffeksi? 
   – Mirellen kasvoilla häivähti synkkä varjo.   
Steffe oli kyllin vanha tajutakseen, mitä Mirellen mielessä ehkä liikkui. Kyllä hän tiesi ihmiskaupasta. Äkkiä hänen teki mieli halata Mirelleä. Tunne oli outo. Ei hänellä ollut tapana surkimuksia sääliä. ”Sääli on sairautta.” Steffe muisti käyttäneensä tuota lausetta useammin kuin kerran. Varsinkin silloin, kun joku oli harvoin erehtynyt puolustamaan Pönää.  

Poikien identiteetit palaavat kohdilleen, kunhan he ovat ensin oppineet työstämään asioita ja moraalin ydinkysymyksiä perinpohjaisesti. 

Kumpi pojista hyötyy tästä enemmän, se jätetään lukijan pohdittavaksi. 

Kumpaakaan pojista ei esitetä lähtökohtaisesti hyvänä tai pahana. Kallioniemi sysää paljon lukijan omantunnon ja itsetutkiskelun varaan. 

Kaksoisolentojen täyteen pakattu moraalieetos tuo ajoittain mieleen Zacharias Topeliuksen osoittelevat sadut.

Viitseliään opettajan ohjauksessa Kaksoisolennot tarjoaa kuitenkin varmasti mehevää keskustelua esimerkiksi elämänkatsomustiedon tai filosofian oppitunneille. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisäksi romaani nostaa esille koulukiusaamisen karut toimintamekanismit. 


Tänään vietetään valtakunnallista asunnottomien yötä.  




keskiviikko 10. lokakuuta 2018

"Jokainen taaplaa tyylillään", eli kumous Suurkorvessa














Hannu Mäkelä: Voimalla seitsemän pöllön, kuvittanut Elina Warsta, 119 sivua, Tammi 2017. 









On erinomaisen hienoa, että isotkin kustantamot vielä aika ajoin poimivat lastenkirjavalikoimaansa pieniä, kimmeltäviä kotimaisia helmiä, joiden arvo ja ainutkertaisuus on pienissä, itsestään meteliä pitämättömissä vivahteissa. 

Hannu Mäkelän viime vuonna ilmestynyt lastenromaani viittoo jo nimellään Aleksis Kiven klassikkoteokseen, mutta osansa saa myös Kalevala, joka on ollut innoittajana tarina lopusta löytyvälle pöllöjen Pönttö-Kalevalalle.

Voimalla seitsemän pöllön kertoo Suurkorven metsän kätköissä asuvasta pöllöyhdyskunnasta, jota huuhkaja, Isopöllö, yrittää luotsata isällisin, mutta itsevaltaisin ottein jotakin epämääräistä, mutta parempaa kohti. 


Isopöllö luo katseen jylhään valtakuntaansa. Elina Warstan
kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin
Voimalla seitsemän pöllön (Tammi 2017). 


Pöllö tunnetaan yhä eläinkunnan viisaana filosofina, mutta nykyelämän houkutukset hätyyttävät jo niitäkin: 

Onhan niin, että monet pöllöistä osasivat sentään vielä lukea, milloin pöllöpuhelimien hipelöinniltä, Huhuu-piilosilta ja sulkapalloiluiltaan ehtivät. Kun ne löysivät Kivipöllön raapustamia tuohenpaloja, ne eivät aina laittaneet niitä suoraa päätä nuotioihin, vaan lukivat ensin lauseet, joita tuohille oli ilmestynyt.  
Toisaalla Valkopöllön kerrotaan 

     – harrastavan kaiken maailman pelejä käpypokerista hiirilottoon, minkä seurauksena laskuja siunaantui niin, että se pinosi laskut huoneensa nurkkaan ja kylmän talven tullen käytti niitä uunin sytykkeinä.

Kaikille Mäkelän lastenkirjoille on ominaista kielen täyteläisyys, suomen kielen koko rikkaan repertuaarin hyödyntäminen, kielen poljento, oikulliset sanajärjestykset ja toisinaan vanhahtavatkin ilmaisut. Mäkelä on myös viehtynyt erilaisiin kielikuviin. Tekstiin tulee tätä kautta poikkeuksellisen intiimi tuntu ja se  suorastaan vaatii ääneen lukemista.   
Hannu Mäkelä on kirjoittanut moderneja faabeleita (esim. Jänis ja jänönapila, Otava 1989). Hän on työstänyt ystävyyden ja yhteishengen tärkeitä avuja monissa eläinyhteisöjä kuvaavissa lastenromaaneissaan (mm. Sinitiainen, perhonen, punavarpunen, Tammi 1992 ja Miuku & Mouku, Tammi 1993)Voimalla seitsemän pöllön -lastenromaanin kaltainen lintuyhteisö löytyy myös Pönttölän väestä (Tammi 1992), josta Mäkelä sai Finlandia Junior -palkinnon. 

Mäkelä ei ole koskaan pitänyt lastenkirjoissaan turhaa kiirettä. Hän antaa tilaa myös lapsen sisäisille mielenliikkeille ja kannustaa ihmettelemään arkisia, vähäpätöiseltä tuntuvia asioita ja kehottaa näin tarttumaan hetkeen. 

Pöllöjen katseista löytyy uteliaisuutta, pelkoa ja ennakkoluuloisuutta. Elina Warstan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin 
Voimalla seitsemän pöllön (Tammi 2017). 

Isopöllön hieman flegmaattiseen vallanpitoon tulee vauhtia, kun samoja reviirejä hätyyttelevät myös harakat, jotka mennen tullen kyseenalaistavat Isopöllön aikeet. Ilman suurempaa diplomatiaa siivekkäät kuitenkin pääsevät sovintoon metsän hallintaoikeudesta: pöllöthän huhuilevat öisin ja harakat räkättävät päivisin. 
Mäkelä tuntee Aleksis Kiven myös kansalliskirjailijasta kirjoittamansa romaanin Kivi (Tammi 2010) kautta. 

Lastenromaanin kieli on itsessään kunnianosoitus Aleksis Kiven sointuvalle kielelle:

Siinä vierähti hetki jos toinenkin. Niiden aikana muutkin linnut heräsivät, käet kukahtivat, kukat kullaiset kedolla nostivat silmänsä taivaisiin ja mustarastas viritti huilunsa entistä parempaan sointiin ja antoi sonaattinsa kajahtaa. Sen sävelien myötä muut pöllöt vaipuivat yhä syvempään ja suloisempaan uneen.    
Mäkelän lastenkirjoissaan viljelemää tyyliä voi mielestäni hyvin perustein kutsua verkkaiseksi lastenproosaksi

Loppua kohti lintujen yhteiselo kiertyy jo näin sovinnolliseksi.
Elina Warstan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin
Voimalla seitsemän pöllön (Tammi 2017).  

Kiven Seitsemän veljeksen tapaan myös pöllöyhdyskunnan elo kiertyy tyveneen lopetukseen, jossa luodaan vielä katse kaikkien pöllöjen tulevaisuuteen.  

Lastenromaanin teemaksi nousee moniarvoisuus ja rauhanomainen rinnakkainelo. Tätä viisautta tarvitaan yksilötasolla ja maailmanpolitiikassakin:

Väliin hankalasta, mutta usein myös niin ihanasta maailmasta löytyy kyllä yhä tilaa kaikille. 


Hannu Mäkelän lastenkirjoja on vuorollaan kuvittanut moni eturivin kuvittaja. Elina Warsta on luonut hurmaavia pöllöpotretteja ja  jättänyt metsämiljöön kuvauksen vähemmälle. 

Viimeisellä sivulla Mäkelä antaa myös lukijalle vinkin, mistä voi lukea lisää pöllöjen myöhemmistä seikkailuista: www.omamielikuvitus.fi.