keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Voiko omat ajatuksensa ja unelmansa syödä?















Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa, kuvittanut Teemu Juhani, 47 sivua, Karisto 2017.









Kotimainen lastenkirjallisuus tuntuu nyt suorastaan vilisevän omapäisiä tyttösankareita. 

Lapsiperheen arjesta inspiraatiota hakevat Hannele Lampelan & Ninka Reitun Prinsessa Pikkuriikki –kirjat (Otava) ja Elina Hirvosen & Mervi Lindmanin Prinsessa Rämäpään talvitaika (Tammi).



Kirjailijapseudonyymi Magdalena Hain  Kurnivamahainen kissa on näihin verrattuna ehta saturomaani, jonka kuvituksen on tehnyt   klassiseen satukuvituksen henkeen mustavalkoisin kuvin lastenkirjakuvittajana täysin uusi tuttavuus, kuvittaja, sarjakuvataiteilija ja graafinen suunnittelija  Teemu Juhani (s. 1987).  

 Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä. Ennen vanhaan se oli ollut vihreä maa, jossa asui kaikenlaisia ihmisiä ja eläimiä, mutta ne ajat olivat takanapäin. Ne elivät vain ihmisten muistoissa. 
Tuossa maassa asui tyttö, kaikista tytöistä pienin. Hän oli niin pieni tyttö, että peltojäniksetkin olivat häntä päätä pidempiä. Hän oli niin pieni, että hänen kämmenensä oli tuskin apilankukkaa kookkaampi. Kuivuuden ja köyhyyden tähden kai tyttö oli niin pieneksi jäänytkin. Kun kenelläkään ei ollut ruokaa, ei kenellekään tullut myöskään mieleen jakaa toisille siitäkään vähästä, mitä heillä oli. Siksi tyttö, joka oli yksin maailmassa, oli jäänyt ilman kaikkea sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. 
Mutta kerran kylätiellä tyttöä vastaan käveli kurnivamahainen kissa.

Olen usein puhunut eri tahoilla lastenkirjan dramaturgian puolesta; eli siitä,  kuinka tärkeää on sommitella tarina siten, että se heti alussa vangitsee lukijan kiinnostuksen ja houkuttaa kääntämään seuraavan sivun, ja sitten seuraavan – aina kylläiseksi tekevään loppuhuipennukseen asti. 

Kurnivamahaisen kissan ensimmäinen sivu, eli taittajan oivallus siitä, mihin tarvitaan sivun kääntämisen hetki, on onnistunut näyte uteliaisuuden herättämisestä lukijassa.  

Seuraavalla aukeamalla kirjan keskushenkilöt, pikkiriikkinen tyttö ja valtava kissa sitten kohtaavat.


Teemu Juhanin tarkkapiirteinen tussikuvitus tekee kunniaa brittiläiselle
kuvitustaiteelle. Eikö itsetietoisen kurnivamahaisen kissan olemuksessa olekin jotain
samaa kuin John Tennielin luomassa Irvikissassa Lewis Carrolli Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjaan? Teemu Juhanin kuvitusta Magdalena Hain satukirjaan
Kurnivamahainen kissa (Karisto 2017). 



Perinteisen  sadun kliseisistä aineksista sukeutuu yllättävän ajankohtainen satumoraliteetti. 

Luontevasti Hai assosioi koko vanhaa satuperimää, aina Tuhannen ja yhden yön Šeheradzadesta Carlo Collodin Pinokkioon ja Antoine de Saint Exuperyn Pikku Prinssiin asti. 

Tyttö lupaa etsiä kissalle jotain parempaa syötävää, ja niin sadun jännite taas latautuu uudelleen.


Oivaltava kuvittaja jättää hoksattavaa myös kuvan katsojalle. Aukeamalla kerrotaan, kuinka kissan ahneus on hävittänyt maailmasta myös linnut.  Teemu Juhanin kuvitusta
Magdalena Hain satukirjaan 
Kurnivamahainen kissa (Karisto 2017). 

Tyttö lähtee, niin kuin saduissa on tapana, urheasti maailmalle onneaan ja pelastustaan etsimään, kumppaninaan tuo julkea ja tuhoa kylvävä kissa. 

Hän kohtaa laihoja ihmisiä, jotka ovat sinnitelleet hengissä koska ovat syöneet omat ajatuksensa ja unelmansa, ”eikä heillä sen vuoksi ole enää mitään, minkä vuoksi elää”.


Tyttö herättää kissassa vähitellen syyllisyydentunnon, mutta onko jo liian myöhäistä? 

Kissan vatsaan jouduttuaan tyttö huomaa kissan tuhojen laajuuden… ja kohtaa kissaakin pahemman tuholaisen, kaiken ylipäällikön ja ykkösmiehen, herra Hneuksen.

Juoni tihentyy vielä loppukliimaksiinsa, ja lopussa kissa oksentaa koko universumin sisältään saavuttaen näin entisen, tavallisen kokonsa. 

Kissan ja tytön ystävyys jatkuu nyt aivan uudelta, yhteisten kokemusten vankistamalta pohjalta.

Magdalena Hai ja Teemu Juhani ovat luoneet modernin ja ällistyttävän tiiviin ja intensiivisen sadun, joka klassisten satujen tapaan  puhuttelee monen ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia lukijoita ajankohtaisten teemojensa kautta. 

















tiistai 17. lokakuuta 2017

”Kun auttaa kaveria, pääsee pitemmälle”












Ville Hytönen: Pietimetsä Puuh! Kuvittanut Mira Mallius, 61 sivua, Robustos 2017.









Eletään taas lasten- ja nuortenkirjasyksyn hektisiä viikkoja.

Kiinnostavia uutuuksia kertyy työpöydälleni pinoiksi asti, ja jo luetut kirjat saavat odottaa vuoroaan välillä harmillisen pitkään, ennen kuin lukukokemus ennättää tekeytyä arvioksi asti.



Ville Hytösen ja Mira Malliuksen Pietimetsä Puuh! on hauska yllätys, jonka erityisansiot korostuvat nimenomaan ääneen luettaessa.

Reteä dialogi ja välillä jopa runolliseksi maalailuksi yltyvä kerronta antavat aiheen verrata Pietimetsän asukkaiden edesottamuksia jopa Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuihin. Pietimetsä Puuh! on ikään kuin moderni vastine rakastetulle saturomaaniklassikolle: nykypäivän lasten ehdoilla toteutettuna mutta sadun pohjavirettä kunnioittaen.  

Hytönen nivoo tavallisten lasten, Peeter Peeterin ja Evelinin, arjen luontevasti osaksi satuseikkailua, johon eivät tavallisen maailman säännöt päde. 

Matkalla kouluun lapset kuulevat puiston lehtikasasta meteliä: siellä on Pikkukönni, joka kertoo asuvansa Pietimetsässä.

Sukkelasti lapset pääsevät lehtikasan sisältä seikkailulle Pietimetsään, joka tunnetaan särmikkäistä, mutta sympaattisista peikoistaan.


Pietikuningas Pistelileuka uskollisen armeijansa ympäröimänä. Mira Malliuksen kuvitusta 
Ville Hytösen lastenromaaniin Pietimetsä Puuh! (Robustos 2017).   



Peikot ovat aiemmin asuneet tasaveroisina ihmisten maailmassa, kunnes eripura on syventynyt  ja joutilasta elämää viettävät peikot on häädetty Sitsinmäeltä.

Hyvönen on  luonut valloittavan peikkojen sukukunnan, josta löytyy monenlaista karismaattista hahmoa. 

Peikoilla on nasevia ja hauskoja nimiä: pietipeikko Pikkukönnin lisäksi on mm.  Pietimetsän armeijan kantapeikko Lömppä,  tohtori T. Keljukaula, pietikuningas Pistelileuka, jalaton peikko Pieti-Pyllykkä, Kelju-Hilppa, nipistelevä Rönkkis, peikkolintujen pesue, Riimiäiset ja kokki Aaprami.



Aaprami-peikko esittelee lapsille velliä, jossa on ”sirlikkikärmiäisiä, pöyhätuokkoja,
kahmiaisia ja pari tuikkaakin ---- lisäksi rahkasammalta ja kurjen kainalohikeä,
lörppäkurppien sylkeä ja mahapeikkojen selkäkarvoja”. Mira Malliuksen kuvitusta
Ville Hytösen lastenromaaniin Pietimetsä Puuh! (Robustos 2017). 


Pietimetsässä yhteistyö ja avunanto on arkipäivää, vaikka välillä höynäytetäänkin kaveria.   Hytönen ei kaihda opettavaisuuttakaan: lapset hoksaavat,  että vieraisiin makuihinkin kannattaa tutustua ja jeesiä kaveria:

"Kun auttaa  kaveria, pääsee pitemmälle", intoili Pieti Pyllykkä ja taputteli uutta kaveriaan Ristihuuli-jänistä olalle. Kettu makasi surkeana maassa.

Suorasanainen kerronta kääntyy usein riiimirunoksi, ja vaivihkaa annetaan näin myös kirjallisuuskasvatusta:


Katsos riimiäisten laulutiellä 
hyvä olo olla kaikilla siellä 
pietivanhuskin toteaa 
että lorut kultaa puhe hopeaa.


Hyvösen uuden asuinpaikan, Tallinnan,  Koplin, alue tulee paikannimien kautta esille.  


Pietimetsä Puuh!  koostuu yksittäisistä tarinoista, joissa tututustaan Pietimetsän myytteihin ja syntyyn. Nyt kun Pietimetsä on tullut lukijalle tutuksi, olisi mukava saada pian luettavaksi yhtenäinen satuseikkailu!

Hytösen oman Savukeidas-kustantamon kautta ilmestyneen Kuka pelkää naamarikoiraa? -kuvakirjan (2016)  kuvittanut Mira Mallius on selvästi elementissään karismaattisten peikon rohjakkeiden kuvaajana. 






maanantai 9. lokakuuta 2017

Pieni on tärkeä











Esko-Pekka Tiitinen & Tuula Tiitinen: Pienenpieni, 25 sivua, Tammi 2017.










Esko-Pekka & Tuula Tiitisen, veljen ja sisaren, kuvakirja Pienenpieni on nimestään ja koostaan huolimatta suuri ja tärkeä kirja.

Se hiljentää ja herkistää sekä lapsen että aikuisen. Kirja täyttää siten myös hiljaisuuden lastenkirjan tunnusmerkit.

Tuula Tiitisen kuvitus on yhdellä sanalla sanoen maalauksellinen, ja hänen öljyväritekniikkansa  tekee kuvista konkreettisia ja lähes kosketeltaviakin.

Huomaan ilahtuvani nykyisin entistä enemmän siitä, että lastenkirjakuvituksessa näkyy tekijän käden jälki, enkä joudu kriitikkona arvailemaan, kuinka monen eri sekatekniikan yhdistelmänä ja tietokoneen avittamana kuvitus on syntynyt.

Ytimeltään tarina on klassinen: pieni lapsi –  tässä karhunpentu Helmi – lähtee avaraan maailmaan oppimaan ja viisastumaan.


Emon ja pennun herkä hetki, mutta emo haluaa vielä jatkaa uniaan.
Tuula Tiitisen kuvitusta Esko-Pekka Tiitisen tekstiin kuvakirjassa
Pienenpieni (Tammi 2017). 


Pikku-Helmi ja Äitikarhu nukkuvat pesässä vierekkäin. 
Helmi heräsi, siristi silmiään ja hihkaisi innoissaan Äitikarhulle. 
     Nyt lähdetään. Näetkö, oviaukosta vilkkuu jo valoa! 
     Minä näen vielä unta, Äitikarhu haukotteli. – Möörötetään vielä vähän aikaa ja lähdetään sitten katsomaan salaisuuksia. 
     Salaisuuksia? Helmi ihmetteli. – Mitä ne ovat? 
     Pesän ulkopuolella on kaikkea, on kasveja ja eläimiä, suuria ja pieniä ja sellaistakin, jota ei näe. 
     Näkymätöntä? Minä haluan nähdä kaiken nyt heti! 
     Voi sinua pienenpieni, Äitikarhu huokaisi, koppasi karhunpennun kainaloonsa ja yritti tuudittaa sitä uudelleen uneen. – Uinu vielä hetkinen ja voimiasi kerää, mennään sitten katsomaan kuinka kevät herää.


Helmi on kuitenkin malttamaton, ja se lähtee kotipesän turvasta yksinään seikkailemaan. Pentu kohtaa kastepisaran, puron, leskenlehden, pajunkissan, tuulen, ja oppii niiltä kaikilta jotain tärkeää elämästä, sen kunnioittamisesta, salaisuuksista ja arjen ihmeistä.


Suomalaisen luonnon ydin tiivistyy tähän aukemaan:
koivikkoon ja utuiseen järvimaisemaan. Tuula Tiitisen kuvitusta 
Esko-Pekka Tiitisen tekstiin kuvakirjassa Pienenpieni (Tammi 2017).  


Esko-Pekka Tiitinen palkittiin viikonloppuna Turun kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliiton Tirlittan-palkinnolla  tähänastisesta tuotannostaan. Tiitinen aloitti kirjailijanuransa vuonna 1981 runokokoelmalla Tämä kaikki voi tapahtua, ja hänen tuorein teoksensa on omakustanteena 60-vuotispäivän kunniaksi yhdessä Nikolai Tiitisen kanssa tehty kuvakirja Kotikuusen kainalossa (2017).

Tiitinen on kirjoittanut monen ikäisille, lapsille, nuorille ja aikuisille  lyriikkaa, draamaa ja proosaa. Hänet tunnetaan myös kuvataiteilijana sekä musiikin ja teatterin tekijänä.

Kirjailijaliiton perusteluissa korostettiin, kuinka ”Tiitinen on tuotannossaan ja toiminnassaan korostanut erityisesti lapsen ja lapsuuden merkitystä. Kirjailijat tuntevat Esko-Pekka Tiitisen luotettavana ja lojaalina kollegana, jolla riittää tarmoa myös yhteisten asioiden hoitamiseen.”