perjantai 17. marraskuuta 2017

Rummutusta lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puolesta


























Minulla oli iso ilo vastaanottaa viikko sitten Lastenkirjainstituutin Kuka lukisi minut? Lapsen ja kirjan kohtaaminen  muuttuvassa maailmassa -seminaarin yhteydessä Onnimanni-palkinto monipuolisesta työstäni lastenkirjallisuuden hyväksi.

Lastenkirjahyllykin mainittiin raadin (kirjallisuudentutkija Maria Laakso, sanataidekoulun rehtori, kirjailija Siri Kolu, kuvittaja Jani Ikonen, toimittaja Anu Tuomi-Nikula ja toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen (pj.) perusteluissa:

Heikkilä-Halttunen kirjoittaa blogia säännöllisesti ja esittelee kirjoja tutkijan tinkimättömällä asiantuntemuksella. Heikkilä-Halttunen kirjoittaa laaja-alaisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden eri lajeista, katselukirjoista kuvakirjoihin, lasten- ja nuortenromaaneista tietokirjoihin. Lastenkirjahylly palvelee monia asiantuntijoita, lasten, nuorten ja kirjojen parissa työskenteleviä sekä kaikkia lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostuneita. Heikkilä-Halttunen on kirjoittanut lastenkirja-arvioita eri lehtiin usealla vuosikymmenellä ja hänen kirjoituksiaan julkaistaan edelleen Helsingin Sanomissa, Kuvittaja-lehdessä ja Onnimannissa. Lehtien vähentäessä ja luopuessa kokonaan lastenkirja-arvioista luotettavan ja asiantuntevan blogin merkitys kasvaa entisestään. 

Ohessa otteita palkinnonjaon yhteydessä pitämästäni puheesta: 

Lasten- ja nuortenkirjakriitikon työ on välillä kuin helmenkalastusta: kun häikäistyn jostakin uudesta ja omintakeisesta kirjahelmestä, yritän hihkua löytäjän riemua muille. 
Toisinaan koen olevani kuin lastenkirjakonservaattori nostaessani esille suotta unohduksiin jääneitä, mutta edelleen lukemisen arvoisia vanhempia lasten- ja nuortenkirjoja. 
Koen tärkeäksi tuoda esille myös arkisia havaintoja, uusia ilmiöitä ja lasten- ja nuortenkirjakentän erilaisia toimintatapoja.   
Nykyisin, kun lasten- ja nuortenkirjakritiikki on vähentynyt eri medioissa, saa helposti käsityksen, että kaikki ilmestyvä lasten- ja nuortenkirjallisuus olisi erinomaista. Myös vähemmän hyvistä tai jopa huonoista lasten- ja nuortenkirjoista pitäisi  puhua ja kirjoittaa paljon nykyistä enemmän. 
Viimeisen parin vuoden aikana olen kiertänyt ympäri maata puhumassa  varhaiskasvattajille, opettajille ja lasten vanhemmille lasten ja nuorten kirjallisuuskasvatuksesta. 
Olen saanut kuulla Seinäjoen Apila-leiristä ja Nurmijärven Vartti illassa- hankkeesta viisivuotiaiden vanhemmille. Uuraisilla haastetaan pojat lukemaan, Nivalassa on Ensin Eskarit –hanke ja Alavieskassa  Tuttikerhosta eskarilaiseksi -hanke.


Alueellisia lasten ja nuorten lukemaan innostamisen hankkeita on käynnissä todella paljon ympäri maata. Näillä reissuilla minulla on ollut etuoikeus kuulla tuoreimmat havainnot siitä, kuinka lapsen ja kirjan suhde on muuttunut. Olen ehdottomasti ollut saamapuolella.
Minulla on harvinainen etuoikeus tehdä tätä moneen suuntaan haarovaa työtäni nimenomaan Tampereella. Jos ei työhuoneen kirjakokoelmat tai lähikirjaston valikoima riitä, pääsen vartissa  pyörällä tai bussilla Lastenkirjainstituutin peruskokoelman ja asiantuntevan henkilökunnan luokse, tuulettamaan päätäni ja täyttämään repun uusilla tai vanhoilla lasten- ja nuortenkirjoilla ja tutkimuksilla.

Kirjailijaliitto palkitsi Helsingin kirjamessuilla lasten- ja nuortenkriitikokollegani Ismo Loivamaan Kirjailija kiittää -palkinnolla tunnustuksena suomalaisen kirjallisuuden ja lukemisharrastuksen edistämisestä.   

Loivamaa luonnehtii kritiikin toimivan parhaimmillaan tulitikkuna, joka sytyttää teoksen liekkeihin:

Jotta kirjoista tulee suosikkeja, tarvitaan kustantamon osaamista, palkintoja – ja kritiikkiä. Lasten- ja nuortenkirjakritiikki kulkee ritirinnan kirjallisuuden kanssa. Kritiikki on innostamista, se kertoo ja kommentoi, nostaa esiin ja terävöittää kirjoissa olevia teemoja. Parhaimmillaan kritiikki on se tulitikku, jolla kirjan teemoissa esiin nostettu ruutitynnyri syttyy. 


Meitä lasten- ja nuortenkirjallisuuteen paneutuneesti perehtyneitä pitkän linjan asiantuntijoita on entistä vähemmän. Määrä on huvennut samaa vauhtia julkaisufoorumien vähentymisen kanssa. Siksikin on tärkeää ja ammatti-identiteettiä nostattavaa, että saa tekemästään työstä kiitosta ja palautetta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on lyötävä rumpua, pidettävä mekkalaa ja noustava tarpeen mukaan myös barrikadeille.  

Suomalaisen laadukkaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolta on pidettävä myös tulevaisuudessa. 

Muuten voi käydä niinkin hullusti, että entistä kielitaitoisemmat ja netissä taiten sukkuloivat, trendi- ja muotitietoiset vanhemmat etsivät lapsilleen ja nuorilleen luettavansa ulkomailta, ohi suomalaisen tarjonnan.  



tiistai 14. marraskuuta 2017

Kun sängyn alta löytyy muutakin kuin pölypalloja…














Ella Brigatti: Tyttö joka pelkäsi pimeää, kuvitus tekijän, 153 sivua, Kulttuurikioski 2017.






Lastenkirjakenttä on monella tavalla murroksessa. Uusia kustantamoita syntyy taajaan ja toisinaan omakustantamisen ja pienkustantamisen välinen erokin voi olla hiuksenhieno. Omakustannekaan ei enää näytä nyrkkipajassa syntyneeltä tekeleeltä, ja parhaimmillaan se ei joudu häpeämään ulkonäkönsä tai sisältönsä puolesta isompienkaan kustantajien tuotannon rinnalla. 

Ella Brigatti (s. 1969) organisoi muutama viikko sitten Lasten Kirjamessut Finlandia-talolle yhdessä tehokkaan tiiminsä kanssa. 

Brigatti on toimen nainen, joka halusi tehdä voitavansa lastenkirjallisuuden näkyvyyden edistämiseksi sen sijaan, että olisi tyytynyt monien muiden tavoin vain surkuttelemaan tilannetta.

Brigatin lastenkirjaesikonen, Sängynaluskansa, ilmestyi Lasten Keskuksen kautta jo vuonna 1999. 

Noin 15 vuotta myöhemmin Brigatti lanseerasi Sängynaluskansan uudelleen henkiin julkaisemalla ensimmäisen kuvakirjan uutena laitoksena ja jatkamalla sarjaa vielä kolmella uudella osalla, joissa Sängynaluskansa seikkailee Kreikassa, Meksikossa ja Kiinan muurilla.  

Tänä syksynä Sängynaluskansa-tuoteperhe on täydentynyt lastenromaanilla, jossa otetaan Sängynaluskansan omasta yhteisöstä iso loikka arkisemmalle tasolle, kun originellin ja ehtiväisen yhteisön edesottamuksia päästään seuraamaan myös Anni-tytön kokemina.

Anni muuttaa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa uuteen kaupunkiin ja kaipaa vanhoja kavereitaan. Muutto voimistaa Annin aiempia pelkotiloja. Hän pelkää nukahtamista yksin omassa huoneessa. Asiaa ei yhtään auta se, että Annin huoneessa tuntuu tapahtuvan yöaikaan kummia…

Äiti on neuvoton ja etsii apua myös psykologilta.

”Omista peloistaan saattaa tuntea häpeää. Niistä ei halua muille kertoa”, psykologi toteaa ja kääntää katseensa takaisin Anniin. 
”Sinusta ei ole kiva kertoa meille sellaista, mitä me muut saattaisimme pitää omituisena, eikö niin?” psykologi jatkaa. ”Tiedätkö, minä olen tottunut kuulemaan vaikka millaisia asioita. Jos sinä nyt kertoisit, että sänkysi alla asuu pieniä otuksia, niin tiedätkö, mitä vastaisin?” 
Anni tuijottaa psykologia silmiin ja odottaa, että tämä jatkaa. 
”Minä vastaisin, että sehän on mukavaa, että siellä asuu pieniä kivoja otuksia. Jos sinä et pelkää niitä, niin ne eivät ole vaarallisia, eikö niin?” Anni nyökkää myöntyvästi.

Aikuisten järkiajattelu ja lapsen mielikuvitus joutuvat vastatusten useammankin kerran. Lisää kierroksia takaa-ajotarinaan tulee, kun psykologi perustaa Annin huoneeseen unilaboratorion ja kutsuu paikalle ulkomaisen kollegansa.

Sängynaluskansa haluaa varjella yksityisyyttään, ja siksi vain Anni ja vähitellen myös aiemmin pelkkänä kiusanhenkenä esitelty, tolkkuihinsa tuleva pikkuvelikin katsotaan luottamuksen arvoisiksi. Hyvinä yhteistyökumppaneina asioita edistävät myös kuvakirjoissakin esiintyneet perheen lemmikit, Turre-koira ja Metri-kissa.

Brigatti kirjoittaa sopivan lyhyitä lukuja ja tihentää jännitystä vähän alle ja vähän yli 10-vuotiasta lukijaa kiinnostavalla tavalla. 

Lukujen otsikointi olisi voinut olla hieman omaperäisempää: nykyisellään ne ovat joko lakonisen toteavia tai paljastavat luvun käänteen turhankin vikkelään.

Brigatin konsepti on nerokas: lastenromaanin kautta lukijassa herää kiinnostus tutustua myös aiempiin Sängynaluskansa-kuvakirjoihin. Juuri näin voidaan häivyttää turhan tiukkoja ikähaarukointeja kuvakirjoista, jotka sopivat vielä pitkälle alakouluikään asti!

Lastenromaanin lopusta löytyy Annin salainen vihko, jossa on muistiinpanoja ja piirrosluonnoksia Sängynaluskansasta. Ratkaisu, jossa kuvitus paljastaa otusten ulkonäön vasta varsinaisen seikkailun jälkeen,  voi koitua lukijan mielikuvituksen hyväksi: fantasiapitoisissa kirjoissa ei ehkä aina ole tarviskaan lukita lukijan ensimmäisiä mielikuvia oudoista otuksista.




keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -kattauksessa on jokaiselle jotakin




















Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tänään aamupäivällä julkistetussa Finlandia-ehdokaslistassa on otettu varteen eri-ikäiset lukijat ja heidän tarpeensa.

Se on hyvä se.

Ninka Reitun Sinä olet superrakas sopii taaperosta ikäihmisiin asti läheisyyttä, kumppanuutta ja yhdessä oloa korostavan sanomansa takia.

Sanna Manderin Nyckelknipan (suom. Avain hukassa) on moniarvoisuuden julistus, josta riittää purtavaa  vielä yläkouluunkin asti.

Lukemiseen vastahankaisesti suhtautuva poika saattaa löytää peilauspintaa pirstaleiselle arjelleen Kaj Korkea-ahon ja Ted Forrströmin Zoo, Virala genier -nuortenromaanista (suom. Zoo: Viraalit nerot).

Tyttöjen makuun on sen sijaan enemmän Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba.

Ja Jukka Behmin Pehmolelutytön soisi tulevan myös monen aikuisen lukemaksi.

Mauri Kunnaksen kuvatietokirja Koiramäen Suomen historia ei taida esittelyjä kaivata?


Mauri Kunnas on kanonisoitu likipitäen kaikilla mahdollisilla kotimaisilla tunnustuksilla ja palkinnoilla uudella vuosituhannella. Mutta tämä Finlandia-ehdokkuus häneltä vielä puuttui. 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto on ainoa ison mediahuomion saava kotimainen lasten- ja nuortenkirjapalkinto, jonka kautta lasten ja nuorten vanhemmat saavat tietoa vuoden tärpeistä. 

Kunnaksen tietävät kaikki jo ennalta, Koiramäen Suomen historia oli Helsingin kirjamessujen ostetuin yksittäinen teos. 

Olisiko tämän mediahuomion voinut sittenkin kohdistaa jollekin muulle, vähemmän tunnetulle tekijälle ja teokselle? 

En käy kiistämään Kunnaksen kiistattomia ansioita. Hän on tehnyt uraa uurtavaa työtä suomalaisen historian, kirjallisuuden ja kansanperinteen mukauttamisessa lapsen kiinnostuksen tasolle, niin kertojana kuin piirtäjänäkin. 

Hänen ansiostaan nykyiset yläkoululaisetkin saattavat tarttua uteliaasti Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen myös alkuteoksena, Kalevalasta nyt puhumattakaan.  


Lopullisen valinnan kuuden ehdokkaan välillä tekevä Anna Puu kiitteli raatia siitä, että hänen luku-urakkansa ei ole kohtuuttoman suuri: kirjat eivät ole mitään paksuja järkäleitä.

Villi veikkaus, että runokuvakirja Avain hukassa ja kuvakirja Sinä olet superrakas ovat Puun mieleen. 

Ja toisaalta, nyt olisikin kahden vahvan nuortenkirjan palkitsemisen  jälkeen huomioida myös kuvavetoinen lastenkirjallisuus.