torstai 29. lokakuuta 2009

Satuja sellaisille, jotka osaavat kuvitella

Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko ja muita satuja järviseudulta. Kuvittanut Virpi Penna. 111 sivua. Tammi 2009. Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.

Maria Vuorio on sinnikäs oman tiensä kulkija suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Hän viittaa kintaalla nopeasti ohimeneville ilmiöille ja kirjoittaa omalakista, jämptiä ja perinnetietoista proosaa ja lyriikkaa, jonka luokittelu tietylle tarkkaan rajatulle ikäryhmälle on tarpeetonta.

Mikään suurten lukijamassojen kirjailija Vuorio ei käsitykseni mukaan koskaan ole ollut. Mutta tässä viihteellistyvässä, sarjoittuvassa ja nopeatempoisesti trendistä toiseen ailahtelevassa lastenkirjatarjonnassa Vuorion tekstit ovat kuin vilvoittavia keitaita, joissa voi rentoutua nauttimaan kauniista ja elämyksellisestä kielestä, viipyilevästä ja hivenen kujemielisestä kerronnasta ja ennen muuta tarinoinnin ilosta.

Isä ja poika, Aatos ja Justus, viettävät rentouttavaa joutenolon aikaa kesämökillä. Justus pelastaa sammakon kaivosta, ja tästä kehkeytyy tapahtumaketju, jonka jälkeen poika katsoo ympäröivää luontoa aivan eri silmin kuin ennen. Pelastettu sammakko nimittäin sattuu olemaan sammakoiden kuningas, joka tahtoo hyvittää Justuksen hyväsydämisyyden yltäkylläisesti!

Välillä Vuorio viittoo toisiinsa väljästi niveltyvissä saduissaan tunnettuihin klassikkosatuihin. Kokoelman nimisatu “Kiitollinen sammakko” on toisinto Topeliuksen sadusta “Vattumato”. “Ystävänä tonttu” ammentaa erilaisten elämäntapojen vastakkainasettelussaan paljon Aisopoksen sadusta “Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri”. Oma suosikkini on “Myyrien keiju”, joka on kuulaan kaunis, joskin melko traaginen mukaelma H.C. Andersenin "Peukaloliisasta".

Eläimen ja ihmisen kohtaamiset ovat Vuorion satukokoelmassa – ylenpalttisessa kiitollisuudenvelassa olevaa sammakkokuningasta lukuunottamatta – varsin pidättyneitä. Kumpikin kunnioittaa toisen reviiriä. “Väärä paikka” -sadussa tosin höppänä, ihmisen kesyttämä marsu eksyy metsänoita-akan mökille, viipyy siellä aikansa ja lähtee sitten ketun ja mäyrän huojennukseksi harhailemaan syvälle metsään – varmasti kohtalokkain seurauksin, mutta viis siitä.

Vuorion kokoelma piirtää hienoja eläintutkielmia vaatimattomista, syrjäänvetäytyvistä eläimistä – esimerkiksi ahvenesta, sudenkorennosta, hämähäkistä, ravusta ja kontiaisesta.

Eläinten keskinäinen suhdeverkosto on raadollinen: syö tai tule syödyksi. Hämähäkkimuori on eläinyhteisön hiljainen armomurhan tekijä, joka kietoo henkitoreissaan viruvan eläimen muumioksi verkkoonsa. (Tällä kertaa turhamainen sudenkorento tosin pelastuu pälkähästä…)

Lukija pääsee myös kiehtovaan miniatyyrimaailmaan kimalaisten taloon. Lieneekö koskaan aikaisemmin lastenkirjassa kuvattu kimalaisen jalan kipsausta yhtä hellästi ja antaumuksella?

Vuorion käsitys nykylapsen ja luonnon suhteesta on romanttinen ja ihanteellinen. Justus on tutkijaisänsä poikana tottunut tarkkailemaan luontoa, antautumaan sen hiljaisuudelle. “Miksi tällaista kauneutta on, jos sitä ei kukaan näe?” pohtii poika kuutamon häikäisemänä.

Virpi Pennan mustavalkoiset tussipiirrokset myötäävät kauniisti satujen mystistä tunnelmaa. Penna tekee meheviä tutkielmia näistä pienistä, salamyhkäisistä metsän asukeista:



Sen, joka pitää Vuorion eläinmaailmasta, kannattaa hakeutua myös hollantilaisen Toon Tellegenin Oravan syntymäpäivät ja muita eläinten juhlia -tarinakokoelman ääreen (Nemo 2003).

Ei kommentteja: