Tunnustusta lastenkirjallisuuden veteraaneille

Kirsi Kunnas: Kani Koipeliinin kuperkeikat. Kuvittanut Christel Rönns. WSOY 2009.

Palkintosade jatkuu aina vaan.

Sunnuntaina Turun kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliitto jakoi vielä kaksi palkintoa lastenkirjallisuuden grand old -ladyille: Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon (10 000 euroa) sai merkittäväst elämäntyöstään akateemikko, kirjailija Kirsi Kunnas ja Tirlittan-palkinnon (5 000 euroa) kirjailija Lea Pennanen.

Kirsi Kunnas viettää tänä vuonna juhlavuotta monestakin eri syystä.

Huhtikuussa hän sai taiteen akateemikon arvonimen mittavasta työstään suomalaisen lastenkulttuurin ja -kirjallisuuden edistämiseksi.

Aivan vast´ikään on ilmestynyt uudelleen kuvitettu ja uudistettu laitos 30 vuotta sitten ensimmäisen kerran ilmestyneestä runosatukirjasta Kani Koipeliinin kuperkeikat.

Tämä salaviisas ja vahva allegoria tekee kunniaa vanhalle faabeliperinteelle. Ennen muuta se on kannanotto taiteilijan ilmaisuvapauden puolesta. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Kunnas on ollut aktiivisesti mukana myös Suomen Pen klubin toiminnassa.

Kani Koipeliinin voi lukea myös suvaitsevaisuuden puolustuspuheena havainnollistaessaan vallan ja vapauden monimutkaisia käsitteitä.

Kunnaksen kaunis, sointuva kieli houkuttaa lukemaan ääneen:

Jos puhuu suoraan,
voi joutua suoraan nuoraan.
Jos väärin sanaa lainaa,
voi olla väärä vainaa.

Siis oikein opetettu,
tekee niin kuin neuvoo Kettu:
Ei puhu, ei pukahda,
ei valvo, ei nukahda,
ei kuule, luule, hengitä,
ei ajatustaan kengitä,
ei tee mitään ilman Ketun lupaa.
Kas, siten rakennetaan ONNEN TUPAA.

Christel Rönnsistä on hyvää vauhtia tulossa Maija Karman jälkeen Kunnaksen lastenlyriikan toinen virallinen hovikuvittaja.

Leila Niemisen alkuperäinen mustavalkoinen, viitteellinen kuvitus jätti Kani Koipeliinin pääosin aikuisten herkuksi.

Rönnsin uudessa tulkinnassa on enemmän tarttumapintaa lapsellekin keskittyä haasteellisen tarinan juonenkäänteisiin. Susi ja kettu ovat vanhojen eläinsatujen tapaan katalia ketkuja, mutta mustassa kissassa on kylliksi notkeutta ja Taikurin taikuutta kääntää kelkkansa ja lyöttäytyä yksiin Kani Koipeliinin kanssa.

Kani Koipeliini ei ole Rönnsin tulkinnassa kovinkaan lyyrinen hahmo: Se kujeilee sydämensä kyllyydestä ja jallittaa mennen tullen jähmeitä vihamiehiään – kuono innostuksesta, mutta myös tyhmänrohkeudesta, välillä väristen.

Suomalainen metsämaisema on saanut Christel Rönnsiltä komean tulkinnan. Jyhkeät hongat myötäävät monella aukeamalla suden ja ketun yksoikoista ajattelutapaa, kun taas jylhä kuusikko ja tähtien tuike huokuvat seesteisyyttä.



Lea Pennasen monen lukijasukupolven rakastamiin saturomaaneihin Rouva Huu palaa hieman tuonnempana. ROARR!