maanantai 1. elokuuta 2011

Pitäisikö rakkaudellekin asettaa lastenkirjoissa rajat?


Sam McBratney & Anita Jeram: Arvaa kuinka paljon sinua rakastan. Suomentanut Anneli Heimonen. 30 sivua. WSOY 1997. 5. painos 2003.

Sam McBratney & Anita Jeram: Arvaa kuinka paljon sinua rakastan. Suomentanut Anneli Heimonen. 16 sivua. WSOY 1999. (Kirjassa läppiä ja liikkuvia osia).







Eilisessä Helsingin Sanomissa oli sunnuntaisivuilla mielenkiintoinen haastattelu, joka on otsikoitu provosoivasti: "Vie lapselta valta".

Toimittaja Katarina Baer oli haastatellut saksalaista lastenpsykiatri Michael Winterhoffia, joka luokittelee nykylapset kurittomiksi, vastuuttomiksi ja narsistisiksi. Lapset eivät aikuisinakaan pysty hallitsemaan elämäänsä.

Syy lasten käytökseen löytyy Winterhoffin mukaan aikuisista – lasten vanhemmista ja muista kasvattajista –, jotka käyttävät lapsiaan tiedostamatta emotionaalisesti hyväkseen esimerkiksi kerjäämällä lapsiltaan rakkautta. Tämän seurauksena valta on perheissä siirtynyt vanhemmilta lapsille. Winterhoffin mukaan jopa 80 prosenttia saksalaisvanhemmista elää tuhoisassa symbioosissa lastensa kanssa.

2000-luvun uutena trendinä voi pitää kuvakirjoja, joissa kuvataan lapsen perustarpeiden tyydyttämistä sekä erityisesti vanhemman hoivaa ja rakkautta, lapsen yksilöllistä kuulluksi tulemista sekä hyväksynnän ja arvostuksen saamista erilaisissa kasvatukseen liittyvissä tilanteissa. Samaan aikaan lastensuojelussa työskentelevät kasvatuksen asiantuntijat ovat havainneet, että nykylapset kärsivät yhä enemmän aikuisen emotionaalisen läsnäolon puutteesta.

Aiemmin vanhempien tunneköyhyys oli yleisintä sosiaalisessa syrjäytymisvaarassa olevissa perheissä, mutta nykyisin tunneköyhyys ulottuu yhä useammin myös taloudellisesti hyvin toimeen tuleviin lapsiperheisiin. 1990-luvun lamavuodet asettivat uusia haasteita vanhempien omalle jaksamiselle: tuolloin alettiin puhua hukassa olevasta vanhemmuudesta, jolla tarkoitettiin paitsi kokemattomuutta lapsen fyysisessä hoitamisessa myös neuvottomuutta elämän eri ilmiöiden ja tunne-elämän äärellä.

Viime vuosina on ilmestynyt hämmästyttävän paljon kuvakirjoja, joissa eläinemo ja poikanen vakuuttavat toisilleen rakkauttaan. Lajin kiistämätön klassikko on brittiläinen Sam McBratneyn ja kuvittaja Anita Jeramin (s. 1965) kuvakirja Arvaa kunka paljon sinua rakastan.

Pikku Pupu haluaa nukkumaan mennessään kertoa, kuinka paljon se rakastaa emoaan. Sanojensa vakuudeksi se levittää tassunsa levälleen havainnollistaakseen näin rakkautensa määrää. Kilpailutilanne syntyy, kun emo näyttää omilla isommilla tassuillaan oman rakkautensa mittaa ja laajuutta.

Viimein Pikku Pupu keksii verrata rakkauttaan avaruuteen:

Sitten Pikku Pupu nosti katseensa pensaiden yli. Öinen taivas oli suuri ja tumma. Mikään ei voinut olla kauempana kuin taivas.
"Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa KUUHUN", hän sanoi ja sulki silmänsä. "No se on kyllä paljon", sanoi Iso Pupu. "Todella paljon."


Mutta viimeisen sanan sanoo sittenkin Iso Pupu:

Iso Pupu laski Pikku Pupun hellästi lehtivuoteelle. Hän kumartui ja antoi Pikku Pupulle hyvänyönsuukon. Sitten Iso Pupu asettui Pikku Pupun viereen ja kuiskasi hymyillen: "Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa kuuhun – JA TAKAISIN."


Jeramin kuvakirja on Suomessakin yltänyt useampaan painokseen. Se on aikuisen toiveuni harmonisesta ja leppeästä lapsen ja vanhemman tunnesuhteesta.

Lapsen kannalta kirjan loppuratkaisu on kuitenkin nujertava: miksei Pikku Pupu saanut sanoa viimeistä sanaa, miksei se ollut emoaan kekseliäämpi ja verbaalisesti nokkelampi? Eikö Pikku Pupun olisi pitänyt oivaltaa, että tällainen kilpailu rakkauden määrästä on jonninjoutavaa ja turhaa, kun se arkisissa puuhissa saa päivittäin monia todisteita vanhemman pyyteeettömästä ja horjumattomasta rakkaudesta ?

Anita Jeramin kuvakirjan kaltaisia rakkauden vakuutuskirjoja löytyy lisää, tässä muutamia:

Nele Moost & Michael Schrober: Minulla on sinut ja sinulla on minut (SLEY-2004)
Peter Horn & Cristina Kadmon: Miksi isä on tärkeä (Lasten Keskus 2002)
Debi Gliori: Kulta pieni (WSOY 2000)
Jean-Babtiste Baronian & Noris Kern: Rakastan sinua ikuisesti (Kustannus-Mäkelä 2003)
Gill Lobel & Sebastien Braun: Äiti rakastaa aina (Kustannus-Mäkelä 2006).

3 kommenttia:

Paula / Luen ja kirjoitan kirjoitti...

Syntyy mielenkiintoisia mielleyhtymiä, kun lukee Winterhoffin mietteitä ja muistaa yhtä aikaa kirjablogeissa viime aikoina esillä olleen Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulun. Onko länsimainen kasvatusmalli tosiaan rakkauden kerjäläisenä olemista?

Marleena kirjoitti...

Omasta lapsuudestani muistan, että pupu-äiti sanoi pojaleen: Nyt sinulla on yhtä suuret silmät kuin minullakin. Eli pupupojan piti jo pärjätä myös itsekseen. Ei tullut peräkamarinpoikaa ainakaan siitä pupusta!
Tuttavapiirissäni on jokunen vanhemmistaan liian riippuvainen "peräkamarinpoika".

Kai se liika huolehtiminen ja toisaalta taas rakkaudettomuus ovat jotenkin ytimiltään samanlaisia: vanhempien itserakkautta ja liiallista omistushalua tai sitten kykenemättömyyttä rakastamaan edes omaa lastaan, mikä voi ilmetä sekä hylkäämisenä että takertumisena.

Rauni kirjoitti...

Nujertaako Ison Pupun vastaus pienen?
Minusta ei. Se antaa lapselle hänen kokonsa, mittasuhteet. Hänen ei tarvitse olla tasavertainen aikuisen kanssa, kantaa yhtä suurta taakka toisesta huoletimisesta.
Iso kantaa pientä, se on pienelle turvallinen ja hyvä osa.