”HYVÄT LUKIJAT! Suunnatkaa valoa tähän kohtaan.”

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa. 175 sivua. Karisto 2011. Kannen suunnittelu Tuija Kuusela/ Stiili.
















Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977) juuri ilmestyneessä nuortenromaanissa yhdistyvät onnistuneesti tietämys klassisen tyttökirjallisuuden perinteistä, sanataideohjauksesta juontuva taito kehiä juonta koukuttavasti vähä-vähältä lukijalle sekä ennen muuta nuoruuden, tuon nuortenromaaneissa liian usein parjatun ikävaiheen, syvä kunnioitus sen omilla ja ainutkertaisilla ehdoilla.

Eletään kesää ja syksyä 1986. Tšernobylissä Ukrainassa on ollut keväällä ydinräjähdys, ja sen laskeumat huolettavat myös Turun liepeillä asuvaa 14-vuotiasta Mariiaa. Tyttö ystävystyy paikkakunnalle muuttaneen surusilmäisen Mimin kanssa.

Mimillä on synkkä salaisuus ullakolla ja hänelle mikään ei ole itsestään selvää. Kahden tytön ystävyys syventyy nopeasti rakkaudeksi, jota Huotarinen kuvaa kauniisti ja siekailematta:

VÄHÄN MYÖHEMMIN lojuimme elokuvista tyypillisessä asennossa. Sängyn jalkopäässä Mimin farkut olivat kietoutunet pallokuvioisiin sukkiksiini samalla tavalla kuin meidän paljaat sääremme olivat kietoutuneet toisiinsa päiväpeiton alla.
Olimme raikkaaseen veteen upotettuja.
(Luonnollisessa lähteessä huuhdeltuja? Valoa valoa valoa!)
Mimi piteli kiinni minun päästäni. Katsellessani hänen varpaitaan hyräilin: pienet sammakot pienet sammakot ne lystikkäitä on. Niin lähellä lapsuus meitä oli.

Romaanin juju on sen metafiktiivisessä kerronnassa: esilehdellä Huotarinen antaa ymmärtää löytäneensä Mariia Ovaskaisen käsikirjoituksen. Huotarinen reflektoi jatkuvasti tarinan etenemistä: hän tekee lukijalle tiettäväksi, että romaanin kirjoittaminen on monisyinen prosessi, jossa on otettava – tässä tapauksessa sekä kirjaimellisesti että symbolisesti – sanataidekoulutuksessa tyypillinen "kill your darlings" –hokema varteen. Joistain juonirönsyistä on pakko luopua, kliimaksille on monta paikkaa ja tulkintavaihtoehtoja riittää.

Ja juuri kun lukija on valmis samastumaan päähenkilöihin, Huotarinen vetää maton lukijan alta ja muistuttaa kaiken fiktiivisyydestä. Tästä syntyy romaanin kiehtova ja monin kohdin jopa absurdi tunnelma. Lukijalla on jopa mahdollisuus osallistua itse kirjan tekstin tuottamiseen täydentämällä pari aukkokohtaa haluamallaan sanalla. Kertoja antaa myös luvan repiä kirjan alkusivuja pois: onhan Anton Tšehovkin sanonut, että tarinoiden alut ovat luonnonkuvausta kauheimmillaan.

Lukijaa puhutellaan toistuvasti, esimerkiksi tähän tapaan:

HYVÄT LUKIJAT!
Näytteleminen on tarinan AVAIN.
Painakaa se taskuunne.
Ken tästä ovesta käy saa kaiken toivon heittää! Paitsi jos tietää tunnussanan.
AVAIMET avaavat lukot. Kliks! Pian te ratkaisette salaisuuksia.
Tai ainakin luulette ratkaisevanne ne.
Esimerkiksi valkoisessa talossa mäen laella on äiti joka meikkaa meikkaamasta päästyään vaikka onkin kuollut. Tämä äiti tekee näytelmiä rajauskynällä ja luomivärillä. Mimi ojentelee esineitä äidille ja äidin kädet ottavat esineet vastaan. Puuteri pölyää seinillä.
Äiti on itsekin AVAIN.
Mutta nyt minä hypin asioiden edelle. – –

HYVÄT LUKIJAT!
Teillä oli minulle jotakin asiaa.
Teille oli kirjoituskurssilla opetettu: Älä kuvaile henkilöitä liikaa.
Anna lukijan oivaltaa itse miltä henkilöt näyttävät!
Teille on sanottu: Näytä äläkä selitä.
Eikä missän tapauksessa pitkiä adjektiiviluetteloita.
Minä Mariia Ovaskainen olen vasta aloittanut tämän tarinan tekemisen.
Minä vasta opettelen kirjoittamista.
Joten kokeillaan tehdä äskeinen toisin: – –

Huotarisen kieli on arkista, mutta silti lyyristä. Vuoropuhelua ei ole erotettu repliikkiviivoilla muusta tekstistä , jota terävöitetään usein versaaliaakkosin alkavilla kappaleilla. Näissä kerrontatekniikkaan ja tekstin rytmitykseen liittyvissä ratkaisuissa ei silti ole mitään tekotaiteellista.

Mariia on elänyt huolettoman ja aineellisesti vauraan lapsuuden. Äidin sairastuminen on kuitenkin luonut varjonsa koko perheeseen. Mimillä sen sijaan "ei ollut lapsuudessaan tuutuumukaansätuulauluja eikä pehmolelupäiviä eikä hyvänyönsuukkoja".

Valoa valoa valoa antaa lupauksen kotimaisen nuortenromaanin elpymisestä. Se ei mässäile nuoruuden angsteilla ja ongelmakeskeisyydellä, vaikka niitäkin toki tarinassa riittää. Huotarisen romaanissa on toki vanhempien tekemien virheiden vuoksi traumatisoituneita lapsia, mutta kumpikaan osapuoli ei syyllistä toista.

Valoa valoa valoa on kaikenikäisten tyttöjen kirja.

Huotarisen aikuislyriikan tavoin se sävähdyttää sekä nykytyttöjä että heidän noin nelikymppisiä äitejään, jotka ovat eläneet omaa kipunoivaa tyttöyttään tuubitoppien, Dingon ja olkatoppausten kyllästämällä 1980-luvulla.

Erityiskiitoksen saa vielä Tuija Kuuselan suunnittelema kansikuva.