Kun elämä rullaa eteenpäin

Heli Rantala: Pummi. 139 sivua. Avain 2025. Kansikuva Satu Enstedt. 

 

Joka kerta kun herään, kaikki on yhden nyt-hetken ajan hyvin.
Tak, tak, tak.
Sitten muistan: mun jalat ei toimi.
totuus iskee tajuntaan kuin tuhat tulikuumaa nuppineulaa.

 

Heli Rantala laventaa nyt repertuaariaan kahden lastenromaanin ja kahden kuvakirjan jälkeen myös nuortenkirjoihin. Äskettäin ilmestyi nuortenromaani Pummin lisäksi myös Rantalan toinen kuvakirja Mölymyrsky (kuv. Netta Lehtola, WSOY 2025). 
 

On kiinnostavaa, että liikuntavammaisista nuorista on kirjoitettu viime vuosien ja vuosikymmenten saatossa useampiakin nuortenromaaneja. 

Parin vuoden takaa muistuu mieleen Ansu Kivekkään Raakaversio (Tammi 2022) ja Reija Kaskiahon Maantiekiitäjä (2022) sekä hieman vanhemmista esimerkiksi Terhi Rannelan Jäämeri, jäähyväiset ja minä (Otava 2010) ja 1990-luvulta Varpu Vilkunan Rulla (Tammi 1992). 

 

Aihe on toki tuttu jo lastenkirjaklassikoista. Frances H. Burnettin Salaisessa puutarhassa sairaalloinen Colin käytti pyörätuolia ja Eleanor H. Porterin tyttöromaanissa  Pollyanna päähenkilö joutuu  liikenneonnettomuuteen ja halvaantuu.

 

Pummin päähenkilö ja minäkertoja Ahti on saanut hiljattain ajokortin ja hän lähtee itsevarmana suunnistuskisoihin isoisänsä autolla:

  

Neljän tunnin ajomatka oli liian vaikea rasti taitotasoon nähden, eli vasta kortin saaneelle. Isä oli vängännyt kyllästymiseen asti, että mentäisiin sen Volvolla ajovuoroa vaihdellen, mutta mä halusin lainata papan Corollaa ja ajaa itse koko matkan.
 
Ja tässä sitä nyt ollaan.
Selkäranka katki.
Lupaavasta alkanut suunnistajan ura katki.
Yhteys isään katki.
Kahta ensimmäistä kohtaa ei voi enää muuksi muuttaa, mutta entäpä kolmas?
Voisiko sen vielä korjata? 

 

Kaksossiskolla Almalla on sitä vastoin koko elämä edessä. 

Ahti on kateellinen siskolleen, ”jonka elämä rullaa eteenpäin. Ilman pyörätuolia”.
 
Kirjan nimi viittaa suunnistajien tuntemaan ilmaisuun, missä pummi tarkoittaa rastinotossa aikaa kuluttavaa virhettä.
 
Ahdin viisto huumori ja kyky ilmaista tuntojaan ironisesti, keventää sopivasti lähtökohdiltaan rankkaa aihetta:

 

Jos Ahti Lahtisen elämä olisi jatkanut kulkuaan alkuperäisen suunnitelman mukaan rastilta toiselle, hän olisi juuri valmistunut ylioppilaaksi ja keskittyisi parhaillaan suunnistamiseen. Talven ja kevään hän kuluttaisi armeijassa taiteillen ja paistellen purkkiruokaa nuotiolla. Asepalveluksen jälkeen sankarimme aloittaisi opinnot jollakin simppelillä alalla, hoitaisi hommat niin sanotusti vasurilla ja panostaisi ensisijaisesti treenaamiseen. Etenisi kohti huippua.  

Mutta nyt. 

Nyt hän parkkeeraa Alieniksi nimetyn pyörätuolinsa vanhempiensa patiolle ja imaisee hatsit avaruudesta. 

 

Ahti tapaa Kukka-nimisen sanavalmiin ja mutkattoman tytön, joka on rockfestareilla levittämässä sanaa Jeesuksesta. 

Myös yllättävä kohtaaminen vanhan koulukaverin Martin kanssa osoittautuu tärkeäksi. Tosin Ahdilla on huono omatunto, sillä hän on ollut muiden mukana kiusaamassa Marttia.   

Martti harrastaa tähtitiedettä ja tutkii avaruutta. 

Ahtikin saa avaruudesta suhteellisuudentajua omaan tilanteeseensa ja on valmis tekemään erilaisia korjausliikkeitä elämässään. 
 
 
Fysioterapeutiksi opiskeleva Kukka houkuttelee Ahdin ratsastusterapiaan ja ennen pitkää poika alkaa uskoa itseensä: 
 

Manun kopisteltua elämääni mielialani ovat alkaneet vaihdella kuin hämäläinen maastotyyppi: en rämmi enää pelkästään valoa läpäisemättömissä ryteiköissä vaan nousen hetkittäin jopa kalliolle, avaralle paikalle. – – 
 
En voi olla ihan turha jätkä, jos saan 600-kiloisen eläimen liikkumaan perseeni alla! 

 

Sicklit on yksi yhdysvaltalaisen YA-kirjallisuuden kiinnostava ja uudehko alalaji. Kirjoissa nuoret päähenkilöt sairastuvat vakavaan tai parantumattomaan sairauteen ja havahtuvat näin elämän rajallisuuteen.

Heli Rantalan tapa kuvata päähenkilönsä sisäisiä mielenliikkeitä vammautumisen jälkeen menee kuitenkin sicklitiä syvemmälle. 

Viime aikoina on uutisoitu liikenneonnettomuuksista, joissa osapuolena on ollut nuoria, hiljattain ajokortin saaneita kuskeja. Aiheeltaan Pummi onkin eittämättä tarpeellinen alueenvaltaus. 

Lapsuuden idylliä menetetystä Karjalasta

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lasten tarina. Kuvittanut Sanna Hietala. 464 sivua. Reuna 2024. Kansikuva Jussi Jääskeläinen. 

 

 

Helppolukuisen, lukutaidon alkuun suunnatun lastenkirjallisuuden perinne on Suomessa verraten nuorta. 

Yksi varhaisista edelläkävijöistä oli 1940–50-luvulla Aili Konttinen. 

Konttista ja Vuokko Niskasta (1933–2018) yhdistää myös työura opettajana: kumpikin ymmärsi, kuinka tärkeää on tarjota hiljattain lukemaan oppineelle lapselle heti aapisen jälkeen mielekästä ja riittävän helppoa luettavaa.

 

Vuosina 1978–1985 ilmestyneet Hiekkalan perheen arjesta kertovat kirjat syntyivät Niskasen havainnosta, ettei lukemaan opetteleville ole tarjolla riittävän helppoa kirjallisuutta.  

Kirjojen idea oli innovatiivinen: jokainen sarjan osa alkoi nimittäin suuraakkosin tavutettuna ja isokokoisena tekstinä.  Vähitellen tarinan edetessä kirjasin muuttuu pienaakkosiksi ja samalla fonttikin pienenee. Tavutusta käytetään enää vain kaikkein vaikeimmissa sanoissa. 

Esimerkki  Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -kirjan
ensipainoksen(Gummerus 1978) aloitusaukeamasta.
Kuvitus Sanna Hietalan. 

 

Toimittamassani kirjassa Luovuuden lähteillä. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat (BTJ Kirjastopalvelu 2010) Niskanen kutsuu sarjaansa ”kapulasillaksi kaunokirjallisuuteen”. 

Ensimmäisen Hiekkalan lapset -kirjan alaotsikko ”ensimmäinen romaani juuri lukemaan oppineille” oli Niskasen mukaan kunnianosoitus lukevalle lapselle.  

 

Sarjan alussa Hiekkalan perhe asuu vielä Käkisalmella Laatokan-Karjalassa. Keskiössä ovat eloisat sisarukset, kuusivuotias Olavi, viisivuotias Inkeri ja pikkuinen Annikki.  

Puutalokorttelissa kirmaavien lasten leikit ovat olennainen osa Hiekkala-kirjojen idylliä, johon ei sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa työnny vielä järin suuria murheita.  

Hyvästi Hiekkala -kirjassa Talvisota syttyy ja Älä pelkää Inkeri -kirjassa lapset lähtevät evakkoon Alavieskaan.

 

Hiekkalan lapset -sarja pohjautuu melko uskollisesti Vuokko Niskasen oman perheen elämään.

 

 

Näkymä ahtaaseen evakkojunaan. 
Sanna Hietasen kuvitusta Vuokko Niskasen
lastenkirjaan Hyvästi Hiekkala
(Gummerus 1979/ uusintapainokset).

Hiekkalan lapset -sarjasta on otettu vuosien saatossa niiden perinteiseen ja nykypäivän näkökulmasta jo hieman vanhakantaiseenkin lapsikuvakseen nähden jopa yllättävän paljon uusia painoksia. 

Vuonna 1999 Ajatus-kirjat julkaisi viiden ensimmäisen osan yhteislaitoksen ja  1990-luvulla julkaistiin myös Karjalan kirjapainon kustantamia uusintapainoksia. 

Todennäköisesti juuri karjalaisten historian välittäminen uusille lukijasukupolville selittää sarjasta taajaan otettuja uusintapainoksia.

Ennen Reunan uusinta yhteislaitosta ilmestyi Gummeruksen vuonna 2006 julkaisema Hiekkalan lasten tarina.  Niskanen lisäsi vuorosanoihin Karjalan, Savon ja Pohjanmaan murteita. 

Sekä Gummeruksen että  uusimman Reunan kustantamista yhteislaitoksesta poistettiin kuitenkin  alkuteosten suuraakkoset ja tavutukset kokonaan.  

 

Jonkinlaista potentiaalia uusimmalle uusintapainokselle saattaa olla myös jo ikääntyneiden karjalaisten lukemistona. 

 

 

Sanna Hietalan mustavalkokuvitusta on käytetty myös kaikissa uusintapainoksissa. 

Hietalan tyyli on hivenen jähmeä, mutta toisaalta sen voi ajatella visualisoivan 1930–40-lukujen ankaraa kurinalaisuuden ja sisukkuuden mentaliteettia.    

 

 

Ympyröitä on hyvä laajentaa

 

Anne Muhonen: Kuuden kättelyn sääntö. 166 sivua, kuvitus Anne Muhonen. Hertta Kustannus 2025. 

 

Olen jo pitkään povannut, että kuvitus tulee lisääntymään myös nuortenkirjoissa.
 
Anne Muhosen hiljattain ilmestynyt säeromaani Kuuden kättelyn sääntö näyttää yhden tavan, jonka ansiosta kuvitus hieman keventää ja kuohkeuttaa kerrontaa. 
Muhosen kohdalla kyse ei tosin ole mistään radikaalista, saati uudesta tehokeinosta, sillä hän on tehnyt aiemminkin sarjakuvia lapsille ja nuorille.
 
Aikuistuvien nuorten itsellisen elämän ja työssä käymisen kuvaaminen on edelleen nuortenkirjoissa tuiki harvinaista. 

Nuortenkirjojen jännite syntyy lähes poikkeuksetta alaikäisen, vielä kotona asuvan nuoren kapinasta vanhempiaan ja näiden luutunutta ajattelua vastaan. 
Muutama poikkeuskin valtavirran tarjonnasta toki löytyy: esimerkiksi  Miska Valoksen Sisäsiistin (WSOY 2023) lukiolainen Esra muuttaa omilleen ja Emma Sofianna Söderholmin nuortenromaanissa Toisinaan valo hiipuu (Otava 2023) mielenterveyskuntoutuja Tuulikki aloittaa haparoiden omaa elämää. 

Uskoisin, että omilleen muuttavan nuoren arjesta kertoville nuortenromaaneille olisikin paljon nykyistä enemmän kysyntää.    

 

Muhosen viime vuonna ilmestyneessä helppolukuisessa omakustanteessa Greipinkeltainen tulevaisuus seurattiin sarjakuvaromaanista Älä unohda minua  (Avain 2021) tutun Eeron myöhempiä vaiheita.

Kuuden kättelyn sääntö -säeromaanin ihmiskuvauksessa ja tunnelmassa on paljon samaa Eeron kasvutarinan kanssa. Askarteluliikkeessä työskentelevän 19-vuotiaan Pihlan seurustelusuhde on päättynyt ja poikaystävä muuttanut pois yhteisestä vuokra-asunnosta. 

 

Pihla havahtuu huomaamaan, ettei hänellä ole oikein koskaan ollut ”omaa juttua” ja innostusta tiettyyn asiaan:

 

Olen ollut tasaisen hyvä tai huono kaikessa,
mitä olen tehnyt, 
en ole erottunut edukseni
tai mieleen jäädäkseni.

 

Pihla on kuullut ”kuuden kättelyn teoriasta”, jonka mukaan kaikki maailman ihmiset ovat kuuden kättelyn päässä toisistaan. 

Hän päättää testata teoriaa käytännössä: olisiko mahdollista päästä kättelemään ex-poikaystävän fanittamaa espanjalaista kuuluisaa jalkapalloilijaa? 

 

Pihla ottaa töistä omaa lomaa kolme päivää ja lähtee pikamatkalle Madridiin ja Barcelonaan. 

Omatoiminen matkailu Euroopassa on hänelle tyyten vierasta eikä hän edes ole aiemmin matkustanut lentokoneessa. Matkan aikana Pihla haastaa itsensä moneen kertaan, ja saa huomata, että turha jumittaminen ja jarruttelu on elämässä turhaa.

 

Kotimaan luottoystävien lisäksi Pihla saa hämmästyksekseen tukea, turvaa ja myötätuntoa myös  Espanjassa kohtaamiltaan ihmisiltä. 

Anne Muhosen teoksille on tyypillistä, että erilaisia kriisejä tai vastoinkäymisiä kohdanneilla nuorilla päähenkilöillä on aina erilaisia tukiverkkoja. Näin Muhonen tuntuu viestivän myös hienovaraisesti, että supersuorittamista ja elämän kontrollointia tärkeämpää ovat ihmissuhteet ja niiden vaaliminen. 

 

Monissa nuortenkirjoissa päähenkilöt joutuvat eri syistä elämään joko lyhyen tai pidemmän ajan ilman älypuhelinta. Pihlakin saa huomata, että junassa varastetusta puhelimesta koituu myös paljon hyvää: hän on enemmän läsnä itselleen ja muille. 

Myös särkynyt sydän parantuu vähitellen: 

 

 

Peilaan vaistomaisesti hymyä
ja pitkästä aikaa
jokin sisälläni hypähtää.
 
Katson ikkunasta ohi vilistävää maisemaa ja mietin,
miltä mahtaa tuntua
                joskus taas
ihastua? 
Opetella toisen tavat? 
Näyttää omat erikoisuutensa?

 

 

Tutustuminen paikalliseen nuorukaiseen, Joséen, sysää Pihlan vihdoin rakentamaan omannäköistä elämää:

 

 ”Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan”, 
Jose sanoo. 
”Ei niin”, vastaan,
”välillä se menee paremmin.”

 

Kuuden kättelyn säännöissä mustavalkoinen kuvitus on hyvin maltillista. Eri lukujen kirjainvinjettien lisäksi säkeiden lomaan on sijoitettu kulloiseenkin juonen vaiheeseen liittyviä pieniä kuvituskuvia.
 

Uskon, että näinkin pieni tehokeino voi helpottaa lukemisen jatkamista. Kuvituskuvan voi ajatella leposeisakkeena, jonka aikana nuori voi keskittyä kuvaan ja sen viestiin.

Kirjan kansikuva sitä vastoin olisi voinut olla hieman houkuttelevampi.

 

 

 

”Kummalla puolella SINÄ olet?”, kysyy Rapsu ja havahduttaa lukijankin miettimään, miksi on tärkeää uskaltaa asettua vastahankaan sortajia vastaan

 

Malin Klingenberg: Gibatin tarinoita 1: Tasangon tyttäret, suomentanut Outi Menna. 263 sivua. S&S 2024. 

Lena Frölander-Ulf: Kamppailu kivikosta 3: Rapsu kivikontytär. Kuvitus tekijän. Suomentanut Jaana Nikula. Kansikuva, keskushenkilöiden potretit ja kartta Eeva Nikunen, 301 sivua, Teos 2024.

 

 

Kotimainen lasten fantasia on hyvässä vedossa. 

Tässä kaksi viime vuonna ilmestynyttä teosta, joissa kummassakin lasten harteille asetetaan poikkeuksellisen paljon vastuuta liittyen koko yhteisön hyvinvointiin.

Malin Klingenbergin Tasangon tyttäret aloittaa Gibatin tarinoita -trilogian ja Lena Frölander-Ulfin Rapsu kivikontytär puolestaan päättää Kamppailu kivikosta -trilogian.

 

Kirjan alusta löytyvät Eeva Nikusen potrettikuvat
 Malin Kingenbergin Gibatin tarinoita 1:
Tasangon tyttäret -romaanin (S&S 2024)
keskushenkilöistä 

Saba ja Sarina ovat sisaruksia.

Lootu-isällä on valta antaa paimentolaisheimon lapsia palvelijoiksi toiselle klaanille ja sitä hallinnoivalle matriarkalle, koska lapsia ”kuhisee täällä kuin luteita”. 

Lootun mielivaltainen ja sydämetön käytös selittyy Lootun uhkapeliriippuvuudella. Saban on kuitenkin vaikea ymmärtää isänsä mielivaltaista menettelyä:

 

”Tasangon lapset ovat kaikkien yhteisiä”, Lootu sanoi ja virnisti ylimielisesti. – – Olin kuullut saman lauseen – tasangon lapset ovat kaikkien yhteisiä – monta kertaa ennenkin ja kuvitellut sen tarkoittavan, että kaikki aikuiset huolehtivat kaikista lapsista, eikä että he saivat tehdä mitä tahansa mille tahansa lapselle.

 

Saba ja Sarina eivät kuitenkaan mukaudu isänsä hirmuhallintoon. 

Tyttöjen äiti  on kuollut (tai  kadonnut), ja isän uusi puoliso Maara täyttää kaikki pahan äitipuolen määritelmät. 

Sisarukset kuulevat kuitenkin vihjeitä siitä, että isosisko Sarinan harteille sälytettäisiin tulevaisuudessa jopa klaanin johtajuus.  

Saballa ja Sarinalla on ollut aina ranteessaan hiuksista punotut palmikkonauhat. 
Sarina uhmaa kohtaloaan ja ottaa nauhan pois. Tämän jälkeen hän huomaa omaavansa aivan erityisiä ominaisuuksia, joista on hyötyä, kun hän ystävystyy ikätoveriinsa Alveen. 

”Alven mukaan kaikki liittyy yhteen. Puut, kukat, ilma, villieläimet ja me. Kun on riittävän taitava, voi sulauttaa itsensä osaksi yhteistä voimaa ja käyttää sitä.”

 

Saba ihailee yli kaiken vuotta vanhempaa isosiskoaan, mutta silti hän empii noudattaa siskonsa esimerkkiä.  Saba on pettynyt, kun hän ei siskonsa tavoin löydäkään mitään erityisvoimaa itsestään.  

Tasangon tyttäret kehii juonenkierteitä alussa melko verkkaisesti, mutta tempo kasvaa vähitellen. Saba nimittäin saa selville, että hänen taikavoimansa onkin erityisen voimakas. 

Vaikka romaanissa ei olekaan J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen kaltaista taikuuden repertuaaria, niin avausosassakin päästään nauttimaan taikuuden tenhosta erilaisten muodonmuutosten, luonnonvoimien lisäksi esimerkiksi kipinäkävyn siementen ja lohikäärmeviittausten ansiosta.  

Seuraava osa Veljeni veli ilmestyy jo toukokuussa. Siinä päähenkilönä on Disa-tyttö, johon Saba tutustuu lähtiessään pelastamaan Alvea ja Sabrinaa Immanuelin palatsista. Saba joutuu huolehtimaan pikkuveljestään, koska vanhemmat keskittyvät huolenpitoa enemmän varasteluun, tappeluun ja juopotteluun. 

Tasangon tyttäret sai helmikuussa Runeberg Junior -palkinnon. Aikuisraadin nimeämistä ehdokkaista lopullisen valinnan tekivät porvoolaiset esikoululaiset ja 1–2-luokkalaiset lapset.

Palkinnonjakotilaisuudessa Klingenberg kertoi, että hän on kirjoittanut Gibatin tarinoita jo lähes yhdeksän vuoden ajan. Hän paljasti myös aika-ajoin epäilleensä, että tekstistä tulee liian pitkä, siinä kuvatut tapahtumat olisivat liian kauheita tai että hän ei jaksaisikaan kirjoittaa tarinaa valmiiksi kirjaksi.  

Frölander-Ulfin Kamppailu kivikosta -sarjan toisessa osassa keskityttiin pitkälti Rapsun ja isän suhteeseen. 

Rapsun isä hylkäsi Kivikon ja perheensä ja liittyi toisen murmeliyhdyskunnan jäseneksi. Isä on perso päihdyttäville ja ajatusta sumentaville tammenterhoille.

Rapsun ja sen parhaan ystävän Kävyn haastavavana ja uhkarohkeana  tehtävänä on vapauttaa kyykäärmeiden vangitsemat Kivikon murmelit ja palauttaa rauha ja järjestys yhteisöön. 

 

Kivikon vanhin, Lenkku, on Rapsulle tärkeä
tukija ja kannustaja. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta
lastenromaaniin Kamppailu kivikosta 3: Rapsu kivikontytär
(Teos 2024).

Yhteisön vaalimat tarinat ja historia ovat Kivikon väelle tärkeitä. Kivikon vanhin, Lenkku, korostaa Rapsulle olevan tärkeää, että vanhat kertomukset liittyvät muistojen kautta osaksi nykyhetkeä: ”Kertomukset ovat ajatusten jakamista”. 

Pieni murmelityttö Rapsu kasvaa trilogian päätösosassa sankarin mittoihin. 
Rapsu asettuu Kivikkoa pelon vallassa pitävien kyykäärmeiden tyranniaa vastaan ja on valmis jopa oikomaan yhteisön aikuisille murmeleille historiankirjoituksen väärintulkintoja:

 – –  Sinä et tiedä, mikä tappaa ja tuhoaa.” Rapsu huutaa niin kovaa, että leiripaikka raikaa. ”Ettekö te ymmärrä? ei ole käärmeitä toisella puolella ja murmeleita toisella. On vain niitä, jotka haluavat sortaa ja tuhota, ja niitä, jotka haluavat suojella toisiaan”. Rapsu painaa piskuisen kyntensä pitkäturkkisen murmelin kuonoa vasten. ”Kummalla puolella SINÄ olet?”

 

Kyykäärmeet pitävät Kivikon väkeä vankeinaan. 
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta lastenromaaniin
 Kamppailu kivikosta 3: Rapsu kivikontytär
(Teos 2024).

Rapsu penää yhdyskunnan aikuisilta oikeudenmukaisuutta ja kunnioitusta kaikkia eläviä kohtaan. Rapsun paras ystävä on nimittäin kyykäärme, Siksak, joka ei ole halunnut sitoutua perheensä tapaan pitää murmeleita pelon ilmapiirissä.  

Tihentyvässä lopussa Rapsu jo pelkää menettävänsä Siksakin, mutta saakin huomata, että kyse on ovelasta juonesta, jonka punomisessa myös yhteisön aikuiset murmelit ovat mukana. 

Lenkun ja Rapsun filosofiset keskustelut tuovat aikuislukijan mieleen Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan.

 

– –  ”ne jotka ovat ilkeitä ja haluavat pelotella muita, näyttävät usein olevan aluksi voitolla, koska kiltit ja harkitsevammat väistyvät ja pelästyvät. Mutta ajan mittaan ilkimykset häviävät. Siinä voi mennä aikaa, mutta lopulta sortajat aina häviävät”. - - ” sortajat eivät pysty hallitsemaan yhdessä” Lenkku sanoo kuin itsestään selvänä asiana. ” He eivät osaa jakaa tehtäviä tai tehdä yhteistyötä eivätkä koskaan lakkaa epäilemästä toisiaan tai yrittämästä hankkia etuja itselleen. Oikeastaan heiltä ei suju mikään muu kuin pelottelu ja sorto, mistään muusta ei tule yhtään mitään.”

 

Lena Frölander-Ulfin kuvitus luo upeita tunnelmia
 ja miljöitä. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta
lastenromaaniin Kamppailu kivikosta 3: Rapsu kivikontytär
(Teos 2024).

 

Trilogia ottaa kantaa myös luonnon tasapainoon ja eri lajien rauhanomaiseen rinnakkaineloon. 

Luonto on trilogiassa kuin yksi keskushenkilöistä, joka elää ja hengittää seikkailujen tahtiin: 

 

On jälleen lämmin ilma metsässä. Ei ole satanut moniin viikkoihin, mikä sopii sudenkorennoille paremmin kuin hyvin. Linnut ovat vaienneet, kuten niillä on tapana loppukesästä, sen sijaan sirkat pitävät iltakonserttejaan. Hämärän tullen ilma on lenseän leppeä. 

Lena Frölander-Ulfin trilogia on jäntevästi sommiteltu sankaritarina.

Omassa elämässään jollain tavalla traumatisoinut lapsi saa siitä voimaa. Rapsun tavoin hän ymmärtää, että erilaisista vastuksista syntyneet arvetkin voivat olla arvokkaita. 

Ennen niin kotikeskeinen Rapsu on valmis lähtemään omiin seikkailuihin kotikivikon ulkopuolelle. 

Koska Frölander-Ulf on myös kuvittanut trilogian, on perusteltua nimittää sitä harvinaisen eheäksi kokonaistaideteokseksi. 

Korjattu 5.3. Lena Frölander-Ulfin romaanin suomentajan, Jaana  Nikulan,  nimi.. Aiemmin virheellisesti Outi Menna

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juuri ilmestynyt runokuvakirja löytää Kalevalasta uutta särmää

 

Jukka Itkonen & Tuomas Kärkkäinen: Terveisiä Kalevalasta, 40 sivua, Tammi 2025.
 
 

Joskus tekee mieli 
vähän kostutella kaulaa,
juoda lasi lähdevettä,
sitten alkaa laulaa.
 
Ihminen on levoton
ja etsii aina uutta,
muttei mitään uutta ole 
ilman muinaisuutta.
 
Jo muinoin tämä sinnikäs,
katajainen kansa
tarinoita kertoili
ja lauloi laulujansa. – – 

 
Lapset pääsevät osalliseksi Jukka Itkosen (1951–2021) idearikkaudesta vielä hänen kuolemansa jälkeenkin.  

Tammi julkaisi pari vuotta sitten postuumisti Itkosen lastenromaanin Antero Varovainen ja onnenkivi, joka ilmestyi samaan aikaan Arto Halosen ohjaaman samanimisen elokuvan kanssa.
 
Nyt Itkosen jäämistön aiemmin julkaisemattomasta käsikirjoituksesta on työstetty lastenrunokirja Terveisiä Kalevalasta, joka on saanut rinnalleen Tuomas Kärkkäisen räyhäkän kuvituksen.

Joukahaisen ja Väinämöisen yhteenotossa
on dramatiikkaa ja actionia. Tuomas Kärkkäisen
kuvitusta Jukka Itkosen runokuvakirjaan
Terveisiä Kalevalasta  (Tammi 2025).

 

Itkonen on valinnut kansalliseepoksesta monia tunnettuja, ikonisia kohtauksia, joita hän myös höystää välillä uusilla juonenkäänteillä tai nykytermeillä, vaikkapa kun Joukahaisen verenpaineen kerrotaan nousevan yhteenotossa Väinämöisen kanssa tai Väinämöinen esitellään kuuluisana laulutähtenä. 
 
Seppä Ilmarisen ja Pohjan akan välisestä dialogista löytää viittauksia myös kerskakulutukseen ja kritiikkiin maallisen mammonan keräämistä kohtaan. 

Lyyrisen lohdullinen tulkinta Väinämöisen 
ja kalaksi muuttuneen Aino kohtaamisesta.
Tuomas Kärkkäisen kuvitusta
Jukka Itkosen runokuvakirjaan 
Terveisiä Kalevalasta  (Tammi 2025).

 

Viimeiseen ylevään runoon, jossa Väinämöinen lähtee hyvillä mielin, tiivistyy komeasti toive ihmisten välisestä rauhanomaisesta rinnakkainelosta:
 

–      – Hyvä tahto, lämmin hymy
lisää mielenrauhaa, 
eikä kukaan rauhallinen
koskaan muille pauhaa.
 
Maailma on valoisa,
varjojakin riittää.
Elämä on arvokas,
on siitä syystä kiittää.
 
Valo nousee oksaa pitkin
puiden latvaan saakka.
Ystävyys on valoa
ja riita raskas taakka.

 

Runojen rytmiä ei nyt haeta alkuperäisen Kalevalan nelipolvisesta trokee-mitasta, vaan tempo löytyy Itkosen muustakin lastenlyriikasta tutusta, toisinaan tarkoituksellisestikin onnahtelevasta poljennosta.

Seppä Ilmarisen valtaisat muskelit
tuovat hänen olemukseensa suoranaista macho-energiaa.
Tuomas Kärkkäisen kuvitusta Jukka Itkosen runokuvakirjaan 
Terveisiä Kalevalasta  (Tammi 2025).

 

Tuomas Kärkkäinen luonnostelee Kalevalan keskeisistä toimijoista karikatyyrejä, joilla on liioitellun pitkät raajat ja muikeat ilmeet. Seppä Ilmarisella on kehonrakentajan trimmatut muskelit ja Pohjan Akan tyttärellä muodokkaat kurvit. 

Runoja kehystävät Kärkkäisen pikselimäiset vinjetit, joista löytyy silmäniskuja paitsi Akseli Gallén-Kallelan Kalevala-kuvitukseen niin myös nykyihmisen mieltymykseen erilaisia hymiö- ja kuvasymboleita kohtaan. 
 

 

Lisää Kalevala-aiheisia kirjoja lapsille ja nuorille:

 

Toim. J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen: Tinarinnat. Kalevalan naisten uudet tarinat,  Hertta kustannus 2023 

Toim. Salla Simukka & Siri Kolu: Satalatva. Kalevala uusin silmin. Tammi 2021 / Kalevalasta inspiraatiota saaneita novelleja
 
Juha Hurme, Kati Rapia, Miira Luhtavaara & Elli Salo (toim.): Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen, kuvitus Porvoon taidekoulun oppilaat Kati Raipian johdolla, Teos 2020 / lasten kirjoittamia uusia Kalevala-tarinoita
 
Eero Ojanen: Kalevalan taruolennot, kuvittanut Anne Muhonen, Minerva 2020 / tietokirja
 
Sami Makkonen: Kalevala, Otava 2019 / sarjakuva 

Janne Mäkitalo & Hannamari Ruohonen: Digiekomopo, Myllylahti 2018 / kuvakirja 

Marko Raassina: Kalevala, Arktinen Banaani 2015 / sarjakuva
 
Timo Parvela: Sammon vartijat -sarja: Tuliterä; Tiera ja Louhi, Tammi 2007–2009 / fantasiatrilogia
 
Kirsti Mäkinen: Suomen lasten Kalevala. Kuvittanut Pirkko-Liisa Surojegin. Otava 2002 
 
Leena Laulajainen: Lumottu lipas. Kuvittanut Virpi Talvitie. Tammi 2002 / lastenlyriikka

Don Rosa: Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita. Toim. Jukka Heiskanen, Riku Perälä ja Elina Toppari. Helsinki-Media 1999 / sarjakuva 

Mauri Kunnas: Koirien Kalevala, Otava 1992 / kuvakirja 
 
Martti Haavio & Aleksander Lindeberg: Kalevalan tarinat, WSOY 1966  
 
Aili Konttinen: Lasten kultainen Kalevala- sarja, kuv. Heljä Lahtinen, Helga Sjöstedt, Risto Mäkinen, Maija Karma, Tapio Tapiovaara, Otava 1958–1966 
 
Tuomi Elmgren-Heinonen & Kirsti Gallen-Kallela: Satu-Kalevala, WSOY 1946