Matkailu avartaa, aina

Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja, 72 sivua, Pieni Karhu 2021.

 

Lapsen tuiki tavalliseen arkeen kiinnittyviä lastenkirjoja tarvitaan viime vuosina runsastuneen tapahtumantäyteisen, äkkikäänteistä seikkailua sisältävän tarjonnan vastapainoksi. 

 

Nora Lehtisen ja Anne Muhosen Aino ja Matias -sarjassa on vielä erityisenä bonuksena selkokieli.

 

Sisarukset Aino ja Matias reissaavat kolmessa erillisessä tarinassa. 

Ensin matkustetaan junalla mummolaan, sitten isänpuoleisten sukulaisen luokse Unkariin Balaton-järvelle ja viimeisessä tarinassa tehdään pyörä- ja telttaretki isän ja kummisedän kanssa.

 

Unkarin sukulaisten kanssa aterioidaan 
ulkona ison pöydän äärellä. Anne Muhosen kuvitusta
Noora Lehtisen selkokielelle kirjoittamaan
lastenkirjaan Ainon ja Matiaksen reissukirja
 (Pieni Karhu 2021).

Monelle lapselle lentokoneella matkustaminen on jo arkipäiväisempää kuin junamatkat konsanaan.  

Ilmankos Ainoakin vähän jännittää, kun hän matkustaa Matiaksen kanssa ilman aikuisia junalla mummolaan.   

 

Retkellä ruokailu on aina tärkeässä osassa, niinpä eväiden syöminen on kaikissa tarinoissa tärkeä ”ohjelmanumero”. 

Ja telttaretkellä ei edes haittaa, että isän keittämä kaurapuuro palaa nuotiolla pohjaan.

Selkokielisissä tarinoissa on myös lasta aktivoivia kysymyksiä. Anne Muhosen selkeä ja havainnollistaa kuvitus avittaa myös lasta, joka ottaa vasta vähitellen suomen kieltä haltuun. 

 

Neljännellä osalla karttunut kirjasarja luottaa siihen, että arkiset tapahtumat kiinnostavat riittävästi, ja hyvä niin.

 

 

 

 

 

Koheltavan korpin matkassa viisastuu

 

Juha Siro: Oiva ja taikasormus, 88 sivua, Avain 2021. Kansikuva Emmi Kyytsönen. 

 

Oiva istahti punaisella plyysillä topattuun nojatuoliin, potkaisi kengät jalastaan ja mutisi:

 

Eipä voisi arvata kukaan 

mitä kaikkea tapahtuu 

kun lähtee koheltavan korpin mukaan.

 

Oiva on pieni poika, joka kokee olevansa isän ja tämän uuden puolison uusperheessä hivenen tuuliajolla. 

Uudet bonussiskot Selma ja Saima vetävät yhtä köyttä ja Oiva tuntee usein olonsa ulkopuoliseksi. 

 

Tamperelaisen Juha Siron juuri ilmestynyt ensimmäinen lastenromaani ammentaa samoista filosofisista vesistä kuin Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi. Tähän ranskankieliseen klassikkoon myös romaanissa viitataan, kun uusperheen äiti lukee lapsille kirjaa ääneen. 

Siro on kertonut halunneensa kirjoittaa oman vastineensa Pikku prinssille, jonka kliseemäisistä viisauksista hän ei ole itse koskaan pitänyt. 

Siinä missä Pikku prinssi keskusteli viisaita ketun kanssa, niin  Oivan tueksi lennähtää Kalle Kustaa Korppi, joka viestii loppusoinnullisella runokielellä.

 

Korppia on pidetty sekä Suomessa että maailmalla uskomuksissa ja tarinoissa erityisen viisaana lintuna. 

Oiva saa korpilta taikasormuksen, jonka avulla hän pystyy liikkumaan ajassa eteen- tai taaksepäin ja pystyy muuttumaan tarvittaessa jopa näkymättömäksi. 

 

Oiva narraa menevänsä leirille, mutta lähteekin Korpin kanssa maailmalle reissaamaan. 

Kotiin palaa ”melkein vaaksan verran” kasvanut poika.

 

 

Siron lastenromaanissa on miellyttävän lyhyet luvut. Lukemaan hiljattain oppineen lapsen itse lukemana kirja on liian haastava, sillä keskushenkilöiden välistä vuoropuhelua ei ole erotettu muusta kerronnasta lainkaan.  Parhaiten kirja toimiikin aikuisen ääneen lukemana. Näin on myös helppo lähteä jatkamaan yhteisiä keskusteluja kirjan herättämistä ajatuksista. 

 

 

Neli- ja kaksijalkaisten ystävyys ei juurikaan eroa toisistaan

Päivi Lukkarila: Kerrostaloponi Kemppainen, kuv. Milla Paloniemi, 126 sivua. Karisto 2021.

Päivi Lukkarilan juuri ilmestyneen lastenromaanin sankari on valloittava persoonallisuus, jolle lukija menettää oitis sydämensä.

Näin käy myös tokaluokkalaiselle Auralle, vaikka ponin ja tytön suhteessa onkin alusta alkaen myös kitkaa ja kipinöintiä. 

Lukkarilan lastenromaanin  alkuasetelma ja onnellinen loppuratkaisu ovat tuttuja monista muistakin heppakirjoista: Aura haaveilee omasta lemmikkieläimestä, mutta vanhemmat suhtautuvat asiaan aluksi hyvin nihkeästi. 

Aura on ollut aiemmin Janinan ja Olivian kanssa yhteen hitsautunut tyttökolmikko, mutta syystä tai toisesta välit ovat tulehtuneet. Kun Kemppainen ilmestyy Auran kotitalon pihaan, tyttö tietää, kuinka voi päteä yliolkaisten luokkatoveriensa silmissä. 

Auran motiivit Kemppaisen omavaltaiseen adoptioon eivät siis ole aluksi ihan pyyteettömät. Omapäisen ja käytökseltään monella tavalla oikullisen ponin hoitaminen ei ole ihan niin helppoa kuin Aura on kuvitellut. Omat haasteet syntyvät siitäkin, kun poni pitää päivittäin salakuljettaa hissillä kotiin ja Auran huoneeseen... 

Lukkarilan tarinassa on hellyttävää huumoria, mutta sen takaa kajastelee myös vakavampi sanoma eläimen oikeuksien kunnioittamisesta. Ystävyyttä ei liioin lunasteta maireudella tai katteettomilla lupauksilla, oppii Aura. 

Kerrostaloponi Kemppainen tasapainottelee onnistuneesti fantasian ja ruohonjuuritason arjen välimaastossa. Aura hoksaa, että puuttuva summa Kemppaisen ostamiseen onkin aivan käden tai pikemminkin nenän ulottuvilla. 

Milla Paloniemi tekee lyijykynäpiirroksissaan keskushahmoista humoristisia karikatyyrejä. 

Kerrostaloponi Kemppainen muistuttaa asetelmissaan paikoitellen  Sari Peltoniemen mainiota lastenromaania  Kerppu ja tyttö (Tammi 2007), jossa lapsen ja lemmikkieläimen roolit on keikautettu nurinniskoin.