Matkailu avartaa myös krokotiileja

Hannu Hirvonen: Virtahepojen laulujuhlat. Kuvittanut Pia Sakki. 93 sivua. Tammi 2013.

Hannu Hirvonen aloitti Murisevan metsän eläinten seikkailut lukemaan opettelevien Keltanokka-sarjassa, mutta sittemmin sarjan formaatti on muuttunut neliväriseksi runsaasti kuvitetuksi lastenromaaniksi.

Virtahepojen laulujuhlat on mukavalla tavalla vanhanaikainen ja leppoisa lastenkirja siinä mielessä, että tapahtumien tempo pysyy sopivan verkkaisena, vaikka luonnostaan hidasliikkeisillä krokotiileilla onkin  häämatkaa vauhdittamassa kuumailmapallo. 

Koto-Suomesta matkataan sen kyydissä Suomen Lapin kautta Kiinaan ja Intiaan ja sieltä aina Afrikkaan asti tarkoituksena osallistua virtahepojen laulujuhlille.

Kahden taiteellisen sielun yhteiselo ei aina ole aivan silkoista, mutta matkalla opitaan myös riitelemään ja hieromaan sen jälkeen sovintoa. Krrilla on hiukan itsekeskeinen oopperadiiva ja haaveellisuuteen tämän tästä vajoava runoniekka Krristian ei aina pysy tuoreen vaimonsa mielenliikkeiden oikuissa mukana.

Näin hauskaa voi todennäköisesti olla  vain virtahepojen laulujuhlilla!
Pia Sakin retrohenkistä kuvitusta Hannu Hirvosen
lastenromaaniin Virtahepojen laulujuhlat, Tammi 2013.

Vaiherikkaan matkan aikana opitaan yhtä ja toista. Aina väärinkäsityksiltäkään ei voida välttyä, mutta nekin kuitataan huumorilla. Krokotiilit ihmettelevät erilaisia tapoja ja tottumuksia uteliaasti ja mukautuvat sitten paikallisten asukkaiden tavoin vallitseviin oloihin:

Virtahepojen laulujuhlat kestävät karkeasti ottaen kuukauden. Kuukausi laulua ja rummutusta kuulostaa pitkältä ajalta. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että loput vuodesta, kokonaista yksitoista kuukautta, virtahevot käyttäytyvät hyvin rauhallisesti ja sävyisästi. Sen takia muut afrikkalaiset suhtautuvat virtahepoihin hyväntahtoisesti ja laulujuhliin kuin luonnonilmiöön. Joskus laulujuhlat sattuvat kohdalle eikä sille mitään voi. Sellaisella asenteella selviää kyllä vaikeistakin ajoista.

Himalajan vuoristossa ne tapaavat lohikäärme Shiksalin, joka kertoo onnen salaisuuksista. Kotiin paluu Murisevaan metsään on antoisan maailmanmatkan jälkeen mieluinen, vaikka karhulla ja siilillä onkin surullinen uutinen  harvapäisen hirven poislähdöstä.

Hyvä esimerkki Pia Sakin taidosta sananmukaisesti kietoa teksti kuvituksen kainaloon ja tarjota visuaalisesti kylläiseksi tekevä aukeama. Pia Sakin kuvitusta Hannu Hirvosen lastenromaaniin Virtahepojen laulujuhlat, Tammi 2013. 

Mutta elämä jatkuu, ja seikkailun päätteeksi Krrilla ja Krristian saavat tietää sen tärkeimmän onnen salaisuuden. Parasta siinä – tai tarkalleen ottaen niissä – on se, että ne kasvavat koko ajan suuremmiksi!

Pia Sakin värikylläinen kuvitus luo huikeat puitteet krokotiilien eksoottiselle matkalle. Kuvitukset työntyvät usein koko aukeamalle ja antavat rytmiä myös tekstille. Kirjan pieni kirjasinkoko viestii siitä, että Virtahepojen laulujuhlat on ajateltu ensisijaisesti ääneen luettavaksi.

Ja taas tuli tunnustusta lastenkirjakentän työmyyrille!

Turun kirjamessuilla alan toimijat kohdensivat taas roppakaupalla huomiota lastenkirjallisuudelle. Tosin tämän kirjallisuuden alueen konkreettinen näkyvyys jäi – runsaasta ohjelmatarjonnasta huolimatta – ainakin muutamien facebook-päivitysten ja muiden rouva Huun korviin kantautuneiden jupinoiden perusteella messuilla perin vähäiseksi, mm. lasten- ja nuortenkirjallisuuden Vinski-lavan katveisen sijainnin takia.

Näinhän sitä on Suomessa tapana: toisella kädellä näyttävästi annetaan ja toisella otetaan, jotta ei liikaa ylpistyisi. 

Torstaina jaetun Lastenkirjapöllö-palkinnon lisäksi lastenkirjailija Tuula Kallioniemi pokkasi vielä sunnuntaina Suomen Kirjailijaliiton vuotuisesti jakaman, 5 000 euron suuruisen Tirlittan-palkinnon. 

Tuula Kallioniemeä luonnehditaan palkintoperusteluissa tinkimättömäksi ja annetaan tunnustusta hänen omaperäiselle tyylilleen ja vankkumattomalle ahkeruudelle, mikä on Kirjailijaliiton mukaan taannut hänelle aseman yhtenä Suomen merkittävimmistä lasten- ja nuortenkirjailijoista. Kallioniemi on julkaissut liki sata kirjaa lapsille ja nuorille. 

Viime vuonna Kallioniemi sai myös valtion kirjallisuuspalkinnon. Suomen kokoisessa pienessä maassa keskeisten toimijoiden huomioinneilla on tapana kasaantua ns. Matteus-efektin mukaisesti. Tirlittan-palkinto on myös yksi Suomen kirjailijaliiton tapa muodostaa lastenkirjallisuuden kaanonia.

Suomen nuorisokirjailijat ry jakoi perjantaina Pääskynen-tunnustuspalkinnon kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelälle. Yhdistys jakaa kahden–kolmen vuoden välein palkintoa lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimuksen edistämisestä ja tämän kirjallisuuden alueen tunnetuksi tekemisestä.

Tarkempia palkitsemisen perusteluja ei löydy yhdistyksen sivuilta, mutta kaikki lastenkirjallisuuden parissa tavalla tai toisella työskentelevät tuntevat toki kirjastonhoitaja Marja-Leena Mäkelän. Hän on lanseerannut Suomeen Ruotsin kautta kirjavinkkauksen, ja tekee yhä eläköitymisensä jälkeenkin paljon vinkkauksia ympäri maata. 

Mäkelä on hiljattain myös perustanut oman blogin, blogin, jossa hän kirjoittaa kirjallisuudesta, ilmiöistä ja elämästä.

Mäkelä puhuu lastenkirjoista aina suurella sydämellä, tulenpalavasti ja heittäytyen.

Rouva Huu lähettää lämpimät onnittelut palkituille.

”Mitähän elämästä tulisi jos ei osaisi kuvitella?”

Marita Lindquist: Kissani nimi on Virtasen Miuru. Kuvittanut Kjell Ivan Anderson. Suomentanut Aappo I. Piippo. WSOY 1986.

Vaikka syksyn uutuuksiakin ilmestyy näinä päivinä kuin sieniä sateella, niin silti on hyvä penkoa välillä myös vanhoja kirjahelmiä paremmin näkösälle.

Suomenruotsalainen Marita Lindquist (s. 1918) on mestari kuvaamaan lapsen arkea. Eritoten hänen  Santtu ja Ellinoora -sarjansa uhmaa edelleen hienosti aikaa.

Lindquistin Kotten-sarjan (suom. Tuuti) ilmestyessä 1970-luvulla lastenromaaneiltakin vaadittiin kantaa ottavuutta ja yhteiskunnallista näkemyksellisyyttä. Lindquist pysytteli silti tiukasti lapsen tasalla. Esimerkiksi Tuuti ja punaiset kengät on hieno lapsipsykologinen tutkielma tavaramaailman houkutuksista ja lapsen orastavasta oikeustajusta. 

Lapsen surun työstämisen kuvauksena edelleen verraton on vuonna 2007 uusintapainoksena ilmestynyt Maleenan ilo, joka  ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1977 nimellä Maleenan joulu.

Lindquistin kiteytynyt lapsipsykologia on edukseen myös alun perin Ruotsissa ilmestyneen runokuvakirjan suomennoksessa Kissani nimi on Virtasen Miuru.  Yksittäisten runojen kuvittaminen runokuvakirjaksi ei tuolloin ollut vielä niin yleistä kuin nykyään. 

Aappo I. Piipon suomennos ei mielestäni kaikin osin solju aivan tyylipuhtaasti, mutta toisaalta siitä syntyy mukavan jutusteleva ja rento tunnelma. 

Kjell Ivan Andersonin taidokkaat ja ilmeikkäät tussipiirrokset välittävät hauskasti erilaisia tunnetiloja ja mielenmaisemia.

Lindquistin runoissa rohkaistaan lasta tuumailemaan arkisia asioita:

--- Tässä kirjassa on runoja, jotka kertovat mitä voit nähdä
jos kuljet avoimin silmin,ja runoja, joita voit nähdä kun suljet silmäsi jauneksit pikkuisen.Lue pimeimpänä iltapäivänä kesäruno –Etkös tunnekin kunka mansikka tuoksuu!

Runot peilaavat lasten ailahtelevia kaveruussuhteita ja pohdiskelevat muun muassa omatunnon olemusta. Leppoisten tunnelmarunojen katveessa samastutaan myös thaimalaaiseen todellisuuteen, Hualampongiin, ”jossa lapsia myydään kun karjaa”.  Oman aikakautensa suvaitsevaisuuskasvatusta tämäkin!

Kjell Ivan Andersonin veikeän vastustamattomia kasvotutkielmia lapsista, joiden harvahampainen hymy ei jätä ketään kylmäksi. Kuvitusta Marita Lindquistin runokuvakirjaan Kissani nimi on Virtasen Miuru, WSOY 1986. 

Runot ammentavat lapsen arjesta, vuodenkierrosta, perheenjäsenistä ja heihin väistämättä liittyvistä suurista tunteista (esim. runot ”Veli” ja ”Vauva”). 

Lindquist tavoittaa oivaltavasti lapsen ihmetyksen hampaan lähdöstä:

--- Kun hampaista kolmekin puuttuuvilliksi huomaa suun.
Pian uudet hampaat kasvaa,vaan kukahan onnetonlie mitannut uudet hampaat?!
Ne liian suuret on. 

Lapsella on lupa itkupotkuraivareihin ja koko tunnerepertuaarin ilmaisemiseen.
Yksityiskohta Kjell Ivan Andersonin kuvituksesta Marita Lindquistin runokuvakirjaan
Kissani nimi on Virtasen Miuru, WSOY 1986. 

Oma suosikkini on "Joskus suuttua voin" -runo, joka on mielestäni ollut roimasti aikaansa edellä sekä kuvituksen että runon lapsipsykolgian näkökulmasta. Sittemmin näitä lapsen pidäkkeettömiä raivarirunoja on ilmestynyt moniakin, yhtenä parhaimmista Hannele Huovin "Pippuriprinsessa" Vauvan vaaka –kokoelmassa (Tammi 1995).

Eppu Nuotion ja Katja Tukiaisen runokuvakirja Näin pienissä kengissä (Tammi 2003) asettuu nykyaikaisena vastineena hienosti linjaan tämän Lindquistin teoksen kanssa.