Iltasatu rauhoittaa, myös televisiosta kuunneltuna ja katsottuna

Pirkka-Pekka Petelius. Kuvan copyright/ TV 2 Yleisradio 

 7 minuutin mittainen Iltasatu-sarja TV 2:n Pikku Kakkosessa keskiviikkoisin. Näyttelijä Pirkka-Pekka Petelius, satujen sovitus Juuso Räsänen ja Rami Saarijärvi, musiikki Jyrki Nevala, äänisuunnitelu Mika Hautamäki, graafikko Sirpa Sälliluoma ja tuottaja Juuso Räsänen. 

Rouva Huu katsasti päivän viipeellä näyttelijä Pirkka-Pekka Peteliuksen eilen Pikku Kakkosen ohjelmakokonaisuudessa lukeman ensimmäisen iltasadun.

Ja hienostihan se meni. Tempo oli mukavan verkkainen ja sadunkertoja aidosti läsnä hetkessä.

Kiinnostuksesta kertoo sekin, että tätä iltapäivällä kirjoitettaessa ensimmäisen iltasadun on netin kautta käynyt netin kautta käynyt katsomassa ja kuuntelemassa jo yli 10 000 ihmistä!

Pikku Kakkosen vuonna 1977 startannut ja  yhä käytössä oleva ohjelmaformaatti täyttää parahiksi itsenäisyyden juhlavuonna 40 vuotta. Pikku Kakkosen brändi on kestänyt hyvin aikaansa. Sillä on lapsiperheiden keskuudessa jo institutionaalinen asema.

kuvan copyright Deutscher Fernsehfunk, ARD

Iltasatu-ohjelman äiti on pitkän uran Pikku Kakkosessa tehnyt Maija Koivula. Iltasatu-osion kimmokkeena oli toimittaja Lisa Hovinheimon näkemä itä-saksalainen Sandmann-nukkeanimaatio, jossa Nukkumatti seikkailee aina eri miljöissä ja heittää lopuksi unihiekkaa.

TV 2:n johtaja Hanno Leminen innostui animaatiosta, toi sen Koivulalle ja kehotti tekemään sen pohjalta ”jotain”.

Jukka Siikavireen sanoittama ja säveltämä tunnusmelodia, "Päivän leikit aika lopettaa on,kun tv:n iltasatu alkaa…"  on syöpynyt useammankin lapsisukupolven muistiin.

Sandmann-animaatioiden laadusta kertoo se, että niitä tehtiin Itä-Saksassa maltillisesti ja pieteetillä yhden episodin kuukausivauhtia! 

Nykykatsoja saattaa huvittua animaatioiden läpinäkyvästä propagandistisuudesta: Nukkumatti vieraili usein pioreerileireillä. Animaatiossa esiintyvillä lapsilla ei juurikaan näy olevan vanhempia – useimmiten heistä huolehtivat isovanhemmat.    

Nukkumatti lensi lasten luokse Interflogin lentokoneella tai venäläisellä avaruusraketilla ja ajoi Wartburg-merkkistä henkilöautoa. 

Lastentarhanopettajataustansa vuoksi Maija Koivulalla oli heti selkeä visio Nukkumatin hyötykäytöstä: hän halusi luoda televisioon rauhallisen sadunkerrontatilanteen, jossa lapsi voi visualisoida sadut omassa mielikuvituksessaan. 

Iltasatu-ohjelman sadunkertojana ennen Pikku Kakkosen perustamista oli TV 2:n lastenohjelmissa aluksi näyttelijä Reino Manner. Hän luki Annami Poivaaran ja Kirsti Kivisen kirjoittamia 1970-luvulle hyvin tyypillisiä puolisatuja sekä siloiteltuja versioita Grimmin veljesten saduista, joissa susi oli niin ystävällinen Punahilkan mummolle, että hakkasi halot hänen puolestaan eikä tietenkään syönyt mummoa suihinsa. 

Lasse Pöystin iltasatuaikaan 1970-luvulla oltiin vielä usein sormi pystyssä,
kun kerrottiin satuja lapsille. Se ei silti lainkaan laimentanut satuhetkien lumousta. Valokuva copyright Yleisradio/ TV 2. 

Pikku Kakkosen perustamisen yhteydessä 1977 iltasatujen uudeksi kertojaksi pestattiin näyttelijä Lasse Pöysti. Pöystin aikana iltasaduissa kuultiin paljon tilaussatuja, kirjoittajina jo entuudestaan tunnetut (Marjatta Kurenniemi ja Lea Pennanen) ja vasta uraansa aloittelevat lastenkirjailijat, (mm. Hannele Huovi, Leena Erkkilä ja Ritva Luostarinen). Sadun määrämitta oli sidottu 1,5 liuskaan. Kotimaisten kirjailijoiden nykysatujen rinnalla Lasse Pöysti luki myös vanhoja kansansatuja.  

Samaan aikaan Tampereen työväen teatterin johtajana aloittanut Lasse Pöysti otti tehtävänsä tosissaan. Hän ajatteli, että säännöllisesti televisioruutuun ilmestyvä sadunkertoja, joka on aidosti kiinnostunut kertomistaan saduista ja niiden henkilöistä, voi tulla kodeissa yksikseen oleville lapsille kaveriksi ja turvallisuuden luojaksi. Elettiinhän 1970-luvulla vielä avainkaulalapsien aikaa. 

Pöystin Iltasatu-kiinnitys jatkui vuoteen 1978 asti. Tänä aikana hän luki yhteensä hieman yli sata satua.

Myöhemmin ohjelmaformaattia jatkettiin Iltarunojen ja -laulujen muodossa. Vuonna 1985 Pikku Kakkosella oli vielä yksi satuprojekti, jossa näyttelijät Hanne Savolainen, Anneli Ranta ja Erkki Pajala esittivät Grimmin veljesten klassikkosatuja niukoissa lavasteissa. 

Sadunkerrontaperinteeseen palattiin jälleen 2000-luvun alussa. Vuonna 2002 Grimmin sadut olivat näyttävästi esillä näyttelijä Sinikka Sokan yhden naisen teatteriesityksinä. Puvustus ja lavasteet olivat upeat ja Sokan näyttelijäntyö omaa luokkaansa.

Ja nyt siis Pikku kakkosessa on startannut tämä Pirkka-Pekka Peteliuksen Iltasatu-sarja. Luvassa on kevään ja kesän aikana 20 iltasatua, aina keskiviikkoisin Pikku Kakkosen päätteeksi. 

Kaikki sadut ovat katsottavissa Lasten Areenan kautta vuoden ajan ensilähetyksen jälkeen. Sadut ovat klassisia, tekijänoikeuksista vapaita ja tuotantotiimin muokkaamia versioita. 

Eilisessä ensilähetyksessä tosin unohdettiin kokonaan kertoa, kuka on alkuperäisen taidesadun kirjoittaja, siis H. C. Andersen. Toivon mukaan tämä ilmeinen ja tekijänoikeuttakin polkeva puute tulee korjatuksi, tavalla tai toisella.  

Pirkka-Pekka Peteliuksen omia ajatuksia saduista ja sadun kertomisesta on luettavissa täältä.    

Iltasatu-ohjelman historiaa koskeva osuus muokattu PHH:n artikkelista Itasadusta etsiväkerhoon, Maija Koivulan haastattelu, joka on julkaistu Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehdessä 4/2004.

Oma perhe on aina paras!

Katri Vuorinen, Tiina Eskola & Martti Lintunen: Meidän perhe, 52 sivua, Pieni Karhu 2016. Taitto Mainostoimisto Lento Oy.

Kärkölässä toimiva Pieni Karhu -kustantamo ehti viettää jo tovin verran hiljaiseloa, ja sen vuoksi kustantamon kevättalven uutuus Meidän perhe ilahduttaa aidosti ajankohtaisuutensa ja monikäyttöisyytensä takia.

Perhemuotojen moninaisuus on jo parina viime vuotena näkynyt lastenkirjatarjonnassa monin tavoin. Tällaiset kirjat antavat selustatukea lapsille, joiden perhekuviot ovat  kaukana ydinperheestä sekä  apukeinoja päiväkoteihin, kouluihin, koteihin ja lastensuojeluun pohtia erilaisia perhemalleja yleisemmällä tasolla.  

Katri Vuorinen on työskennellyt päiväkodeissa, perhekerhoissa, varhaisnuorten ja nuorten parissa sekä lastensuojelussa päivystyskriisiperheenä.  Kirja on eittämättä syntynyt kentällä havaitusta tarpeesta tuottaa kirja, joka palvelee mahdollisimman suurta käyttäjäryhmää.

Vuorisen ja Tiina Eskolan eräänlaisen ketjuuntuvan jatkotarinan idea on nerokas. Kiinanpystykorva Sulo karkaa sitä taluttaneelta Annilta. Tyttö kiertää kodin ympäristössä ja tutustuu samalla erilaisiin perheisiin ja perhemalleihin.

Kirjan takakannessa on lueteltu kaikki erilaiset perheet, joiden luona Anni vierailee: mukana on vauvaperhe, monilapsinen perhe, kolmosperhe, yhden vanhemman perhe, eroperhe, vammaisperhe, vastaanottoperhe, sijoituslapsiperhe, adoptioperhe, romaniperhe, sateenkaariperhe, maahanmuuttajaperhe, pakolaisperhe ja kahden kulttuurin perhe.

Jokainen perhe esiintyy kirjassa omalla nimellään, joten perheitä on syytä kiittää myös rohkeudesta avata kotinsa ovet ja kertoa arjestaan. 

Martti Lintusella on kirjailijan ja toimittajan työn lisäksi yli 40 vuoden kokemus valokuvaajana. Lintunen muistetaan myös eläinaiheisista lasten kuvakirjoista, joita Otava ja Gummerus ovat julkaisseet. Viime vuosina Lintunen on tehnyt useampiakin dokumentaariseen kuva-aineistoon perustuvia lasten kuvatietokirjoja. 

Lyhyidenkin visiittien aikana käy ilmi, että jokaisella perheellä on omat vahvuutensa. Ja kaikki perheet ovat kehittäneet myös erilaisia selviytymisstrategioita ja rutiineja. Kaikkea kannattelee kuitenkin voimakas yhteenkuuluvuuden tunne.

Erityisen noston ansaitsee monilapsisen perheen kuvaus. Nissilän perheessä on yhdeksän lasta. Perheen vanhemmille, Reetalle ja Antille, ”oli alusta asti selvää, että he eivät suunnittele perheen kokoa. Jos lahjoja annetaan, ne otetaan iloisesti vastaan”.  Toisaalla kerrotaan, kuinka ”perheessä annetaan ja pyydetään paljon anteeksi” ja että ”vaikka lapsia on paljon, rakkautta riittää jokaiselle”.  Lintusen kuvissa esiintyy moderni lapsiperhe design-kodissa.

Nissilän perheen kuvauksessa käy hyvin ilmi Meidän perhe -kirjan suvereeni, osoittelematon asenne perheiden monipuolisuuteen. Perheen todennäköisestä uskonnollisesta vakaumuksesta ei mainita lainkaan, koska asialla ei ole perhemallien näkökulmasta merkitystä.

Kuriositeettina kiinnostava on myös vierailu Eskola-Delikourasin perheessä. Perheen äiti ja kirjan kolmas tekijä, kustannustoimittaja Tiina Eskola,  on nuortenkirjailijanakin tunnetun Aleksis Delikouraksen äiti. Nörtti-kirjojen fanittajat pääsevät siis kurkistamaan kirjailijan perhe-elämään!

Lisää kirjoja perheen monimuotoisuudesta:

Riina Katajavuori, Riikka Toivanen & Maiju Tokola, kuv. Christel Rönns: Meidän pihan perhesoppa, Tammi 2015

Tittamari Marttinen: Ikioma perheeni, kuv. Aiju Salminen, Pieni Karhu 2014

Mary Hoffman & Ros Asquith: Meidän ja muiden perheet, suom. Maisa Savolainen, Lasten Keskus 2010

Brigitte Endres & Irmgard Paule: Niilon uusi perhe, suomentanut Tuula Syvänperä, Kustannus-Mäkelä 2008

Pirkko Harainen & Leena Lumme: Emma ja erilainen perhe, WSOY 2008

Riina Katajavuori: Mennään jo kotiin, kuv. Salla Savolainen, Tammi 2007

Elisa Jyllinkoski & Mari Hukkanen: Ihanuusperhe, Suomen Uusperheellisten liitto 2007

Todd Parr: Perhekirja, suom. Riitta Oittinen, Pieni Karhu 2006

Vaihdantaloudesta helpotusta nuorten vähentyneeseen lukemiseen?

Rouva Huu on virittynyt lasten ja nuorten kirjallisuuskasvatuksen taajuudelle jo työnsäkin puolesta, mutta nyt tuntuu siltä, että lähes päivittäin julkistetaan jokin uusi  valtakunnallinen lasten ja nuorten lukemiskasvatukseen liittyvä hanke.

Kertooko tämä yhä terhakoituneemmasta tahtotilasta tehdä asialle oikeasti jotakin, vai onko tämäkin vain hetkittäinen trendi, joka unohtuu nopeasti uusien ja viettelevimpien myötä?

Tämän päivän uutinen on se, että Akateeminen Kirjakauppa tempaisee nuorten lukuharrastuksen puolesta Kirjavaihtarit-kampanjalla. Kuka tahansa voi osallistua kampanjaan tutkimalla omaa kirjahyllyään ja valitsemalla kirjan, jonka toivoo nuoren lukevan. Kirjan voi toimittaa 15.–22.3. välisenä aikana lähimpään Akateemisen Kirjakaupan myymälään tai tuoda torstaina 31.3. suoraan Helsingin keskustan myymälään, Kirjataloon, jossa kirjat jaetaan nuorille.

Kirjalahjoitusta vastaan saa viiden euron lahjasetelin Akateemiseen Kirjakauppaan.

Kirjan lahjoittajaa pyydetään kirjoittamaan kirjan etulehdelle viesti tulevalle nuorelle lukijalle ja allekirjoittamaan sen. Viestissä lahjoittajien toivotaan kertovan, mikä kirjassa kiinnostaa tai viehättää heitä ja miksi he toivovat nuoren tarttuvan juuri tähän kirjaan.

Kirjavaihtarit huipentuu Akateemisen Kirjakaupan uudistetun Kirjatalon avajaisissa torstaina 31.3., kun kampanjaan lahjoitetut kirjat jaetaan nuorille. Avajaispäivänä nuoret voivat tulla selailemaan lahjoitettuja kirjoja ja valita niistä itseä eniten kiinnostavin omakseen.

Omistuskirjoituksilla varustettuja kirjoja otetaan vastaan Akateemisen Kirjakaupan kaikissa myymälöissä kampanjan aikana Helsingissä, Vantaalla ja Tapiolassa sekä Turussa ja Tampereella. Helsingin keskustan kirjakaupassa kirjoja vastaanotetaan vielä  torstaihin 31.3. asti.

Rouva Huu ei halua ampua tätä kaupallisen kirjakauppaketjun kampanjaa alas ennen aikojaan. Nähtäväksi jää, minkälaisia kirjoja kampanja saa haaviinsa. Hyvä pointti on se, että lahjoittajan on seistävä lahjoittamansa kirjan takana kirjaan kirjoitettavan omistuskirjoituksen takia. Näin minimoidaan se, että viiden euron alennuskupongin toivossa voisi tyhjentää hyllyistään kaiken itselle yhdentekevän nuortenkirjallisuuden maksimaalisella hyödyllä. Antikvariaatithan maksavat tuskin euroakaan vanhoista nuortenkirjoista.

Kriittisempi huomio liittyy aikuisten helmasyntiin suositella kasvavalle nuorelle oman, jo aikapäivää koetun nuoruuden rakkaita lukuelämyksiä, sillä oletuksella, että kirjat olisivat kuranttia lukemistoa myös nykynuorille.

Poikkeuksiakin toki on: nuortenkirjallisuudesta löytyy monta klassikkoa, joilla on vielä kirjallistakin arvoa. Mutta nämäkin kirjat pitäisi kääriä nykynuorille ns. uskottavaan kääreeseen, uudella kansikuvalla, uudistetulla taitolla ja usein myös uudella suomennoksella varustettuna.

Ja näinhän tässä taas kävi, että tämä kampanja keskittyy eteläiseen Suomeen. Kaikki Akateemisen kirjakaupan myymälät sijaitsevat kaukana susirajasta, jossa lähimpään kirjakauppaan on matkaa pahimmillaan satojakin kilometrejä.

Toivottavaa olisi, että keräykseen osallistuisivat sankoin joukoin nykynuortenkirjallisuuden mesenaatit – jotka hankkisivat kampanjaan UUTTA nuortenkirjallisuutta, ja mieluusti vielä sitä kotimaista, vähemmän tunnettua. Tämä edellyttäisi toki, että lahjoittaja olisi ensin lukenut kirjan itse, jotta voisi sitä suositella eteenpäin.

Tätä kautta ihan oikeasti voitaisiin levittää tietoisuutta ilmestyvästä laadukkaasta nuortenkirjallisuudesta.

Rouva Huu haluaisi lahjoittaa keräykseen Kreetta Onkelin Selityspakin (Otava 2013, kuv. Ninka Reittu-Kuurila). Ja saatesanoina olisi: pätevä tiivistys lapsen ja nuoren elämästä tämän päivän Suomessa. Samastumispintaa löytyy jokaisen makuun.