tiistai 23. marraskuuta 2010

Pois ahtaista karsinoista


Ylioppilaslehden uusimmassa numerossa 15/2010 Laura Suhonen otsikoi kolumninsa Boxin sisäpuolelta: Alempaa taidetta.

Suhonen on silmäillyt ensi vuoden maaliskuussa Pariisin kirjamessuille kutsuttujen suomalaiskirjailijoiden nimilistaa. Kahdeksan kirjailijan – Monika Fagerholm, Kari Hotakainen, Sofi Oksanen, Johanna Sinisalo, Märta Tikkanen, Daniel Katz, Seita Parkkola ja Matti Rönkä – joukossa on yksi Suhoselle entuudestaan outo nimi. Kuka ihmeen Seita Parkkola?

Päättelin, että kyseessä on esikoiskirjailija, joka on otettu konkarien joukkoon raikastamaan palettia.
 Väärin.


Suhonen ihmettelee, miksei ole koskaan kuullut pihaustakaan Parkkolasta, jonka uusimman teoksen käännösoikeudet on sentään myyty jo seitsemään maahan, myös Yhdysvaltoihin, jonne on tunnetusti vaikea markkinoida suomalaista kirjallisuutta. Suhonen vertaa Parkkolan menestystä Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -romaanin suurella volyymillä lanseerattuun viiden maan valloitukseen.

Suhonen päätyy selittämään tietotyhjiötään Parkkolan osalta sillä yksinkertaisella faktalla, että

Parkkola on nuortenkirjailija. Nuortenkirjallisuuteen suhtaudutaan oikeastaan kuten nuoriin yleisestikin; tärkeydestä ollaan topakasti yhtä mieltä, mutta teot eivät kieli arvostuksesta. Eri yhteyksissä kysellään kovasti ”mitä nuoret itse ovat mieltä”, mutta herra paratkoon todella kuuntelemasta – eiväthän he ole vielä kokonaisia ihmisiä.


Nuortenkirjailijatkaan eivät pääse kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Apurahat ovat pienempiä ja kritiikkien palstatila minimaalinen. Monelta nuortenkirjailijalta on kysytty, milloin hän kirjoittaa oikean kirjan.
Se on kummallista, kun miettii, miten suuri vaikutus nuortenkirjallisuudella on. ---


Suhonen ihmettelee miksi nuortenkirjallisuutta julkisuudessa vähätellään, vaikka sillä on usein ihmisten elämässä aikuistenkirjallisuutta paljon painavampi ja pitkäkestoisempi merkitys. Suhonen selittää nuortenkirjallisuuden arvostustyhjiötä vähäisellä kritiikillä ja nuortenkirjailijoiden pienillä apurahoilla.

Tämän kirjallisuuden alueen kritiikin vähäisyyteen Rouva Huun on helppo yhtyä, mutta apurahojen ja palkintojen suhteen Parkkola ei ole niitä kehnoimmin rahoitettuja. Viimeksi hän sai syksyllä WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon, suuruudeltaan 10 000 euroa.

Toivottavasti Suhosen kolumni liikauttaa monia, jotka eivät ole ennakkoluuloisuutensa tai yleisen ynseytensä takia uhranneet ajatustakaan kotimaiselle laadukkaalle ja kerkeästi aikaa seuraavalle nuortenkirjallisuudellemme.

Toisaalta Rouva Huu taas vähän jurottaa, koska ison lukijakunnan tavoittavan kolumnin tyylilaji taittuu taas valittavan tendenssimäiseksi.

Miksei lasten- ja nuortenkirjallisuudesta voisi kirjoittaa haltioituneesti ja pidäkkeettömästi, vanhat arvoasetelmat jo tyyten romukoppaan tuupaten, ilman tätä ainaista säälinsekaista luokittelua kirjallisuuden alempaan kastiin?


Tätä tekstiä kirjoittaessaan Rouva Huu kuunteli puolella korvalla Ylen ykkösen kulttuuriuutisia, joissa uutisoitiin Ruotsissa tänään julkistetuista 100 000 kruunun suuruisista August-palkinnon saajista.

Uutiseen ei jostain syystä ollut mahtunut aikuistenkirjallisuuden ja tietokirjalllisuuden August-palkintojen lisäksi mainintaa siitä, että lastenkirjallisuuden oman 100 000 kruunun suuruisen August-palkinnon sai Jenny Jägerfeldin nuortenromaani Här ligger jag och blöder (Gilla Böcker).

Jep.

2 kommenttia:

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Lastenkirjallisuus ei ole ainoa genre, joka kärsii kastijaosta. dekkarin, scifin, fantasian harrastajat ovat tehneet pitkäjänteistä työtä nostaakseen oman genrensä arvostusta. Jostain syystä joidenkin kirjallisuudenlajien lyttääminen kuuluu kirjallisuusmaailmassa ihmisten lempiharrastuksiin. Myös sarjakuvaa pidettiin aikoinaan roskana, mutta nykyään se nähdään taiteena. Lastenkirjallisuudenkin puolesta jyllää huomattava määrä naisvoimaa, ja ehkä enenevässä määrin myös miesvoimaa, ja se on jo vaikuttanut alan arvostukseen. Mutta sinnikkyyttä vaaditaan.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä!
Lastenkirjallisuudesta voi ja pitää kirjoittaa (ja puhua) pidäkkeettömästi ja haltioituneesti silloin kun lastenkirjallisuus on pidäkkeetöntä ja haltioittavaa.

Salla Simukka tiivistää Helsingin messupaneelin pohdinnat Grafomaniassa varsin ytimekkäästi:

"Aloitimme toteamalla, että nuortenkirjallisuus ei ole pelkkää roskaa. Se on myös roskaa, niin kuin mikä tahansa muukin kirjallisuus. Emme kokeneet tarpeelliseksi jäädä todistelemaan nuortenkirjallisuuden arvoa tai ruikuttamaan arvostuksen vähyyttä. Heittäydyimme pohtimaan nuortenkirjallisuuden rajoja, mistä ne tulevat, ovatko ne tarpeen ja rajoittavatko nuortenkirjailijat myös itse itseään.

Toisinaan nuortenkirjallisuutta näkee käsiteltävän ikään kuin kasvatustyön jatkeena. Ulkoa (ja toisinaan kirjailijan sisältäkin) tulee odotus siitä, että nuortenkirjallisuus välittää oikeita arvoja, voimaannuttaa nuoria, antaa toimintamalleja ja helpottaa vaikeiden asioiden käsittelyä. Nämä ovat kaikki hienoja ja tärkeitä asioita, mutta jos tällaisia ominaisuuksia aletaan vaatimalla vaatia nuortenkirjoilta, ollaan vaarallisella tiellä."

Taidan printata tuon sitaatin huoneentauluksi ja opetella ulkoa, sillä juuri tuostahan on pohjimmiltaan kyse. Ei siitä, arvostetaanko genreä, vaan siitä, onko genre joko kirjoittajien itsensä tai ulkopuolisten voimien paineesta tendenssikirjallisuutta.

Lorukujan Tuula,
(joka ei näköjään malta taaskaan olla työntämättä lusikkaansa soppaan.)