Lastenkirjoja punaisesta langasta

  

 

Johanna Jokipaltio: Kas kummaa punaista lankaa. 32 sivua. Gummerus 1981.
 
Åke Löfgren & Egon Möller-Nielsen: Historien om någon. 32 sivua. Rabén & Sjögren 1951.

 

Pääsin kesän alussa sanataidekasvattaja Mia Lempisen Mielikuvamyrsky-podcastin vieraaksi.
 
 
Minun oli helppo valita oma, minulle mieluinen sana: lanka.
 

Podcastin ideana on, että kutsuvieraat tuovat tapaamiseen jonkun sanan, josta haluavat Mian kanssa keskustella.

Omassa työssäni pidän tärkeänä, että kaikessa tekemisessäni on PUNAINEN LANKA, eli että koen työnteon mielekkäänä ja löydän siitä tekemisen ilon. 

Punainen lanka vie kuvakirjan lukijan ja katsojan
läpi viihtyisän asunnon. Egon Möller-Nielsenin kuvitusta Åke
Löfgrenin tekstiin kuvakirjassa Historien om någon.

 

Tanskalais-ruotsalaisen kuvanveistäjän  ja arkkitehdin Egon Möller-Nielsenin ja ruotsalaisen kirjailijan Åke Löfgrenin Historien om någon on hauska salapoliisitarina. 

 

Asunnossa on syntynyt sotkua ja kaaosta ja punainen lankakerä johdattaa läpi huoneiston ”syyllisen” jäljille.

 

Kirjan kansikuva on kaikessa outoudessaan viehättävä. 
 
Johanna Jokipaltion Kas kummaa punaista lankaa on visuaaliselta ilmeeltään totisempi: ohut tussipiirrin tekee kiinnostavia pintoja. Ilman punaista lankakerää kuvitus olisi jopa ankea: syvä punainen tehosteväri luo tarinaan ja kuvitukseen tarvittavan jännitteen.

Punainen lanka nyrjäyttää miehen arjen sijoiltaan. 
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan
Kas kummaa punaista lankaa. 

 

  

Kirjan omistekin on hieno: ”Tämä kirja on omistettu kaikille pienille ja isoille ihmisille, jotka haluavat vetää yhtä köyttä.”
 
Jörö mies asuu yksin mökissään. Tapahtumaköyhä arki muuttuu kerralla, kun mies löytää portailtaan punaisen langan. Mies yrittää tönäistä lankaa pois, mutta lanka on toista mieltä.
 
Lopulta mies lähtee etsimään langan toista päätä:

Pieni mies astui tielle ja alkoi keriä. Ensin hän teki pientä sykeröä ja sitten peintä kerää. Ihmiset, jotka katsoivat sillä hetkellä ikkunoistaan pihalle, ihmettelivät minne pieni mies oli menossa, mitä asiaa hänellä kylille oli. Niin harvoin oli ulkona liikkunut ja tiellä näkynyt, että sitä kannatti jo päivitelläkin.

 
Matkan vastukset unohtuvat, kun ennen määränpäätä on jo alamäkeä.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 
Kas kummaa punaista lankaa.

Miehen lähtö kotoa rinnastuu kansansatujen ja  lastenkirjallisuuden ikiaikaiseen teemaan, jossa sankari lähtee turvallisen kodoin piiristä tuntemattomaan, kohtaa erilaisia tunteita, eläimiä ja joutuu näin myös kyseenalaistamaan aikaisempia käytäntöjään. 
 
Kettu yrittää houkutella miehen luopumaan tavoitteestaan selvittää lankakerän arvoitus. 

 

–   Älä suotta mies hyvä itseäisi rasita. Tuosta vaan lanka poikki niks ja naks. Kerä minulle, voimaa ja viekkautta sinulle!

 
Paikalle lennähtänyt lintu vakuuttaa kuitenkin, että uskollisuus palkitaan.
 
Mies auttaa kalanpoikaset pois tiheästä verkosta, ja kalaemo taikoo painavaksi muuttuneen lankakeränkin kevyeksi. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Johanna Jokipaltion kuvitusta lastenkirjaan 
Kas kummaa punaista lankaa.

 

 

Lankakerän toisesta päästä löytyy Onni Keränen. 

Vasta nyt  lukijalle paljastuu, että matkaa punaisen langan kanssa tehnyt mies on nimeltään Aatos Ala-kulo.
 
Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Punainen lanka yhdistää kaksi miestä, jotka lupaavat vastakin pitää yhteyttä. 

Rajoja ja rakkautta

Maija Niinimäki: Viljami Vitikainen, ei ihan niin noloa, 71 sivua. Reuna 2025. Kansikuva ja kuvitus Nina Nevalainen. 

 

Elämä vanhassa kodissa oli ollut rankkaa. Niin rankkaa, etten  voinut asua siellä. Vanhaa kotia ei oikeastaan  enää edes ollut. Äiti oli jossain hoidossa. Veiko asui laitoksessa ja isä uudessa asunnossa. Olimme Veikon kanssa käyneet siellä. Asunto oli ok, mutta en halunnut olla isällä  vielä pitkiä aikoja. Olin sijoitettuna Annan ja Mikon luona Korvensyrjässä. – –

 

Vaikka usein purnaan sarjakirjojen vaikuttavan yksioikoisesti lastenkirjatarjontaan, niin toisinaan minullekin, lastenkirjallisuuteen perehtyneelle aikaihmiselle, muodostuu  sarjan sankariin koukuttava suhde. 

 

Maija Niinimäen 11-vuotias Viljami Vitikainen on kaikessa arkisuudessaan poikkeuksellisen karismaattinen ja uskottava lastenromaanin sankari, jonka edesottamuksiin ja elämänkäänteisiin lukijan on helppo samastua.

 

Viljamin vaiheita sijaiskodissa on seurattu jo kahdessa edellisessä osassa, 
Viljami Vitikainen, nolointa ikinä (Reuna 2021) ja  Viljami Vitikainen, nolommaksi menee (Reuna 2022).

 

Lastenkirjallisuus huomioi entistä  laaja-alaisemmin erilaiset, tarpeiltaan tai elämän eväiltään erityiset lapset. 

Perhe- ja sijaiskodin kuvauksella Niinimäki antaa samastumispintaa myös lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona.

 

Viljamin molemmilla vanhemmilla on elämänhallintaan liittyviä haasteita. 

Tässä kolmannessa osassa kumpikin on jo havahtunut siihen, että korjausliike on mahdollinen. Silti päihderiippuvaisen äidin yhteydenotot aiheuttavat Viljamille aina ylimääräistä sydämen tykytystä.

 

Yhteyttä on pidetty lähinnä puhelimella, ja un poika saa kuulla äidin tulevan sijaiskotiin vierailulle, hän on hämmentynyt:
 

–      – Kai lapsen piti äitiään tavata, jos kerran äiti halusi tavata lastaan. Olin nähnyt äidin viimeksi toukokuun 25. päivä, jolloin minut oli siirretty asumaan tänne. Siitä oli melkein yhdeksän kuukautta. Yhdeksään kuukauteen en ollut tavannut äitiä. Äiti oli ollut sairaalassa ja jossain hoidossa. Se oli ollut niin riippuvainen lääkkeistä, että semmoinen pikkujuttu kuin omat lapset olivat unohtuneet pitkäksi aikaa. 

 

Yhtäältä Viljami kapinoi ja uhmaa perhekodin sääntöjä, mutta toisaalta rajojen asettaminen ja aito huolenpito myös auttavat hänen pahaan oloonsa. 

Poika ei esimerkiksi ole tottunut siihen, että aamiaisella syödään myös muutakin kuin leipää. Kun Viljami kieltäytyy tulemasta aamiaiselle, koko perhekoti tulee aamiaiselle hänen huoneeseensa. 

 

Noloutta aiheuttavat tilanteet ja tapahtumat on nostettu sarjan kaikkien osien kirjan nimissä  keskiöön. 

Tässä kolmannessa osassa Viljamin toipuminen on selvästi päässyt vauhtiin, kun kaikki ei enää tunnukaan niin nololta ja vaivaannuttavalta. 

 

Elämään mahtuu erilaisia, yllättäviä ja välillä hieman kiusaannuttaviakin asioita, mutta niistä selviää huumorilla ja hyvällä yhteishengellä.

Sarjan kaikilla kolmella kirjalla on ollut eri kuvittajat. 

Nina Nevalaisen selkeää, mustavalkoista kuvitusta olisi kernaasti saanut olla enemmänkin. 
 
 
 

Aikuisen käsi lapsen olkapäällä

  

Katri Tapola & Selja Raudas: Kiven ja veden kirja, 32 sivua, Etana Editions 2025.

 

Lastenkirjallisuuden yhteiskunnalliset teemat laajenevat jatkuvasti, ja samalla ravistellaan erityisesti aikuisten käsityksiä tai ennakko-oletuksia siitä, mitä aiheita lastenkirjan avulla voidaan lapsen kanssa lähteä työstämään.

 

Kiven ja veden kirjan kansikuva on heleän keltainen. Se ei vihjaa millään tavalla kuvakirjan rankkaakin rankemmasta aiheesta eli perheväkivallasta. Pienen signaalin voi löytää kirjan oikeasta alareunasta, jossa on leikkipuiston yksinäinen, tyhjä keinu.

 

Kuvakirjan takakansi nostaa kuitenkin aiheen pienieleisesti esille: ”Kiven ja veden kirja on hienovireinen kuvakirja vaikeasta kotitilanteesta. Päivät ovat keskenään erilaisia ja jo kynnyksellä lapsi aistii kodin erilaisen tunnelman. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta, miltä tuntuu elää epävarmuuden keskellä.” 

 

Katri Tapola on hionut lyhyen tekstin äärimmäisen niukaksi. 

 

Lyyrinen kieli taittaa pahimman angstin havainnollistaessaan esimerkiksi vaihtuvien säätilojen muutoksia ja hyödyntäessään metamorfoosia, elottomien asioiden ja esineiden muuttumista elolliseksi:

 

Sisko ja veli kääntävät selän.

Ne nauravat minulle, 

koska en taaskaan ymmärrä mitään.

Nauru ei ole iloista.

Tahtoisin leikkiä, mutta se ei käy.

Voisin olla kuin helisevä pikkuinen puro,

mutta nyt kolhin itseäni sinne tänne,

ja huonekalutkin ovat kiviä.

 

Ison riehuessa kodin huonekaluistakin tulee kuin kiviä.
Selja Raudaksen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Kiven ja veden kirja (Etana Editions 2025).

Tapola havainnollistaa oivaltavasti lapsen jatkuvaa hälytysvalmiutta. 

Iso on ”harmaa ja arvaamaton. / Sanat osuvat minuun ja särkevät minut”.

 

Isompien sisarusten ylenkatseen voi tulkita siten, että lapsi on herkemmän luonteensa ja nuoremman ikänsä takia haavoittuvaisempi vanhemman mielivaltaiselle käytökselle. 

 

Lapsi myös soimaa itseään tapahtuneesta: hän kokee, että Ison riehuminen on hänen syynsä.

 

 

 

Katri Tapola ja Selja Raudas ovat serkuksia. He ovat tehneet aiemminkin yhteistyötä, muun muassa kuvakirjassa Linnun neljä laulua (Aviador 2022) ja aikuisten runokuvakirjassa Uusi (Enostone 2023).

 

Raudaksen vesi- ja puuväriä sekä kollaasia yhdistävässä kuvituksessa värit toimivat yhtenä tärkeänä kertojana ja vaihtuvien tunnelmien havainnollistajana. 

 

Värimaailma muuntuu kodin ahdistavasta ja painostavasta tummuudesta heleään pastelliin, kun lapsi muistelee turvallisia ja valoisia muistojaan Isosta. 

Lapsellla on myös hyviä ja turvallisia muistoja Isosta
Selja Raudaksen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Kiven ja veden kirja (Etana Editions 2025).

 

Keltaisesta tulee vähitellen toivon väri. 

 

Tarvitaan yksi aikuinen, joka asettaa kätensä lapsen olkapäälle ja huomaa lapsen hädän. 

 

Kertominen on kuin heittäisi pikku kiviä veteen.

Heitän monta pikku kiveä. 

Samalla kun heitän, syntyy sanoja.

Kerron vähän lisää. 

Kerron, että huuto on kovaa ja sanat ovat kovia.

Jossain sulaa jää,

ja puro soljuu omia reittejään.

 

 

Nähdyksi tuleminen on taitekohta lapsen
surussa ja lohduttomassa olotilassa.
Selja Raudaksen kuvitusta Katri Tapolan tekstiin
kuvakirjassa Kiven ja veden kirja (Etana Editions 2025).

Kivi ja soljuva vesi toimivat hyvin symboleina aggressiolle ja väkivallalle sekä tulevaisuuden uskolle ja uudistumiselle.

Tekijät ovat saaneet asiantuntija-apua Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Barnahus-hankkeelta 

 

Uskoisin, että kirja toimii parhaiten lastensuojelun ammattilaisten ja perheväkivallasta kärsivien lasten yhteisenä työkaluna. 

 

Kirjan lopussa on ”Turvataitotehtävä”, jonka avulla lapsi ja aikuinen voivat valita yhdessä aukeamalta sanoja ja keksiä lisää omia sanoja, jotka kertovat, mitä kaikkea lapsen elämässä on ja mikä kaikki on hyvää ja mikä pelottavaa. Lopusta löytyy myös sekä aikuiselle että lapselle ohjeistusta kirjan lukemiseen sekä tietoa eri järjestöjen ja toimijoiden chat-keskusteluryhmistä, joista voi saada apua pahaan oloonsa.

 

Perheväkivalta on aiheena äärimmäisen rankka, mutta siitä on aiemminkin tehty Suomessa muutamia kuvakirjoja. 

Norjalaisten Gro Dahlen ja Svein Nuhusin Sinna mann (Cappelen Damm 2003, ei suomennettu) on yksi rohkeimmista. 

 

Yhdysvaltalainen lastenkirjailija ja -kuvittaja Mel Schuit on haastatellut tekijöitä Let´s talk picturebooks -blogissaan.

 

 

Kiven ja veden kirja on hyvä esimerkki modernin kuvakirjan ilmaisuvoimasta, rohkeasta aiheen työstämisestä ja hybridimäisestä luonteesta: sen voi halutessaan lukea kuvitettuna runokuvakirjana, tietokirjana ja eläytyvänä kuvauksena lapsen arjesta. 

 

Yhtä ”oikeaa” luku- ja tulkintakoodia ei ole.

 

Lapsi tarvitsee kirjan tulkiksi ja tukijaksi  ja ääneenlukijaksi aikuisen, jolla on ymmärrys kirjallisuuden terapeuttisesta voimasta ja paljon aikaa aiheen työstämiseen yhdessä lapsen kanssa. 

 

 

Lisää kuvakirjoja perheväkivallasta:

 

Elina Komulainen & Anu-Riikka Lampinen: Jeppe ja viisas vihreäsulkainen lintu. Enostone 2024.

 

Maarit Soilunen, Tanja Risti & Kaisa Nyberg: Millan päiväkirja. Näpit irti! Omaiset mielenterveystyön tukena Tampere ry 2005

 

Saara Laiho & Tiina Holmberg: Urhea Pikku-Nalle, kuv. Johanna Moisio. Stakes naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyprojekti / Lasten Keskus 2000.