Hyvän ystävän kanssa kaikkein tumminkin puhuripilvi väistyy

 

Liisa Rinne & Johanna Ilander: Valo ja synkkä pilvi. 40 s. WSOY 2025. 

 

 

 
Uusien kuvakirjan tekijöiden kohdalla huomaan aina terhakoituvani: minua kiinnostaa, millaisen uuden aiheen ja lähestymistavan tekijä on valinnut ensimmäiseen kuvakirjaansa.   

Liisa Rinne (s. 1969) on tamperelainen sanataideohjaaja, jonka esikoisromaani, Odotus, ilmestyi Atenan kustantamana vuonna 2015. 

Valo ja synkkä pilvi kertoo ulkopuolisuuden tunteesta leikki-ikäisen pojan, Valon, näkökulmasta. 

Valo on tottunut viettämään aikaa liikuntasalissa, kun äiti pelaa kavereidensa kanssa koripalloa. Tavallisesti hänen seuranaan on hyvä ystävä, Onerva. Tyttö on saanut kutsun syntymäpäiville, mutta Valoa on jäänyt ilman kutsua. 

Aikuisten yhteisöllisyys ja aktiivisuus asettuu tehokkaaksi vastinpariksi
 lapsen staattiselle olemukselle. Johanna Ilanderin kuvitusta
Liisa Rinteen tekstiin kuvakirjassa Valo ja synkkä pilvi (WSOY). 

Valo pitkästyy ja kehittelee itselleen jotain ajanvietettä, mistä seuraa kuitenkin kaaosta ja härdelliä. 

Pojan velvollisuudentuntoisuus ja halu yrittää toimia äidin toiveiden mukaan, näkyy Johanan Ilanderin kuvituksessa Valon hieman syyllisessä tai pälyilevässä katseessa.

 Alavireinen mieli saa vahvistusta tummasta pilvestä, joka leijuu lähistöllä. 

Hän muistaa jälleen Onervan, joka syö parhaillaan herkkuja: vaahtokarkkeja, kakkua, muffinseja – maut pyörivät Valon kielelle. Kaikki se ihana, mitä synttäreillä varmasti tarjoillaan, tulvahtaa nyt suuhun. 

 

Ja silloin pilvi muuttuu mustaakin mustemmaksi. Yltyy puhuriksi.

 
Valo pelkää, että Onervalla on synttäreillä niin kivaa, että tämä ei enää ikinä halua leikkiä hänen kanssaan. 

Sosiaalisen median aika on synnyttänyt termin FOMO, joka tulee englanninkielisistä sanoista fear of mission out. Lyhenne tarkoittaa pelkoa siitä, että jää paitsi jostain tärkeästä tai mielenkiintoisesta tapahtumasta, kokemuksesta tai sosiaalisesta tilanteesta. Sosiaalisen median alustat synnyttävät helposti tunteen siitä, että ihmisen pitäisi olla jatkuvasti niiden ulottuvilla päivystämässä, jotta ei jäisi mistään tärkeästä paitsi.

Lapsen irrationaalinen ja spontaani käytös tulee hauskasti esille
kuvituksessa, kun Valo ryhtyy pesemään lattialle pudonneita eväitä.  
Johanna Ilanderin kuvitusta Liisa Rinteen tekstiin kuvakirjassa 
Valo ja synkkä pilvi (WSOY). 

 
Valo ei onneksi tarvitse joutilaisuuden hetkessäkään älypuhelinta, sillä  mielikuvitus ja muistot yhteisistä hauskoista leikeistä kannattelevat synkimpienkin ajatusten ja pitkästymisen yli. 
 
Liisa Rinteen ja Johanna Ilanderin kuvakirja kertoo konstailemattomasti ja luontevasti lapsen isoista tunteista. 

On hyvä, että tunnetaitoja ei enää opeteta lastenkirjoissa ohjelmallisesti, vaan pikemminkin vaivihkaisesti tavalla, joka parhaimmillaan avaa ääneenlukua kuuntelevan lapsen kielenkannat kertomaan omasta arjesta ja sen  tutuista vastaavista tilanteista. 

Uskon, että  Valon tunteet tarjoavat samastumispintaa myös aikuiselle.

Yhteen hitsautuneet kaverukset ottavat etäisyyttä aikuisiin
myös kääntämällä selkänsä ja supisemalla keskenään. Johanna Ilanderin
kuvitusta Liisa Rinteen tekstiin kuvakirjassa
Valo ja synkkä pilvi (WSOY). 

 
Johanna Ilander debytoi kuvakirjan tekijänä vuonna 2017. 

Eikka ja seitsemän sisarusta  ilmestyi omakustanteena ja tekijänsä opinnäytteenä Aalto yliopistoon visuaalisen vistinnän muotoilun koulutusohjelmaan. Sittemmin Ilander on kuvittanut Tittamari Marttisen Bonussisko-kuvakirjasarjaa (Kustannus-Mäkelä) ja Anni Tanskasen runokuvakirjan Sillä aikaa koulussa (Tammi 2025). 

Syksyn uutuudessa Ilanderin kuvitus tempautuu Valon villin kuvittelun vietäväksi. Lapsen ja harrastuksen myötä yhteen hitsautuneiden aikuisten erillisyys tulee eri tavoin kuvituksessa esille. 

Ilanderin ja Aallon kuvakirja toi liikuntasalimiljöönsä takia spontaanisti mieleeni toisen kuvakirjan, Ulf Nilssonin ja Eva Erikssonin kuvakirjan Ypöyksin näyttämöllä (Kustannus-Mäkelä 2012), jonka aiheena on lapsen kokema esiintymisjännitys. 

Salamielien ja salaväen yhteistyö syvenee ja jännitys tihentyy Mustan Kuun majatalossa

Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan kuun salamieli. Puuhkisten laulu. 353 sivua. Lasten Keskus 2025.

 

Tunnetko jonkun, joka laulaa ulvoen täysikuun aikana? Kuuluuko tuttavapiiriisi joku, joka juo vain puolukkamehua? Oletko huomannut, että jotkin tavarat kutistuvat aivan pieniksi ja sitten taas kasvavat kokoa? Älä huoli, kaikki on hyvin. Soita minulle, niin kerron lisää! 

 
Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan Kuun majatalo -saturomaanisarja on edennyt kolmanteen osaan. 

Esilehdellä on merkintä, että Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu on kolmannen osan ensimmäinen osa. 
 
 
J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen vanavedessä toivotaan jatkuvasti muita samankaltaisia omalakiseen fantasiamaailmaan sijoittuvia verrokkiteoksia. 

Niemelän loihtima omintakeinen tarinamaailma ja Kirkkopellon kuvituksessaan luoma visuaalisesti yltäkylläinen näyttämö hurmaavine henkilöhahmoineen on onnistunut kokonaisuus, josta myös kustantamo Lasten Keskus ansaitsee erityisen kiitoksen.

Mustan Kuun majatalossa asuu toinen toistaan
karismaattisempia haltioita, maahisia ja menninkäisiä. 
Tässä toisten muistoja haaliva menninkäinen. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin
Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu
(Lasten Keskus 2025).

 

Kun sarjan ensimmäinen osa Mustan Kuun majatalo ilmestyi vuonna 2021 povasin sille kansainvälistäkin menestystä. Tähän mennessä käännössopimuksia on tehty ainoastaan Viroon sarjan ensimmäisestä osasta.
 
 
Quumestari, Halla Haava ja Albert Valtio aiheuttavat Saimi Salaperille ja hänen luottoystävilleen, salaväkeläisille, paljon harmia. 

Peilitehtaan johtaja Quumestari aikoo imeä salaväen loihtuvoiman ja käyttää sitä röyhkeästi omiin, luonnon tasapainoa horjuttaviin tarkoituksiinsa. Albert Valtio värvää myös Saimin koulutovereita P.Ö.S.I.L.Ö-kerhoon, jonka toimet ja tavoitteet eivät lähemmässä tarkastelussa kestä päivänvaloa. 
 
 
Näiltä osin Niemelä on punonut tarinaan hyvinkin ajankohtaisia säikeitä. 

Albert Valtio on saanut yhteydenottoja muilta vierasolioilta, raakeilta, jotka haluavat poistaa vierasoliot kokonaan. Raakeilla on sitä varten armeija, keihäineen kaikkineen. 
 
 
Saturomaanisarjan jännitteen rakentamisessa Salaväkeä edustavilla erilaisilla maagisilla hahmoilla on olennainen osa. 

Toisaalta jännitys tihentyy, kun Saimin eläinlääkärinä työskentelevä isä on edelleen autuaan tietämätön kotitalonsa salaperäisistä asukkaista ja hänen tyttärensä yhä vaarallisemmaksi yltyvistä  toimista pelastaa Mustan Kuun majatalon ja sen asukkaiden tulevaisuus tilanteessa, jossa ”majatalo suorastaan natisi liitoksistaan erilaisten olentojen paljoudesta”.

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon yhdessä luoma fantasiamaailma
sisältää myös hurjuutta ja suoranaista kauhuakin, mutta lapsilukijan kannalta kuitenkin riittäävän turvallisissa kehyksissä. Tässä Raakki ja Kihokita.  Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin 
Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu 
(Lasten Keskus 2025).

 

Kolmannessa osassa Saimi saa yhä haastavampia tehtäviä ja joutuu salaväkeläisten kanssa moneen vaaralliseen tilanteeseen. Saimi joutuu kamppailemaan ankarasti salaisuuden säilyttämisen ja sen paljastamisen välillä ja tiedostaa, että yhteistyö salaväkeläisten kanssa voi hankaloittaa hänen tavallisen arjen sosiaalisia suhteitaan:
 

Oli totta, että ihmisiä piti hieman valmistella salaväen kohtaamiseen. Saimin mieleen tuli toinenkin ajatus – sellainen, jonka hän piti visusti piilossa muilta. Nyt kun hän oli jo tottunut olemaan salamieli, se oli alkanut tuntua hänestä aika upealta. Hän yksin näki ihmeellisen luonnonväen. Saimi ei ollut varma, halusiko hän edes jakaa tätä kaikkea muiden ihmisten kanssa. Entä jos salakerhokaverit saisivat paljon uusia ihmisystäviä ja unohtaisivat Saimin? Hänen oli myönnettävä se itselleen: hän oli mustasukkainen ystävistään! – – 

Kolmannessa osassa keskeisessä osassa ovat puupahikset, jotka
nimestään huolimatta ovat olemukseltaan ystävällisiä ja tekevät hyvää kunnostamalla vanhoja haltiapuita. Katri Kirkkopellon 
kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin 
Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu 
(Lasten Keskus 2025).

Saimi tutustuu paremmin Mattiin, joka kertoo olevansa taikaolentojen tuntijoiden sukua. Matin sukulinjat risteävät nimittäin hauskasti Zacharias Topeliuksen Turunlinnan tonttu-ukosta kertovan sadun nimihenkilöön! 

 

Katri Kirkkopellon sävykäs akvarellikuvitus luo meheviä karikatyyrejä salaväkeläisistä ja heidän vastustajistaan. Ihmislapsi Saimi jää kuvituksessa vähemmälle huomiolle. Ratkaisu antaa lukijalle enemmän liikkumavaraa tempautua seikkailun vietäväksi. 

 
 

"Tätä mun elämä nyt on, englanninkielistä ja kansainvälistä, kultturellia ja queeria ja eurooppalaista"

 

Johanna Auranheimo: Pahat tavat. 276 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Laura Lyytinen.
 

 

Meillä on ihanaa. Viini virtaa, aurinko lämmittää, Amsterdam on elossa ja ottaa meidät osaksi sykettä, muistuttaa elämästä ennen turvavälejä ja tikkuja nenässä, ennen maskeja ja käsidesiä. Hetken ajan elämä on huoletonta, mun edessä levittäytyy kuva siitä, mitä kuvittelin ulkomailla asumisen olevan, oon osa uusia syveneviä ystävyyksiä ja tutustumisen ilosta hiprakkaista tyttöporukkaa, jossa nautitaan, nauretaan ja ollaan hetki vain toisiamme varten.

 
Lastenkirjallisuus sivuutti koronapandemian sen akuutissa vaiheessa vuosina 2020–2022 Suomessa kokonaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ruotsissa julkaistiin aiheesta sekä sähkökirjoja että perinteisiä tietokuvakirjoja, joissa ohjeistettiin lapsia toimimaan niin, että tartunnat eivät leviäisi.
 
Lasten- ja nuortenromaaneista olen sittemmin löytänyt muutamia suoria tai epäsuoria viitteitä koronan aiheuttamaan poikkeusaikaan. 

Hanna Kökön urheiluaiheisessa varhaisnuortenromaanissa Pallo on pyöreä, Nicky Dundee (Kustannus-Mäkelä 2022) jo ennestäänkin syrjään vetäytynyt keskushenkilöpoika viettää entistä enemmän aikaa yksinään. 

Etäkoulu tulee esille myös Jyri Paretskoin K15-sarjan Pornoja ja sirkushuveja -osassa (Otava 2021) ja Timo Parvelan lastenromaanissa Ella ja kaverit etäkoulussa (Tammi 2021). 
 
Omassa seurannassani Veera Salmen säeromaani Olin niinku aurinko paistais (Otava 2021) on ensimmäinen nuortenkirja, jossa koronasta johtuva poikkeusaika heijastuu monin tavoin siinä kuvattujen sisarusten arkeen.
 
Johanna Auranheimon juuri ilmestynyt Pahat tavat on kiinnostava kurkistus korona-ajan nuorten arkeen. 

21-vuotias keskushenkilö Oona aloittaa humanistisessa tiedekunnassa opinnot Amsterdamissa ja asuu kimppakämpässä toisen suomalaisen tytön, Riian, kanssa. 

Näiltä osin romaani tekee alueenvaltauksen kuvatessaan aikuistuvan nuoren opiskelua ulkomailla.

Oonan valtaa ”huumaava epäusko siitä, että tätä mun elämä nyt on, englanninkielistä ja kansainvälistä, kultturellia ja queeria ja eurooppalaista. Viimevuotiset tuopit pitkin Kalliota tuntuu yhtä inhan etäisiltä kuin ne painajaiset, joissa yhtäkkiä joutuu käymään ala-asteen uudelleen". 
 
Opinnot Amsterdamissa pakottavat Oonan olemaan reippaampi ja pystyvämpi kuin mihin hänellä on edellytyksiä. Korona-ajan rajoitukset lisäävät vielä entisestään hänen ahdistustaan, itsetuhoisuuttaan ja kontrollin tarvettaan. 
 
 
Villi opiskelijaelämä näyttää olevan Oonalle jopa opiskelua olennaisempaa. Professorikin kannustaa ”hakeutumaan mukaviin baareihin jakamaan ajatuksia ja inspiraatiota, juomaan viiniä tai teetä, kumpaakin maltillisesti.”  
 
Alankomaat suhtautuu yli 18-vuotiaiden huumeiden käyttöön Suomea väljemmin. Kun koronasulku alkaa, opiskelua jatketaan etäyhteydellä ja ulkona liikkumista rajoitetaan yöaikaan, Oona turvautuu jointteihin ja alkoholiin entistä useammin. Näiltä osin Auranheimon nuortenromaani viestii uutta, aiempaa selvästi sallivampaa suhtautumista päihteisiin. 
 
Oonan paineita lisää vielä seurustelusuhde nettideitin, Rumin, kanssa. Rumi asuu Rotterdamissa ja koronasulun jälkeen tapaaminen on entistä haastavampaa. Rumi suhtautuu omistavasti ja mustasukkaisesti Oonan ja Riian kimppa-asumiseen ja suhteeseen tulee suoranaista vallankäyttöä ja manipulointiakin. Oona suhtautuu rajoituksiin ja ohjeistuksiin huomattavasti Rumia kuuliaisemmin: 

 
Ei tässä tilanteessa voi sahata Amsterdamin ja Rotterdamin väliä samalla lailla kuin ennen. Ei tässä tilanteessa voi hyppiä huoletta taloudesta toiseen, klähmiä metron pylväitä ilman kumihanskoja, hengittää toisen ihmisen ilmaa, olla piittaamatta arvaamattomuudesta, joka voi viedä nuorenkin ihmisen hengen. 

 
Sukupuolen moninaisuuden teemat ovat romaanissa keskiössä, mutta niitä ei niin sanotusti hierota lukijan naamaan. Pienistä vihjeistä, Rumin binderistä, tulossa olevasta masektomiasta ja alkavista testosteronihoidoista voi päätellä asioita. Oona haaveilee myös tulevaisuudessa rifv-vauvasta.
 
Auranheimo kuvaa opiskelukavereiden välistä luottamusta ja lojaalisuutta kauniisti. Katseen alle asettuminen ja keimailu on tälle sukupolvelle luontaista: 
 

Ensin Margaux kuvaa meitä makaamassa pyyhkeillä, sitten pyytää meitä poseeraamaan, ja me nojataan toisiimme, ojennellaan sääriä ja katsotaan viettelevästi aurinkolasien takaa, noustaan polvillemme ja käännetään selät kameralle, katsotaan olkien yli vihjailleen ja nauretaan ja noustaan seisomaan niin että hiekka pöllyää, asetellaan Margaux´n puhelin sen lenkkariin ja otetaan itselaukaisijalla ryhmäkuvia, joissa hikiset dödöntuoksuiset kehot painuu ihoa vasten, hattujen lierit ja lipat törmäilee toisiinsa ja hiekka tarttuu aurinkorasvaläiskiin sheivaamatta jääneillä säärillä.

 
Rumin ja Oonan seurustelusuhde on alusta alkaen tempoilevaa, mutta romaanin keskiöön nousee silti Riian ja Oonan suhteen kuvaus. Tapahtumia kuvataan usein vuorovedoin Riian ja Oonan näkökulmasta, tapahtumapaikat vaihtuvat Amsterdamin ja Helsingin välillä. 
 
Tyveneksi kiertyvässä loppuratkaisussa Oona näkee ”itseään hitaasti korjaavan tytön, joka pystyy synkistä hetkistä huolimatta ratkeamaan nauruun”.