Kirjallisuuspalkintojen anatomiaa – eli hukataanko lasten- ja nuortenkirjan ansaitsema mediahuomio raatityössä kiireen ja arvostuksen puutteen vai jonkun muun syyn takia?

 

 
Usein kuulen monelta eri taholta valitusta siitä, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden kaipaama ja sille ehdottomasti kuuluva tila mediassa on kutistunut jo liki olemattomiin.    
 
Yksi todennäköisesti näkyvin, joskin hetkellinen nosto saadaan nykyisin lyhyillä palkintouutisilla. 
 
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kenttää jo 40 vuotta aktiivisesti seuranneena huomaan haikailevani jo toistuvasti niitä vanhoja hyviä ja kenties jo peruuttamattomasti menneitä aikoja. 
 
1980-luvun lopulla otettiin vasta hieman kangerrellen haltuun tietoverkkoa ja sen mahdollistamaa reaaliaikaista laajojen ryhmien tavoittamista vain yhdellä tai kahdella napinapainalluksella. Tiedotusvälineisiin oltiin tuolloin tavallisesti yhteydessä faxeilla tai kirjeitse.
 
Toki lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoja oli totuuden nimessä nykyiseen verrattuna huomattavasti vähemmän, mutta silti tiedotus ja palkintojen profilointi tehtiin antaumuksella.
 
Lastenkirjainstituutin verkkosivuilta löytyy  listaus kaikista Suomessa jaettavista lasten- ja nuortenkirjallisuudelle, sen eri genreille eri kategorioissa tai eri kohderyhmille jaettavista valtakunnallisista tai alueellisista palkinnoista. Niitä on jo yhteensä 29. 
 
Määrä pyöristyy 30:een, kun mukaan lisätään vielä Espoon kirjailijat ry:n perustama Tuikku-palkinto, jota on jaettu vuodesta 2024 lähtien. Tuikku huomioi pienkustantajien julkaisemat teokset, mukaan lukien lasten- ja nuortenkirjat. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna ehdolle on asetettu myös lastenkirja, Tuula Peren ja Catty Floresin kuvakirja Kun siivet kantavat (WickWick 2025). 
 
Nykyisin valtaosa kirjallisuuspalkinnoista jaetaan kaksivaiheisesti: ensin asetetaan ehdokkaat, joista  valitaan lopullinen palkinnonsaaja. Vuosituhannen taitteessa Suomen Kirjasäätiön kolmen Finlandia-palkinnon jakoperiaatteita muutettiin siten, että esivalintaraadin jälkeen lopullisen voittajan tekee ”diktaattori”, joka on yleensä julkisuudesta tunnettu henkilö.  Tätä ennen sama Finlandia-raati valitsi ensin ehdokkaat ja sitten lopullisen voittajan. 
 
Näkökulmat ovat laajentuneet, kun myös lasten ja varhaisnuorten ääni tulee entistä paremmin kuulluksi kirjallisuuspalkintoja jaettaessa. 

Lasten LukuVarkaus-palkinto perustettiin vuonna 2001. Siinä aikuiset tekevät esivalinnan vuoden lastenkirjoista ja lapsiraati tekee lopullisen valinnan. 

Samaa käytäntöä on hyödynnetty vuodesta 2017 jaetussa Runeberg Junior -palkinnossa. 
 
Suomen vanhimmat lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavat palkinnot ovat Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinto. Zacharias Topeliuksen mukaan nimettyä ja tänä vuonna 80 vuotta täyttävää Topelius-palkintoa on jaettu vuodesta 1946. 

Kirjailija Arvid Lydeckenin mukaan nimettyä palkintoa on jaettu vuodesta 1969 (vuosina 1947–1968 palkinto tunnettiin vielä Valistuksen palkintona). Rahoittajina toimivat alkuvaiheessa kustantamot, WSOY ja Valistus. Vuosina 1987–1996 Topelius-palkintoa rahoitti Suomen Kirjasäätiö.
 
 
Nyttemmin Topelius- ja Arvid Lydecken-palkintojen rahoitus tulee Kopiosto-korvauksista ja palkintojen summa määräytyy kulloisenkin jakovuoden mukaan. 

Keskiviikkona jaetut palkinnot Laura Ertimolle  ja Maria Sannille sekä Tiia Mattilalle  olivat siis kumpikin tänä vuonna suuruudeltaan 2026 euroa. 

Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnoista päättää kolmihenkinen, muutaman vuoden välein vaihtuva asiantuntijaraati, joka sekä nimeää ehdokkaat että tekee myös lopullisen päätöksen.

                                                  * * * * * 
 
1940-luvun sotavuodet kasvattivat etenkin alkuperäisen kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden nimikemääriä. Yksi Topelius-palkinnon perustamisen kimmokkeista oli antaa huomiota laadukkaille lasten- ja nuortenkirjoille ja niiden tekijöille. 
 
Vielä 1970-luvulla Suomessa ilmestyi vain muutama sata kotimaista suomen- tai ruotsinkielistä teosta. 

2000-luvulla ilmestyy Lastenkirjainstituutin Kirjakori-tilastojen ja Kansalliskirjaston tilastojen mukaan vuosittain jo reilut 700 kotimaista lasten- ja nuortenkirjaa, mukaan lukien omakustanteet ja pienkustantajien julkaisemat teokset. 
 
Lasten- ja nuortenkirjojen tarjonta on siis kasvanut roimasti. Onkin liki mahdotonta, että yksittäinen henkilö, saati useampijäseninen asiantuntijaraati, pystyisi vakaasta tahtotilastaankaan huolimatta ottamaan haltuun koko tarjontaa. 
 
Lasten- ja nuortenkirja-alan palkintojen raatityöskentelyä avataan nykyisin harmillisen sattumanvaraisesti julkisuuteen. Paljon riippuu palkinnon taustaorganisaatiosta tai jakajasta, onko sillä taloudellisia resursseja tai muita voimavaroja tuottaa ja välittää raatityöstä ja palkinnon uutisoinnista tiedotteita jakoon esimerkiksi Suomen tietotoimiston kautta.
 
Mielestäni on perin harmillista, että esimerkiksi Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry hukkaa mahdollisuudet tiedottaa jakamistaan Topelius- ja Arvid Lydecken-palkinnoista laajemmalle kohderyhmälle. Saamani tiedon mukaan palkinnonjakotilaisuudet hoidetaan nykyisin suljetusti siten, että paikalla ovat lähinnä palkitut kirjailijat, kustantaja sekä raadin jäsenet. Palkinnonjakotilaisuudessa pidetyt puheet ja koonnit jäävät siis varsin pienen piirin kuultaviksi ja purtaviksi.  
 
Toisaalta ymmärrän – itsekin erinäisissä raadeissa istuneena – myös raatityöstä aiheutuvan kuormituksen. Rahallista korvausta aikaa vievästä raatityöstä on usein tarjolla vähänlaisesti tai ei lainkaan.  
 
Kun ehdolle pyritään saamaan kaikkien yhteisen edun nimissä kustantajien seuloma otos koko vuoden laadukkaimmista ja kiinnostavimmista uutuuksista,  raadin luku- ja haudutteluaika jää pakostakin lyhyeksi, koska uutuuksia ilmestyy usein pitkälle marraskuulle asti. 

Paljon asioita jää arvailun varaan: Toimittavatko kustantajat raadeille kirjoja välittömästi teoksen ilmestyttyä vai isommissa paketeissa vasta hieman ennen määräajan umpeutumista? Kuinka monta teosta raati kulloinkin saa luettavakseen? Onko palkintoa jakavalla taholla selkeät ohjeistukset palkinnon jakamiseen? Uudistetaanko niitä tarvittaessa? Entä onko raadilla mahdollisuutta kokoontua kasvotusten vai hoidetaanko palaverit sähköpostitse vai etäyhteydellä? 
 
Jatkuvasti sattumanvaraisemmaksi äityvän lasten- ja nuortenkirjanäkyvyyden aikana koenkin entistä tärkeämmäksi, että lasten- ja nuortenkirjapalkintojen raadit tekisivät kokoavaa summausta – ainakin yhdistyksen, järjestön, toimijan omilla verkkosivuilla ja sosiaalisen median kanavilla – isosta työstä, jotta julkisuuteen välittyisi mahdollisimman paljon erilaisia yhteenvetoja, havaintoja, analyysejä ja ahaa-oivalluksia uusimmasta lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta. 

Kuva yllä: Venäläisen taiteilija Juri Ljukshinin käsin väritetty grafiikan vedos. 

Vetävä seikkailu toden ja myyttien välimaastossa

Minna Keränen: Pelastusoperaatio Haukka. 181 sivua. Momentum 2025. Kansikuva Ulpu Kaikkonen.

 

Pienkustantajien lasten- ja nuortenkirjatarjonta versoo Suomessa nyt poikkeuksellisen runsaana, moniäänisenä ja laadultaan vaihtelevana.
 
Lasten- ja nuortenkirjapalkinnoille asetetaan nykyisin entistä useammin ehdolle myös pienkustantamoiden julkaisemia teoksia ja joskus jopa omakustanteisia lasten- ja nuortenkirjoja. 
 
Minna Keräsen ensimmäinen lastenkirja, Pelastusoperaatio Haukka, yhdistää onnistuneesti suomalaista kansanperinnettä ja varhaisnuoruuden kasvukipuja. 
 
Alakoulun viides luokka on päättynyt. Paju on huojentunut, että pääsee pois koulusta, missä on ollut monenlaista hankausta. 
 
Pian Paju saa kuitenkin kuulla, että äiti on ilmoittanut hänet  luonto- ja ympäristöpainotteiselle kesäleirille. 
 
Paju olisi paljon mieluummin jäänyt kotiin tietokoneen ääreen koko kesäksi, mutta äiti vetoaa järkiperäisesti siihen, että leirillä lapsi saa ravitsevaa ruokaa ja tapaa ikäisiään.
 
Ennen pitkää Paju saa kuitenkin huomata, että Lintukodon leirikeskuksessa  ei olekaan kyse aivan perinteisestä kesäleiristä.  
 
Eräs leiriläisistä, Eelis, kertoo: 

– – Lintukodossa alkaa nähdä olentoja ja asioita, joita ei ole nähnyt aiemmin. Tavalliset ihmiset eivät näe niitä, ja pitävät niitä sen vuoksi satuina. Mutta sinä näet niitä, koska olet erityinen.

Vähitellen Paju herkistyy Lintukodossa aistimaan väkevästi. Muut leiriläiset ovat häntä tietäväisempiä ja huomaavat, että Pajun herkkyys virvatulille johtuu siitä, hänellä on sisällään haava tai ikävä jotakuta läheistä. 
 
Paju saakin leirillä rautaisannoksen suomalaista mytologiaa.
 
Kun äiti tulee vierailupäivänä leirille, Paju ei oikein tiedä, mitä hänelle kertoisi:
 

– Täällä on ihan kivaa, sanoi Paju.
 
 Hän osoitti huoneen toista sänkyä ja kertoi, että siinä nukkuu hänen kämppiksensä Sade, joka oli myös hyvä tyyppi. Paju kertoi melomisesta, omasta ryhmästään, Karlista ja ruuasta, mutta ei sanallakaan maininnut mitään eri taloista ja voimista ja olennoista, joihin oli leirillä törmännyt. Hän ei kertonut, että leirin johtaja oli oikeasti Kuutar, ja että yhden talon johtaja liikkui leijaillen, jos ei jaksanut kävellä, tai että metsässä oli jotakin pelottavaa, joka jahtasi häntä virvatulella. Äiti kuunteli ja hänen silmistään näki kuinka iloiseksi hän tuli siitä, että Pajulla oli ollut leirillä hyvä olla. 

 
Pian äiti paljastaa, että leirin vetäjät ovat odottaneet ”väkeä ja voimaa” omaavan Pajun saapuvan Lintukotoon jo aiemmin. Pajun kouluvaikeudet ja haasteet kavereiden kanssa arveluttivat kuitenkin äitiä päästämästä lastaan leirille liian aikaisin.  Äidilläkin on nimittäin muistoja samalta leiriltä…
 
Paju lähtee yhdessä muiden leiriläisten kanssa etsimään epämääräisissä   olosuhteissa kauan sitten kadonnutta isäänsä. 
 
Lapset päätyvät metsän kuningas Tapion valtakuntaan, tapaavat Näkin ja muuta Veden väkeä ja päätyvät lopulta tihentyvässä loppunousussa jopa Tuonelaan.
 
Kiinnostavasti Keränen nivoo tarinaan myös arkisempia säikeitä varhaisnuorten arjen haasteista ja erilaisista perhekuvioista.
 
Useampi leiriläinen paljastuu erityisherkäksi. Moni heistä on nimittäin saanut diagnoosin, jonka kanssa yrittää oppia elämään.
 
Amanda on esimerkiksi nähnyt pienestä pitäen olentoja, joita muut eivät näe: 
 
 

– – Suojelushaltioita, tonttuja, metsänneitoja, keijuja, menninkäisiä ja pikkupeikkoja. Ensin luulin, että kaikki näkevät niitä, mutta aloin pian ymmärtää, että niin ei ollut asian laita. Äiti ja isä ajattelivat, että minulla on vahva mielikuvitus ja mielikuvitusystäviä, ja se menetteli vielä, kun olin alle kouluikäinen. Kun koulussa opettaja alkoi olla huolissaan ja ehdotti lähetettä lastenpsykiatrian tutkimuksiin, opin pitämään suuni kiinni siitä, mitä näen. Kävin kyllä tutkimuksissa, mutta minut todettiin siellä ihan normaalisti kehittyneeksi ja terveeksi lapseksi. Olen kuulemma tavanomaista älykkäämpi ja minulla on rikas mielikuvitus. Minulta tutkittiin autisminkirjoakin, mutta en saanut testeistä tarpeeksi pisteitä.

 
Kirjasta löytyy myös hauska viittaus Tove Janssonin muumikirjoihin, kun Paju, Sade, Amanda, Eelis ja Karli keskustelevat peikkojen olemuksesta. Sade muistuttaa, että eivät kaikki peikot ole ilkimyksiä ja mainitsee Janssonin muumit. 

 
Tällaisille vetävästi kirjoitetuille ja omintakeisesti fantasiaa ja arkea yhdistäville lastenkirjoille on eittämättä tilausta. 
 
Pelastusoperaatio Haukan tunnistettaviksi ja vallan luonteviksi kirjallisiksi esikuviksi voi nimetä Enid Blytonin ja  J. K. Rowlingin, vaikka Keräsen toteutus onkin omaperäinen ja sopivasti lukijaa yllättävä. 
 
Blytonin Viisikko-sarjan tapaan keskiössä on viisi leiriläistä, joiden monipuolisia, kasvisvaihtoehdotkin huomioivia eväitä kuvataan seikkailun  käänteissä erittäin antaumuksellisesti. 
 
Harry Potterin velhokoulun tapaan myös kesäleirin vetäjät ovat kaikki karismaattisia persoonia. 

Koulunkäyntiin penseästi suhtautuvan Pajun alakoulun viimeinen luokkakin käynnistyy lupaavasti, kun luokanvalvojaksi on tulossa leiriltä entuudestaan tutuksi tullut aikuinen. 
 
Todennäköisesti Keränen on siis ajatellut kirjoittaa seikkailulle vielä jatko-osan.
 
 
 
 
Lisää suomalaisesta kansanperinteestä ammentavia uusia tai uudehkoja lasten ja varhaisnuorten kirjoja:

Miila Westin: Myyttiset-sarja, S&S 2023–2025 / sarjakuvaromaani

Reetta Niemelä: Mustan kuun majatalo -sarja, Lasten Keskus v:sta 2021/ lasten romaani
 
Titta Kemppainen: Näkki, Oppian 2024 / selkokirja
 
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023 / kuvakirja
 
Vuokko Hurme: Ihanat taruolennot, kuv. Julia Savtschenko, WSOY 2023 / helppolukuinen tietokirja
 
Vuokko Hurme: Karmeat taruolennot, kuv. Julia Savtschenko, WSOY 2022 / helppolukuinen tietokirja
 
Rimma Erkko: Kaamoksen kissa, Nysalor-kustannus 2022 / kuvakirja
 
Anu Holopainen: Iik-sarja: Krampus, Myllylahti 2022 
 
Sari Peltoniemi: Vaihdokkaat, RanRan 2021 / lasten romaani 
 
Seita Rönkä: Loitsun voima, Haamu 2020 / varhaisnuorten ja nuortenromaani
 
Reeta Aarnio: Maankätkemät-sarja, Otava 2008–2013 / lasten romaani 
 

Tervetullut ja tarpeellinen selkosarja alakoululaisille

 

Ulla Vanhatalo: Luka, kuv. Aiju Salminen, 54 sivua, Pieni Karhu 2024.

 
Ulla Vanhatalo: Luka ja Pete, kuv. Aiju Salminen, 54 sivua, Pieni Karhu 2025.
 
Ulla Vanhatalo: Mitä tapahtui, Luka?, kuv. Aiju Salminen, 50 sivua, Pieni Karhu 2025.
 

 
Selkokielisen lastenkirjallisuuden tarjonta kasvaa jo onneksi samaa tahtia, kun ymmärrys eri ikäisten lasten selkokielen tarpeesta lisääntyy.
 
Helppolukuisen, lukutaidon alkuun suunnatun lastenkirjallisuuden valikoima on todella runsas: tarjolla on sekä kotimaisia että muista kielistä käännettyjä vaihtoehtoja, eri lajityyppejä, arkikertomuksista tietoon, fantasiaa ja jännitystä ja kaikkea siltä väliltä. 

Silti valtaosa helppolukuisesta lastenkirjallisuudesta ei täytä selkokielen vaatimuksia, sen koommin kielen kuin kuvituksenkaan osalta. 
 
Siksi onkin tärkeää, että alakouluikäiset lapset huomioidaan enenevässä määrin myös selkokielisen lastenkirjallisuuden osalta. 
 
Ulla Vanhatalon Luka-sarja on tästä hyvä esimerkki. Luka on alakouluikäinen poika, jolla on isoveli ja pikkuveli. 
 
Luka tykkää pelata jalkapalloa, rakentaa legoilla ja lukea Aku Ankkaa. 
 
Haasteita arkeen tuo pojan äkkipikaisuus ja spontaanit tempaukset kotona ja koulussa. Niille saadaan ennen pitkää myös virallinen ADHD-diagnoosi. 

Psykologin mukaan Lukassa on ”paljon potentiaalia”.  
 

Lääkäri sanoo paljon vaikeita sanoja.
–   Diagnoosi… Terapia… Sivuvaikutus…
Luka ei ymmärrä mitään.
Sitten lääkäri puhuu Lukalle.
–   Nyt me autetaan sinua.
Tule käymään täällä monta kertaa. 
Jutellaan ja pelataan.
Ota joka aamu lääkettä. 

 

Aiju Salminen havainnollistaa samastuttavasti Lukan hämmennystä
ja kelpaamattomuuden tunnetta kuvituksessaan.  
Salmisen kuvitusta Ulla Vanhatalon selkokirjaan
Luka (Pieni Karhu 2024). 

 
 
Luka saa onneksi perheeltään kaiken mahdollisen tuen. Erityisesti äiti muistaa usein sanoa pojalleen, että rakastaa tätä. Äidillä on myös tapana silittää poikaansa selästä lempeästi iltaisin ennen nukkumaanmenoa. 
 
Sarjan ensimmäisessä osassa tosin isoveli Pete hermostuu Lukan tempauksiin. Hän  haukkuu Lukaa ”vammaiseksi idiootiksi” ja jopa toivoo veljensä kuolevan.  

Toisessa osassa Pete toteaa myös, että häntä hävettää olla veljensä kanssa, koska tämä kommentoi niin estottomasti muiden ulkonäköä.

Stereotyyppistä leimaamista ei lievennä mielestäni lainkaan se, että solvaukset tulevat veljen suusta.   

Veljekset saunan lauteilla, tässä jo sulassa sovussa.
 Aiju Salmisen kuvitusta Ulla Vanhatalon selkokirjaan
  Luka ja Pete (Pieni Karhu 2025). 

 
Tapahtumat eivät onneksi jumita pelkän ADHD:n ympärillä. 

Kirjasarja korostaa luontevasti yhteisöllisyyden ja vastuun ottamisen eetosta. 

Luka ei esimerkiksi  arkaile soittaa hätänumeroon, kun hän huomaa vanhan miehen makaavan tajuttomana kadulla. 

Äiti puuttuu myös nopeasti Lukan mummin elämänhallintaan liittyviin ongelmiin, joissa kalja ja tupakka ovat vaarin kuoleman jälkeen tulleet tärkeimmäksi ajanvietteeksi. 

Mummi muuttaa ainakin väliaikaisesti Lukan perheeseen, ja mummista tulee pojalle tärkeä tukija ja kannustaja.  

Luka keskustelee sairaanhoitajan kanssa arkisista
konfliktitilanteista. Aiju Salmisen kuvitusta Ulla Vanhatalon
selkokirjaan Luka ja Pete (Pieni Karhu 2025). 

 

Jalkapalloharrastus tuo ryhtiä ja onnistumisen tunnetta Lukan elämään. 

Luka on myös hämmästynyt saadessaan kuulla, että valmentajallakin on ADHD, minkä takia tärkeissä peleissä valmentajan tunteet käyvät välillä kuumina.

Luka saakin ennen pitkää huomata, että hänessä on monenlaista potentiaalia, sekä jalkapallokentällä että sen ulkopuolella. 
 
Ensimmäisessä osassa on Aiju Salmisen mustavalkokuvitus ja lyhyet repliikkiviivat. 

Toisessa osassa Salmisen kuvitus on muuttunut neliväriseksi ja repliikkiviivatkin pidentyneet.
 
Salmisen kuvitus hyödyntää  onnistuneesti – ja riittävän selkeästi – sarjakuvakuplia.