torstai 30. huhtikuuta 2026

Kun postiluukun kolahdus puhkaisee toiveet vappupallosta

  
















Maria Vilja: Ilmapallokivi. 33 sivua. Karisto 2026.

 

 





 

Kotimatkalla Panu ja Rami näkivät paljon kevään merkkejä. 
Ohikulkijan takki lepatti auki. Pyöräilijä oli sitonut ohjaustankoon  punaisen ilmapallon. Lumen reuna oli vetäynyt kauas puron rannalta  ja paljastanut taas pyöreät pikkukivet. Panu ja Rami keräsivät niitä  taskuihin. Sitten Rami juoksi isänsä perässä kotiin.
 
”Mä saan tänään vappupallon” Rami kääntyi vielä huutamaan.
 
”Aijaa!” huusi Panu takaisin.

 



Panu on lähdössä äidin kanssa kauppaan ja ilmaisee haluavansa vappupallon. 
 

Äiti vastaa hajamielisesti, mutta havahtuu sitten postiluukun kolahdukseen ja sieltä lattialle putoavaan laskuun. 
 
Ostoskeskuksessa äiti toteaa, että ilmapallot maksavat liikaa. 
Kuvituskuva näyttää myös pallon hinnan, 15,99 euroa. 

 


Pallojen yltäkylläisyys ja koreus toimii kontrastina
Panun perheen aineellisesti niukalle arjelle.
Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).




Ilmapallokiven lapsipsykologiassa ja lapsen luovassa ongelmanratkaisutaidossa on paljon samaa kuin Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen Huolisyöpössä (S&S 2024). 
 
Panu löytää puron rannalta täydellisen pyöreän kiven, jonka muoto muistuttaa ilmapalloa. 

Hän maalaa siihen samanlaisen kuvion kuin hän on nähnyt ostoskeskuksen heliumpalloissa.



Ilmapallokivi ei Panun vakaasta tahdonvoimasta nouse ilmaan leijumaan.
Tunnepurkaus on vahva ja äiti seuraa pojan pettymystä aukeaman
oikeassa laidassa huolestuneena. 
Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).

 



Panu ei vakaasta tahdostaan ja uskostaan huolimatta saa palloa leijumaan kepeästi ilmassa. 

Poika sisuuntuu ja kysyy äidiltään, miksi kaikki ei menekään maailmassa tasan.

 

Äiti yritti keksiä jonkin järkevän vastauksen, mutta sotkeutui sanoihinsa. Lopulta hän puuskahti, että kun aikuiset päättävät yhteisistä asioista, jotkut kyllä yrittävät muuttaa maailmaa reilummaksi, mutta toiset eivät. Ja siksi kaikki eivät saa ilmapalloa.

 

Näin nasevasti voidaan leikki-ikäisillekin jo havainnollistaa poliittista päätöksentekoa!
 
Kun Panu seuraavan kerran kohtaa purolla Ramin, poika paljastaa että hänen ilmapallonsa onkin oikeasti kivi. 

Rami toteaa siihen, että hänen komea pallonsa onkin jo tyhjentynyt. 

Panu auttaa ystäväänsä etsimään sopivan kiven ja  lupaa maalata Ramillekin oman ilmapallokiven.
 
Vilja leikkii sekä tekstissä että kuvituksessa vastakohdilla –  kiven painolla ja ilmapallon keveydellä. 
Kuvakirjan nimi on itsessään järjenvastainen ja ehkä juuri siksi havahduttava. 
 
Ilmapallokivi puhuu kauniisti lapsen luovasta leikistä ja mielikuvituksesta, mutta en silti oikein jaksa uskoa, että kirjan viesti lohduttaisi aidosti köyhää lasta, joka jää tänä vappuna ilman vappupalloa. 
 
Viljan kuvitustyyli muistuttaa raajoiltaan venytettyjen ihmishahmojen sommittelussa  sekä eleiden ja ilmeiden kiteytyksessä suomenruotsalaisten kuvittajien Maria Sannin ja Jenny Lucanderin ilmaisua. 

Sannin ja Lucanderin tapaan myös Vilja kuvaa keskushenkilöitään usein osana miljöötä  ja maalaa väreillä kuvakirjatarinan kannalta tärkeitä tunteita ja tunnelmia.  


Vilja kiittää kirjan esilehdellä Hope ry:n toiminnanjohtajaa Eveliina Hostilaa ja kaikkia muita kokemuksiaan jakaneita ihmisiä.
 
 
 

 

 

tiistai 28. huhtikuuta 2026

Laura Suomelan nuortenkirjan päähenkilö saa huomata, että himmailu ja kokeileminen kuuluvat luontevasti nuoruuden etsikkoaikaan


 

















Laura Suomela: Välivuosisyndrooma. 240 sivua. Karisto 2026. 
 




Olen keväästä asti hakenut ihan hulluna duunia, mutta kun ei tärppää, niin minkäs teet. En ole jaksanut enää hetkeen yrittää, koska mitä järkeä, kun ei satojen hakemusten joukosta pääse edes haastatteluun. Ja nyt ollaan tilanteessa, jossa minua uhkaillaan karenssilla. Haluaisin vain työntää pääni pensaaseen ja hävittää työkkärimuijan sähköpostit roskakoriin.
 

 
Laura Suomela aloitti kirjailijan uransa helppolukuisella Säpinät-lastenkirjasarjalla 2012 ja on sittemmin kirjoittanut nuortenromaaneja ja viihdettä aikuisille.  
 
Äskettäin ilmestynyt Välivuosisyndrooma on taas mainio todiste siitä, kuinka nuortenkirjallisuus resonoi nopeasti ajankohtaisiin ilmiöihin. 
 
Vienolla on ollut ylioppilaskirjoitusten jälkeen selkeät suunnitelmat hakea Taideylipistoon opiskelemaan kuvataidetta. Kun unelmat vesittyvät, hän huomaa jääneensä tyhjän päälle. 
 
Työvoimatoimiston omavalmentaja edellyttää raportointia haetuista työpaikoista. 

Samaan aikaan vanhat ystävät ovat niin kiinni uusissa opinnoissaan, että yhteydenpito jää vähäiseksi. 

Nopeasti Vieno huomaa olevansa vaarassa syrjäytyä kokonaan: 
 
– –   Sitä vain tottuu olemaan jouten. Ja kun ei ole mitään pakottavaa tekemistä, päivät alkavat rullata niin, ettei tee käytännössä mitään. Näinkö syrjäytyminen tapahtuu? Ennen heräsin aikaisin kouluun ja jaksoin vielä koulupäivien jälkeen maalata, kierrellä kirppareita, tehdä käsityöitä ja nähdä kavereita. Nyt olen ihan puhki, jos päivän ainoa tehtävä on käydä ruokakaupassa tai suihkussa.

 
Orpouden tunnetta lisää sekin, että Vieno on lopettanut seurustelun Samuelin kanssa, koska ei ole löytänyt parisuhteelta kaipaamaansa ”sellaista connectionia”.  

Vauraassa perheessä varttunut Samuel sisustaa opiskelukämppänsä Vepsäläisen huonekaluilla, kun taas Vienolla olisi varaa vain Kierrätyskeskuksen valikoimaan. 
 
Vienon isä on yksinhuoltaja. Äiti on kadonnut perheen arjesta alkoholin ja lääkeriippuvuden takia jo kauan sitten.

Pikkuveli Oiva stressaa yläkoulun päättymistä ja lukiovalintoja. Perheen kroonisen rahapulan takia Oiva on joutunut lopettamaan jalkapalloharrastuksen kalliiden seuramaksujen takia. 
 
Ankeista lähtökohdista huolimatta kukin perheenjäsenistä sinnittelee vähitellen pois ahdingosta ja tummista ajatuksista. 
 
Vieno askartelee pieneen peltirasiaan kodin muovailumassasta tekemälleen Penelope-nukelle. 

Romanttisesta Amelie-elokuvasta (2017) inspiroituneena hän lähettää nuken maailmalle ja toivoo, että löytäjät raportoivat sen vaiheista sosiaaliseen mediaan ja  lähettäisivät sen sitten jatkamaan matkaansa. Vieno saa myös työpaikan lounasravintolan keittiöstä. 
 
Pikkuveli löytää uuden yhteisön seurakuntanuorista ja hieman liian usein kapakassa käyvä ja olemukseltaan hiukan ränsistynyt isäkin löytää uuden naisystävän, Ilonan. Ilonan sisar asuu Italian Bergamossa ja kaipaa kipeästi au pair -apua lastenhoitoon.  
 
Vieno työstää aiempaa kriittisemmin myös taide-alan haaveitaan ja ymmärtää, että pinttymään liittyy harvoja mukavia lapsuudenmuistoja äidin kanssa. 

Kilvoittelu unelmien ja todellisuuden ristipaineissa avaa luovuutta tukkineet kanavat ja hän maalaa vimmaisesti suurikokoisia tauluja, jotka päätyvät Penelopen ja helsinkiläisen Aapon suhteiden ansiosta tamperelaisen kahvilan avajaisiin.

Laura Suomelan kotikaupunki Tampere onkin monissa kadunnimissään, kaupunginosissaan ja maamerkeissään tunnistettavana miljöönä.  
 
Välivuosisyndrooman tyyli on viihteellinen, mutta monien aiempien nuortenkirjojensa tapaan  Suomela luo vetävän juonen lomaan silti uskottavaa kuvaa nykynuorten suorituspaineista ja poliittisten päätösten takia kaventuneista tulevaisuudensuunnitelmista.
 
Suomelan nuortenkirja viestiikin jämäkästi, että ylisuorittamisen sijaan nuoruudessa on lupa myös himmailla ja etsiä itseään. 
 
Ulkoasultaan kirja ansaitsee erityistä huomiota: kirja on  hieman normaalia pienikokoisempi, sen kansissa on miellyttävä mattapinta, jota huomaan tavan takaa koskettelevani lukemisen aikana. 


Etukansi on jopa prameilean korea kultakirjaimineen ja koristeineen. Kirjan kannen suunnittelijasta ei tosin löydy mainintaa. 
 
Samanlaista kansityyliä näkee nyt usein kirjakaupoissa esimerkiksi monien klassikkoteosten kansainvälisissä uusintapainoksissa. Penelope-nukke kannessa antaa vaikutelmaa nuoremmille lapsille suunnatusta teoksesta, mutta todennäköisesti kirjan nimi ohjaa sen kuitenkin ”oikeanikäisten” lukijoiden käsiin. 
 
 
Karisto luonnehtii kirjaa ”hyvänmielenromaanina kaikille elämässä hapuileville”. 
 
 
 

perjantai 24. huhtikuuta 2026

Pois turhista muoteista














Lotta-Sofia Saahko & Mira Mallius: Minä saan olla lohikäärme, 25 sivua, Tammi 2026.

 





Päiväkodin eteisessä takit

suhisevat, kengät kolisevat

ja reppu tömähtää lattialle.

Joku parkuu pissahätää.

 

Miksi aina pitää olla tällainen

älämölö? Luna huokaa.

Hän kaipaa jo takaisin kotiin.

 

 


Päiväkodin äänimaailma rasittaa Lunaa jo heti aamusta.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 




Tunnekasvatusta eri tavoin työstävät lastenkirjat näyttävät vakiintuneen osaksi perustarjontaa.

 

Hieman kärjistäen voisin jopa väittää, että tuiki tavallisen lapsen arkisuus näyttäytyy jo kuvakirjoissa epämuodikkaana ja jokseenkin tylsänä. 

 

Luna rasittuu äänistä ja kokee monet asiat muita herkemmin. Päiväkotiin suunnitellut naamiaiset aiheuttavat jännitystä. 


Lunan pinna kiristyy, kun isä keskittyy autossa vain työpuheluunsa
 ja haisee päälle päätteeksi voimakkaanhajuiselta  partavedeltä.
Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan 
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 


Lunan kavereilla on selvät suunnitelmat pukeutua prinsessoiksi, Frozen-animaatiosta tutuksi  Elsaksi ja Hannele Lampelan ja Ninka Reitun kuvakirjoissa seikkailevaksi Prinsessa Pikkiriikiksi.  

 

Lunan prinsessapuku on tullut pieneksi ja Luna on lohduton.


Äiti rauhoittelee  tytärtään: 


– Ei sinun tarvitse olla samanlainen kuin muut, äiti muistuttaa. – Voit olla juuri mitä itse haluat. 




Äidin avuttomuuden tunnot tyttären raivonpuuskan aikana tiivistyvät
oivaltavasti kehonkieleen. Mira Malliuksen kuvitusta Lotta-Sofia Saahkon kuvakirjaan 
Minä saan olla lohikäärme (Tammi 2026). 

 




 

Seuraavana päivänä naamiaisissa Lunan itse tuunaama lohikäärmeasu herättää paljon ihastusta. 

 

Mira Mallius on kuvittanut myös Lotta-Sofia Saahkon kaksi aiempaa kuvakirjaa Kun mummi unohti tarinat (Tammi 2025) ja Lilja muuttaa maailmalle (Tammi 2024). 


Mallius onnistuu havainnollistamaan melko suurpiirteisesti kuvaamissaan ihmishahmoissa tunteita ja tunnelmia. 


Hyviä esimerkkejä löytyy aukeamilta, joissa äiti seuraa hieman neuvottoman oloisena tyttärensä raivon puuskaa ja toisaalla aukeamalla, jossa vanhemmat ihailevat avoimesti Lunan kekseliäisyyttä ratkaista pukeutumispulmansa itse omaperäisesti.

 

Lotta-Sofia Saahko ansaitsee kiitoksen rajatusta, vain 25 sivuun mahtuvasta kompaktista kuvakirjatarinasta, jossa ei ole turhia rönsyjä tai jaarittelua.

 

 

 

Lisää lastenkirjoja herkistä lapsista:



 

Heli Rantala & Netta Lehtola: Mölymyrsky, WSOY 2025

Maria Vilja: Pohjaton reppu, Karisto 2025

Maria Vilja: Villikissareppu, Karisto 2023

Maria Vilja: Näkymätön reppu, Karisto 2022 

Annika Hämynen: Apua, tivoli on täynnä vilinäisiä! Tarinoita aistiherkkyyksistä ja jännittämisestä. Kuvitus Johanna Lehtomaa, Kumma 2024 
 
Annika Hämynen: Apua, sukissani on lohikäärmeitä. Satuja aistiherkkyyksistä, kuv. Johanna Lehtomaa, Kumma 2022
 
Johanna Elomaa: Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit, kuvitus Satu Kontinen, Bazar 2023

Reetta Niemelä & Eri Shimatsuka: Kettu ja hiljaisuus, Otava 2022
 
Veera Salmi & Elina Warsta: Hung ja pantteripako, Otava 2020