Ankea kesäloma mummolassa kääntyy seikkailuksi

 

Andrus Kivirähk: Oskarin ihmepuhelin. Kuvitus Anne Pikkov. Suomentanut Anja Salokannel. 296 sivua. Orava-kirjat 2026.

 

Hän istui talon portaille. Isoäiti sai puuhata omiaan, mitä enemmän ja mitä kauempana hän oli talosta, sitä parempi. Täällä tapahtui nyt niin paljon tärkeämpiä asioita: harjojen sukukokous sängyn alla ja kermanekan ja sokeriastian kauan odotettu jälleennäkeminen olohuoneen oven kautta. Lisäksi tuoli lopetteli vajassa maailmanympärimatkaansa. Käkikello piti eläintarhaa, kattolamppu ennusti kärpäsille tulevaisuutta. Isoäiti ei tiennyt siitä kaikesta mitään eikä hänen ollut syytäkään tietää.

 

 

Kun seuraa laveasti koko tarjontaa, on helppo huomata, että eri maiden lastenkirjoilla on tunnistettavia kansallisia erityispiirteitä.

 

Andrus Kivirähk (s. 1970) on monipuolinen virolainen kirjailija, toimittaja ja kolumnisti, joka tunnetaan myös näytelmäkirjailijana ja käsikirjoittajana.  

Hänen lastenkirjoistaan on aiemmin suomennettu tarinakokoelmat Kun Musti muni mummon (suom. Heli Laaksonen, kuv. Christer Nuutinen, WSOY  2018) ja  Koiranne alkaa kohta kukkia (suom. Heli Laaksonen, kuv. Joel Melasniemi, Otava 2016), jotka jo nimillään paljastavat niiden omintakeisen huumorin ja yllätyksellisyyden. 

Hieman tavanomaisempaa tyyliä edustaa   animaatioelokuvanakin tuttu lastenkirja Keksijäkylän Lotta (suom. Kaisu Lahikainen, kuv. Heiki Ernits, Otava 2008).

 

Virolaisen lastenkirjallisuuden yksi leimallinen ja suomalaista lukijaa myös ainakin jossain määrin vieraannuttava ominaispiirre on nimenomaan hieman viisto absurdismi, jossa totinen arki ja mielikuvitus heittävät huolettomasti volttia. 

 

Oskarin ihmepuhelin on ilmestynyt Virossa jo hieman yli 10 vuotta sitten. 

Oskar kokee isoäidin jauhelihapihvien sipulit ällöttävinä zombeina.
Anne Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin lastenromaaniin 
Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

 

Seitsemänvuotias Oskar joutuu kesälomallaan vastoin tahtoaan isoäitinsä luokse maalle peräti kahdeksi kuukaudeksi. Äiti on työmatkalla Yhdysvalloissa ja isälläkin on työkiireitä. 

 

Oskar  on aiemmin vieraillut isoäidin luona ainoastaan yhdessä vanhempiensa kanssa. Kokemus on hänelle uusi ja hämmentävä. Isoäidin leppoisa elämä maalla poikkeaa tyystin pojan hektisestä ja tapahtumantäyteisestä  kaupunkilaisarjesta. 

 

Perinteiseen tapaan isoäiti pyrkii rakastamaan pojanpoikaansa ruoalla, mutta Oskarille eivät isoäidin pöperöt maistu lainkaan. 

 

Puisesta puhelimen muotoisesta puukapulasta tulee Oskarin kesän pelastus.
Anne Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin lastenromaaniin 
Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

 

Oskari löytää pihavajasta pienen puunkappaleen, joka muistuttaa muodoltaan hieman kotiin vahingossa unohtunutta älypuhelinta. 

Pian paljastuu, että sen avulla poika pystyy muodostamaan yhteyden isoäidin kodin ja pihapiirin esineisiin ja huonekaluihin.

 

    – –  Oli olemassa salaperäinen tavaroiden maailma, jonka hän löysi puhelimensa ansiosta ja siinä maailmassa kaikki sujui suurenmoisesti, siellä oli jännittävää ja hauskaa. Mutta sitten oli vielä olemassa oikea maailma, jota edusti isoäiti jauhelihapihveineen ja Matka Kuuhun -peleineen. Se maailma oli tylsä ja iloton, siitä oli mahdoton nauttia se piti vai kestää.

 

Oskar tekee  voitavansa, jotta pöytäryhmään kuuluva tuoli voisi laajentaa
elinpiiriään. Anne Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin lastenromaaniin 
Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

Tuoli, joka on iän kaiken joutunut jököttämään paikoillaan, pääsee Oskarin avulla seikkailulle lähiympäristöön. 

Kermanekka ja sokeriastia, jotka ovat kaivanneet toisiaan, voivat Oskarin suopeuden ansiosta kohdata jälleen toisensa. 

 

Lastenromaanin rakenne on mekaaninen esitellessään aina uusia elolliseksi muuttuneita esineitä. 

Yksi originelleimmista lienee runoileva laskiämpäri:

 

”Mitä enemmän minun sisääni kertyy, sitä suuremmalla innostuksella luon säkeitä. Tänään on ollut hyvin tuottelias päivä, minun runoratsuni nousi suorastaan lentoon! Mitä arvelet seuraavasta runosta. ´Ei kauniimpaa kuin leivänpala, jonka reunassa on jo homeinen ala!´  – –  

 

Oskari on hyväntekijä, mutta toisaalta hän joutuu koko ajan salailemaan asioita isoäidiltä ja ottamaan esineiden murheita kannettavakseen. 

Pientä traagisuutta mahtuu erityisesti punaisen ilmapallon kohtaloon, jota Oskar jännittää erityisesti. Isoäidin nuoruudessa kadottama sormus löytyy kaapin takaa ja poika saa sormuksen kanssa jutellessaan  hetkellisesti yhteyden luonteeltaan ja iältään vielä nuoreen isoäitiinsä.

 

Anne Pikkovin punaisella ja sinisellä sävytetty mustavalkokuvitus esittää esineet usein inhimillisinä  silmine ja suineen. 

Monet tavarat arvostavat erityisesti sitä, että Oskarilla on kaksi kättä ja jalkaa, joiden ansiosta asiat hoituvat sutjakasti.

Kuvittaja Anne Pikkov inhmillistää esineitä piirtämällä niille
silmät ja suun.  Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin
lastenromaaniin Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

 

Kotimaisessa lastenkirjallisuudessa isovanhemmat ovat usein lapsen tukijoita ja ymmärtäjiä. 

Oskar sen sijaan kokee tapoihinsa jumittuneen ja television ääreen nukahtavan ja kuorsaavan isoäidin hyvin etäisenä hahmona:

 

Isoäiti oli kuin jotain toista lajia verrattuna Oskariin. Hänen kanssaan ei voinut puhua normaalisti, hän laittoi omituisia ruokia ja teki kaiken tosin kuin kaupungissa tehtiin. Oskar oli nähnyt eläintarhassa, kuinka yhdessä ja samassa häkissä asuivat kilpikonna ja kani. Ne eivät olleet toinen toiselleen vaaralliset, mutta eivät ne myöskään osanneet seurustella keskenään. Kani hyppeli ympäriinsä ja kilpikonna ryömi omia teitään. Jossain mielessä Oskar tunsi itsensä juuri sellaiseksi kaniksi. 

 

 

Oskarin ihmepuhelin on lapsen itse lukemaksi kirjaksi muodoltaan ja typografialtaan hieman raskas. Parhaiten se todennäköisesti pääsee oikeuksiinsa aikuisen ääneenlukemana. 

 

 

Kun postiluukun kolahdus puhkaisee toiveet vappupallosta

  

Maria Vilja: Ilmapallokivi. 33 sivua. Karisto 2026.

 

 

 

Kotimatkalla Panu ja Rami näkivät paljon kevään merkkejä. 
Ohikulkijan takki lepatti auki. Pyöräilijä oli sitonut ohjaustankoon  punaisen ilmapallon. Lumen reuna oli vetäynyt kauas puron rannalta  ja paljastanut taas pyöreät pikkukivet. Panu ja Rami keräsivät niitä  taskuihin. Sitten Rami juoksi isänsä perässä kotiin.
 
”Mä saan tänään vappupallon” Rami kääntyi vielä huutamaan. 

”Aijaa!” huusi Panu takaisin.

 



Panu on lähdössä äidin kanssa kauppaan ja ilmaisee haluavansa vappupallon.  

Äiti vastaa hajamielisesti, mutta havahtuu sitten postiluukun kolahdukseen ja sieltä lattialle putoavaan laskuun. 
 
Ostoskeskuksessa äiti toteaa, että ilmapallot maksavat liikaa. 
Kuvituskuva näyttää myös pallon hinnan, 15,99 euroa. 

 

Pallojen yltäkylläisyys ja koreus toimii kontrastina
Panun perheen aineellisesti niukalle arjelle.
Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).

Ilmapallokiven lapsipsykologiassa ja lapsen luovassa ongelmanratkaisutaidossa on paljon samaa kuin Petra Heikkilän ja Mirkka Eskosen Huolisyöpössä (S&S 2024). 
 
Panu löytää puron rannalta täydellisen pyöreän kiven, jonka muoto muistuttaa ilmapalloa. 

Hän maalaa siihen samanlaisen kuvion kuin hän on nähnyt ostoskeskuksen heliumpalloissa.

Ilmapallokivi ei Panun vakaasta tahdonvoimasta nouse ilmaan leijumaan.
Tunnepurkaus on vahva ja äiti seuraa pojan pettymystä aukeaman
oikeassa laidassa huolestuneena. Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan
Ilmapallokivi (Karisto 2026).

 

Panu ei vakaasta tahdostaan ja uskostaan huolimatta saa palloa leijumaan kepeästi ilmassa. 

Poika sisuuntuu ja kysyy äidiltään, miksi kaikki ei menekään maailmassa tasan.

 

Äiti yritti keksiä jonkin järkevän vastauksen, mutta sotkeutui sanoihinsa. Lopulta hän puuskahti, että kun aikuiset päättävät yhteisistä asioista, jotkut kyllä yrittävät muuttaa maailmaa reilummaksi, mutta toiset eivät. Ja siksi kaikki eivät saa ilmapalloa.

 

Näin nasevasti voidaan leikki-ikäisillekin jo havainnollistaa poliittista päätöksentekoa!
 
Kun Panu seuraavan kerran kohtaa purolla Ramin, poika paljastaa että hänen ilmapallonsa onkin oikeasti kivi. 

Rami toteaa siihen, että hänen komea pallonsa onkin jo tyhjentynyt. 

Panu auttaa ystäväänsä etsimään sopivan kiven ja  lupaa maalata Ramillekin oman ilmapallokiven.
 
Vilja leikkii sekä tekstissä että kuvituksessa vastakohdilla –  kiven painolla ja ilmapallon keveydellä. 
Kuvakirjan nimi on itsessään järjenvastainen ja ehkä juuri siksi havahduttava. 
 
Ilmapallokivi puhuu kauniisti lapsen luovasta leikistä ja mielikuvituksesta, mutta en silti oikein jaksa uskoa, että kirjan viesti lohduttaisi aidosti köyhää lasta, joka jää tänä vappuna ilman vappupalloa. 
 
Viljan kuvitustyyli muistuttaa raajoiltaan venytettyjen ihmishahmojen sommittelussa  sekä eleiden ja ilmeiden kiteytyksessä suomenruotsalaisten kuvittajien Maria Sannin ja Jenny Lucanderin ilmaisua. 

Sannin ja Lucanderin tapaan myös Vilja kuvaa keskushenkilöitään usein osana miljöötä  ja maalaa väreillä kuvakirjatarinan kannalta tärkeitä tunteita ja tunnelmia.  

Vilja kiittää kirjan esilehdellä Hope ry:n toiminnanjohtajaa Eveliina Hostilaa ja kaikkia muita kokemuksiaan jakaneita ihmisiä.
 
 
 

 

 

Laura Suomelan nuortenkirjan päähenkilö saa huomata, että himmailu ja kokeileminen kuuluvat luontevasti nuoruuden etsikkoaikaan

 

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma. 240 sivua. Karisto 2026. 
 

Olen keväästä asti hakenut ihan hulluna duunia, mutta kun ei tärppää, niin minkäs teet. En ole jaksanut enää hetkeen yrittää, koska mitä järkeä, kun ei satojen hakemusten joukosta pääse edes haastatteluun. Ja nyt ollaan tilanteessa, jossa minua uhkaillaan karenssilla. Haluaisin vain työntää pääni pensaaseen ja hävittää työkkärimuijan sähköpostit roskakoriin.
 

 
Laura Suomela aloitti kirjailijan uransa helppolukuisella Säpinät-lastenkirjasarjalla 2012 ja on sittemmin kirjoittanut nuortenromaaneja ja viihdettä aikuisille.  
 
Äskettäin ilmestynyt Välivuosisyndrooma on taas mainio todiste siitä, kuinka nuortenkirjallisuus resonoi nopeasti ajankohtaisiin ilmiöihin. 
 
Vienolla on ollut ylioppilaskirjoitusten jälkeen selkeät suunnitelmat hakea Taideylipistoon opiskelemaan kuvataidetta. Kun unelmat vesittyvät, hän huomaa jääneensä tyhjän päälle. 
 
Työvoimatoimiston omavalmentaja edellyttää raportointia haetuista työpaikoista. 

Samaan aikaan vanhat ystävät ovat niin kiinni uusissa opinnoissaan, että yhteydenpito jää vähäiseksi. 

Nopeasti Vieno huomaa olevansa vaarassa syrjäytyä kokonaan: 
 

– –   Sitä vain tottuu olemaan jouten. Ja kun ei ole mitään pakottavaa tekemistä, päivät alkavat rullata niin, ettei tee käytännössä mitään. Näinkö syrjäytyminen tapahtuu? Ennen heräsin aikaisin kouluun ja jaksoin vielä koulupäivien jälkeen maalata, kierrellä kirppareita, tehdä käsityöitä ja nähdä kavereita. Nyt olen ihan puhki, jos päivän ainoa tehtävä on käydä ruokakaupassa tai suihkussa.

 
Orpouden tunnetta lisää sekin, että Vieno on lopettanut seurustelun Samuelin kanssa, koska ei ole löytänyt parisuhteelta kaipaamaansa ”sellaista connectionia”.  

Vauraassa perheessä varttunut Samuel sisustaa opiskelukämppänsä Vepsäläisen huonekaluilla, kun taas Vienolla olisi varaa vain Kierrätyskeskuksen valikoimaan. 

 
Vienon isä on yksinhuoltaja. Äiti on kadonnut perheen arjesta alkoholin ja lääkeriippuvuden takia jo kauan sitten.

Pikkuveli Oiva stressaa yläkoulun päättymistä ja lukiovalintoja. Perheen kroonisen rahapulan takia Oiva on joutunut lopettamaan jalkapalloharrastuksen kalliiden seuramaksujen takia. 
 
Ankeista lähtökohdista huolimatta kukin perheenjäsenistä sinnittelee vähitellen pois ahdingosta ja tummista ajatuksista. 
 
Vieno askartelee pieneen peltirasiaan kodin muovailumassasta tekemälleen Penelope-nukelle. 

Romanttisesta Amelie-elokuvasta (2017) inspiroituneena hän lähettää nuken maailmalle ja toivoo, että löytäjät raportoivat sen vaiheista sosiaaliseen mediaan ja  lähettäisivät sen sitten jatkamaan matkaansa. Vieno saa myös työpaikan lounasravintolan keittiöstä. 
 
Pikkuveli löytää uuden yhteisön seurakuntanuorista ja hieman liian usein kapakassa käyvä ja olemukseltaan hiukan ränsistynyt isäkin löytää uuden naisystävän, Ilonan. Ilonan sisar asuu Italian Bergamossa ja kaipaa kipeästi au pair -apua lastenhoitoon.  
 
Vieno työstää aiempaa kriittisemmin myös taide-alan haaveitaan ja ymmärtää, että pinttymään liittyy harvoja mukavia lapsuudenmuistoja äidin kanssa. 

Kilvoittelu unelmien ja todellisuuden ristipaineissa avaa luovuutta tukkineet kanavat ja hän maalaa vimmaisesti suurikokoisia tauluja, jotka päätyvät Penelopen ja helsinkiläisen Aapon suhteiden ansiosta tamperelaisen kahvilan avajaisiin.

Laura Suomelan kotikaupunki Tampere onkin monissa kadunnimissään, kaupunginosissaan ja maamerkeissään tunnistettavana miljöönä.  
 
Välivuosisyndrooman tyyli on viihteellinen, mutta monien aiempien nuortenkirjojensa tapaan  Suomela luo vetävän juonen lomaan silti uskottavaa kuvaa nykynuorten suorituspaineista ja poliittisten päätösten takia kaventuneista tulevaisuudensuunnitelmista.
 
Suomelan nuortenkirja viestiikin jämäkästi, että ylisuorittamisen sijaan nuoruudessa on lupa myös himmailla ja etsiä itseään. 
 
Ulkoasultaan kirja ansaitsee erityistä huomiota: kirja on  hieman normaalia pienikokoisempi, sen kansissa on miellyttävä mattapinta, jota huomaan tavan takaa koskettelevani lukemisen aikana. 

Etukansi on jopa prameilean korea kultakirjaimineen ja koristeineen. Kirjan kannen suunnittelijasta ei tosin löydy mainintaa. 
 
Samanlaista kansityyliä näkee nyt usein kirjakaupoissa esimerkiksi monien klassikkoteosten kansainvälisissä uusintapainoksissa. Penelope-nukke kannessa antaa vaikutelmaa nuoremmille lapsille suunnatusta teoksesta, mutta todennäköisesti kirjan nimi ohjaa sen kuitenkin ”oikeanikäisten” lukijoiden käsiin. 
 
 
Karisto luonnehtii kirjaa ”hyvänmielenromaanina kaikille elämässä hapuileville”.