Eemeli on jo ehättänyt miehen ikään!

Astrid Lindgren & Björn Berg: Eemelin verstashuoneessa -pahvisalkku: sis. kirjat Eemeli ja keittokulho; Eemelin sadas puu-ukko; Eemeli ja Liinan poskihammas; Se Eemeli, se Eemeli.  Suomentaneet Kerttu Piskonen ja Aila Meriluoto. 30 s. WSOY 2013.

Uskottava se on:  Astrid Lindgrenin pellavatukkainen pojannassikkakin täyttää tänä vuonna jo 50 vuotta! 

Ensimmäinen Eemelistä kertova kirja Emil i Lönneberga ilmestyi Ruotsissa vuonna 1963.

WSOY juhlistaa Eemelin tasavuosia julkaisemalla kantokahvalla varustetun pahvisalkun tai oikeammin sanottuna verstashuonelaatikon, joka toimittaa samalla pienen kirjahyllyn ja nukkekodin virkaa. 

Reippaasta pienentämisestä huolimatta Björn Bergin vesivärikuvitukset toimivat hyvin. Kuvasarjoista syntyy sarjakuvallinen tunnelma. Björn Bergin kuvitusta Astrid Lindgrenin kirjaan Se Eemeli, se Eemeli (WSOY 2013).

Juhlasalkun parasta antia ovat Björn Bergin neliväriset kuvitukset. Teksti on ladottu pienen-pieneksi, mutta toisaalta lapsi rakastaa juuri tällaisia hyvin käteen sopivia kirjoja. 

Hiukan kummalliselta tuntuu tosin se, että Eemelin ja keittokulhon kohtaaminen tulee nyt kuvatuksi kahdessa kirjassa: Se Eemeli, se Eemeli- ja Eemeli ja keittokulho -kirjoissa. 

Neljän nelivärikuvitetun pikkukirjan lisäksi pakettiin kuuluvat pahviset, jalustalla seisovat  leikkifiguurit Eemelistä, Iidasta, Possu-ressusta, Nilkku-Lotta -kanasta ja kissasta.

Jos 2000-luvulla julkaistaisiin vastaava kirja kolttosia ja kepposia tekevästä eläväisestä pikkupojasta, niin hän saisi oitis otsaansa ADHD-leiman. Myös Eemelin lievästi sanottuna aggressiivinen ja fyysistäkin kuritusta kaihtamaton Anton-isä  joutuisi varmasti lastensuojelun silmätikuksi.

Paras lastenkirjallisuus näyttää usein syntyvän kirjoittajan omista lapsuusmuistoista. Astrid Lindgrenillä oli taito siirtää Smoolannin Vimmerbyssä Näsin tilalla viettämänsä onnellisen lapsuuden aistivoimaiset kokemukset kirjoihinsa ilman pinnistelyn ja kirjallisen keimailun tuntua. 

Lapset ovat lukijoina erityisen herkkävaistoisia: he oivaltavat nopeasti tällaisen kirjailijan vilpittömyyden ja ottavat hänen tarinansa omikseen. Näin on käynyt myös Eemelille. 

Lindgren on kertonut nauttineensa eniten juuri Eemeli-kirjojen kirjoittamisesta. Hän on kirjannut niihin suoraan isältään kuulemiaan tarinoita tämän omasta lapsuudesta.

Lindgrenin isä oli maanviljelijä. Perheeseen syntyi neljä lasta, joista Astrid oli toiseksi vanhin.

Lindgren on Margareta Strömstedtin elämäkerrassa nimennyt  lapsuudestaan kaksi tärkeää asiaa: turvallisuuden ja vapauden. Oli turvallista elää vanhempien kanssa, jotka välittivät toisistaan: he esimerkiksi halasivat toisiaan lastensa nähden, mikä oli 1900-luvun alussa vielä melko harvinaista. Vanhemmat olivat myös tarpeen tullen käytettävissä mutta antoivat muutoin lastensa viilettää vapaasti ympäri tilaa:

Omassa leikkielämässämme olimme ihanan vapaita, eikä meitä vahdittu koskaan. Ja me leikimme leikkimästä päästyämme – onkin suoranainen ihme ettemme leikkineet itseämme hengiltä. Kiipeilimme kuin apinat puissa ja katoilla, hypimme alas lautatapulien ja heinäkasojen päältä niin että sisukset  tärähtelivät, ryömimme hengenvaarallisissa tunneleissa sahanpurukasoissa, uimme joessa kauan ennen kuin opimme uimaan ja unohdimme autuaasti äidin kiellon mennä syvemmälle kuin napaan asti. Mutta me kaikki neljä selvisimme hengissä. 

Alma-palkinto Argentiinaan

Maailman suurin lastenkirjapalkinto, Astrid Lindgrenin muistoksi perustettu ja viiden miljoonan Ruotsin kruunun suuruinen Alma (The Astrid Lindgren Memorial Award), jaettiin ja julkistettiin viikko sitten Vimmerbyssä, Astrid Lindgrenin lapsuusmaisemissa.

Palkinnon sai Suomessa täysin tuntematon argentiinalainen taiteen moniottelija, Marisol Misenta, taiteilijanimeltään Isol (s. 1972).

Isolin valokuvapotretin copyright: Xavier Martin

Alma-raadin viralliset perustelut olivat:

Isol skapar bilderböcker i barnets ögonhöjd. Hennes bilder vibrerar av energi och explosiva känslor. Med en återhållen palett och ständigt nya bildlösningar tänjer hon på invanda perspektiv och flyttar bilderboksmediets gränser. Hon utgår från barns klara blick för världen och ger dess frågor drastiska uttryck och öppna svar. Med befriande humor och lätthet behandlar hon även tillvarons mörkare sidor.

Isol työskentelee myös laulajana, sarjakuvapiirtäjänä, säveltäjänä ja runoilijana.  

Isol on tehnyt kymmenen omaa lastenkirjaa ja kuvittanut myös muiden tekstejä.

Hänen ensimmäinen lastenkirjansa ilmestyi 1997. Siinä pikku poika miettii, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja hänellä on koiran kanssa. 

Isolin viimeisin lastenkirja La Bella Griselda on tarina prinsessan kosijoista, jotka menettävät sananmukaisesti päänsä kisatessaan prinsessan suosiosta. 

Lapsuuden kirjakaveri Pille-Riini on säilyttänyt lumonsa

Ellen Niit: Pille-Riinin tarinat. Kuvittanut Vive Tolli. Suomentanut Kati Parviainen. WSOY 1967. 92 sivua.

Huomenna tiistaina IBBY Finland järjestää kansainvälisen lastenkirjallisuuden päivän kunniaksi Annantalolla Helsingissä virolaisen ja suomalaisen lastenkirjallisuuden seminaaripäivän Silta meren yli, johon rouva Huu ottaisi kernaasti  osaa, mutta priorisoi nyt muut toimet sen edelle. 

Rouva Huu on hengessä mukana esittelemällä oman lapsuutensa mielenläikähdyskirjan, Ellen Niitin Pille-Riinin tarinat. 

Muistan selvästi, että olen lukenut kirjaa pienenä koululaisena ja kiintynyt erityisesti Vive Tollin väriliiduilla ja puuväreillä tehtyyn kuvitukseen.

Ellen Niit kuvaa osuvasti lapsen tempautumista leikkiin ja omiin sisäisiin fantasioihin. Tässä Pille-Riini leikkii maalla vesisangon kuvajaisen kanssa. Vive Tollin kuvitusta Ellen Niitin lastenromaaniin Pille-Riinin tarinat, WSOY 1967.

Pille-Riini on tyttö, jonka koti on Virossa. Hänellä on isä ja äiti, tai oikestaan: isällä ja äidillä on pieni Pille-Riini. Mutta Anne-nukke Pille-Riinillä ainakin on, ja kumikoira. Koirasta voi puristaa ilman pois, ja silloin se näyttää ihan kuolleelta. Koiran nimi on Ponttu, kun se on täynnä ilmaa. Tyhjänä sillä ei ole nimeä.

Joskus on kummallista, kuinka lastenkirjan pienet detaljit edesauttavat sen  syöpymistä mieleen. Minullakin oli nimittäin lapsena harmaa pehmeän samettipintainen aasi, joka kasvoi täyteen kokoonsa kun siihen puhalsi venttiilistä ilmaa!  Pille-Riini onkin rouva Huun ikätoveri, joten toki lelutkin olivat samankaltaisia. 

               

No, muistelut sikseen.

Isoisän harteilta näkyy kauaksi. Pille-Riini osallistuu isoisän kanssa vappumarssille tai mielenosoitukseen. Vive Tollin kuvitusta Ellen Niitin lastenromaaniin Pille-Riinin tarinat, WSOY 1967. 

Ellen Niitin lastenromaanissa viehättää hyvin elämyksellinen, herkän naiivi lapsen tuntojen kuvaaminen. 

Pille-Riinin ikää ei missään vaiheessa kerrota lukijalle. Pienet viitteet paljastavat, että hänen ikänsä lienee vasta neljä-viisi vuotta. Yhtä kaikki: Pille-Riini-tyttö elää vielä huolettomia lapsuuden vuosia. Luova, spontaani leikki ja vanhempien jakamaton huomio perheen ainokaiselle täyttävät Pille-Riinin elämän piripintaan. 

Tärkeä ihminen on myös Juuli-täti, joka asuu maalla ja on tehnyt tytölle rakkaan Anne-mollamaijan ja jonka kanssa Pille-Riini viettää viikot kesäisin, kun vanhemmat ovat vielä kaupungissa töissä.

Pille-Riini on piirtäjätyttö. Vive Tolli tavoittaa hyvin lapsen rentoutuneen olemuksen yksin puuhasteluissa.  Kuvitusta Ellen Niitin lastenromaaniin Pille-Riinin tarinat, WSOY 1967. 

Ja Pille-Riinillä on toki isoisä,  joka on aivan tytön lumoissa. 

Isoisä antaa tytölle lahjaksi väriliidut ja avaa näin Pille-Riinille myös aivan uuden väylän mielikuvitella ja luoda omia maailmoita.

Pille-Riini lähtee reippaasti kauppaan ostoksille, mutta kaupantekohetkellä kaikki pyyhkiytyy hänen mielestään. Vive Tollin kuvitusta Ellen Niitin lastenromaaniin Pille-Riinin tarinat, WSOY 1967. 

Kolme desiä kermaa -luvussa Pille-Riini lähetetään yksin kauppan asialle. Kuvauksessa on samaa herkkyyttä ja lukijan myötätuntoista jännitystä kuin Teuvo Pakkalan Kymmenellä pennillä siirappia -novellissa.