tiistai 31. elokuuta 2010

Kun kasvaa ihmiseksi


Ilpo Tiihonen: Jees ketsuppia! Kuvitus Tiina Paju. WSOY 1999. 104 sivua. Typografia Sami Saramäki.














Ilpo Tiihonen on leimallisesti Helsingin ja tarkkaan ottaen erityisesti stadin runoilija. Aikuislyriikkansa rinnalla hän on jättänyt tärkeän ja mieleen jäävän jälkensä myös lastenlyriikkaan. Tiihosen ensivierailu lastenlyriikkaan ajoittuu vuoteen 1977, jolloin ilmestyi kokoelma Antero Vipuliini ja taikatakki. Sittemmin hän on julkaissut kokoelman Ei-Kaj Plumps: hyppyjä Helsinkiin (1989) ja antologian Jees ketsuppia!, joka on valikoima näistä kahdesta kokoelmasta, bonuksena vielä ennen julkaisemattomia limerikkejä.

Tiihonen uudisti modernia lastenlyriikkaa yhdessä Kaarina Helakisan kansa yhteiskunnallisesti kantaaottavilla runoilla. Sekä Helakisa että Tiihonen kuvasivat luontevasti kaupunkiluontoa ja sen pieniä ja suuria ihmeitä. Antero Vipuliini –nimihenkilön matkassa lapsi pääsee matkalle avaraan maailmaan: konemies Koposen rukkanen läiskähtää mereen. Rukkanen muuntuu mieheksi, Antero Vipuliiniksi, joka lähtee ihmettelemään maailmaa taikatakki harteillaan ja tutustuu eri maihin ja niiden asukkaisiin. Oman aikansa kanainvälisyyskasvatusta siis tämäkin. Hauskojen runojen ohessa lapsi kuin huomaamattaan tutustuu myös kalevalaiseen poljentoon.

Parhaiten Tiihosen lastenlyriikasta tunnetaan lasten keskuudessa amerikkalaista kerskakulutuskulttuuria räväkästi suomiva runo "Jees ketsuppia!" Suosituimpien runojen joukossa lienee myös runo Levottomasta lehmästä. Näissä runoissa Tiihonen on lapsiin vetoava arkipäivän anarkisti, tarkka havainnoissaan ja kielen nyansseissaan.

Pätevin perustein Ilpo Tiihosta voi kutsua myös suomalaisen kansanperinteen uusintajaksi. Hän on modernisoinut perinteisiä sormiloruja, mm. "Sormet"-lorussa, joka on samalla ylistys Helsingin keskeisille maamerkeille:

Uspenskin motti
peukalopotti,
Stadikan sotti
mitalin otti,
Pasilan pisin
on korvallisin,
nimetön ylväs
eduskunnan pylväs,
pieni ja korni
kuin Lintsin torni.


Tiihonen on tehnyt myös muutamia mieleen jääviä vierailuja lastenkirjallisuuden suomentajana. Monia näistä tilaustöistä voi pitää myös itsellisinä runoteoksina, esimerkiksi Andre Dahánin kuviin perustuvan Kuu ja Kustaa –kuvakirjan (Kustannus-Mäkelä 1987) vapaa dadaistinen suomennos ja tsekkiläisen Kveta Pacovskan Keskiyön teatterin (Lasten Keskus 1993) käännös.

Myös ruotsalaisten lastenlorujen mukautus Pikku Pekka Pyy. Lastenloruja (kuv. Mati Lepp, Lasten parhaat kirjat 1999) on vertaansa vailla oleva runokuvakirja.

Ilpo Tiihonen on sanakieputtelun ja riimittelyn lisäksi lastenrunoissaan myös kuulas tunnelmoija (esimerkiksi runo ”Yhteinen tähti”) ja välillä myös viisas elämänviisauksien antaja, kuten yhdessä rouva Huun suosikkirunossa ”Taikatakin arkipuhe ihmiseksi kasvamisesta”, joka sopii hyvin eri ikäisten ihmisten onnittelurunoksi ja evääksi maailmalle lähtiessä.

Ilpo Tiihonen täyttää huomenna 60 vuotta. Lastenkirjahylly onnittelee!

lauantai 28. elokuuta 2010

Sympaattinen tarina hevoskirjojen kriitikosta


Hannu Mäkelä: Hevonen joka hukkasi silmälasinsa. Kuvitus kirjoittajan. 169 sivua. Otava 1977. 4. painos 2004.










Tänään Ylen Radio 1:ssä alkaa lauantain Pikku Ykkösen lastenohjelmapaketissa klo 11.15–11.30 Erja Manton ääneenlukemana 17-osainen sarja Hannu Mäkelän saturomaanista Hevonen joka hukkasi silmälasinsa.

Alunperin vuonna 1977 ilmestyneen saturomaanin sanoma istuu hyvin tähän päivään: eri tavoin syrjäytyneet tai mieron tielle joutuneet eläimet kokoavat voimansa ja perustavat vanhaan meijeriin kommuunin. Ne muun muassa ryhtyvät valmistamaan juustoa ja saavat vaihdantataloutena kyläkaupasta muita tarvikkeita ja ruokaa.

Viehkon eläintarinan päähenkilö on hiukan nukkavieru ja reppana hevonen, joka on henkensä pitimikseen ryhtynyt arvioimaan hevoskirjoja. Tämän lajityypin arvosteluille olikin 1970-luvulla suoranaista tilausta, sillä muun muassa sisarukset Merja ja Marvi Jalo aloittivat tuolloin yhä jatkuvan hevoskirjailijan uransa: Marvi Jalon esikoinen Unihevonen ilmestyi 1976 ja Merja Jalon Yllätysori seuraavana vuonna.

Mutta sitten käy köpelösti: hevonen hukkaa ammatinharjoittamisessa tarvitsemansa silmälasit ja lukeminen käy mahdottomaksi. Ei auta kuin lähteä maailmalle onneaan etsimään:

Ovi jymähti, koti katosi, ja edessä oli äkkiä jotain muuta: puita, taloja, tie pensaita. Jostain kauempaa kuului autojen ja ihmisten ääniä, mutta niiden luokse hevonen ei halunnut. Se nykäisi pipoa tiukemmin silmille, niiskautti ja lähti tasaista käyntiä kohti metsää; kapea polku katosi pihkantuoksuisten mäntyjen alle. Ovelle hevonen oli jättänyt lapun:
HEVONEN. MATKOILLA AINIAAKSI. TAI MELKEIN.
OLEN VAIN KÄYMÄSSÄ MUUALLA. EHKÄ PALAAN.
KUN KOSKAAN EI TIEDÄ.


Ja kuten tunnettua, matkailu ja uudet kokemukset avartavat. Mäkelän lastenkirjallisuudelle tyypillisesti tässäkin kirjassa karismaattiset eläimet hiovat omia ja toistensa särmiä ja oppivat näkemään ja kokemaan elämää uudella tavalla.

Ja ennalta arvattavasti hevonen palaa ennen pitkää kotiinsa, mutta ei yksin eikä lopullisesti. Ja löytyväthän ne silmälasitkin – jääkaapista juustokuvun alta…

torstai 26. elokuuta 2010

Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus valloittaa jo Aasiaa


Finnish Children´s and Youth Books XII. Toimittaneet Kaarina Kolu, Maija Karjalainen ja Heidi Kiiskinen. Englanniksi kääntäneet Kierron Norris & Laura Norris. Virikkeitä 2/2010. 64 sivua. Kansikuva Nina Haiko.













Grafomaniassa käydään parhaillaan kiinnostavaa keskustelua suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden vientinäkymistä. Käykääpäs osallistumassa ajatusten vaihtoon!

Realistinen suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on ollut pitkään siinä määrin kulttuurisidonnaista, että sille ei ole ollut isoja käännösmarkkinoita Pohjoismaita edemmäksi. Nyt on toisin. Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat valtaavat nimittäin rytinällä uusia kielialueita.

Esimerkiksi Seita Parkkolan Viima (WSOY 2006) on ilmestynyt Yhdysvalloissa ( School of Possibilites, 2010) ja käännösoikeudet ovat vireillä myös Ruotsiin, Tanskaan, Unkariin, Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Uusimman Parkkolan nuortenromaanin, Usvan (WSOY 2009) käännösoikeudet on myyty myös Yhdysvaltoihin ja Unkariin. Sari Peltoniemen Kerppu ja tyttö (Tammi 2007) on ilmestynyt pari vuotta sitten saksaksi sekä puolaksi ja japaniksi tänä vuonna ja Terhi Rannelan Taivaan tuuliin (Otava 2007) ilmestyy Saksassa ensi vuonna.



Mauri Kunnaksen kuvakirjat tunnetaan jo 28 kielellä ja niitä on julkaistu Suomen lisäksi 31 maassa. Uusimpia eksoottisia käännöksiä on ilmestynyt muun muassa kiinaksi ja fäärin kielelle.

Kiinnostus suomalaiseen kuvakirjallisuuteen on ulkomailla roimassa kasvussa. Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskus FILI käynnisti vuonna 2005 Muumilaaksosta Austraasiaan -projektin, jolla edistetään suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden vientiä. Yhtenä pilottihankkeena on ulkomaisille kustantajille suunnattu, Opetusministeriön rahoittama ja nyttemmin vakiintunut kuvakirjojen vientitukijärjestelmä, jolla on tähän mennessä tuettu suomalaisten kuvakirjojen vientiä muun muassa Tanskaan, Venäjälle, Liettuaan ja Iso-Britanniaan.



FILI on panostanut 2000-luvun alussa myös Aasian markkinoihin: suomalainen lastenkirjallisuus on herättänyt suurta kiinnostusta Tokion Kirjamessuilla 2007–2009 ja Pekingissä 2009. Esimerkiksi Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Tyttö ja naakkapuu (Tammi 2004) on saavuttanut jo kiinalaiset lukijat, ja koko trilogia on kokonaisuudessaan noteerattu myös Japanissa, Koreassa ja Taiwanissa. Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen särmikäs Vesta-Linnea (Tammi ja Söderström v:sta 2001) valloittaa pian kiinalaiset ja pakistanilaiset lastenkamarit ja Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri- (Tammi, v:sta 2002) sarjan topakkuus puhuttelee myös Koreassa.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden korkeatasoiset ja tätä kirjallisuuden aluetta aktiivisesti seuraavat kääntäjät tekevät tärkeää ruohonjuuritason työtään suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden markkinoinnissa ulkomaille. Tietyn kirjailijan läpilyönti esimerkiksi Venäjälle, Japaniin ja Kiinaan voi olla yksittäisen ja aktiivisen, työssään uupumattoman kääntäjän ansiota.

Suomessakin on hitaasti vakiintumassa anglo-amerikkalaisilla ja vähin erin myös ruotsalaisilla kirjamarkkinoilla jo hyväksi havaittu tapa käyttää kirjallisuusagentteja, jotka keskittyvät kirjallisuuden käännösoikeuksien myyntiin ammattimaisesti kansainvälisellä kustannusalan kentällä.

FILI:n, kirjallisuusagenttien ja ulkomailla asuvien kääntäjien lisäksi tärkeää työtään lasten- ja nuortenkirjaviennin eteen tekee myös IBBY Finland, joka aiemmin tunnettiin nimellä Suomen Nuortenkirjaneuvosto. IBBY Finland on kansainvälisen IBBY:n (International Board on Books for Young people) kansallinen alaosasto.

Viime viikolla ilmestyi IBBY Finlandin jäsenlehti Virikkeitä englanninkielisenä tiiviinä tietopakettina uusimmasta suomalaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Teresia Volotinen ja Tytti Tuunanen esittelevät Suomen IBBY:n nimeämät H. C. Andersen –mitalin ehdokkaat – kirjailija Hannu Mäkelän ja kuvittaja Salla Savolaisen. Lisäksi esitellään muut IBBY:n arvosteluraadin nimeämät teokset ja niiden tekijät IBBY:n kunnialistalle.

Englanninkielinen Virikkeitä ilmestyy juuri parahiksi ennen IBBY:n kansainvälistä kongressia Espanjan Santiago de Compostelassa 8.–12. syyskuuta. Julkaisun avulla monet tahot saavat varmasti havainnollisen käsityksen uusimmasta pienen kielialueen lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Julkaisussa on myös valikoimana esittely vuosina 2008–2009 ilmestyneestä korkeatasoisesta kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

Lisäksi Kaarina Kolu kertoo IBBY:n aktiivijäsenten hankkeena ilmestyneestä kaksiosaisesta Suomalainen satu -artikkelikokoelmasta (BTJ 2010) sekä Maija Karjalainen Suomen IBBY:n omasta kummikoulusta Kenian Osiri Beachissa. Lopussa on luettelo keskeisimmistä kotimaisista lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnoista ja niiden saajista parin viime vuoden osalta.

tiistai 24. elokuuta 2010

”Niin täyttä Narniaa” eli rengasmatkalla Möbiuksen maassa


Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa. Kuvittanut Miisa Lopperi. Teos 2010. 192 sivua. Graafinen suunnittelu Satu Karppinen.













Johanna Sinisalo on äskettäin ilmestyneessä lasten saturomaanissa Möbiuksen maa kokeillut ensi kertaa taitojaan myös lastenfantasian tekijänä.

Rouva Huu kiinnitti erityistä huomiota Möbiuksen maan julkistuksessa käytettyihin sanamuotoihin, kun kerrottiin tahdikkaasti Sinisalon voivan nyt “liittää pitkään ansioluetteloonsa myös lastenkirjan”.

Ei nimittäin ole yhdentekevää, millä sanakäänteillä entuudestaan aikuisille suunnatusta tuotannostaan tunnettu, palkittu ja suosittu kirjailija esitellään uudelle kohderyhmälle... tai tässä tapauksessa pikemminkin aikuisille, jotka ostavat kirjaa lapsilleen.

Fantasia- ja scifikirjailijana kokenut Sinisalo tietää hyvin näiden lajien pitkän perinteen, pahimmat kliseet ja uusimmat virtaukset. Ehkä tämä tietoisuus on jossain määrin myös hyhmettänyt häntä kikkailemaan liikaakin tällä perinnetietoisuudella, jonka seurauksena kirjasta löytyy paikoitellen melko haasteellista matemaattis-filosofista pohdiskelua – ottaen huomioon että päähenkilö Siiri eli Pii on vasta kahdeksanvuotias.

Aikuistenkirjailijoille ominaisella suurpiirteisyydellä Sinisalo viis veisaa siitä, ymmärtävätkö hänen lapsilukijansa kaikkea lukemastaan. Aamulehden haastattelussa 14. elokuuta todetaan, kuinka ”Sinisalo tietää, että Möbiuksen maa saattaa viuhua monelta 8-vuotiaalta vasemmalta ohi, mutta uskoo monikerroksisuuden palvelevan erilaisia lukijoita. Jos ei muuta, niin ainakin seikkailukertomuksen pintataso menee läpi.”

Jonkinlainen vokotteleva silmänisku Möbiuksen maan aikuislukijoille lienee viittaus Larry Niveniin, amerikkalaiseen scifi-kirjailijaan, joka tunnetaan parhaiten kirjastaan Ringworld (1970, suom. Rengasmaailma, Bookstudio 1990).

Möbiuksen maan alkutilanteessa ollaan kuitenkin vielä visusti reaalitodellisuudessa: Piin paras ystävä Sanna on muuttamassa pois. Pii miettii Sannaan kohdistamaansa kateutta ja pelkää ystävän menettämisen seurauksia.

Reilusti vanhemmilta isosiskoilta ei juuri tukea heru. He kuuluvat Piin omien sanojen mukaan jo “rintaliivikerhoon”. Hauskan konkreettisesti Sinisalo kuvaa Piin erillisyyden tunnetta isosiskojen murrosiän edessä:

Lauralla oli jo pari vuotta ollut rintaliivit ja nyt Mirkakin oli saanut omat. Jostakin syystä mokoma vaatekappale oli kuin jokin ihme haarniska. Kun sen laittoi päälle, olikin yhtäkkiä kuori ympärillä. Sellainen kuori, jonka sisään nuoremmat eivät päässeet. Ilme muuttui, tapa kävellä muuttui, se muuttui mikä enää huvitti ja mikä ei. Laura ja Mirka olivat omassa rintaliivikerhossaan.



Pii löytää kotitalonsa roskalaatikoiden vierestä rannerenkaan. Sen avulla hän pääsee toiseen rinnakkaistodellisuuteen, Rinkulaan. Rouva Huu assosioi Piin oitis Oiva Paloheimon lastenromaanin sankarittareen, Tirlittaniin: Tirlittanin tavoin myös Pii lähtee ensimmäiselle seikkailulleen yöpuvussa oppimaan tärkeitä asioita itsestään, kasvamisesta ja elämästä ylisummaan:

Pii tiesi varmemmin ja varmemmin, mistä oli kyse. Hänellä oli ranteessaan jonkun tietävämmän antama merkki. Ja koska hän oli lukenut kirjoja, hän tiesi, että tämä hetki oli ollut jo kauan tulossa. Jos tämä hetki olisi ollut kirjassa, niin kaikki sitä lukevat olisivat kaivaneet jo nenäliinojaan esiin, sillä tässä tilanteessa ei ollut kerta kaikkiaan muuta mahdollisuutta kuin olla liikuttavan urhea.


Pii tutustuu renkaan löytöpaikalla välkähtelevään ja sen vuoksi myös katkonaisesti puhuvaan Schrödingerin kissaan, jota tuttavallisemmin myös Söör-kissaksi kutsutaan. Kissa ohjeistaa Piin tärkeälle matkalle, jonka tavoitteena on – ei vähempää kuin Möbiuksen maan pelastaminen varmalta tuholta.



Lystikkäästi puhuva Söör-kissa on melko avoin viittaus nonsense-kirjallisuuden klassikon, Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa –kirjan Liisan ja Irvikissan välisiin keskusteluihin.

Sinisalon Rinkulaan luoma maantiede sekä floora ja fauna on hauskan nonsensmaista: siellä on käveleviä kukkuloita, tesseraktikukkia, parsakaalipuita, maaperää pehmittäviä orapyrstöjä ja noinuutteja, metelöiviä pyöreitä palloja.

Rinkulassa Pii saa matkakumppanikseen olokin, hieman hyljettä muistuttavan otuksen, joka opastaa tyttöä liikkumaan maailmankaikkeuksien välillä. Olokit vertautuvat ihmisen elämänkaareen, jossa lapsuus nostetaan ihanteeksi:

”Me olokit synnymme hyvin, hyvin viisaina. Me tiedämme jotakuinkin kaiken kun tulemme munasta ulos. Siinä on tosin se haittapuoli, että tulemme varttuessamme aina vain tyhmemmiksi ja tyhmemmiksi ja lopuksi kuolemme, koska unohdamme miten hengitetään", otus sanoi iloisesti.


Kuten fantasiaklassikoissa aina, saa Piikin kapoisille harteilleen vastuullisen tehtävän torjua ulkopuolelta tulevaa uhkaa. Piin arkitodellisuudessa työstämän ongelman ydin kiteytyy Topon lauseeseen:

Vaikka tietäisinkin mitä Ulkopuolella on, siitä on vielä pitkä matka siihen että ymmärtää, miksi jotakin tapahtuu. Ja vaikka ymmärtäisikin, niin siitä on vielä pidempi matka siihen, että voisi hyväksyä sen mitä tapahtuu.”


Pii menettää Rinkulassa rannerenkaan ja joutuu takaisin omaan maailmaansa. Toimen tyttönä hän tekee paperista uuden identtisen renkaan ja pääsee sen avulla takaisin Rinkulaan. Kiireessä hän kuitenkin on liittänyt paperin päät kierteisesti toisiinsa, ja näin päästään koko seikkailun ytimeen, niin sanottuun Möbiuksen nauhaan.

Möbiuksen nauha liittyy matematiikan osa-alueeseen, joka käsittelee jatkuvuutta, raja-arvoja ja kappaleiden muuttumattomia ominaisuuksia niitä venytettäessä ja väänneltäessä. Nimi pohjaa 1858 saksalaisen matemaatikon August Ferdinand Möbiuksen havaintoon, jossa esim. paperista leikatun nauhan toinen pää kierretään 180 astetta ja liimataan päät yhteen. Näin syntyy niin sanottu topologinen kaksiulotteinen kappale, jolla on ainoastaan yksi pinta ja yksi reuna.

Selvyyden vuoksi kuvittaja Miisa Lopperi on havainnollistanut idean yksinkertaiseen askartelukuvaan:



Möbiuksen maa on pienestä kikkailustaan huolimatta vetävä, yllätyksellinen ja fantasiamaan topografialtaan omaperäinen kotimainen kelpo lasten fantasia, jonka sananmukaisesti moniulokkeinen seikkailu todennäköisesti vetoaa hyvin monenikäisiin lukijoihin.

Kirjan ulkoinen olemus on viehättävä kaikessa pienuudessaan ja värityksessään, mutta se tekee valitettavasti karhunpalveluksen lukijoille itselleen: teksti on järkiään liian pientä vast ikään lukemaan oppineen lapsen itse luettavaksi. Miisa Lopperin mustanpuhuvat, jännitystä huokuvat kuvatkin olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa hiukan isommassa koossa.



On hauskaa, että Sinisalo selittää Piin selviytymisen ja rohkeuden johtuvan tytön laajasta lukeneisuudesta: Pii ei vähästä hätkähdä, sillä erilaiset fantasian lainalaisuudet ja uhkat ovat tulleet hänelle tutuiksi C. S. Lewisin Narnia-kirjoista… ja jotain tärkeää lienee tarttunut myös Jane Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo , jonka Pii jätti kuitenkin pitästyneenä kesken.

Klassisten fantasiatarinoiden lisäksi Sinisalo antaa mainion lukuvinkin jo tyyten unohtuneesta lastenromaanista. Pii on ominut nimensä lukemastaan Gösta Knutssonin lastenkirjasta Pontus Pii. Sukkelan siilin seikkailut (Gummerus 1960), joka kertoo Hyörynpyörylän talon toinen toistaan kummallisemmista asukkaista. Pontus Pii –siilin runoista tyttö ammentaa itselleen kiperissä tilanteissa voimaa ja viisautta.

Rouva Huuta jäi kovasti askarruttamaan rouva Kiiskijoen arvoitus. Rouva tekee vain yhden entréen seikkailun alussa, ja tämäkin epäproosallinen Piin ja rouvan kohtaaminen tapahtuu biojäteastialla! Rouva Kiiskijokeen viitataan muutamaan kertaan tarinan eri käänteissä, mutta hänen olemuksensa ja merkityksensä itse tarinaan jää hyvin ohueksi. Mutta jotain hyvin kiinnostavaa rouvan olemuksessa kyllä on!

maanantai 23. elokuuta 2010

Alku aina hankalaa...


Amber Stewart & Layn Marlow: Esikon iso askel. Suomentanut Tanja Kanerva. 25 sivua. Aurinko kustannus 2010.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika menee päiväkotiin. 29 sivua. Minerva 2010.









Eläinten maailmassa kaikki käy sukkelammin. Esikko-ankka on juuri ennättänyt kuoriutua munastaan, kun se jo haikailee ankkakouluun.

Emo antaa poikasen varttua vielä hetken suojissaan, kunnes toteaa Esikon olevan jo tarpeeksi iso koulua aloittamaan.

Lähdön hetkellä Esikkoa kuitenkin arveluttaa, mutta onneksi se löytää päivän mittaan repustaan äidin sinne piilottaman pehmeän höyhenen, hyvät eväät ja unirievun. Nämä voimaannuttavat ja ikävää lievittävät asiat auttavat ankkaa selviämään koulupäivän monista haasteista.

Layn Marlowin kuvitus on herttaisen-sievää, mutta yhdessä Amber Stewartin yksinkertaisen lapsen itsetuntoa vahvistavan tarinan kanssa kokonaisuus on hallittu ja auttaa monen ikäisiä lapsia eri kehitysvaiheissa uskomaan kykyihinsä ja selviämään eroahdistuksesta.

Esikon iso askel –kuvakirjan kaltainen selviämistarina löytyy myös Angela McAllisterin & Sue Hellardin kuvakirjasta Taskullinen suukkoja (Kustannus-Mäkelä 2005). Kirja kertoo aran ja yksinäisen Matias-myyrän emon neuvokkuudesta sen evästäessä lastaan koulutielle. Äiti varustaa nimittäin pojan taskut täyteen voimaannuttavia suukkoja! Vähitellen Matias löytää koulusta mieluisan ystävän ja arkuus haihtuu.

Päiväkotiaiheiset kuvakirjat yleistyivät vähin erin Suomessakin 1970-luvulla, jolloin kotiäitiyden ihanne ei enää palvellut teollistuvaa yhteiskuntaa. Lasten sopeutuminen kodin ulkopuoliseen hoitopaikkaan nähtiin kaikkien yhteisenä etuna.

Sanna Pelliccionin kuvakirjasarjan Onni-poikakin pääsee päiväkotiin, koska “syksyllä äiti ja isi menevät töihin”. Kenties aivan tahattomasti teksti antaa näin ymmärtää, että tähän asti sekä äiti että isä olisivat olleet Onnin kanssa kotona. Eräänlainen ideaalitilanne sekin!

Yhtä kaikki Pelliccioni murtaa aivan tietoisesti sukupuolisidonnaisia työaikakäsityksiä, sillä vanhemmista nimenomaan isä tekee lyhennettyä nelipäiväistä työviikkoa. Tällaisilla pienillä yksityiskohdilla on ihan oikeasti merkitystä!



Molemmat vanhemmat käyvät vuorollaan tutustumassa Onnin kanssa päiväkodin arkeen ennen päivähoidon virallista aloittamista. Kuten usein tosielämässäkin, Onni ei sopeudu ihan ongelmitta päiväkotiin. Eräänä aamuna poika herää itkien ja ilmoittaa että ei halua mennä enää päiväkotiin. Vanhemmat jaksavat kuunnella ja ymmärtää Onnia ja antavat perheen yhteisen valokuva-albumin päiväkotiin, jotta ikävä helpottaisi. Myös päiväkodin henkilökunnalla on omat keinonsa liennyttää ikävää.



Pelliccionin pelkistetyn pallopäiset ihmishahmot ovat selkeydessään jämptejä ja kuvituksen monet pienet yksityiskohdat leikki-ikäiselle lapselle mieluisia.

torstai 19. elokuuta 2010

Metsähiirten kesäkoulussa kaikilla on mukavaa


Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Kuono kohti koulua. 36 sivua. Lasten Keskus 2010.










Tuula Korolaisen ja Marjo Nygårdin "kuonokkaat hiirirunokirjat" (Kuono kohti tähteä, Lasten Keskus 2005) ja Kuono kohti joulua (2006) ovat saaneet hauskan lisän vast ikään ilmestyneestä Kuono kohti koulua -kuvakirjasta.

Korolainen on vaihtanut runon nyt suorasanaiseen kerrontaan. Melko pienikokoista tekstiä on peruskuvakirjaksi paljon, mutta Marjo Nygårdin viehättävä kuvitus pitää Rouva Huun oletuksen mukaan pienimmätkin kuulijat silti hyvin aloillaan.

Koulun aloittamisen jännitystä liennyttäviä kuvakirjoja ilmestyy aika-ajoin. Yksi ylittämättömistä klassikoista on Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas menee kouluun (Weilin+Göös 1983, 5. Painos 2002 Tammi). Siinä, kuten myös Korolaisen hiiritarinassa, opettaja osoittautuu perin inhimilliseksi tunnustaessaan jännittävänsä ensimmäistä koulupäivää siinä missä pienet koululaisetkin.

Hiirineiti Minttu Matara on äskettäin valmistunut opettajaksi ja se on tohkeissaan kutsumassa metsän pikkuhiiriä kesäkouluun.

Metsähiiripesueen poikaset lähtevät kukin erilaisin odotuksin koulutielle. Ratamo tuhahtaa koulun olevan ihan tyhmää, johon Timotei-veli loihe lausumaan viisaasti:

- Me jäädään tyhmiksi, jos ei mennä sinne, Timotei sanoi. – Minä ainakin haluan oppia lukemaan ja tietää elämästä veden alla ja tähdistä ja kuusta.
- Ja minä haluan oppia laulamaan ja virkkaamaan kaulaliinan, Silmu sanoi ujosti.
Ratamo tuhahti, sitten se pinkaisi juoksuun ja katosi tiheikköön.
- Se aikoo urheilijaksi, Timotei selitti. – Sen mielestä koulu on turhaa, jos haluaa vain hypätä tai juosta tai pelata palloa.
- Pitää senkin oppia lukemaan tulokset ja laskemaan palkintojyvät, Rentukka sanoi.


Hauskasti Korolainen sanoittaa uudelleen tuttuja lastenlauluja (Hiiri pieni pyörii, Juoksee metsän hiiroset…). Erilaisuus kiteytyy monin eri tavoin metsähiiriin verrattuna jättiläismäiseen myyrän poikaan, Lapio Kontiaiseen.

Ensimmäiseen koulupäivään mahtuu monenmoista kommellusta ja sattumusta, mutta vähin erin Minttu Matarakin rentoutuu ja huomaa olevansa synnynnäinen opettaja.

Helppolukuisissa kotimaisissa lastenkirjoissa opettajien kuvauksesta on tullut viime aikoina aika yksitotinen maneeri: heitä kuvataan joko täystolloiksi, simputtajiksi tai muutoin koomisiksi hahmoiksi. Siihen nähden Korolaisen Minttu Matara on tervetullut esitellessään sympaattisen opettajan.



Marjo Nygård on silmin nähden nauttinut kuvittajan työstään. Hän on myös itse taittanut kuvakirjan, mikä näkyy yleisenä levollisuutena ja toisaalta eräänlaisena harkittuna yllätyksellisyytenä. Vaihtelevat kuvakulmat, ornamentiikka, valon ja varjon vaihtelut ja lukemattomat hauskat detaljit tekevät katselukokemuksesta jännittävän. Nygård on välillä patinoinut kuvapintaa roiskeilla, valumilla ja raappeilla, mikä tuo kuviin syvyyttä ja eloisuutta.



Ja sisäkansien hiiriaakkoset ja laskutaidon alkeisiin tarkoitetut siemenpiirrokset ovat henkeäsalpaavan taidokkaita. Voi, kunpa tehtäisiin enemmän lastenkirjan kuvituksia tällaisin herkin viivapiirroksin!


tiistai 17. elokuuta 2010

Muu maa mustikka – vai sittenkin mansikka?


Johanna Arola: Lontoosta Laipanjärvelle. LK-julkaisut 2010. 88 sivua. Kansikuva Henri Haapaniemi.

















Vuosittain noin 2 000 lasta muuttaa vanhempiensa työn perässä tai muiden syiden takia Suomesta muihin maihin, ja lähes saman verran on paluumuuttajia. Tällaisen muuttoliikkeen kipukohtien liennyttäjiksi on viime vuosina ilmestynyt jo muutamia täsmäkirjan luonteisia lastenkirjoja (esim. Jukka Laajarinne & Pekka Rahkonen: Elina vieraalla maalla, WSOY 2008 ja Satu Reinikainen, Ilona Tikka & Minna Innovaara: Veikko-vaarin antiloopit. Kansanvalistusseura 2005).

Johanna Arolan varhaisnuortenkirja Lontoosta Laipanjärvelle kuvaa yhdeksänvuotiaan Vincentin tuntoja. Vanhemmat eroavat yllättäen, kun isä on lähtenyt espanjalaisen flamenco-tanssijan matkaan. Kotona miehensä ulkomaan työkomennuksen aikana ollut äiti jää taloudellisesti täysin tyhjän päälle. Pienperhe joutuukin puun ja kuoren väliin, ja Vincentin on sydän karvastellen hyvästeltävä kaverinsa ja muutettava äidin kanssa takaisin Suomeen, tilapäisesti isovanhempien kesämökille... marraskuisten luminietosten keskelle.

Luonteeltaan sopeutuvaisen pojan kärsivällisyys joutuu koetukselle moneen kertaan: maaseutukoulun yhdysluokan opettajilta ei juurikaan löydy ymmärrystä kulttuurieroille ja kielitaidon nyansseille. Havainnollisesti Arola kiteyttää Suomeen paluumuuttavan lapsen monia ristiriitaisiakin tuntoja ja arkisia tilanteita: suomalaisella maaseudulla saa liikkua paljon vapaammin kuin kiivassykkeisessä suurkaupungissa ja koulupuvun sijasta saa pitää omia vaatteita.

Huolta aiheuttavat Vincentille myös talvivaatteiden vähäisyys ja suksien puute, mutta uusien ystävien, isovanhempien ja luovan kekseliäisyyden ansiosta Vincentin pienet pulmat vähin erin ratkeavat. Arkisia pikkumurheita enemmän poikaa askarruttaa äidin totaalinen toimettomuus ja väsymys, jonka merkit viittaavat masentumiseen ja sen seurauksena jopa uhkaavaan alkoholismiin.

Arola kuvaa melko raadollisestikin Vincentin äidin rappioitumista, mutta varhaisnuortenkirjan lajityypille uskollisesti äiti myös ryhdistäytyy erittäin nopeasti ja hankkii itselleen vähäiseen työkokemukseensa nähden varsin hyvän työpaikan Helsingistä.

Kerronnan pienestä yksitotisuudesta huolimatta Lontoosta Laipanjärvelle on yhtälaisesti sekä paluumuuttajia kuin Suomessa vakituisesti asuvia lapsia ja nuoria kiinnostava kirja; se puhuu kauniisti mutta ilman pönäkkää paatosta isänmaanrakkauden puolesta antaen samalla arvon myös muista kulttuureista saatavalle elämänkokemukselle.

Valkeakoskella syntynyt Johanna Arola on asunut Iso-Britanniassa vuodesta 1998. Koulutukseltaan hän on sosiaalityöntekijä ja työskentelee nykyisin matkapuhelininsinöörinä.

Arolan ensimmäinen varhaisnuortenkirja on kaikesta päätellen syntynyt hänen omien havaintojensa ja varmasti osittain myös kokemustensa pohjalta; uuden pirkanmaalaisen LK-julkaisut –pienkustantamon sivuilla Arolan esittelytekstissä mainitaan hänen joutuneen Englannissa ja Irlannissa asuessaan joutuneensa sekä työttömäksi että yksinhuoltajaksi.

Pienkustantamo on julkistanut jo keväällä Kasvukipuja-nimisen nuorten kirjoituskilpailun jonka julkistus on mennyt Rouva Huulta valitettavasti kokonaan huomioimatta.

Kirjoituskilpailussa on kaksi sarjaa, 13–15-vuotiaille ja 16–18-vuotiaille. Kilpailun parhaimmistosta on tarkoitus koota kokoelma jouluksi 2010. Lisäksi kilpailussa on erityissarja nuorille, joilla on puheen ja kielen kehitykseen liiittyvä erityisvaikeus, dysfasia. Nämä kirjoitukset arvioi dysfasiaan perehtynyt asiantuntijaryhmä.

maanantai 16. elokuuta 2010

Simppelisti sanottuna ihan yltiöhyvä kuvakirja


Chris Haugthon: Ihan hukassa. Suomentanut Tuula Korolainen. Lasten Keskus 2010.










Irlantilaisen Chris Haughtonin ensimmäinen kuvakirja Ihan hukassa on vallan viehko uusi tuttavuus.

Sen perustarina on ikiaikainen ja monesti lastenkirjoista jo aiemmin luettu: pöllön poika putoaa nukkuessaan vahingossa pesästään ja lähtee maailmalle äitiään etsimään. Haughton on onnistunut tikistämään tekstin niukkaakin-niukemmaksi ja siten myös typografialtaan äärimmäisen tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.



Onneksi avulias orava ehättää hätiin ja lupaa tehdä voitavansa emon löytämiseksi. Poikanen pyrkii kuvailemaan äitiään oravalle, mutta vihjeet menevät aina pahasti vipuun, kunnes VIHDOIN äiti tietysti löytyy. Ja voi sitä jälleen näkemisen riemua!

Kiitollisena poikasensa löytymisestä pöllöemo kutsuu pelastajat kotipesään kesteille. Pöllön poika on uupunut päivän koettelemuksista ja hoippuu viimeisessä kuvassa taas vaarallisesti pesän reunalla…

Haughton opiskeli taidetta Dublinissa, mutta halusi välillä vähän etäisyyttä opiskeluun ja matkusti ystävineen Hongkongiin. Hanttihommien jälkeen hän päätyi kuvittamaan sikäläisiä lehtiä. Vuonna 2004 hän palasi Englantiin ja on sittemmin työskennellyt esimerkiksi animaattorina, aikakaus- ja sanomalehtien kuvittajana (mm. The Guardian ja The Indepenent) sekä suunnitellut printtejä People Tree -reilun kaupan tekstiileihin.

Haughton ammentaa vaikutteita muun muassa japanilaisista painokuvista, aasialaisesta taiteesta ja taidehistoriasta ylisummaan. Yksi keskeisistä vaikuttajista on ollut Henri Rousseau, ja mielestäni onkin perusteltua määritellä Haughtonin tyyli naivistiseksi, kaikesta pelkistyksestä ja minimalismista huolimatta... tai ehkä juuri sen vuoksi!

Haughtonilla on myös tapana keräillä sanoma- ja aikakauslehdistä erilaisia kuvia ihmisten ilmeistä; tämä on helppo uskoa: hänen kuvittamillaan hahmoilla on todellakin ällistyttävän laaja eleiden, ilmeiden ja tunteiden skaala! Hyvin pienillä nyansseilla Haughton tiivistää eläin hahmoihinsa isoja tunteita: huolta, empatiaa, hämmästystä, neuvottomuutta… ja rakkautta ja yhteenkuuluvaisuutta.



Haughton tekee luonnokset nopeasti paperille, mutta lopulliset kuvitukset syntyvät tietokoneella. Muutamat hahmot on käytetty kahteen kertaan peilikuvina, mutta tällainen kikkailu tai vaivan säästö ei kuitenkaan tunnu häiritsevältä. Värimaailma ammentaa retromuodista ja hahmot ovat kaikessa pelkistyksesssään äärimmäisen sympaattisia.

Ihan hukassa on saanut esilehdelle sitaatin Daniel Defoen Robinson Crusoen viisaasta ajatuksesta:

Niinpä emme koskaan tajua todellista tilaamme, ennen kuin se paljastuu meille vastakohtansa kautta, emmekä osaa arvostaa sitä mitä meillä on, ennen kuin se meiltä puuttuu.


Sitaatin jälkeen kirjasta avautuu tietysti aivan huimia filosofisia ja humaaneja sfäärejä, joiden kautta kirjasta sukeutuu ikärajaton ja tärkeä elämisen oppikirja, joka pitäisi löytyä jokaisen kirjahyllystä. [ Ja Rouva Huu ei nyt liioittele tätä mielipidettään yhtään! ]

perjantai 13. elokuuta 2010

Tuiki tavallisia ihmeitä


Maria Vuorio: Eräänä valtavana maanantaina. Kertomuksia. 168 sivua. Tammi 2010. Kansikuva Mika Launis.















Napakat, riittävän lyhyeen mittaan kirjoitetut lasten ja nuorten kertomukset, jotka parhaimmillaan täyttävät jopa novellin mittapuut, ovat pitkään olleet harvinaista herkkua. Lajityypin aatelia ovat muiden muassa Asko Martinheimon monet taannoiset kokoelmat, Tuula Kallioniemen Järvihirviö ja Nikolai Kärpäsen ihmeellinen talvi (Otava 1991 ja 2004) sekä monet Maria Vuorion teokset.

Tällä kertaa Vuorion kertomuksissa ei ole kuvitusta lainkaan; kenties näin yritetään saada myös nuoret aiempaa hanakammin tarttumaan kirjaan. Eräänä valtavana maanantaina on luokitettukin nimenomaan nuortenkirjallisuudeksi, vaikka sen monet viehättävät tarinat sopivat hyvin jo alle 10-vuotiaidenkin luettaviksi.

Vast ikään ilmestynyt kertomuskokoelma antaa taas parastaan: vivahteikkaita pieniä tarinoita, joista jokainen rakentuu jonkin yllätyksen, äkkikäänteen tai ihmeen ympärille – vastaanpanemattoman luontevasti, ilman mitään tekotaiteellista sievistelyä tai dramatiikkaa.

Lapsen tunnetilojen kuvaajana Vuorio on kadehdittavan tarkkanäköinen. Kertomuksissa on varmasti paljon kirjailijan omiakin lapsuudenmuistoja, esimerkiksi kertomuksessa “Kerran kun tuli ilta”, joka kuvaa lapsenlapsen hivenen vastahankaista, mutta säännöllisesti toistuvaa vierailua ikääntyneiden ja tapoihinsa piintyneiden isovanhempien luokse.

Samankaltainen miellyttämisen pakko toistuu kertomuksessa “Punnukset” jossa Inka-tyttö kärsii jokavuotisella vierailullaan urheiluun vinksahtaneiden sukulaisten kesämökillä.

Valtaosa kertomuskokoelman aikuisista on tavalla tai toisella tolkkua vailla. He ikään kuin huljuvat jossain taustalla ja kuuntelevat lastensa arkipäivän ihmeisiin liittyviä havaintoja hyvin hajamielisinä. Esimerkiksi kertomuksessa “Apina” vanhemmat käyttävät kaiken energiansa kodin sisustukseen. Talon välipohjasta kuuluvat rapinat ja raosta työnnetyt salaperäiset kirjelappuset ovat suistaa heidät täysin raiteiltaan.

“Silloin pihaan kääntyi auto” –tarinassa asetetaan koomisesti vastakkain lasten mielivaltaan alistuneet vanhemmat ja perinteistä perheyhteyttä ja demokraattista päätöksentekoa suosivat tavis-vanhemmat.

Muutamat kertomuksista (esim. “Yksisilmäinen” ja “Ananas”) sisältävät myös säikeen fantasiaa, mutta aiemmalle kertojanlaadulleen uskollisesti Maria Vuorio pitää kuitenkin jalkansa jokseenkin tukevasti maassa. Vuorion tarinat ammentavat samoista salaisuuksien lähteistä kuin Leena Krohn, mutta Vuorio on – minun mielestäni – hyvällä tavalla Krohnia arkisempi.

Omia suosikkejani olivat kertomukset “Eräänä tuulisena päivänä” ja kokoelman nimitarina “Eräänä valtavana maanantaina”, jotka ovat lapsipsykologisina tutkielmina nautittavia ja monisyisiä.

Rouva Huu hotkaisi kokoelman eilen heti tuoreeltaan. Myöhemmin on tarkoitus palata siihen vielä uudelleen, makustella ja ihmetellä sen vivahteita antaumuksellisemmin.

tiistai 10. elokuuta 2010

Tytsyt jyrää jalkapalloviheriöllä ja sen ulkopuolella


Anneli Kanto: FC Tytsyt. 172 sivua. Kansikuva Noora Katto. Karisto 2010.











Anneli Kannon Futistyttö-sarja (v:sta 2009) on karttunut jo kolmanteen osaansa. Oona harrastaa edelleen parhaan ystävänsä, lastenkodissa äidin alkoholismin vuoksi ajoittain asuvan Hennan, kanssa intohimoisesti jalkapalloa, vaikka aiempi Tulikärpäset-joukkue onkin lakkautettu.

Omatoimiset ja rohkeat tytöt pääsevät toiseen joukkueeseen, jonka pelipaidat ovat vaaleanpunaiset ja nimikin ilmentää tyttöenergiaa: FC Tytsyt.

Edessä on taas uusi näytönpaikka ja ryhmähengen nostatus. Jalkapalloturnaus Kokkolassa osoittautuu koetinkiveksi, josta Oona ystävineen selviää vallan mallikkaasti. Jalkapallo-otteluiden kuvauksessa Kanto on asiantuntija; kokemusta on karttunut oman tyttären jalkapalloharrastuksesta ja viheriön reunalla kannustamisesta.

Oona täyttää 13 ja kesän jälkeen on edessä siirtyminen yläkouluun. Tähän ikään näyttää latautuvan varhaisnuorten- ja nuortenromaaneissa nykyisin suuria tunteita, muistettakoon vaikkapa Seita Parkkolan Usvan 13:nteen syntymäpäivään liitetyt rituaalinomaiset uskomukset.

Näin Oona työstää siirtymävaihetta lapsuudesta nuoruuteen päiväkirjassaan:

Nyt olen 13 ja olen NUORI. Varokoon se, joka tämän jälkeen vielä sanoo minua LAPSEKSI! Mummu ehkä sanoo, että lapsikulta tai lapsiriepu, mutta mummu onkin vanha eikä opi nopeasti uusia asioita. Sitä paitsi mummu saa anteeksi senkin vuoksi, että antoi yhdessä äidin kanssa minulle synttärilahjaksi iPodin.


Anneli Kanto kirjoittaa rempseästi modernia tyttökirjallisuutta, johon lärvikirjat, iPodit ja isoveljen mopoautohaaveetkin kuuluvat oleellisena osana. Kiinasta adoptoidun Oonan identiteetti rakentuu sarjan mittaan.

Oona kokeilee – yhdessä parhaan ystävänsä kanssa, kuinkas muuten – seurustelun alkeita, mutta hanke päättyy katalan ja laskelmoivan pojan paljastumiseen. Paljon paremmin ei mene Oonan äidilläkään, joka ihastuu Oonan kauhuksi tytön entiseen jalkapallovalmentajaan.

Futistyttö-sarjassa Kanto on kuvannut luontevasti free lancer –toimittajana työskentelevän yksinhuoltajaäidin jatkuvaa penninvenytystä. Sarja onkin yksi harvoista, joissa taloudelliset vaikeudet tuodaan realistisesti ja yhteiskunnallista todellisuutta heijastaen päivänvaloon ilman mitään rappioromantiikkaa tai ylilyöntejä. Oonan perheessä huumorilla, keskinäisellä huolenpidolla ja luovalla ongelmanratkaisulla on maallista mammonaa merkittävämpi asema.

maanantai 9. elokuuta 2010

Raikkaan radikaali tuulahdus 1950-luvulta

Eila Pennanen: Tunnussana ystävyys. WSOY 1956. 158 sivua.
















Tämäkin merkintä liittyy luontevasti äskettäin Lastenkirjahyllyssä käsiteltyihin rippi- ja protu-leiriaiheisiin nuortenkirjoihin.

Eila Pennanen (1916-1994) vaikutti kirjallisuuden kentällä monessa eri toimijaroolissa: hän oli paitsi kirjailija, niin myös kriitikko, esseisti, suomentaja ja kirjallinen vaikuttaja monissa luottamustoimissa. Pennanen arvosteli myös pitkään lasten- ja nuortenkirjallisuutta Yhteishyvä-lehteen.

Pennasen esikoisteos, Ennen sotaa oli nuoruus, (1942) ilmentää jo nimessään oleellisen sodan traumatisoivasta vaikutuksesta nuoreen sukupolveen. Pennasen ainoa nuortenromaani, Tunnussana ystävyys, heijastaa sekin pitkälti sodan kaikuja, vaikka se ilmestyikin vasta vuonna 1956.

WSOY: tytöille suunnatussa Vihreä kirjasto-sarjassa ilmestynyt Tunnussana ystävyys kertoo 16-vuotiaasta Iira-tytöstä, joka pakenee vanhempiensa selvittämättömiä välejä kveekareiden järjestämälle kansainväliselle työleirille Lappiin. Ivaloon. Työleirillä eri puolilta maailmaa tulleet nuoret auttavat puutteen raskauttamia lappilaisia monin eri tavoin.

Romaanin julkaisuajankohtaan nähden tuntuu varsin radikaalilta, että Pennanen on tohtinut amerikkalaisen kveekarin ja työleirin organisaattorin, Taavetin, suulla pohtia myös oikeutta kieltäytyä asepalveluksesta:

Taavetti selitti juhlallisesti, kyynel kiiltäen silmässä, ettei ikinä mikään hallitus saisi häntä tarttumaan aseeseen ketään ihmisveljeä vastaan. Ei ikinä, ei kukaan, ei ketään.
Leiriläiset hiljenivät hämmästyneinä sen kuullessaan. Jopi kohotti päätään ja kysyi, mitä mieltä muut olivat tästä. Ottaisivatko he aseen, jos heidän maahansa hyökättäisiin tai jos johonkin avuttomaan valtioon hyökättäisiin?


Kulttuurierot (tai roturajat, kuten Iira itse asian ilmaisee), puuttellinen kielitaito ja ideologiset näkemyserot aiheuttavat skismaa leiriläisissä, kunnes yhteishenki paranee muutamien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen.

Iira käy leirin aikana kirjeenvaihtoa isänsä kanssa. Tyttö on vasta äskettäin saanut tietää isänsä olemassaolosta. Kirjeissä hän tivaa isältään syitä vanhempiensa välirikkoon, nostaen näin vanhempien omat henkilökohtaiset traumat uudelleen päivänvaloon.

Iira haluaa päästä selville lappilaisten salaisuudesta, ja vähin erin kuuden viikon mittainen leiri koulii myös tyttöä saamaan selville omat vahvuutensa ja heikkoutensa:

-- hänellä oli suuri hetki, jolloin hän näki itsensä entistä selvemmin. Hän oli Iira, hänellä oli epäonistuneet vanhemmat, joita hän rakasti. Hän ei halunnut olla kukaan muu kuin näiden kahden epäonnistuneen ihmisen tytär. Hän oli haaveellinen ja lapsellinen ja masentui helposti ja toimi liian välittömästi joskus - mutta hänellä oli jotakin enemmän kuin muilla. Hänellä oli tunteen voima. Hän tekisi elämässään jotakin suurta, kuten Albert Schweitzer ja Gandhi. Hän valitsisi ammatin, jonka avulla voisi tehdä hyvää.--


Tunnussana ystävyys ylistää suomalaisen luonnon kauneutta, mutta puhuu ilmestymisaikaana nähden varsin avoimesti myös kansojen välisestä solidaarisuudesta. Romaanin kansainvälisyyskasvatuksen puolesta puhuvat painotukset ovat olleet aikaansa edellä, ja tietystä tendenssimäisyydestään huolimatta kirjalla on lukuarvoa myös nykynuorten keskuudessa.

torstai 5. elokuuta 2010

Kun minäkuva vääristyy


Kira Poutanen: Ihana meri. 186 sivua. Otava 2001. 3. painos 2001. Seven-pokkari 2008. Kansikuva Anja Reponen.

Ihana meri. Käsikirjoitus Kira Poutanen, Henna Tanskanen ja Mika Lehtinen. Ohjaus Mika Lehtinen. Videosuunnittelu Teemu Määttänen. Pääosassa Henna Tanskanen. Ahaa teatteri. Kantaesitys 12.11.2009. Kesto 1 h 25 min. Esitystä suositellaan yli 13-vuotiaille.









Sairaalloinen laihduttaminen tuli vuosituhannen taitteessa lähes muotiaiheeksi nuortenromaaneihin. Erityistä huomiota aihe sai, kun Kira Poutasen esikoisteos, nuortenromaani Ihana meri, palkittiin Finlandia Junior -palkinnolla vuonna 2001.

15-vuotias Julia on kiltti perhetyttö, jolla ei tunnu olevan koulun lisäksi järin paljon muuta sisältöä elämässään. Päivämäärien ja kellonaikojen rytmittämä kerronta tuntuu alussa hieman keinotekoiselta, kunnes niiden rinnalle kirjautuvat myös anoreksian vääjäämättömän etenemisen todisteena nopeasta painonpudotuksesta kertovat karut painotilastot.

Poutanen kuvaa Julian tavallista jokapäivää, johon koulun lisäksi kuuluvat kyläilyt perhetuttujen luona ja juhlapyhät sukulaisten kanssa. Vähin erin lukijan on helppo ymmärtää Juliaa: terveystiedon opettajan, kouluterveydenhoitajan, naistenlehtien, ylihuolehtivan äidin ja sovinistisen isän vaivihkainen propaganda myrkyttää tytön mielen ja hävittää hänen suhteellisuudentajunsa lopulta kokonaan.

Perinteisen kehitysromaanin lainalaisuuksien mukaan loppu kiertyy kuitenkin onnelliseksi, vaikka Julia ajaa itsensä jo hengenvaaraan:

Mä en lupaa mitään, vaikka haluaisin. En lupaa rakastaa itseäni tai muita, elämää tai maailmaa enemmän kuin näinä pimeyden päivinä kuoleman talossa. Lupasinhan mä silloinkin tuhat sanaa ja miljoona tekoa itselleni ja muille. En lupaa ikuista rauhaa tai mukavaa tasapainoa: miten mä voisin hylätä kaiken sen tulen, raivon ja jyrkkyyden, joka johdatti mut tähän myrskyyn – ja siitä ulos. Koska kaikki se pimeys, myrsky ja kuolema on mussa. Ei ole sairautta, tartuntaa, oireita tai lääkitystä, on vaan minä ja pimeys minussa.

Ja mä tiedän, että kaikki alkaa juuri nyt. Että minä olen valmiina lähtöön, vaikka tiedän, että pelkään elämää, ja itseäni vielä enemmän. Enkä ehkä koskaan löydä sitä, mitä lähden etsimään. Silti mä haluan lähteä, etsiä ja kadottaa, kadota ja unohtaa ja muistaa taas palata. Mä olen valmis kadottamaan kaiken, mihi uskoin enkä tiedä enää mitään. Mua pelottaa. Mä elän.

Me seistään ja katsotaan merta. Se on hopeinen ja musta ja jatkuu ikuisesti. Ei merta voi vihata, ei sitä voi unohtaa. Ja silti…


Poutasen kirjan todistusarvoa kaunokirjallisena sairaskertomuksena lisäsi se, että Poutanen toi oman sairastumisensa julkisuuteen rohkeasti ja halusi näin lisätä tietoa vielä vähän tunnetusta sairaudesta.

Pirkanmaan maakuntakirjaston PIKI-tietokannan lainaustilastot puhuvat vakuuttavasti sen puolesta, että Ihana meri on lähes 10 vuoden jälkeenkin yhä suosittu nuorten lukijoiden keskuudessa.

Harmi, että Poutanen ei ole jatkanut mainetta saaneen esikoisensa jälkeen nuortenkirjailijana. Osan vuodesta Ranskassa asuva Poutanen on sittemmin kirjoittanut chicklit-tyyppistä naistenviihdettä, viimeisin romaani Kotimatka (2009) kertoo ranskalaistuneen nuoren naisen ristiriitaisesta paluusta Suomeen.

Anoreksia-aiheen kotimaisena nuortenkirjaklassikkona voidaan edelleen pitää Hannele Huovin Madonnaa (Weilin+Göös 1986, 3. painos Tammi 2000), joka kiteytti olennaiset piirteet taudinkuvasta ilman sosiaalipornon ja tirkistelyn vivahteita. Huovi ei langennut ajankohdalle tuolloin tyypilliseen ongelmarealismiin vaan ammentaa äidin ja tyttären suhteeseen lyyrisiä aineksia myös Kalevalasta, sen loppurunona olevasta Marjatan tarinasta: paimenessa ollessaan Marjatta syö puolukan ja tulee siitä raskaaksi. Hän synnyttää sittemmin pojan, josta tulee Väinämöisen perillinen.

Valokuva: Teemu Määttänen/ Ahaa Teatteri

Tamperelaisen lasten- ja nuortenteatterin, Ahaa Teatterin, viime vuonna kantaesittämä Ihana meri on nyt mahdollista nähdä myös parasta aikaa käynnissä olevan Tammpereen Teatterikesän Off-ohjelmistossa

lauantaina 7.8. klo 20
ja sunnuntaina 8.8.2010 klo 15.30.

Sunnuntain esityksen jälkeen klo 17.15 alkaa Tutkivan teatterityön keskuksen Demoteatterissa (os. Hämeenpuisto 28 D, Tampere) keskustelutilaisuus, joka käsittelee Ihana meri –näytelmän videotuotantoa.


Ihana meri -näytelmä jatkaa syksyllä myös Ahaa Teatterin kiertueohjelmistossa. Tampereella sitä esitetään myös 3. marraskuuta klo 13 ja 18, esityksen jälkeen keskustelutilaisuus
 sekä 4. marraskuuta klo 10 ja 19 ja 5. marraskuuta klo 10 ja 19.

Rouva Huu oli katsomassa näytelmän jo viime keväänä ja piti näkemästään, kuten myös salintäysi yläasteikäisiä koululaisia, joiden herpaantumaton tarkkaavaisuus puhui vastaanpanemattomasti näytelmän puolesta.

Henna Tanskanen tekee koskettavan, rujon-kauniin ja latautuneen roolisuorituksen, joka antaa sairaudelle inhimilliset kasvot. Kira Poutasen yhdessä Tanskasen ja ohjaaja Mika Lehtisen kanssa työstämä dramatisointi rakentuu paljolti romaanissakin keskiössä olevien Julian päiväkirjamerkintöjen varaan.

Anoreksialle tyypillinen itsensä tarkkailu ja kontrollointi on toteutettu kiinnostavasti siten, että Julia peilaa itseään yleisölle ja videoi itseään. Kaikki muut roolihenkilöt ovat mukana pelkkinä kuulokuvina, mikä juuri lisää näytelmän intensiteettiä ja samastumista nimenomaan Julian tuntoihin.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Pitää kai ihmisellä sentään joku vakaumus olla


Tuula Kallioniemi: Lanka palaa. 160 sivua.
Otava 1999. Kansikuva Anu Ignatius.

Salla Simukka: Kipinä. 203 sivua. WSOY 2006.














Anni Polvan vuodesta 1956 yhtäjaksoisesti ilmestynyt Tiina-sarja tuli tiensä päähän siinä vaiheessa, kun Tiina oli varttunut rippikouluikään. Polva pelkäsi ”tavallisena luterilaisena” loukkaavansa joitakin uskonnollisia piirejä, jos hän olisi Tiinan suorasukaisella suulla esittänyt mielipiteitä kirkosta ja uskonnosta.

Toki sarjan päättänyt Taitaa olla rakkautta, Tiina (1986) lähestyi jo toistakin tyttökirjakonventioiden kannalta riskaabelia aihepiiriä: Tiinan ja Juhan suhteessa olisi uskottavuuden nimissä jo tuossa vaiheessa ollut pakko ottaa jokin ratkaiseva suunnanmuutos, sillä hätäiset suukot ja punastumiset eivät enää pitkään olisi tyydyttäneet lukijoita!

Sama hienotunteisuus tai siviilirohkeuden puute vaivaa edelleen valtaosaa yleiskustantajien kotimaisia nuortenkirjoja – tai pikemminkin niiden tekijöitä ... tai kustantajia itseään. Rippikoulu on toki yltänyt peräti kirjan nimeen asti ruotsinsuomalaisen Ritta Jacobssonin kirjassa Nina rippileirillä (Karisto 2001) ja Tuija Lehtisen kirjassa Mirkka ja riparikesä (Otava 1987).

Näissä viihteellisissä tyttökirjoissa rippileiri toimii vain otollisena kulissina tyttöjen ja poikien kohtaamiselle. Jakobssonin kirjassa rippileirillä ”rikotaan järjestyssääntöjä ja grillataan makkaraa” ja siinä sivussa sotketaan papin silmälasit kenkävoiteella. Kummassakaan kirjassa ei aprikoida uskontoa saati muitakaan ideologioita.

Tässä yhteydessä kuitenkin kannattaa muistaa Hellevi Salmisen hienot nuortenromaanit Käppyrä (1991 Otava), Niin mieletön ikävä (1995) ja Siipiä vaille enkeli (2000) jotka kuvaavat nuoren tytön uskonnollista etsikkoaikaa rippikouluiästä varhaiseen aikuisuuteen. Viimeisessä romaanissa nuori nainen lähtee nunnakokelaaksi Lintulan luostariin.

Tuula Kallioniemen nuortenromaani Lanka palaa käynnistyy rippileiriltä, joka kuitenkin keskeytyy yleisen huliganismin ja tottelemattomuuden takia. Yksi leiriläisistä anastaa papin auton ja ajaa sen humalapäissään puuta päin.

Lanka palaa on luettavissa myös tarinasikermänä: sen erilliset kertomukset lomittuvat eheäksi, juonelliseksi kokonaisuudeksi selventäen alussa vielä hyvin hataraa kuvaa poikkeuksellisen räväkän ja parin päivän jälkeen keskeytetyn rippileirin tapahtumista... kissantappoineen kaikkineen. Psykologisesti tarkkasilmäiset lähikuvatutkielmat leirille osallistuneista nuorista saavat pontta rajatun aihealueen käsittelystä ja huolella valituista otsikoinneista.

Varmalla tyylitajullaan Kallioniemi paisuttelee äärimmäisten tunnetilojensa sokaisemien nuorten edesottamuksia. Kaiken kohkaamisen takana on usein rakkaus tai kuten Niilo nieli neulan -nimisen novellin poika ilmaisee asian lapsuudenrakastetulleen Elisalle: “halu saada toisessa ihmisessä aikaan liikahdus”.

Lanka palaa on ilmestynyt vuonna 2003 saksaksi, Die Lunte brennt -nimisenä ja Stefan Mosterin kääntämänä. Suomessa Kallioniemen kirja jäi harmillisen vähälle huomiolle, mutta Saksassa se on totta vie löytänyt nuoret lukijansa: sitä on myyty jo huikeat 18 000 kappaletta!

Tuula Kallioniemi osoittaa tässä yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan valveutuneisuutensa antaessaan yhden päähenkilönsä miettiä myös Prometheus-leirin mahdollisuutta. Protu-leirejähän on Suomessa järjestetty vuodesta 1989 lähtien:

--- Katia ei huvittanut ottaa mitään isosen roolia. Niistä oli kyllä muutaman viime päivän aikana saatu tarpeeksi. Ihan ääliöitä jokainen. Eikö muka seurakuntanuorissa ollut yhtään täyspäistä? Ne hymyilikin niin kuin olisi syöneet viikon pelkkää hunajaa. Ja Kati oli muka itsekin kuvitellut pyrkivänsä ensi kesänä leirille isoseksi. Yäk. Hyvä kun koko leiri päättyi. Ei ollut ollenkaan varmaa, että hän menisi riparille enää ikinä. Jääkööt vaikka rahat ja kalevalakorut saamatta. Piti kai ihmisellä sentään joku vakaumus olla. Oikeastaan Katilla ei olisi mitään asiaa riparille ollutkaan. Eihän hän edes kuulunut kirkkoon. Mutta äiti ja iskä olivat olleet sitä mieltä, että Kati sai mennä jos tahtoi. Ettei tuntenut itseään erilaiseksi kuin toiset. Vaikka olihan vaihtoehtona ollut joku ihme Prometheus-leiri, jollaisia kuulemma järjestettiin ET:n opiskelijoille. Mutta ne paperit, joita ET:n opettaja oli antanut, olivat vaikuttaneet ihan sekavilta. Ja kun kaikki muutkin kaverit menivät riparille, Kati päätti kuitenkin mennä mukaan.


Alueenvaltaaja lajissaan on Salla Simukan Tapio ja Moona –sarjan avausteos Kipinä, joka sijoittuu protuleirille. Simukka kuvaa itsekoetun tuntuisesti Prometheus-leirin tiedollista ja elämyksellistä antia ja hahmottaa onnistuneesti sivuhenkilöiden kautta myös nuorten erilaisia alakulttuureja (esim. gootit ja larppaajat).

Sosiaalisesti estynyt Tapio löytää protu-leirin apuohjaajasta Moonasta itselleen sukulaissielun. Kahden päähenkilön persoonat täydentyvät Moonan päiväkirjamerkintöjen ja Tapion lapsuusmuistojen kautta.

Nuortenkirjat pyrkivät nykyisin ilahduttavasti jo eräänlaiseen ideologiseen korrektiuteen. Tapion paras ystävä Petri on valinnut enempiä miettimättä perinteisen rippileirin. Kipinässä annetaan siis ääni myös ns. valtavirran nuorelle, joka enempiä kyseenalaistamatta mukautuu vanhempien ja isovanhempien vaatimuksiin. Tällainen - tosin äärimmilleen kärjistetty – rinnastaminen sysää romaanin lukijaa ottamaan kantaa esitettyihin näkökantoihin :

Petri oli mennyt riparille, koska hänen vanhempansa ja etenkin isovanhempansa olivat sitä niin vankasti vaatineet. Petri oli hymähtäen arvellut, että häntä luultaisiin siellä tietysti joksikin saatananpalvojaksi. Mutta sitten hän oli lisännyt, että ylimääräinen raha ei ollut lainkaan pahitteeksi, joten kai siitä hyvästä yhden viikon virsiä veisaakin. Tapio huomautti, että leirillä tehtiin paljon muutakin ja että se voisi olla ihan mukava kokemus. Siihen Petri oli lisännyt, että Tapio alkoi kuulostaa ihan hänen vanhemmiltaan.


Todenmakuinen nuortenromaani on saanut leirin käyneiltä protuaktiiveilta sekä kiittävää että vähän nurisevaakin palautetta. Muutamat ovat kokeneet, että kirja paljastaa vähän liikaakin protuleirien ohjelmanumeroista. Simukan kirja antaa kuitenkin todella hyvän kuvan protun ideologisista taustoista ja leirillä vallitsevasta letkeän sosiaalisesta tunnelmasta, josta Rouva Huun keskimmäinenkin pääsi viime viikolla osalliseksi Asikkalan Antintalossa.

Kirjan nimi, Kipinä, assosioi hauskasti kahtaalle: Tapion ja Moonan orastavassa suhteessa kipinöi, mutta samalla nimi viittaa myös kreikkalaiseen Prometheus-myyttiin, jossa Prometheus-niminen titaani varasti jumalilta tulen ja jakoi tulen salaisuuden ihmisten kesken, Zeus-jumalan vastustusta uhmaten. Prometheuksen soihtu symboloi Prometheus-leirien suvaitsevaa ja humaania arvopohjaa.

Simukan tänä syksynä viidenteen osaan karttuva Tapio ja Moona-sarja on piristävän persoonallinen lisä nuorten sarjakirjallisuudessa: jokainen osa täydentää päähenkilöiden luonnekuvaa, pureutuen nuoren ihmisen elämän taitekohtiin tai johonkin eettiseen ongelmaan.

maanantai 2. elokuuta 2010

Arki ja päivähoito alkavat


Katri Kirkkopelto & Mervi Wäre: Oona ja Eetu: Päivä hoidossa. Taitto Maikki Rantala. 24 sivua. Lasten Keskus 2010.







Juuri parahiksi lomakauden loppuun on ilmestynyt Mervi Wäreen ja Katri Kirkkopellon todennäköisesti uuden sarjan avaava leikki-ikäisille tarkoitettu Oona ja Eetu –kirja, jossa sisarukset aloittavat päivähoidon päiväkodissa.

On hienoa, että kustantajat pitävät tärkeänä pitää markkinoilla myös kotimaisia lapsen arkipäivää käsitteleviä kuvakirjoja. Keskieurooppalainenkin päivähoitokulttuuri saattaa nimittäin erota huomattavasti supisuomalaisesta, vaikkapa siinä, että lapset ottavat omat eväät hoitoonkin mukaansa.

Toinen hyvä kotimainen päivähoidon aloittamisesta kertova kirja on Kristiina Louhen Tomppa ja Kissantassut (Tammi 2003).

Taaperoikäiselle Oonalle päiväkoti on miljöönä vieras, mutta onneksi toimelias leikki-ikäinen isoveli Eetu auttaa pikkusiskoaan pahimman koti-ikävän koittaessa.

Päiväkodin päivittäiset hoitorutiinit tulevat Mervi Wäreen empaattisen ja selkeän tekstin myötä lapselle tutuiksi. Wäre kiinnittää paljon huomiota lapsen nopeasti muuttuviin tunnetiloihin, joihin aina löytyy lohduttava ja ymmärtävä syli. Kunpa näin olisi asian laita myös kaikissa päiväkodeissa, joissa lapsiryhmät jo natisevat ylisuurina liitoksistaan ja hoitajat kokevat riittämättömyyden tunnetta!




Wäreen teksti taipuu välillä loruksi ja runoksi, mikä rytmittää hauskasti erilaisia tuttuja, toistuvia tilanteita:

Kuule, rakas Eetu-heppu,
puhtaaks pestään hajupeppu.
Vaippa vaihtuu,
hajut haihtuu.



Tekstiä on kuitenkin melko paljon, mikäli kirjan otollisimmaksi kohderyhmäksi ajatellaan juuri Oonan kaltaista, vasta vuoden-parin ikäistä lasta. Tässä iässähän verraten moni lapsi Suomessa jo päiväkotiuransa aloittaa. Onneksi Katri Kirkkopellon havainnollinen ja nimeämiseen innostava kuvitus toimii hyvänä kiinnekohtana ja samastumisen helpottajana.

Ilmeet, eleet ja asennot kuvastavat hyvin hoitotilanteen turvallisuutta, lasten ja hoitohenkilökunnan välistä luottamusta. Ja kuten kuvakirjoissa nykyisin on itsestäänselvää, löytyy Oonan ja Eetun päiväkotiryhmästäkin monia eri ihonvärejä ja kansallisuuksia.

Katri Kirkkopelto on aiemmin kuvittanut monia karismaattisia eläinaiheisiakin kuvakirjoja. Oonan turvaleluna hoidossa tärkeässä roolissa on pesukarhu Tuuti!

Päivän päätteeksi kummatkin vanhemmat tulevat hyväntuulisina noutamaan lapsiaan hoidosta.