Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja mafian vanki. 165 sivua. Karisto 2012. Kuvittanut Jari Paananen.
Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja suuri salapoliisikisa. 194 sivua. Karisto 2012. Kuvittanut Jari Paananen.
Lahtelaisen Kalle Veirton varhaisnuorten dekkarisarja Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka on karttunut viidessä vuodessa kymmenellä osalla. Parhaimmillaan toissa vuonna uusia kirjoja ilmestyi peräti kolme kappaletta ja nämä kaksi sarjan päättävää uusinta osaakin ilmestyivät lähes peräkkäin.
Veirton sarja on hyvä yritys tehdä pojille helppolukuista ja vetävästi kirjoitettua dekkaria. Tyyli jää kuitenkin paikoitellen hiukan jahnaavaksi. Parastaan Veirto antaa mutkattomien kaverisuhteiden ja huolehtivien vanhempien kuvauksessa:
Aamulla äiti herätti mut yhdeksältä. Vastoin suunnitelmia me pidettiin perheen kesken nopeat salajuhlat ennen isän lähtöä. Isä ja MM odottivat mua valmiina olohuoneen pöydässä. Ämämmän päässä oli intiaanipäähine, jonka sulkana oli paperista taiteltu isoveljen kuva.
Siis mun.
Pukuun sonnustautunut isä pomppasi pystyyn nähdessään mut ja tuli halaamaan. Se rutisti mut deodorantintuoksuiseen kainaloonsa ja pörrötti tukkaa ja kokeili rystysillä leukaperää. Taputti sitten harteille ja antoi pusun otsalle.
Kaikki muu oli okei, paitsi pusu. Mutta en mä valittanut, mä halasin takaisin. Ja sitten siihen tuli kolmanneksi äiti, ja me kaikki halattiin toisiamme.
Henkka lähtee mumminsa, parhaan ystävänsä Kivimutkan ja perheen kanssa lomailemaan Italian Toscanaan. Pojat nauttivat täysin siemauksin auringosta, uima-altaasta ja huolettomasta löysäilystä, mutta eivät voi salapoliisivainulleen mitään. He kiinnittävät huomiota pakettiauton matkassa kulkevaan vastentahtoiseen ikätoveriinsa ja jäljittävät pojan olinpaikan. Onko poika joutunut mafian vangiksi?
Henkan isä on äitiä huomattavasti näkyvämpi sivuhenkilö, joka opettaa pojille myös kielenkäytön nyansseja, puhuen välillä sarkastisesti ja ironisesti. Isä suhtautuu poikien edesottamuksiin myös lunkisti ja toteaa lasten olevan "fiksuja lapsia, mutta lapsia, ja siksi sählääjiä".
Sarjan päättävässä osassa Henkka & Kivimutka ja suuri salapoliisikisa vietetään Henkan 11-vuotissyntymäpäiviä. Vanhemmat ovat järjestäneet syntymäpäiväkutsujen ohjelmanumeroksi salapoliisitehtävän, jossa on rastien ja niiden vihjeiden perusteella selvitettävä murhamysteeri. Tehtävän ratkaisun yhteydessä tietysti sattuu ja tapahtuu.
Sarjan rasitteena – tai vahvuutena – (asian arvottaminen on tietenkin riippuvainen lukijan iästä: aikuinen saattaa lukea hyvinkin mielikseen tällaista vanhojen poikakirjojen henkeen kirjoitettua keppostelevaa sarjaa...) on poikapäähenkilöiden hiukan epäuskottavan aikava pikkuvanhuus ja yksitotisuus. Henkka ihailee Sherlock Holmesia ja saa syntymäpäivälahjaksi Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomqvistin, mutta tuntuu kuitenkin arvostavan enemmän kavereiltaan lahjaksi saamiaan Aku Ankan taskukirjoja.
Trendin mukana kulkemista tai päämäärätietoista asennemuokkaustako lienee se, että köyhyydestä puhutaan jo lastenromaaneissakin aiempaa suorasukaisemmin. Henkan kaveri Heqi puolustelee vaatimatonta lahjaansa – sytkäriä ja paria käärepaperista karamelliä – perheensä köyhyydellä:
"Tsori, mutta mä olen just nyt köyhä", Heqi selitti.
"Ei se mitään", mä sanoin. Mä tiesin, että Heqin isä oli heittänyt posliinit seinälle ja lähtenyt kävelemään eli jättänyt perheensä. Mä tiesin myös, mitä köyhyys oli Isä oli kertonut siitä. Meidän perhe ei ollut köyhä, me oltiin onnenpekkoja, sillä isä ja äiti olivat saaneet hyvän koulutuksen ja niillä oli töitä niin paljon kuin ne jaksoivat tehdä.
Mutta isän isä ja sen lapsuudenperhe olivat olleet tosi köyhiä joskus viime vuosituhannella. Me käytiin katsomassa mökkiä, jossa ne olivat Nastolassa Uudessakylässä asuneet. Se oli niin pieni, että sitä olisi voinut pitää isona vessana tai saunatupana. Siinä ei ollut kuin tupakeittiö ja huone. Ja niiden perheessä oli neljä lasta ja vanhemmat.
Nyt köyhät olivat toisenlaisia, sellaisia kuin Heqi. Ei niitä aina huomannut päällepäin köyhiksi, eivätkä ne asuneet pikkumökeissä Nastolan maaseudulla. Niiltä oli yleensä jotain rikki tai ne olivat itse rikki tai huonossa hapessa ja vailla kirkasta toivoa.
Jari Paanasen mustavalkokuvitus on jätetty turhan pieneksi: isommissa kuvissa myös hahmot olisivat saaneet enemmän karismaa. Typografisesti tuntuu oudolta ratkaisulta, että sarjan nimi on kauttaaltaan ladottu sivujen yläosaan.
Ja miksi ihmeessä monet sarjan keskus- tai sivuhenkilöistä on nimetty vanhahtavilla tai peräti järkyttävillä nimillä ? Onko esimerkiksi uskottavaa, että 11-vuotias Jiikoo Kivimutka on oikealta nimeltään Jorma-Kalevi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti