Kuun ja auringon lapset

Michel Tournier & Daniéle Bour: Pierrot ja yön salaisuudet, suomentanut Annikki Suni, 33 sivua, Otava 1984.

Ranskalainen kirjailija Michel Tournier kuoli 18. tammikuuta 91-vuotiaana. 

Tournierin kirjailijan työn mottona oli: ”Yritän kirjoittaa niin hyvin, että lapsikin pystyy lukemaan kirjojani”.

Tosi asiassa Tournier tuskin ajatteli lapsia kovinkaan potentiaalisina lukijoina monille romaaneilleen.

Mutta yhtä kaikki hän kirjoitti myös kaksi vasiten lapsille kohdennettua teosta. Esikoisromaani Vendredi ou les Limbes du Pacifique (1967, suom. Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli, suom. Eila Kostamo, Tammi 1980) on muunnelma Daniel Defoen Robinson Crusoesta. Siitä muokattu lasten versio ilmestyi vuonna 1971 nimellä Vendredi ou la Vie sauvage (Robinson ja Perjantai, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1982).

Pierrot ja yön salaisuudet on tavattoman kaunis kirja, jonka muistan hyvin pikkusiskoni kirjahyllystä.

Kuvakirja on hyvä esimerkki hiljaisuuden lastenkirjasta. Sen yönsininen yleisväritys itsessään rauhoittaa, vaikka tarinassa onkin kyse on rakastavaisten traagisiakin sävyjä saavasta kolmiodraamasta.

Colombine ja Pierrot ovat saaneet oman tekstittömän aukeaman, jolla heidät
esitellään omimmassa ympäristössään. Daniéle Bourin kuvitusta Michel Tournierin
tekstiin kuvakirjassa Pierrot ja yön salaisuudet (Otava 1984). 

Pierrot on haaveellinen leipuri, joka on ollut lapsesta saakka ihastunut pesulan pesijättäreen, Colombineen.

Pierrot ja Colombine olivat yhdessä kuluttaneet kyläkoulun penkkiä. He olivat pitäneet yhtä niin kauan, että kaikki kuvittelivat heidän myöhemmin menevän keskenään naimisiin. Mutta elämäpä erotti heidät, kun Pierrotista tuli leipurinoppilas ja Colombinesta pyykkäri. Leipurihan ahertaa öisin, jotta kylä saisi aamulla tuoretta leipää ja kuumia voisarvia. Pyykkäri taas tekee työtä päivällä. Olisivathan he voineet tavata iltahämärissä, kun Colombine oli menossa nukkumaan ja Pierrot heräili, tai aamuisin, kun Colombinen päivä alkoi ja Pierrotin yö päättyi.

Vaalea Colombine rakastaa valoa, tummakulmainen Pierrot yötä. Keskinäsitä kommunikaatiota heikentää myös se, että Pierrotin mielestä tunteista on helpompi kirjoittaa kuin puhua. 

Teksti on runollista ja Pierrotin haaveellinen näkymä suodattuu ääni-, tunto- ja kuva-aistimuksina:

Pierrot tunsi yön. Hän tiesi, ettei yö suinkaan ole musta loukko, niin kuin eivät ole hänen kellarinsa ja uuninsakaan. Öisin puro laulaa kuuluvasti ja kirkkaasti, se välkehtii tuhansina ja taas tuhansina hopeasuomuina. Tumma taivasta vasten havisevat lehvät tuikahtelevat tähtösiä. Yön tuuloset tuiskusivat mereltä, metsältä ja vuorilta voimallisemmin kuin päivän puhurit, jotka ovat imeneet itseensä ihmisten aherruksen.

Paljon intohimoa ja asioita jätetään rivien väleihin.

Kilpakosijat vertautuvat vanhaan Aisopoksen eläinsatuun heinäsirkasta ja muurahaisesta. Talven tullen Colombinen rakkaus Harlekiiniin laantuu ja hän tulee järkiinsä. 

Pierrotin yön värit avautuvat Colombinelle omakohtaisen kärsimyksen kautta:

Yön väri oli sininen, luen väri oli sininen, sehän oli selvää. Mutta se ei ollut myrkyllistä kirkuvaa preussinsinistä, jota Harlekiinilla oli koko purkillinen. Se oli järvien, jäätiköiden ja taivaan valontäyteistä, elävää sineä, ja sitä hyväntuoksuista sineä Colombine hengitti täysin rinnoin.

Loppukohtauksessa annetaan ymmärtää, että Harlekiini jää tässä tunteiden
mittelössä lopulta kakkoseksi. Kuvan etualalla Pierrotin tekemä pulla-Colombine,
jota kaikki tässä onnellisessa päätöksessä syövät sovinnon elein. Daniéle Bourin kuvitusta Michel Tournierin tekstiin kuvakirjassa Pierrot ja yön salaisuudet (Otava 1984). 

Tarinan loppu on hieman erikoinen: rakkauden palossaan Pierrot leipoo Colombinesta ”Kultakuorisen, höyrävän ja murean tyttösen”, ja yhdessä kaikki kolme sovinnollisessa loppukohtauksessa syövät pulla-Colombinea:

Pierrot ja Harlekiini katsoivat lumoutuneina tätä suurenmoista kohtausta. Colombine pani Colombinen pöydälle pitkäkseen ja työnsi  kätensä nauttivan lempeästi tämän pullarinnoille. Ahnaasti hän painoi nenäänsä kaula-aukkoon ja maiskutti sen mehevää kultaa. Suu täynnä hän sanoi: 

– Miten makoisa minä olen! Kullanmurut, tulkaa tekin maisamaan ja syömään hyvää Colombinea! Pistäkää poskeenne.

Ja he maistelivat, söivät suussa sulavaa kuumaa Colombinea. He katsoivat toisiaan. He olivat onnellisia. Heidän teki mieli nauraa, mutta miten se olisi käynyt päinsä, kun posket pullottivat pullaa?

Daniéle Bourin kuvitusta ei mainita kirjan kansikuvassa lainkaan. Tyyli on naivistinen, hahmot poseeraavat paikoilleen jähmettyneinä,  usein luonteelleen ominaisen taustan edessä.