keskiviikko 12. lokakuuta 2016

#Pojatkin lukevat… ja rakastuvat
















Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita,  131 sivua, Aula & Co 2016, kansikuva Elina Salonen.





Lasten- ja nuortenkirjallisuus reagoi nopeasti ajan ilmiöihin. Niinpä ei ole mikään ihme, että pakolaisena Suomeen tulleen ja kantasuomalaisen nuoren rakkaustarina on löytänyt syksyn nuortenromaaneissa jo kaksi erilaista tulkintaa.

Juuli Niemen Et kävele yksin (Tammi 2016) antoi äänen Kosovosta Suomeen muuttaneelle Egzonille ja Adalle. Esko-Pekka Tiitisen Neljän tuulen paita kertoo Pekon ja äitinsä kanssa Helsingin kautta Lappiin muuttaneen kurdityttö Damlan kohtaamisesta. Nuoruuden kuvaus on rouheaa ja välttää pohjoisen mielenmaiseman liiallisen melankolian.  

– – ” se oli kaunein tyttö mitä mie olin tunturien tällä puolen nähnyt”, toteaa Pekko Damlasta.

Pekolla on jatkuvaa korjausta ja huolenpitoa vaativa pappa-Tunturi-mopo, joka nousee keskeiseen osaan monenkin juonenkäänteen kannalta.  

Kumpikin Tiitisen päähenkilöistä kipuilee isänkaipuun kanssa. 

Damlan isä on mukana vastarintaliikkeessä, ja hänestä ei ole kuultu aikoihin. Pekon isä puolestaan on Libanonissa rauhanturvaajana.

Suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat tekevät nykyisin luontevasti lukemiskasvatusta kirjojensa kautta. Tiitisellä on kaksikin erilaista metodia. 

Toisessa Pekko purkaa turhautumistaan sabotoimalla Lukukeskuksen Lukuviikko-julistetta: 

Tänään oli alkamassa se Lukuviikko, jonka julisteen mie olin jo kertaalleen tuhonnut. Nyt ilmoitustaululle oli kiinnitetty uusi plakaatti, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin: ”Lukeminen on luksusta”. Tussi kuumotti jälleen takataskussa, mutta ennen sabotaasia mie päätin lukea julisteen alle laitetun lehtileikkeen. Siinä väitettiin, etteivät pojat pärjänneet tytöille lukutaidossa.

Viime talvena meidät pakotettiin lukemaan joku kirja, jossa neuvottiin miten voi tulla onnelliseksi olemalla rohkea, voimauttamalla itsensä ja löytämällä sisäisen norsunsa, mutta koska miulla oli silloin kiinteä suhde vain mopoon, en päässyt viittä sivua pitemmälle. Turha silti oli tulla sanomaan, ettenkö olisi ollenkaan lukenut. Olin lukenut kymmeniä peliohjeita, englanniksikin. Niissä sanottiin ytimekkäästi mitä milloinkin piti tehdä. ”Find your enemies and destroy the Boss.” Ei sitä tarvinnut sen enempää selitellä.

Toisessa metodissa toiminta ja energia vaativat vähän pidemmän tähtäimen sitoutumista.

Äidinkielenopettaja Hakkarainen kutsuu luokkaan vierailulle eläkkeellä olevan kirjastonhoitajan, Oilin, jonka olemus ja ajatukset tekevät Pekkoon ja Damlaan vaikutuksen.

Oili on jo heittämäisillään toivon nuorten lukuharrastuksen osalta, sillä ”mikään mikä ei vilku, välky tai pauku ei kiinnosta ketään”.

Pekko ja Damla saavat kuitenkin Oililta kipinän bookcrossaukseen eli kirjojen vapautusliikkeeseen, jonka ideana on mahdollistaa kirjan ja potentiaalisen lukijan sattumanvarainen kohtaaminen.    

Esko-Pekka Tiitinen antaa nuoren lukijansa hoksata romaanin isommat ja kantaa ottavat kaaret ihan itse. Kemissä 2015 perustettuun rasistiseen Odinin soturit -ryhmittymään viitataan, mutta antaessaan yhdelle ryhmän jäsenelle kasvot ja valottamalla tämän menneisyyttä, Tiitinen ei sorru yksioikoisen helppoihin ja leimaaviin ratkaisuihin.

Kaikissa Tiitisen nuortenromaaneissa kajastelee aina toivonkipinä: Neljän tuulen paidan onnelliseksi kiertyvässä lopussa kuvataan kuntalaisten ja Suomen Punaisen Ristin yhdessä järjestämää tervetulotilaisuutta kuntaan muuttaville pakolaisille.

Tulevaisuuteen kaikesta huolimatta toiveikkaasti ja omiin vaikutusmahdollisuuksiin luottavat ja reteästi omaa murrettaan puhuvat syrjäseudun nuoret olivat pääosassa myös Tiitisen taannoisessa, Finlandia Junior –palkitussa nuortenromaanissa Villapäät (Tammi 2008). 

Tiitisen eetos on selvä ja sellaisenaan juuri nyt erittäin tarpeellinen: nuorten potemasta maailmantuskasta huolimatta rakkaus selättää isotkin vastukset:
 Mie en olisi ikinä uskonut, miltä oikea suudelma tuntuu. Suukkoja me oltiin annettu toisillemme, mutta kyllä ne olivat olleet kaukana tästä. Nyt mie näin punaista ja keltaista yhtä aikaa, niin taivaan joka täyttyi revontulista, mie tunsin Damlan käden voiman, hellän silityksen, jalkojen vapinan ja valtavan aallon, joka pyyhkäisi meidät maahan. – –


Mutta mitä ihmettä on kirjapainossa tapahtunut  Elina Salosen hienolle kansikuvalle? 

Ennakkomarkkinoinnin kansikuva (ohessa vasemmalla) on rajaukseltaan onnistuneempi ja mustan eri sävyissä vivahteikas, siinä missä lopullisen kansikuvan tytön sivuprofiili on lähes sysimusta. 

Todennäköisesti tässä on päädytty hyväksymään kansikuvavedos tietokoneen näytöltä, eikä ole oivallettu, että painossa sävyt menevät tukkoon.

Aiemmin Loki-kirjoissa, Gummeruksessa ja Basam-booksissa työskennellyt Niko Aula perusti uuden yleiskustantamonsa tänä  vuonna. Tiitisen nuortenromaanin lisäksi Aula & co on tänä syksynä julkaissut Leena Valmun & Lasse Rantasen lasten tietokirjan Probius ja suuri suoliston taistelu.

Ei kommentteja: