maanantai 7. lokakuuta 2019

Joku muu


















Kirsti Kuronen: Merikki, 99 sivua, Karisto 2019. Kansikuva Sanna-Reeta Meilahti. 






Osa tämän syksyn kotimaisesta kaunokirjallisuudesta – aikuisille tai nuorille suunnastusta – näyttää keskittyvän elämän yleisinhimillisiin perustuntoihin yli ikärajojen. Parhaimmillaan niissä häivytetään keinotekoisia raja-aitoja eri kirjallisuudenlajien ja lukijoiden oletetun iän sekä elämänkokemuksen väliltä.

Sivusin tätä havaintoa myös juuri ilmestyneen, nuortenkirjallisuuteen keskittyvän Onnimannin 3/2019 pääkirjoituksessa

Kirsti Kurosen kolmas nuorille suunnattu säeromaani Merikki kuvaa tyttöjen välisen ystävyyden intensiteettiä yhtä voimakkaasti kuin Aino Louhen sarjakuvaromaani Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa 2019).

Merikki kertoo ystävyyden rikki menemisestä.  

Kirsti Kuronen on kiteyttänyt tyttöjen ystävyyden, sielunsiskouden ­– tai Merin mielestä surusiskouden – kaikki kipeääkin tekevät juonteet. 

Ruusu ja Meri ovat olleet parhaat ystävät viisivuotiaista asti. Lapsuuden barbileikeistä on siirrytty toisenlaisiin leikkeihin, kun tytöt ovat perustaneet letitys-vlogin. 

Ruusun taipumus pomottamiseen, kontrollointiin ja/ tai spontaaniuteen tulee oivaltavasti esille lapsuuden barbileikkien katkelmissa sekä Ruusun huikentelevaisessa ideassa, jossa tytöt letittävät pitkät hiuksensa yhdeksi koulupäiväksi yhteen. 

Merin ja Ruusun ystävyyteen tulee Merin näkökulmasta lopullinen särö, kun Ruusu haluaa vaihtelua kaveeraamalla  enemmän myös muiden tyttöjen kanssa. 

Lukija huomaa nopeasti, että Meri ja Ruusu ovat sittenkin hyvin erilaisia: Meri pitää rutiineista ja järjestyksestä, Ruusu elää enemmän hetkessä ja tunteella. 

Ruusu väittää myös nähneensä Merin elokuvissa, minkä Meri kiistää. 

Kuronen on kertonut kohtauksen ammentavan itse koetusta: hän näki sanomalehdessä valokuvan rock-konsertista, jossa oli aivan hänen näköisensä nuori nainen. Kokemus oli hämmentävä ja jätti jäljen.

Merikin rivien väliin jää tulkinnanvaraisuutta ja eri aikajanoille ilmaa. 

Lukija joutuu ponnistelemaan hahmottaessaan eri kertojan äänet ja kerronnan käännekohdat. Säeromaanin epäkonventionaalinen muoto haastaa keskittyvään lukemiseen, jossa jo edellä kerrottuun palataan ja kootaan yksityiskohdista lopulta koko tarinan kaikki palaset yhteen. 

14-vuotias Meri ei liioin ole kaikin osin luotettava kertoja. Kuronen on tiivistänyt Meriin murrosikäisen tytön epävarmuuden ja ailahtelevuuden tunnot. 

Lukija voi halutessaan puntaroida sitä, mahtaako Meri ylireagoida muiden kommentteihin ja käytökseen. Kurosen säeromaanin äärellä tavoitin samoja tuntoja kuin lukiessani matkan päästä aikuisena omia teiniaikaisia päiväkirjojani: Kuka on tuo neuroottisesti itseään ja ympäristöään jatkuvasti tarkkaileva nuori? Eikö joku voisi vähän ravistella häntä lempeästi ja vakuuttaa, että kaikki huoli on turhaa?



Ruusulle tärkeintä on kiva hetki tässä ja nyt,

 lyhyt räpäys ilman eilistä tai huomista, 

 minusta on kamalan vaikeaa

 pysähtyä tilanteisiin nauttimaan, 

 kelaan koko ajan mennyttä ja tulevaa:

 mitä Ruusu sanoi viime viikolla

 mitä jos huomenna maa järisee

 olisiko pitänyt valita ilmaisutaito

 mitä jos tämäkin letti epäonnistuu

 mitä äiti sanoo jos menen kännissä kotiin

 mitä naapuri sanoo jos laulan suihkussa

 mitä opettaja sanoo jos kiroilen

  mitähän minä sanon

  ja mitä jos en koskaan löydä ystävää

  olen tyhmä ja hankala

 loppuun saakka 

 yksin 





Kirsti Kurosen lisäksi säeromaanit eivät ole – vielä – innostaneet muita kotimaisia nuortenkirjailijoita.  Tilausta olisi varmasti myös pojille sopivista teoksista! 






Ei kommentteja: