Lastenromaani turhista murheista

Niina Hakalahti: Eugen, Aamos ja Turhamurhela. Kuvittanut Iiva Vilvas. 151 sivua. Enostone 2025. 
 

 

Eugen ei voinut uskoa, miten äkkiä elämä oli muuttunut erilaiseksi. Muuton jälkeen oli ollut vain pitkäveteisiä päiviä korkean talon omahuoneessa ja mahakiputunne, kun piti mennä joka aamu jättilaivaa muistuttavaan kouluun. Ja nyt hän oli täällä vanhan miehen pihassa tutkimassa jännittävää ruohottunutta autoa pojan kanssa, pojan, jonka hän oli tuntenut vasta muutamia tunteja ja joka jo nyt tuntui… ystävältä.

 
 
Lastenkirjallisuuden yksi erityinen piirre on, että lastenkirjoissa annetaan tilaa monenlaisille tunteille: niistä löytyy riemun pärskeitä ja kihisevää jännitystä mutta yhtälaisesti myös surua, murhetta ja jopa alakuloa.
 

Nykylastenkirjan lapsipäähenkilöillä ei todellakaan enää ole vain yhtä vakiintunutta hyväksyttyä tai ihanteellista toimintamallia tai käytöskoodia, jossa hänen odotetaan kuuliaisesti pysyvän.

Eugen tuo vanhan talon pihalta pienen puunoksan uuteen kotiinsa.
Turvaa uudessa elämäntilanteessa tuo myös pehmopupu.
Iiva Vilvaksen kuvitusta Niina Hakalahden lastenromaaniiin Eugen,
Aamos ja Turhamurhela (Enostone 2025).  

 
Niina Hakalahden aiempien lastenkirjojen tyylilaji on ollut riemastuttava sekoitus lapsen arkea ja fantastisista juonteita lämpimällä huumorilla ryyditettynä (Tuukka-Omar-sarja, Tammi ja Myllylahti v:sta 2010).
 
Juuri ilmestynyt uutuus Eugen, Aatos ja Turhamurhela vie lukijansa varsin tummiin vesiin, mikä käy ilmi jo kirjan nimestä ja Iiva Vilvaksen kansikuvassa, jossa lastenromaanin päähenkilöt, pikkupojat Eugen ja Aamos, pälyilevät ympärilleen huolestuneen näköisinä.

 
 
Eugen on hiljattain muuttanut äitinsä kanssa maalta kaupunkiin. Hän haikailee vanhaa kotiaan ja tuntee olonsa apeaksi. Onneksi hän kohtaa Aamoksen. Poika kertoo lähistöllä olevasta vanhasta talosta, jossa asuu omalaatuinen vanha ja puhumaton mies, joka ”on unohtanut kaiken omasta elämästään”.

Lastenromaanin keskushahmoilla on apeita, huolestuneita ja äkeitä 
ilmeitä. Iiva Vilvaksen kuvitusta Niina Hakalahden lastenromaaniiin Eugen, 
Aamos ja Turhamurhela (Enostone 2025).  

 
Lapset saavat onneksi avukseen ja tuekseen myös puunaisen. He päätyvät yhdessä Monistamoon, jossa keksijät tehtailevat turhia murheita eli turheita kaikkiin tarpeisiin. Keksijöiden nimet ovat peräisin antiikin kreikkalaisilta tragediakirjailijoilta (Aiskhylos, Euripides, Sofokles, Agathon ja Frynikhos). 
 

Turhamurhela oli kummallinen sekoitus valoa ja pimeää. Vaikka kirkkaita spottivaloja ja erilaisia valopäitä oli runsaasti, pimeys vaani jokaisen nurkan takana. Turhamurhelan pimeys ei ollut sellaista pimeää, johon Eugen oli aikaisemmassa kodissaan metsän keskellä tottunut. Siellä pimeys oli ollut peitto, joka suojasi Eugenin ja äidin pikkuista taloa yöllä. 

Niina Hakalahden lastenromaani ammentaa aineksia esimerkiksi Lewis Carrollin klassikosta Liisan seikkailut ihmemaassa, vaikkapa kohtauksessa, jossa Aamos ja Eugenkin putoavan maan alle. 

Kolkkojen miljöiden aistivoimaiset kuvaukset ja yksioikoinen karakteristiikka ovat tuttuja kauhukirjoista,  ja kahden rinnakkaisen maailman erilaiset aikatasot viittaavat fantasiakirjallisuudesta tuttuihin lainalaisuuksiin. 
 

Jännittävät ja uhkaavat tilanteet välittyvät aistivoimaisesti myös
kuvituksessa.  Iiva Vilvaksen kuvitusta Niina Hakalahden
lastenromaaniiin Eugen,  Aamos ja Turhamurhela
 (Enostone 2025).  

Maan alla vankina olleen mummon löytyminen muodostuu tummasävyisen juonen kulminaatiopisteeksi: mummo on salaa vangitsijoiltaan heikentänyt turheiden synnyttämisessä tärkeän kasvipohjaisen eliksiirin tehoa. Niinpä Turhamurhelan viisi keksijääkin havahtuvat lopulta oman keksintönsä ankeuteen. 
 

Tuukka-Omar-sarjaan verattuna Hakalahden uusin lastenromaani on aivan omanlaisensa: humaania lämpöä ja lapsen elämää kannattelevaa perhehteyden kuvausta siitä ei löydy oikein suurennuslasillakaan. Eugenin äidin hahmokin jää hyvin etäiseksi. 
 
Suomessa on entistä enemmän lapsia, joiden elämässä on todella isoja, todellisia murheita, suruja ja epävarmuutta. Teoksen alkuperäinen julkaisuajankohta viivästyi liki kaksi vuotta. Siksi sen ajatus turhista ja todellisista murheista on entistä ajankohtaisempi. 

Hakalahden kirjan markkinointi lapsilukijoille lienee aika haastavaa, mutta toisaalta riittää, jos  yksikin lapsi saa kirjan luettuaan vahvistuksen siitä, että maailmassa on hänen lisäkseen joku toinenkin, joka tuntee ja aistii elämää samalla tavalla kuin hän itse, eli kirjan kirjoittaja.  
 
 
Iiva Vilvaksen mustavalkoisen kuvituksen voi sanoa olevan hyvin uskollinen teoksen tummanpuhuvalle tunnelmalle ja elämänfilosofialle. Onnelliseksi kiertyvässä lopussa lasten kasvoilta löytyy sentään helpotusta ja pientä hymynkarettakin. 

O-SAAT-KO LU-KE-A JO VÄ-HÄN? SE RIIT-TÄÄ!

 

Tuula Kallioniemi & Virpi Penna: Riehureput ja viekas vierailija, 41 sivua, Karisto 2025.
 
Maria Kuutti & Mirjami Manninen: Kolme kaverusta ja frisbeegolf, 45 sivua, Karisto 2025.
 
Mila Teräs & Ninka Reittu: Liljan lumitanssi, 30 sivua. Karisto 2025.
 
Susanna Rinne & Jutta Niemi: Hiiri & Mustikka, 31 sivua, Basam books 2025.
 
Susanna Rinne & Jutta Niemi: Hiiri & Hilla, 29 sivua, Basam books 2025.
 
Susanna Rinne & Jutta Niemi: Hiiri ja metsän aarre, 60 sivua, Basam books 2025.
 

 

Kotimaisen helppolukuisen lastenkirjallisuuden tarjonta kasvaa koko ajan.

Kun vielä vähän aikaa sitten valtaosa lukutaidon kaikkein herkimpään alkuvaiheeseen suunnatusta tarjonnasta oli käännösten varassa (Kustannus-Mäkelän monet sarjat), niin nyt kotimainen valikoima runsastuu jatkuvasti.
 
Karisto on perustanut viime vuonna Kirjakärpänen-sarjan rinnalle myös Kirjakirpun. Uudessa sarjassa lyhyet tarinat on  tavutettu  suuraakkosin.

Käsitykseni mukaan eskarit ja ekaluokkalaiset opettelevat edelleen lukemaan tavutuksen ja pienaakkosten kautta. 

Suuraakkoset mielletään kuitenkin otollisiksi,  kun lapsi osoittaa mielenkiintoa lukemisen itsenäiseen opetteluun jo  ennen kouluopetuksen alkua.

Ninka Reitulle kuvitustyyli on tuttua esimerkiksi
Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista. 
 Reitun kuvitusta Mila Teräksen helppolukuiseen tarinaan
Liljan lumitanssi (Karisto 2025) 

 
Mila Teräksen ja Ninka Reitun Liljan lumitanssi on tavutettu suuraakkosin. Pieni Lilja-tyttö on aloittanut baletin ja on uudesta harrastuksesta tohkeissaan. Pienessä tarinassa on sopiva annos huumoria, ylisukupolvista yhteisöllisyyttä ja iloa uudesta taidosta. 
 

Maria Kuutin ja Mirja Mannisen Kolme kaverusta ja frisbeegolf ja Tuula Kallioniemen ja Virpi Pennan Riehureput ja viekas vierailija kertovat kumpikin hieman pidemmän, mutta silti riittävän selkeän mutta sopivan monivaiheisen tarinan. 
 
Ensimmäinen nostaa aiheekseen uuden suositun ulkoilulajin, frisbeegolfin, ja toinen kertoo koulussa järjestettävästä ”tärkeän tyypin päivästä”, jolloin jokainen voi kutsua kouluun itselleen tärkeän henkilön.

Virpi Pennan kuvitus lihottaa usein varsinaista tarinaa. 
Pennan kuvitusta Tuula Kallioniemen helppolukuiseen lastenkirjaan
Riehureput ja viekas vierailija (Karisto 2025). 

Kirjakärpänen- ja Kirjakirppu-sarjojen kuvittajien tyylit ovat erilaisia. Joskus lapsen kirjavalintaan voi vaikuttaa  entuudestaan tuttu tai tuntematon kuvitustyyli, johon lapsi mieltyy ja kiintyy. 

Lukeminen on alkuvaiheessa vielä moniaistista ja siksi erilaisten tyylien kirjo onkin aina rikkautta – sekä tekstissä että kuvituksissa. 

Mirjami Mannisen kuvituksessa on vauhtia ja eloisia lapsihahmoja. Mannisen kuvitusta Maria Kuutin helppolukuiseen lastenkirjaan Kolme kaverusta ja frisbeegolf (Karisto 2025). 

 
 
 

Susanna Rinteen ja Jutta Niemen kahdessa Hiiri-kirjassa tarina ja kuvitus ovat hyvin pelkistettyjä.  

Kirjat sopivatkin siksi vaiheeseen, jossa lapsi on aivan hiljattain päässyt jyvälle lukemisen perusideasta. 
 
Hiiri & Hilla -kirjan tarinoissa on pieniä koukkuja, jotka tukevat lapsen luetun ymmärtämistä: hyvä esimerkki on tarinan vaivihkainen laajeneminen luettelon myötä: kun jo edelliseltä aukeamalta tutuksi tullut ja ymmärretty  sana toistuu kumulatiivisesti myös seuraavalla aukeamalla. Näin lapsen itsetunto ja osaamisen kokemus kasvaa.  

Kuvasymbolien käyttö yhdessä tarinassa tuo myös toiselaisen kokemuksen lukemisen etenemisestä. Hiiri & Mustikka -kirjan tarinoiden tekstit ovat puhekuplissa. 

Hiiren matkalaukkuun tulee tarinan edetessä uusia esineitä.
Jutta Niemen kuvitusta Susanna Rinteen helppolukuiseen lastenkirjaan
Hiiri & Hilla (Basam Books 2025). 

 
Kummankin kirjan takakannessa on tärkeä viesti: O-SAAT-KO JO VÄ-HÄN? SE RIIT-TÄÄ!

Paras hyöty  kirjoista saadaan, kun aikuinen on lapsen vierellä havainnoimassa lapsen ääneenlukemista ja tarinan ymmärtämistä.  
 
Hiiri ja metsän aarre on muodoltaan perinteisempi tarina/satukirja, jossa lapsen ja aikuisen vuorovaikutus ja osallistuminen on toteutettu kompaktisti. Aikuinen lukee pidemmät tekstipätkät ja lapselle on varattu eläinten vuoropuheluun liittyvät osuudet, joissa jumpataan myös lukemista tavutetuilla pienaakkosilla.
 

Joskus lastenkirja voi olla mielenterveysteko

 

Päivi Vainio & Lilli Daruish: Hilla ja muutosten kesä. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 32 sivua. Vinha 2025. 
 
Elina Komulainen: Kaisla ja kissankäpälä. Kuvittanut Tanja Riutta. 48 sivua. Kaarna Kustannus 2025. 
 
Elina Komulainen: Ansa kengänpauloissa. Kuvittanut Johanna Pekkala. 33 sivua. Lenninsiivet 2025. 
 
 

Kerronnaltaan hyvällä tavalla verkkaiset lapsen arkeen keskittyvät lastenkirjat ovat nykyisin entistä harvinaisempia.  
 
Tässä kolme syksyn uutuutta, joissa kaikissa näkyy myös kirjoittajien oma asiantuntijatyö  lapsiperheiden parissa.   
 
Lilli Daruish on kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi ja Päivi Vainio työskenteee sosiaalityöntekijänä ja uusperheneuvojana. 

Hilla ja muutosten kesä on syntynyt heidän työssään ja koulutuksissa havaitsemistaan tarpeista. 
 
Vanhempien avioerosta on toki kirjoitettu lastenkirjoja aiemminkin, mutta Hilla-kirja lunastaa kyllä paikkansa valikoimassa. 
 
Kuusivuotias Hilla on ajautunut uuteen elämänvaiheeseen:  äiti ja Hilla muuttavat uuteen kotiin, jossa asuvat on  äidin uusi miesystävä Tommi ja vuoroviikoin myös Tommin lapset, Hillaa huomattavasti vanhemmat Aapo ja Veera.
 

Arkinen ruokailuhetki, jossa yhdellä perheenjäsenellä
on apea mieli. Matti Pikkujämsän kuvitusta Päivi Vainion
ja Lilli Daruishin  tekstiin lastenkirjassa
Hilla ja muutosten kesä (Vinha 2025). 

Veerasta tulee kuitenkin Hillan tuki ja turva. Hänen kanssaan voi jopa vähän vitsailla Tommin omintakeisesta käytöksestä ja huumorista. 

Hillan pehmolelu Lumo-pöllö on myös tärkeässä roolissa tunteiden säätelyssä. 

Sivumäärältään maltilliseksi rajatussa tarinassa samastutaan kaikkien tunteisiin, vaikka fokus pidetäänkin Hillassa. 

Matti Pikkujämsän nelivärinen kuvitus vahvistaa toiveikasta ja elämänmyönteistä tunnelmaa.
 

Ansa kengänpauloissa -kirjassa on myös kyse sopeutumisesta uuteen elämäntilanteeseen. 

Ansa on aloittamassa koulun ja häntä jännittää moni asia – ennen kaikkea se, että hän ei ole oppinut koulua edeltävän kesän aikana solmimaan kengännauhojaan. 

Äidillä on Ansan mielestä niin paljon muutakin mielen päällä, joten asia on jäänyt tytön yksityiseksi murheeksi. 
 
Hyvin viitteellisesti mainitaan, että isä on lähtenyt perheestä. 

Isältä jääneet muistivihkot ja valokuvat avaavat kuitenkin Hillan mielen lukot ja hän lopulta hän pääsee keskustelemaan äidin kanssa isän retkeilyharrastuksesta ja samalla omasta taitamattomuudestaan kengännauhojen kanssa. 

Solmuun menneet kengännauhat vangitsevat
tässä kuvituskuvassa havainnollisesti myös päähenkilön ajattelun ja toiminnan jumittamista. Elina Pekkalan kuvitusta Elina Komulaisen lastenkirjaan
Ansa kengänpauloissa (Lenninsiivet 2025).

 
Elina Komulaisen lapsipsykologia on oivaltavaa. 

Pelkistetty tarina osoittaa, että kipeistäkin asioista pääsee yli, kun rohkaisee mielensä ja on valmis tunnustamaan avuntarpeen. Taito solmia kengännauhat toimii kirjassa myös vertauskuvana päättäväisyydestä ja toimeen tarttumisesta.  
 

Toinen Komulaisen lastenkirja, Kaisla ja kissankäpälä, kertoo 8-vuotiaasta Kaislasta, joka viihtyy paljon omissa oloissaan, kun perheen tasapaino ja vanhempien voimavarat ovat vähentyneet. 

Kaislasta tuntuu, että mummo, kummi Riitta ja Raita-kissa ymmärtävät häntä paljon omia vanhempia enemmän. 

Kaisla aavistaa, että vanhempien huoli liittyy isoveljeen, mutta kenelläkään aikuisella ei ole halua tai keinoja sanoittaa asiaa  suoraan hänelle: 
 

Eräänä päivänä äiti vei Kallen lääkäriin. Sen jälkeen Kallea on näkynyt kotona vain harvoin. Joskus viikonloppuna Kalle on käynyt pikaisesti. En ole ollut mukana, kun isä tai äiti on hakenut Kallen käymään. Kotona Kalle on istunut huppu tiiviisti päässään, lähes puhumattomana. Tuolloin minun on tehnyt mieli juosta halaamaan Kallea ja selvittää koko kiperä salaisuus. Mutta aina kun Kalle tulee käymään, jähmetyn. Minusta tulee silloin kova ja tiivis savikokkare. 

 
Kirjan nimi juontuu kohtauksesta, jossa Kaisla muistelee isoäidin kertoneen, kuinka uhanalaisia kasveja on vaalittava, etteivät ne häviäisi kokonaan. Esimerkiksi kissankäpälä on tällainen silmälläpidettävä kasvi. Kaisla tekee jatkuvasti huomioita vanhemmistaan ja miettii, kuinka äidin ja isän huomion saisi pois arjen harmaasta pyörityksestä.

Tanja Riutan kuvitus on parhaimmillaan herkissä tuokiokuvissa, joissa
hän tuo  viitteellisesti esille päähenkilön tunnetiloja. Riutan kuvitusa
Elina komulaisen lastenromaaniin Kaisla ja kissankäpälä
(Kaarna Kustannus 2025). 

Ansa kengänpauloissa -kirjaan verrattuna Kaisla ja kissankäpälä puhuttelee painotuksissaan todennäköisesti enemmän aikuista osoittaessaan, että perheen kriisiytymisen juurisyiden avaaminen kaikille perheejänsenille traumauttaa lopulta koko perheen.  
 

Välillä mietin, pitäisikö minun huutaa kotoa ääneen kaikki nämä huoliajatukseni. Silloi muistan, että silmällä pitäminen on hiljaista vaalimista. Mummu on niin sanonut. Silmälläpidettäviä ei voi repiä juurineen irti sieltä missä he ovat ja istuttaa uuteen paikkaan. Siksi liikun kotona varovaisin askelin. 

 
Vasta kun Kallen tilanne kriisiytyy, Kaislalle selviävät syyt  isoveljen apeaan olemukseen. 

Sen jälkeen savimöykyt, betoni ja ahdistus vaihtuvat vähitellen isän rauhoittavaan silitykseen, äidin ostamaan pehmeään uuteen tyynyyn. 

Aistivoimaiset metaforat tyynnyttävät samalla lukijankin uskomaan, että perheen asiat hoituvat. 

Elina Komulainen on kiteyttänyt oman johtoajatuksensa lastenkirjailijana kutsumalla vaikeita tai haastavia  asioita työstävää lastenkirjaa mielenterveysteoksi. 
 
Johanna Pekkalan ja Tanja Riutan kuvitukset Elina Komulaisen lastenkirjoihin pehmentävät pastellisävyissään ja arkisuudessaan teosten rankkoja tuntoja. 

Kun kirjan aihe on lähtökohdiltaan rankka ja ravisteleva, pelkistetty kuvitus voi tyytyä havainnollistamaan ilmeitä, pieniä yksityiskohtia ja vähittäisen toiveikkuuden lisääntymistä. 
  
Pieniä ja eri tavoin erikoistuneita kustantamoita  on perustettu viime aikoina poikkeuksellisen tiuhaan tahtiin. Ilmiö kertoo kustannuskentän turbulenssista: entistä useampi pitkänkin linjan tekijä etsii käsikirjoituksilleen uusia julkaisukanavia. 
 
Turkulainen vuonna 2020 perustettu Kaarna Kustannus kertoo verkkosivuillaan olevansa ”pieni ja vihreä indiekustantamo”, jossa tehdään työtä vapaa-ehtoistyönä rakkaudesta ja intohimosta kirjallisuuteen. Toimintaa ohjaavat vihreät arvot, joten suurten painosmäärien sijaan kustantamo keskittyy tarvepainatukseen ja e-kirjoihin.   

 
Lenninsiivet on Elina Komulaisen tänä vuonna perustama pienkustantamo ja psykologin asiantuntijapalveluita tarjoava yritys, jonka osuva nimi kertoo olennaisen: toiminnan tavoitteena on vahvistaa lapsuuden ymmärrystä ja arvostusta antamalla mm. eväitä arkiseen kasvun tukemiseen ja psyykkisen hyvinvoinnin vaalimiseen luottaen tarinoiden voimaan. Lenninsiipien kustantamissa kirjoissa halutaan tarttua lapsen mieltä kuormittaviin teemoihin, mutta tarjota silti toivoa ja selviytymisen näkökulmia. 
 
Vinhan kustantamo  on niin ikään perustettu kuluvana vuonna Ruovedellä toimivan Vinhan kirjakaupan kupeeseen. Kustantamo luonnehtii itseään yleiskustantamoksi, joka keskittyy kaunokirjallisuuteen, lasten- ja nuortenkirjallsiuuteen, tietokirjoihin, runouteen ja sarjakuviin.

 

   

 
 
 

Nuoruuden isoja tunteita Jäämeren rannalla

 

Kathrine Nedrejord: Kuka minä olen jos sinä yhtäkkiä katoat? Suomentanut Kaija Anttonen, 158 sivua. Kieletär Inari 2025. Kansikuva Katja Anttonen.  

 

”Michael kuoli eilen”, hän sanoo.

 

Kummallista miten niin selkeä lause voi tuntua käsittämättömältä. Olen aika varma siitä, että Michael istui edessäni edellispäivänä vähän kumarassa ja katseli ulos ikkunasta niin kuin hänellä oli tapana. Nyt hän ei tee sitä enää. 

 

Mieleeni tulee ensimmäiseksi kelkkaonnettomuus. En edes tiedä varmasti, onko Michaelilla moottorikelkkaa, mutta on se aika vuodesta kun useimmat ajavat salaa tunturissa. Michael on varmaan tippunut jäihin. Sellaista tapahtuu nuorille.  Tai sitten joutunut lumivyöryyn. Helmikuu ja jäätä ja lunta, se on vaarallinen kuukausi.

 

 

Norjansaamelaisen Kathrine Nedrejordin nuortenromaani sijoittuu Pohjois-Norjan rannikon pienelle paikkakunnalle Kjøllefjordiin, mutta sen tyylikeinot ja juonenkäänteet ovat kuin mistä tahansa nykynuortenkirjasta. 

Päähenkilö, 14-vuotias Jenny, pohdiskelee ystävyyteen, perhesiteisiin ja seurusteluun liittyviä kipeitäkin asioita. 

 

Vaikka romaanissa mennään todella syviin vesiin, sen tunnelma säilyy silti elämänmakuisena ja uskottavana. Siinä on myös vahva miljöönkuvaus ja ripaus saamelaista identiteettiä.

 

Tapahtumat käynnistyvät, kun Jennyn hieman syrjäänvetäytyvä luokkakaveri Michael kuolee yllättäen. 

Poikkeuksellisen traaginen kuolinsyy selviää pian, ja samaan aikaan Jenny huomaa parhaan kaverinsa, vuotta vanhemman Henningin,  olemukseen tulleen uutta kireyttä.

 

Jennyllä on toisinaan tapana nähdä  läheisiään ja ystäviään linnun hahmossa. 

Jennylle Henning on oman tiensä kulkija, hän ”on sekoitus korppia ja haukkaa. Hän on koulun pisin, ja hänellä on pitkä mustaksi värjätty tukka, joka kiiltää auringossa”.  

 

Kjøllefjord on Jennylle rakas ja turvallinen kasvuympäristö, mutta Michaelin kuoleman jälkeen pienet piirit myös ahdistavat, koska kaikki tietävät niin hyvin toistensa asiat. Samalla Jenny tulee entistä tietoisemmaksi siitä,  että Henningille kotiseudun piirit ovat liian pienet. On todennäköistä, että poika lähtee yläkoulun jälkeen jatko-opintoihin kauas kotikylästä: 

 

Henning ei halua asua täällä. Kjøllefjord on aivan liian pieni hänelle. Minä taas en voi kuvitella asuvani jossain missä Henning ei asu. 

 

Michaelin kuolema koskettaa jollain tavalla kaikkia paikkakuntalaisia. 

Synkkien asioiden keskelläkin tapahtuu silti myös myönteisiä asioita: Jenny lähentyy rinnakkaisluokkalaiseen, monen tytön ihailemaan Julianiin, vaikka ensikohtaaminen tekeekin hieman kipeää. 

 

 

Jennyllä on poikkeuksellisen hyvät välit isäänsä, jonka kanssa hän on äidin lähdön jälkeen asunut kahden. 

Näiltä osin perhekuvaus on nykynuortenkirjaksi poikkeuksellisen idyllistä, mutta toisaalta lukija suo Jennylle kaiken tuen. 

 

Jenny käy mielellään Sture-setänsä kanssa kalassa, vaikka isoäiti ja isä ovatkin usein huolissaan:

 

Kalastajan ammatti on vaarallisin ammatti Norjassa. Kuolema vaanii syvyyksissä, joten jos arvioi sään tai tuulen tai aallokon väärin, se alkaa virnuilla siellä alhaalla ja jatkaa aina siihen asti kunnes pomppaa ylös kuin peikko laatikosta ja kiskaisee ihmisen alas. Kalastajat yrittävät pyytää turskaa ja seitä ja kissakalaa samalla kun kuolema yrittää pyytää kalastajia. Ajatuskin karmii selkäpiitä. 

 

Suomalaisen varhaisnuorten- ja nuortenkirjallisuuden kuvaamiin harrastusvaihtoehtoihin  on viime aikoina kaivattu myös metsästystä ja eräretkeilyä harrastavia nuoria. Tätä tilausta ajatellen Jennyn viehtymys kalastukseen on kuvattu kiinnostavasti, ja nimenomaan myös osana asuinalueelle merkittävää elinkeinoa. 

 

Alun ihmissuhdeverkostojen rinnalle tulee seikkailuvetoinen juoni, kun Jenny lähtee isänsä ja isoäitinsä kanssa  jäljittämään Henningiä, joka ei ole kertonut läheisilleen mitään aikeestaan lähteä pois kotoaan. 

He löytävät onnekkaiden sattumustenkin ansiosta pojan lopulta Norjan rannikon Lakselvin ja Karasjoen kautta Suomesta. 

 

Matkalla Jenny tutustuu paremmin myös isoäitiinsä. Isoäidille saame on ”sydämen kieli” ja tämä pitää tärkeänä, että myös lapsenlapsi oppii muutamia saamen kielen sanoja. 

 

Henningin isän suhtautuminen poikansa seksuaalisen suuntautumisen "paljastumiseen”  on hieman tunkkainen verrattuna uusimpien nuortenkirjojen entistä sallivampiin asenteisiin 

Jyrkkyys voi selittyä osittain sillä, että alkuteos on ilmestynyt liki 10 vuotta sitten. Myös Nedrejordin ruotsalainen kirjoittajakollega, Ann-Helén Laestadius on käsitellyt samoja teemoja Soppero-sarjan nuortenkirjoissa, joissa niissäkin tulee esille pienen paikkakunnalla asuvien nuorten paineet elää yhteisön normien mukaista elämää. 

 

 

Haastattelen ylihuomenna lauantaina 29. marraskuuta Tampereen Kirjafestareilla Sorsapuistosalin Lanu-lavalla Kieletär Inari -kustantamon perustajaa Kaija Anttosta klo 14.30–15. 

Merikäärmeen mahti synnyttää myyttisen seikkailun kahdessa aikatasossa

 
 

Siri Kolu: Alle aallon, Kaksoismaailmat 1, 331 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Iida Kiela.

 
Menen sängylleni ja sammutan valot. Ulkona sataa lunta vitipyrynä, se piiskautuu kadulle ja mereen ja tuo edes vähän lohtua. Jos selviäisin tästä, tämä lumi odottaisi minua täällä.
 
Näen, miten Orex siirtyy huoneeseeni ja asettuu matolle sfinksiasentoon. Se vahtii minua. Vedän verhot ikkunaan. On vain pimeyttä.
 
Pimeässä näen paremmin kaksi yhtäaikaista maailmaa.

 
 
Sitaatti on Siri Kolun Kaksoismaailmat-trilogian avausosasta Alle aallon, aivan teoksen lopusta. 

Mielestäni siihen kiteytyy paljon teoksen tematiikasta ja jännitteestä.
 
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaiden julkistustilaisuudessa kolme viikkoa sitten Siri Kolu totesi halunneensa kirjoittaa sarjan, joka johdattaisi nuoret lukijat J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen jälkeen uuteen tarinamaailmaan tarjoamalla sekä ison tarinan että samastumispintaa lapsesta nuoreksi varttuvalle lukijalle.   
 
12-vuotias helsinkiläinen Eli herää öisin todentuntuisiin painajaisiin. Niissä   kehämäiseen muotoon rakennettua muinaista kaupunkia uhkaavat valtavat vesimassat.   

Elin luottoystävä, verkkoihin ja erilaisiin palvelimiin hakkeroituva ja omalaatuinen Maxxam,  on muuttanut vanhempien työn perässä Ateenaan ja ystävyyttä pidetään yllä tietokoneen välityksellä. 

Elin luokalle tulee myös uusi oppilas, Calluna eli Cal, jonka tutkijaisä tuntuu tietävän kaiken Atlantis-tarusta eli myyttisestä mereen uponneesta saaresta. 

Kolmikosta tulee nopeasti Atlantis-troikka, joka täydentyy vielä Elin hankkimalla faaraokoira Xerolla.
 
Ennen pitkää juonilinjastoon liittyy toiseksi näkökulmakertojaksi määrittelemättömässä muinaisessa ajassa elävä, niin ikään aluksi 12-vuotias Elektra. Hän kuuluu Elpidojen mahtisukuun, mutta toisen vanhemman tekemien valintojen vuoksi perhe kuuluu alempaan säätyyn, käsityöläisiin. 

Vähitellen Elektra saa tietää isoäitinsä nonna Elpidan ja satamanoidan ennustusten avulla enemmän hänen varaansa lasketusta tehtävästä ja suvun perinteiden velvoittavuudesta. Klassisen fantasiakirjallisuuden tapaan Eli ja Elektra tulevat kumpikin tietoisiksi omasta erityisyydestään. Elektraa kutsutaan yhteisön sisällä etuliitteellä ”toisenmoinen”, kun taas  viholliset kutsuvat häntä moniväristen hiusten takia haukkumanimellä ”monivärirotta”. Myös Eli erottuu monivärisen hiuspehkonsa takia muista ikätovereistaan.   
 
Tyttöjen unet risteytyvät ja kumpikin saa tietoa toisesta ajasta, sen keksinnöistä ja elämäntavasta. Näiltä osin Kolun kerronta on kiehtovaa ja inspiroivaa. 

Sekä Eli että Elektra saavat kumpikin huomata joutuvansa ratkomaan ikäänsä nähden kohtuuttomankin isoja ja haastavia asioita. 
 
Elin ja Elektran elämät eivät kulje romaanissa aivan samantahtisesti. Elektran  todellisuudessa tulevaa vedenpaisumusta varten rakennettava laite edellyttää nimittäin kahden vuoden työpanoksen hänen isältään ja sedältään.
 

 
Alle aallon tihentyy kliimaksiin. Sen voi lukea itsenäisenä fantasiaa ja seikkailua yhdistävänä romaanina, vaikka Elin seikkailut jatkuvatkin antiikin Troijassa jo ensi keväänä ilmestyvässä kakkososassa Läpi puun.  Jo tässä vaiheessa lukijalle heitetään myös syötti  trilogian päätösosan tarumaailmasta, joka suurella todennäköisyydellä on nimeltään Yli kivisen ansan. 
 
Tarinamaailmojen kulttuurihistorialliset leikkauspisteet ja intertekstuaaliset viittaukset (Platonin Atlantis-tarun lisäksi esim. Jules Vernen sekä Eino Leinon ja Hectorin "Atlantis"- nimisiin runoon ja laulunsanoitukseen) edellyttävät oletetulta noin +10-vuotiailta lukijoilta herpaantumatonta keskittymistä ja toisaalta siekailematonta halua lähteä tarinavirran vietäväksi. 

Seikkailun punainen lanka on kuitenkin lujasti punottu ja tarinan sommittelu viehättää aikuistakin lukijaa.
 
Siri Kolu on selvästi suunnitellut trilogian myös käännösmarkkinoita silmällä pitäen. 

Voisin jopa uskoa, että se löytäisi Suomen piskuisia kirjamarkkinoita laajemman yleisönsä isommilta kielialueilta. Koska kyse on erittäin vahvasti tiettyihin miljöisiin rakennetuista maailmoista, kirjojen sisäkansiin olisi voinut kernaasti liittää kartat Atlantiksen kaupungista ja Helsingin keskeisistä tapahtumapaikoista (Katajanokalta Suomenlinnaan). 

 

 

 

Topelius- ja Lydecken -ehdokkaissa huomio kiinnittyy hiljattain alalle tulleisiin debytantteihin

Hetki sitten on Jyväskylän kirjamessuilla julkistettu Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n nimeämät ehdokkaat Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnoille.


Nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnon ehdokkaat ovat:

Matilda Gyllenberg: Tusen timmar tystnad. kuv. Maria Sann, Förlaget 

Koulupudokas aiheuttaa kaoottisia tilanteita Niken koulussa. Lisämausteena kouluarjessa on vankikarkurin etsintä ja pelottava rehtori. Kotona on masentunut äiti, joka vain makaa sängyssä ja itkee. Tanskaan muuttanutta isää on ikävä. Onneksi Nikellä on vankkana tukena ystävä Mia.

Koskettava, realistinen tarina kuudesluokkalaisen elämästä, jossa vanhempien avioero ja äidin sairaus aiheuttavat surua ja huolta. Lohtuna ovat ystävä ja mummo, sekä vastentahtoinen ihastuminen.

Tiia Mattila: Humalan soundtrack, Myllylahti 

Säeromaani 8.-luokkalaisesta Iirosta, joka yrittää viimeiseen asti pitää kulissit pystyssä. Vanhempien työttömyys ja alkoholismi aiheuttavat sen, että Iiro kerää pulloja saadakseen itselleen rahaa. Kun luokkakaveri näkee mitä Iiro tekee, hän ehdottaa helpompia keinoja rahan hankkimiseen. Jos antaa varastamiselle sormen, viekö se koko käden?


Riipaiseva, ihon alle menevä tarina äärettömän vaikeasta perhetilanteesta, joka kuitenkin kääntyy toiveikkuutta herättäväksi. Yhdenkin ystävän merkitys on valtavan suuri, jos ystävä on oikeasti hyvä ja näkee kulissien läpi. Myös ihastuminen kannattelee rankassa arjessa. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

Anne Muhonen: Kuuden kättelyn sääntö, Hertta Kustannus

Säeromaani 19-vuotiaasta Pihlasta, joka on tullut jätetyksi ja kärsii sydänsurusta. Yhtäkkiä hän ajattelee exän hehkuttamaa teoriaa, jonka mukaan kuka tahansa on enintään kuuden kättelyn päässä. Pihla miettii, kenestä hänen pitäisi aloittaa päästäkseen kättelemään kuudentena ex-poikaystävän idolia, jalkapalloilija Jude Bellinghamia.

Erilainen, todella koukuttava tarina. Yllätyksellisyys säilyy loppuun asti. Saattaa käydä niin, että lukija miettii miten tämän toteuttaisi itse ja kenet haluaisi kohdata kuudentena.


Arvio Lastenkirjahyllyssä.

Anna Paldar: Vapaavyöhyke, WSOY 

Miki opiskelee ammattikoulussa, jossa kaikki sujuu hyvin siihen asti kunnes opettaja jää pitkälle sairauslomalle. Sijainen ottaa Mikin hampaisiinsa ja tekee opiskelusta yhä vaikeampaa. Kaveri Jesse joutuu vaikeuksiin ja jää pois koulusta. Lopulta opiskelu uhkaa jäädä kesken, kun Miki ei kestä enempää. 

Virkistävää kun on amislainen eikä lukiolainen päähenkilö. Aika raakaa menoa, vaikka kotiasiat on kunnossa ja on kavereita koulun ulkopuolella. Sijaisopettajan käytös pisti vihaksi. Kouluongelmat on tuotu hyvällä tavalla tarinaan ja loppu on rakentava.


Arvio Suomen Kuvalehdessä osana neljän nuortenromaanin koostetta.

Sanni Ylimartimo: Erokuu, Karisto


Yläkoulun päättänyt Aro lähtee kesäksi mökille. Hän on ajatellut olla siellä kuukauden mutta reissu venyy hänen tutustuttuaan ja ihastuttuaan tubettaja-Linaan. Kesä on ihanaa aikaa, mutta mielessä pyörii syksy. Aro on lähdössä opiskelemaan pohjoiseen, mutta pohtii tosissaan jättäisikö unelmansa toteuttamatta Linan takia. Entä mitä Lina aikoo?

Tavallinen tarina nuorista, joilla ensirakkauden huuma jyrää. Maailmojen välinen ristiriita kapenee, kun Aron huomaa Linan olevan ihan tavallinen maalaistyttö, vaikka tämä sometähti onkin. Miljöö on kuvattu elävästi ja kerronta on helposti samastuttavaa.


Arvio Lastenkirjahyllyssä.



Lastenkirjallisuuden Arvid Lydecken -palkinnon ehdokkaiksi on nimetty viisi teosta:

Laura Ertimo: Ateneumin arvoitus, kuvittanut Maria Sann, Tammi. 


Kuudesluokkalaisten retki Ateneumiin kääntyy huimaksi seikkailuksi, kun Anna katoaa aikamatkalle. Toiset yrittävät keksiä, miten hänet saa takaisin nykyaikaan, ja samaan aikaan Anna tipahtaa yhä kauemmas historiassa. Eri aikatasojen kohtaamiset auttavat Annaa hahmottamaan, missä ja milloin hän on, mutta kovin vähän tulee vihjeitä siitä miten hän pääsisi takaisin lähtöpisteeseen.


Kekseliäs ja tuore tarina, fakta ovelasti piilossa fiktion seassa. Ateneum tapahtumapaikkana persoonallinen. Kirjassa kulki mukana vanha ja uusi aika hienosti. Jännitys säilyy loppuun asti.



Arvio Lastenkirjahyllyssä.

Meri-Maaria Kivekäs: Naapurimme Eskelmus, kuv. Leea Simola, Hertta Kustannus 

Eräänä yönä keskelle kävelytietä ilmestyy postilaatikko. Se ei ole tavallinen postilaatikko, vaan Yksinäisten kirjeiden hotelli, jonka avulla yksinäiset lapset löytävät toistensa luo. Mutta missä kirjeet viipyvät? Onko laatikko rikki? Sisarukset Uneksija ja Aalekaappi Huiskinhaiskin Höpsöheinä Ritarikuningas käyvät pontevasti toimeen korjatakseen laatikon.

Pakotonta kielellä leikittelyä, joka toimii niin lapsen itsensä kuin aikuisen lukemana. Tarinassa yhdistyy monenlaiset teemat yksinäisyydestä ja eriskummallisuudesta leikkisästi ja taikaelementeillä höystettynä. Kummalliset asiat tuntuvat luonnollisilta.

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki ja kaiken maailman tunteet, kuv. Ninka Reittu, Otava

Pikkiriikki kokee tunteita laidasta laitaan, ja ilmaisee niitä persoonallisella tavallaan. Hän oppii tunnistamaan eri tunteita ja oppii myös sen, että on sallittua tuntea mitä tahansa mutta silti ei voi käyttäytyä miten tahansa.

Uuden ajan hyväntahtoinen Pikku Myy, joka ei pidättele yhtään. Yhdeksän tunnetta saavat lukijan tunnistamaan omiakin tunteitaan. Tunneasioita on paljon kuvakirjoissa mutta lastenromaaneissa vähän.

Jose Riikonen, Jukka Kurttila & Johanna Lumme: Eläinten saaren tutkimusretket. Miten Pelkomus voitetaan, Otava

Eläinten saaren asukkaat lähtevät selvittämään ihmisten välistä eripuraa. Riitely on luonut Pelkomuksen, joka kasvaa ja levittää ympärilleen synkkyyttä. Eläimet joutuvat käyttämään kaikkia vahvuuksiaan päihittääkseen synkkyyden.

Erilainen näkökulma, kun eläimet setvivät ihmisten aiheuttamia ongelmia. Jännittävä, tunteita herättävä tarina.

 

 

Lotta-Sofia Saahko & Mira Mallius: Kun mummi unohti tarinat, Tammi

Kun mummi alkaa unohdella ja hukata asioita, Elias hämmentyy. Mitä mummille tapahtuu, ja voiko sama käydä hänelle? Elias ei ensin oikein tiedä, miten suhtautua mummin muuttumiseen, mutta vähitellen keksii keinoja auttaa tätä. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei kuitenkaan ole helppoa.

Lämminhenkinen ja lohdullinen kuvakirja kertoo lapselle ymmärrettävällä tavalla isovanhemman muistisairaudesta. Tilanne voi olla lapselle pelottava, mutta sopeutuminen on mahdollista. Tärkeää on, että koko perhe on mukana eikä lapsi jää huolineen yksin. Tästä saa vertaistukea, kun lapselle on kerrottava vaikeasta ja ehkä pelottavastakin asiasta.

                                                 * * * * *

Raadissa olivat tännä vuonna puheenjohtajana kirjastonjohtaja Henna Kaukoniemi sekä jäseninä luokanopettaja Anne Konnunaho ja kirjailija Markku Karpio.  Palkinnon saajat julkistetaan ensi vuoden tammikuussa.

Lasten- ja nuortenkirjailijoiden vankentuneesta ammatti-identiteetistä voi tehdä sen päätelmän, että yhdistyksen nimeämä raati hauaa nykyisin ehdokasasettelussaan  pitää erittäin monipuolisesti esillä kotimaista lasten- ja nuortenkirjatarjontaa. 

On merkille pantavaa, että ehdokkaista pisimpäänkin alalla olleet ehdokkaat, Laura Ertimo ja Hannele Lampela, ovat kumpikin julkaisseet ensimmäisen lastenkirjansa vasta vuonna 2016. 

Ns. konkarikirjailijoiden sijaan huomiota halutaan siis nykyisin antaa enenevässä määrin  lasten/nuortenkirjailijoina hiljattain debytoineille (Matilda Gyllenberg, Tiia Mattila, Anna Paldar, Meri-Maaria Kivekäs, Lotta-Sofia Saahko sekä Jose Riikonen ja Jukka Kurttila). 

Jukka Kurttila työskentelee Finlaysonin yritysjohtajana ja on näin ollen lastenkirjailijana statukseltaan samaa luokkaa mediapersoona Lotta-Sofia Saahkon kanssa.

 

Selvästi raati on myös halunnut painottaa viime vuoden tapaan ehdolle asettamissaan teoksissa niiden yhteiskunnallista sanomaa.


Kirjallisuuspoliittista kannanottoa näkyy siinä, että ehdolle on asetettu useampia pienten kustantamoiden (Hertta ja Myllylahti) kirjoja. Hertta Kustannus saa näkyvyyttä peräti kahdella teoksella.

Tänä vuonna Topelius-palkinnolle on ehdolla myös peräti kaksi säeromaania. 

Kielipoliittista avarakatseisuutta raati edustaa Matilda Gyllenbergin varhaisnuortenromaanilla, jota ei ole suomennettu lainkaan. 

Kahden eri palkinnon väliset linjaukset ovat hieman hämäriä: miksi Matilda Gyllenbergin kirja on Topelius-listassa, vaikka sen keskushenkilöt ovat tismalleen samanikäisiä kuin Laura Ertimon kirjottamassa  Ateneumin salaisuudessa? 

Huomaan toistavani itseäni vuodesta toiseen, mutta sen uhallakin: kun raati tekee ison työn lukiessaan monia kymmeniä, todennäköisesti reippaasti yli satakin teosta, olisi järkeenkäypää, että se summaisi työtään ja näkemyksiään ehdokasjulkistuksen yhteydessä. 

Mikäli Jyväskylän kirjamessuilla on pidetty ehdokasjulkistuksen yhteydessä puheita, ne eivät kantaudu tiedotusvälineiden saati lasten- ja aikuistenkirjoja ostavien aikuisten korviin jos niistä ei tehdä tehdä tiedotetta ehdokaskirjojen kupeeseen.

Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n jakamat palkinnot annetaan ensisijaisesti kirjailijoiden työpanoksesta.

Viime vuosina raati on nostanut aiempaa enemmän ehdolle myös kuvakirjoja, joissa tekstillä ja kuvituksella ajatellaan olevan perinteisesti tasan jaettu vetovastuu tarinan kuljettamisen suhteen. Siihen nähden on epäreilua, että kuvittajien osuutta ei nosteta lainkaan ehdokaskirjojen perusteluissa esille.

Nyttemmin visuaalisuus on kuitenkin lisääntynyt myös varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa. Kuvitusta voi jo pitää yhtenä tasaveroisena kertojana. Siksi toivoisin, että kummankin palkinnon myöntöperusteita – ja samoin tein myös palkintosummaa – hieman päivitettäisiin vastaamaan enemmän nykyaikaa. 

Olisiko tähän oiva tilaisuus ensi vuonna, kun yhdistys täyttää kunnioitettavat 80 vuotta?