Lasten- ja nuortenkirjapalkintoja riittää vielä uudellekin vuodelle

 

Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n Topelius-palkinto on myönnetty Jukka Behmille nuortenkirjasta Ihmepoika Leon (Tammi 2023).
 
Ohessa raadin perustelut: 

Sujuva ja vetäväjuoninen romaani sijoittuu lontoolaisen jalkapalloseuran junioriakatemiaan ja kertoo lahjakkaan nuorukaisen nopeasta noususta brittifutiksen huipulle. 
    Behmin vakuuttavasti kuvaamien pelikenttien tapahtumien lisäksi Ihmepoika Leon on uskottava kuvaus myös ammattijalkapalloilun raadollisesta maailmasta, hankalista perhesuhteista ja kulissien takaisesta pelistä, jossa raha ratkaisee. Koskettava kasvutarina kulkee kohti uutta maailmaa ja samalla Leonin sisimpään. 

 
Lastenkirjallisuudelle jaettavan Arvid Lydecken -palkinnon on saanut Taru Viinikainen saturomaanistaan Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY, kuv. Silja-Maria Wihersaari).

 

Kiehtova saturomaani vanhassa saappaassa isoäitinsä kanssa asuvasta piiskuhäntäoravasta. Saapastalon Aurorassa on jotain perinteisellä tavalla kaunista, se suorastaan pursuaa satujen ja tarinoiden lumoa ja on täynnä tunteiden vuoristorataa. 
    Tosipaikan tullen pikkuruinen päähenkilö voittaa pelkonsa ja hänestä löytyy urhea sankari, joka muiden vuoksi uskaltautuu vaaraan ja samalla saa arvaamattoman palkinnon.

 
Lisäksi kirjailijayhdistys on myöntänyt Pääskynen-kunniakirjan lukuaktivisti Henriika Tulivirralle, joka on tehnyt lasten- ja nuortenkirjallisuutta tunnetuksi  eri tahoilla.  
 
Topelius- ja Lydecken-palkintoja rahoitetaan Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla. Palkintojen summa määräytyy jakovuoden vuosiluvun mukaan, eli vuosinousua on aina yhden euron verran, tänä vuonna 2024 euroa. 
 
Kummankin palkinnon ehdokkaiksi asetettiin viisi teosta.
 
Palkintoraatiin kuuluivat kirjastonjohtaja Henna Kaukoniemi, erityisopettaja Helena Siitonen ja kirjailija Petteri Paksuniemi. 
 
Olen monesti aiemminkin harmitellut sitä, että Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n palkintoraadit eivät ole hoksanneet tehdä summausta päättyneen kirjavuoden annista, joko ehdokasjulkistuksen yhteydessä joulukuussa tai varsinaisten palkintojen uutisoinnin ja tiedotuksen yhteydessä. 
 
Kun raati tekee ison työn paneutuen vuoden kotimaiseen tarjontaan, niin havaintojen kiteyttämisen  ja yhteenvetämisen luulisi syntyvän melko vaivattomasti. Yhteenvedoilla on nykyisin vielä entistäkin isompi merkitys, kun lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyys eri medioissa on vähentynyt.  
 
 
Ihmepoika Leonin olen arvioinut  Lastenkirjahyllyssä viime vuoden lokakuussa ja Saapastalon Auroran marraskuussa.

Karu kasvutarina mediakulttuurin nurjasta puolesta

Pinja Sanaksenaho & Tiina Luhtanen: Aurora. 176 sivua. Otava 2024.

 

 

Siinä samassa tein koko prosessista kivan pikku stoorin, jossa ihan viimeisenä lirutin hitaasti päälle agavesiirappia – ehdottomasti luomua, mikään muu ei kelvannut. Sitten vielä pala leipää paahtimesta lautaselle, pari ohutta juustosiivua päälle ja kaikki oli valmista.

 

Tutkin asetelmaa hetken näytön kautta. Jotain siitä puuttui. Haukkasin vielä leivästä somasti palan pois. Ihan vain aitouden vuoksi. Otin muutaman kuvan, todisteeksi myös leivänmurusista suupielessäni, valitsin parhaat ja postasin ne. Katsoin uudestaan tyytyväisenä brekusettiäni, joka näytti ekstrahyvältä. Annoin hyvän olon hyökyä lämpimänä mieleeni. Kuinka kukaan saattoi viettää tällaista elämää. Jos tämä ei ollut täydellistä, niin mikä sitten?

 

Palasin ajatuksistani tähän maailmaan. Luurini välähteli, ja se oli kuin mini-ilotulitus mielessäni, koska tiesin, että ensimmäisiä tykkäyksiä tuli jo.

 

 

Somevaikuttaja Pinkku Pinskun eli Pinja Sanaksenahon nuortenkirja kertoo lukiota käyvästä somevaikuttajasta, Aurorasta, jonka kulissit kaatuvat. 

Kirjan tekijöiksi nimetään kannessa ja esilehdellä Sanaksenaho ja kirjailija Sari Luhtanen. Työnjako on sujunut Otavan tiedotteen mukaan siten, että Sanaksenaho on sepittänyt kirjan tarinan tuoden siihen ”ainutlaatuista näkemystään vaikuttajamaailmasta” ja Luhtasen vastuulla on ollut kirjoittaa tarina valmiiksi kirjaksi. Oman twistinsä tuotepakettiin tuo vielä se, että myös Sanaksenahon someseuraajat ovat saaneet vaikuttaa kirjan yksityiskohtiin. 

Tällainen käytäntö joukkoistaa mukaan kirjan potentiaalisia lukijoita ei toki ole sinänsä uusi. 

 

Ronja Salmen varhaisnuortenkirjaan Ystäväni hevonen (Otava 2015) saivat toiveitaan esittää myös ratsastuksen harrastajat Salmen Ystäväni hevonen -blogin kautta. 

 

Samana vuonna 2015 ilmestyi myös Tatu Kokon Rob MacCool -sarjan ensimmäinen osa, Rob McCool ja Krimin jalokivi (Icasos), jonka juonenkäänteisiin ja yksityiskohtiin myös Kokko pyysi Ronja Salmen tavoin bloginsa kautta ja kirjailijavierailuillaan apua pojilta. 

 

Lahtelaisen Merkityskirjat-kustantamon mesenaattikampanjalla rahoitetuissa kuvakirjoissa (mm. Terhi Kangas & Anna Aalto: Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana, Merkityskirjat 2017) rahoittajat ovat voineet vaikuttaa kuvakirjojen yksityiskohtiin.

 

Aurora näyttäytyy lukijalle ensin tavoittelemisen arvoisena esikuvana: hänellä on sosiaalisen median alustoilla laaja fanikunta. Paineet kasvavat vielä entisestään, kun hän saa manageritoimistolta kutsun markkinoida tunnettua uutta hiusmuotoilumerkkiä.

Sanaksenahon ja Luhtasen nuortenkirja taitaa olla lajissaan ensimmäinen, jossa some-kulttuurin nurjiakin puolia käsitellään pidäkkeettömästi. Alaikäisyytensä takia  Auroran tulisi saada lupa kaupalliseen yhteistyöhön vanhemmiltaan, mutta asia kuittaantuu nähtävästi väärennetyillä nimikirjoituksilla. 

 

 

Kuulin sanat ”tuotteet”, ”yhteistyö” ja ”konsepti”. Juuri jotain tällaista olin halunnut jo pitkään, olin odottanut ja odottanut tilaisuutta. Seurasin itse monia tyyppejä, jotka tekivät kaikkea sellaista, olivat influenssereita. Nyt minä pääsisin näkemään sen maailman, oikeasti tekemään jotain. Tuuletin äänettömästi.

 

Lukijalle tosin selviää melko pian, että kulissien takana kaikki ei todellakaan ole hyvin. Aurora on jo pitkään tuntenut ”putoavansa todellisuuden ulkopuolelle”. 

 

Tarkentamatta tai lukijan omien johtopäätösten kehittelyn varaan jää, missä määrin tämä johtuu myös hänen nappailemistaan ”onnellisuuspillereistä” tai tunneköyhästä perheestä ja kasvattajan vastuuta pakoilevista vanhemmista. 

Auroran oman luonnehdinnan mukaan vanhemmille koti oli vain eräänlainen ”varikko, jossa käytiin kääntymässä kaiken kiireen keskellä ja yleensä myös valittamassa jostain, mitä olin tehnyt tai en ollut tehnyt”.

 

Aurora kuvaa raadollisesti tyttöporukoiden välistä skismaa, juonittelua ja valtapeliä. Näiltä osin kirjan maailmassa on paljon samaa useammankin viime vuonna ilmestyneen kotimaisen  lasten- ja nuortenromaanin kanssa (esim. Laura Lähteenmäen Laske salaa kymmeneen,  WSOY ja Mari Kujanpään Rumuuspäiväkirja, Otava).

 

Auroran luottoystävä Sara on muuttanut muualle. Minean ja Aadan kanssa pitäisi nyt rakentaa keskinäinen luottamus ja kolmiyhteys, mutta Aurora epäilee Aadan trollaavan hänen some-päivityksiään. Ahdistuksen keskellä Aurora muistaa lapsuuden luottoystävän, Rosan, jonka kanssa hän koki olevansa parhaiten oma itsensä ja joka ymmärsi yhteisten leikkien idean jo puolesta sanasta. 

 

Ennen mielensä lopullista hajoamista Aurora tunnistaa itsekin, kuinka tähtisädetikun loisto muuttuu nopeasti tuhoa aiheuttavaksi dynamiittipötköksi

 

Jani Kiiskilän esikoisen, Huppu seiskalla (Otava 2023), päähenkilön tavoin myös Aurora pakenee murrosiän tunnekuohuja lapsuuden leikkeihin. Kiiskilän varhaisnuortenromaanin yläkouluikäinen keskushenkilö haikailee legorakentamista. Auroralla on vielä tallessa My little pony -lelut, joiden kanssa puuhastelu rauhoittaa hänen levotonta mieltään.

 

Romaanin jännityskertointa nostatetaan urbexin eli urbaanin autiotaloihin ja hylättyjen rakennelmien tutkimiseen liittyvän löytöretkeilyn avulla. 

Puoli seitsemän -makasiiniohjelmassa Pinja Sanaksenaho kertoi tällä viikolla, että hän on ylpeä nuortenkirjasta, se on jotain konkreettista, joka jää jäljelle, vaikka netti katoaisikin. 

Hän myös vihjaa, että Auroran tarina saattaa saada vielä jatko-osankin. 

”Urut ovat kuin taikalaatikko”

Liisa Lauerma: Villit pillit. Lasten urkukirja. Kuvitus Ismo Rekola.  68 sivua. Lasten Keskus 2007.

 

 

– Mistä niitä urkuja hankitaan, kysyi pikku Jaakko. – Tilaatko netistä? 

 

– Urkuja ei osteta postimyynnistä eikä kaupan hyllyltä, sanoi Bertta ja päästi helisevän naurun. 

 

Lapset eivät olleet aikoihin nähneet häntä näin hyväntuulisena. 

– Urut rakennetaan aina tilaustyönä. Jokainen soitin on ihan omanlaisensa. Olen meilaillut vanhan ystäväni Marcelin kanssa ja minulla alkaa olla jo paljon ideoita.

 

– Bertta-urut, nyökkäsi Pate. – Voin kuvitella. Ja minne ne rakennetaan?

 

– Monitoimitalon juhlasaliin, Bertta sanoi, sulki läppärinsä ja pisti aurinkolasit takaisin nenälleen.

 

 

Joululomalla luin Aino Vähäpesolan yhdellä adjektiivilla ilmaistuna hienovireisen romaanin Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023). Se kertoo nuoresta naisesta, Viivistä, joka saa kustannustoimitettavakseen kirjan urkujen historiasta. 

 

Helsingin Musiikkitalon uudet, viime vuonna edesmenneen säveltäjän Kaija Saariahon aloitteesta hankitut ja osin rahoittamatkin urut vihittiin käyttöön vuoden taitteessa.

 

Mieleeni palautui Liisa Lauerman lasten tarinallinen tietokirja Villit pillit. 

Se on taas hyvä esimerkki siitä, kuinka lapsille tehdään kotimaisia tietokirjoja myös hieman marginaalisemmista aiheista.

 

Erilaisten soittimien joukossa urut ovat aivan oma alalukunsa niiden suuren koon ja erityisen rakenteen ansiosta:

 

– Mutta kukaan ei näe, mitä tapahtuu piilossa urkujen uumenissa: kuinka ilma muuttuu pilleissä säveliksi. Kymmeniksi, sadoiksi, tuhansiksi erilaisiksi säveliksi. Urut ovat kuin taikalaatikko, ja minun taikalaatikkoni taikoo tänään eläimiä, sanoi Bertta.

 

 

Alakouluikäiset lapset, Reeta, Ripa ja Pate, käyvät urkuri Bertan kesäkoulua ja oppivat askartelun ja muun puuhastelun ohessa myös kiinnostavaa tietoa uruista ja niiden rakentamisesta. Uusien urkujen hankkimiseksi järjestetään kansalaiskeräys, ja lapset ovat innokkaasti mukana talkoissa.

 

Bertta konsultoi urkujen rakentamisen yhteydessä myös hyvää ystäväänsä ja kollegaansa Marcelia, joka on Pariisin Notre Damen kirkon urkuri. 

 

 

Uusien urkujen kunniaksi järjestetään tietysti juhlat.
Ismo Rekolan kuvitusta Liisa Lauerman tarinalliseen
tietokirjaan Villit pillit. Lasten urkukirja (Lasten Keskus 2007). 

Lopun tietoisku, Pillistä päähän,  jakaa teknisempää urkutietoutta urkujen rakenteesta ja erityisominaisuuksista sekä niiden soittamisesta. Suomen merkittävimmät urutkin esitellään ja kerrotaan, kuka henkilö tai mikä urkutehdas ne on rakentanut. 

Tieto-osuudessa selviää sekin, mihin tarvitaan viittä lampaannahkaa, jotka Bertta tilaa maanviljelijä Mäkelältä. 

 

Lähdeluettelon lisäksi saadaan  myös Bertan suosituksia hyvästä urkumusiikista.  

 

Liisa Lauerman kirjan lukemisen jälkeen uskon olevan paljon vaivattomampaa houkutella lapsi tai varhaisnuori mukaan urkukonserttiin. Tällä tavoin lastenkirja kannustaa luontevasti taidekasvatukseen.

 

Ismo Rekolan kuvitus on omintakeinen. Pallopäisten ihmishahmojen luomisessa on todennäköisesti käytetty ruiskutekniikkaa. Kasvoissa on tavallaan varjostuksena myös sivuprofiili, myös silloin, kun henkilöitä kuvataan suoraan edestä.