Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, 316 sivua, Otava 1984. Kansikuva Seppo Syrjä.
Häräntappoase, ohjaus Jussi Niilekselä, käsikirjoitus Jussi Niilekselä ja Merja Turunen, Yleisradio 1989, viisiosainen sarja. Pääosissa Santeri Kinnunen, Outi Alanen, Antti Majanlahti.
Häräntappoase, ohjaus Petra Lumioksa, käsikirjoitus Oskari Sipola ja Oona Haapaniemi. Elisa Viihde Viaplay- suoratoistopalvelu 2021, kahdeksanosainen sarja. Pääosissa Carola Hakola, Rebekka Baer ja Noa Lange.
Elisa Viihteen Viaplay-suoratoistopalvelussa julkaistiin alkukesästä Anna-Leena Härkösen vuonna 1984 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin pohjautuva kahdeksanosainen uusi Häräntappoase-sarja.
Härkösen romaani on vaikuttanut suoraan ja välillisesti kotimaisen nuortenromaanin kehitykseen.
Niinpä innostuin uuden tv-sarjan jälkeen katsomaan heti perään Jussi Niilekselän ohjaaman Yleisradion tuottaman tv-sarjan vuodelta 1989.
Niiden jälkeen oli suorastan pakko lukea uudelleen Härkösen 17-vuotiaana kirjoittama esikoisteos.
Häräntappoase ilmestyi aikuistenromaanina, mutta moni kriitikko luki sitä kuitenkin vähättelevästi nuortenkirjana.
Nuoret omivat kirjan nopeasti itselleen.
Vuosituhannen taitteessa siitä oli jo tullut klassikko.
Häräntappoase sai kriitikoilta varauksellisesti melko kiittävän palautteen, mutta sen liukuma nuortenromaanin ja aikuistenromaanin väliselle "ei-kenenkään-maalle" askarrutti monia.
Kriitikot toisaalta pitivät teoksen poikkeamia perinteisestä nuortenromaanin genrestä hyvinä, mutta samaan aikaan puberteettisen epävarmuuden kuvaaminen nähtiin kuitenkin negatiivisena määreenä. Helena Ruuska on kirjoittanut Onnimanni-lehteen 2/1993 kiinnostavan analyysin Häräntappoaseen aikalaisvastaanotosta.
Härkösen romaanin vaikutukset näkyivät melko nopeasti nuortenkirjallisuudessa entistä pidäkkeettömämpänä seksuaalisuuden ja nuorten välisten suhteiden kuvauksena.
Häräntappoase edisti välillisesti myös huumorin ja nuoruuden kepeiden tuntojen vakiintumista nuortenromaaneihin.
Härkönen ei tehnyt romaanin rakenteessa kompromisseja: luvut ovat keskenään hyvin eri mittaisia. Romaanista löytyy jäntevä dramaturginen rakenne.
16-vuotias peruskoulun päättänyt Allu Korva joutuu vasten tahtoaan äidin sukulaisten luokse Torvenkylään heinätöihin.
Mä vaan mietin, miten julma kohtalo voi olla. Että mut erotettiin läheisistäni ja pukattiin johonki jumalan selän taakse aneemisten lehmien ja kääpien ja paskan keskelle.
Nuiva asenne muuttuu, kun Allu huomaa, että pikkykylällä onkin säpinää… ja melko pian erityistä sydämentykytystä aiheuttaa Kerttu, jonka kanssa syntyy heti yhteys, joka kipinöi, säröilee ja tykyttää vuoron perään.
Häräntappoaseen maailmankuva on säilynyt monin kohdin jopa yllättävän freesinä: Allun kavereina on Taala, levoton ja Allua pikkurikoksiinkin houkutteleva taivaanrannanmaalari, ja rauhaa ja eläinten oikeuksia puolustava Pulunkesyttäjä, joka piti
– – maiharinlurttanaa kesäkuun kolmaskymmenes. Ateisti absolutisti vegetaristi modisti. Sti sti sti.
Härkösen mutkaton ja luonnollinen tapa puhua nuorten keskushenkilöiden seksuaalisuudesta, siihen liittyvistä estoista, kipukohdista ja kliseistä sekä salaisista ja reteistä haaveista, ihastutti minua nyt uudella lukukerralla erityisen paljon.
Viime vuonna tästä aihepiiristä saatiin kaksikin ronskia toteutusta, kolmen nuoren naisen pseodonyyminimen Vilu Varennon takana kirjoittama Be Cool (Karisto 2020) ja Jyri Paretskoin K-15-sarjan viimeinen osa Pornoa ja sirkushuveja (Otava 2020).
Anna-Leena Härkönen on mielestäni Varentoa ja Paretskoita huomattavasti aidompi nuoren tempoilevan ja uteliaan mielen ja seksuaalisuuden heräämisen tulkki.
Seksistä, halusta ja himosta kiinnostuminen ei ole Häräntappoaseessa noloa vaan normaalia:
Kaikki kundit Vaasassa alko kehua uhreillaan heti ku saivat ajokortin ja skoodan, se oli sen merkki että nyt voitiin sitte naida saman tien takapenkillä. Joka viikonlopun jälkeen sai kuunnella Kafiksessa että akkaa oli kaatunu ku pipoa ja spermaa sataa ku kusta. Siitä sai tarpeekseen. Mä tiesin että se on jotain hienompaa ku ne puheet.
Sukulaispoika Taunon jumitusten äärellä Allu toteaa, että ”Joillekin mulkku on yhtä tavallinen puheenaihe kuin hernesoppa”.
Taunosta piirtyy hieman ressukka peräkammarin poika, jolla vihjataan olevan myös mielenterveyden ongelmia.
Saunakohtauksessa annetaan ymmärtää Taunon olevan ainakin kokeilumielessä kiinnostunut myös pojista. Saunassa sattunut kohtaus inhottaa Allua.
Sen sijaan ajatus tyttöjen välisestä rakkaudesta kiihottaa Allua. Näiltä osin kuvaus on kliseistä ja heijastaa myös 1980-luvun ahtaampaa ajattelua:
Mä tiedän pari hinttiä. Mä en halua puhua niiistä. Vaikka pitäs olla suvaitsevainen, kyllä mä tiedän, niin mä en jotenkin kestä niitä. Lesbot on taas juttu ihan erikseen. Niissä on jotain vetävää. Kun mä ajattelen naista ja naista yhdessä niin tulee kiihtyny olo. Se on mahtavaa. Se on taidetta. Tulee heti sellanen mielikuva et kaks kaunista akkaa makaa kesäyössä jonkun usvasen järven rannalla ja aurinko on just laskenu ja niillä on valkoset kosteet alushameet ja ne rakastelee varovasti ja hellästi ja hiljaa ja linnut huutaa jossain, yölinnut.
Elisa Viihteen Viaplayn uuden tv-sarjan ratkaisu esittää Allu (eli Alexandra) tyttönä ja kuvata kahden tytön välistä rakkautta on toteutettu luontevasti ja kuitenkin alkuteoksen ytimen säilyttäen.
Vuoden 1989 ja uuden tv-sarjan käsikirjoituksiin on poimittu Härkösen Häräntappoaseesta samoja kohtauksia ja lähes legendaarisiksi muodostuneita vuorosanoja.
Santeri Kinnunen oli 1980-luvun tv-sarjan Alluna ehkä vähän yli-ikäinen rooliinsa.
Uuden tv-sarjan nuoret näyttelijät ihastuttavat tuoreilla kasvoillaan ja pääosin aidoilla tulkinnoillaan.
Häräntappoase on traaginen rakkaustarina. Allu huomaa jo varhaisessa vaiheessa, että Kertusta ei olisi asumaan hänen kanssaan Stokiksessa pienessä yksiössä.
Allun miehinen uho ja pakahtunut seksuaalisuus saa kontrastikseen epävarmuuden tunnot, ja juuri tämä ääritunteiden rinnastus toimii tehokeinona.
Kun Allu ja Kerttu rakastelevat ensimmäisen kerran, Allu ilmaisee asian lakonisesti mutta ytimekkäästi:
Mä olin vellinveltto ja kihelmöin. – Voi taivas, mä oon maannu naisen, mä ajattelin.
Allusta sukeutuu runoilija, ja tämä kohtaus on kaikessa rosoisuudessaan tärisyttävän aito nuoren rakastavan katseen kuvaus:
Minun rakkaani istuu pirtin penkillä pienet mustelmaiset jalat
ilmassa harottaen minun rakkaani nyrsii matonkuteita
pienillä
ruosteisilla kitisevillä saksilla, voi armaani, hän katsoo
ulos viileää kosteaa iltaa minun rakkaani huulet muodostavat
sanan vittu, salaa, sävähtäen, vaivihkaa. Voi varpuseni saanko
ottaa hiuksistasi edes yhden havunneulan?
Ja jumalauta että sitä voi tulla nuorena hulluksi.
Allu itse ei tietenkään koe itseään hentomielisenä, mutta lukija liikuttuu kyllä perusteellisesti useampaankin kertaan:
– Irvikissa, mä sanon sille hetken mielijohteesta. Mä en koskaan sano rakas tai kulta, ne maistuu joltain vanhalta yskänlääkkeeltä. Se ei oo mikään rakas. Se on ku lämmin vehnäpulla vanttuut kädessä, tai harottava karvatassukka. Tai unilintu.
Häräntappoaseen raikkaus ei ole latistunut.
35 vuotta sitten kirjoitettu nuoruuden kuvaus sävähdyttää yhä.
