keskiviikko 25. syyskuuta 2013

”Mitä ovat oikeat murheet ?”












Kirsti Ellilä: Johannes ja Jura. Kuvittanut Loviisa Raussi. 108 sivua. Karisto 2013.



Syksyn kotimaiset lastenromaanit keskustelevät riviensä välissä yllättävästi keskenään. Saska Saarikosken Meidän isä on hammaspeikko  (Otava) ja Kirsti Ellilän Johannes ja Jura viittilöivät nimittäin hauskasti samoihin ajankohtaisiin aihealueisiin.

Saarikosken lastenromaanin Leo auttaa romanikerjäläisiä ja kerää taloyhtiön roskiksen kupeeseen heitä varten pulloja. Ellilän kirjassa dinosaurus Jura kerää myös öisin pulloja ja lahjoittaa niistä saadut rahat köyhälle perheelle, jonka äiti on hiljattain kuollut.

Ja Leon mielikuvituksessa vilahtelee niin ikään dinosauruksia:

Jotkut jutut on ihan satua, mutta toiset voi kertoa hyvin muinaisista ajoista tai sitten ne on osaksi totta ja osaksi keksittyä. Ja joskus kaikkein oudoimmat jutut onkin juuri tosia. Esim meidän kotitalon kokoinen dino tuntuu ihan satujutulta, mutta semmoisia oli oikeasti ennen kuin taivaasta putosi tähti ja sukupuutto tappoi kaikki dinot, paitsi krokotiilit ja sisiliskot ja mahdollisesti Loch Nessin hirviön.

Tiedän montakin eri-ikäistä pikkupoikaa, jotka ovat lapsuutensa eri vaiheissa olleet kainaloitaan myöten kiinnostuneita dinosauruksista ja tietävät niistä lähestulkoon kaiken. Onkin hienoa, että lukuisten käännöksinä ilmestyneiden kuvatietokirjojen rinnalle on nyt saatu Kirsti Ellilältä ehta kotimainen lastenromaani tästä aiheesta!

Johannes ja Jura on pieniä detaljeja lukuun ottamatta hyvinkin realistinen lastenromaani. Se ei siekaile puhua yhteiskunnallisesta tilasta ja hädänalaisten surusta hyvinkin suorasukaisesti.

Romaanin sivuhenkilöinä olevien lasten, Kallen ja Siinan,  isä on vaipunut apaattiseen toimettomuuteen vaimonsa kuoltua vakavaan sairauteen:

Hän ei ollut pelkästään surullinen, hän oli myös huolissaan. Hänen piti maksaa äidin sairaalalasku, sitten piti maksa hautajaiset. Lapsille olisi pitänyt hankkia kaikkea välttämätöntä, kuten uudet kengät ja talvitakit ja pyöräilykypärät ja luistimet. Mutta tehdas, jossa hän oli tehnyt puhelimia, oli mennyt konkurssiin, joten hän oli nyt työtön ja hänellä oli hyvin vähän rahaa. Hän pelkäsi, että pian rahat eivät riittäisi edes ruokaan.

Omassa blogissaan Kirsti Ellilä vieroksui Mari Viertolan Turun Sanomissa julkaistuissa Johannes ja Jura -kirjan myönteisessä arviossa  käyttämiä ilmaisuja ”vanhanaikainen” ja ”opettavainen”.

Mielestäni Johannes ja Jura on nimenomaan hyvällä tavalla lapsilähtöinen ja pohdiskeleva ja opettavaisuudestaan huolimatta kuitenkin tendenssit välttävä teos, joka puhuttelee hiljaisella ja aidosti välittävällä tavalla nykylasta. 

Luistavan lukutaidon jo omaksuneille lapsille on valtavasti tarjolla koohotus- ja hekotuskirjallisuutta. Sen vastapainoksi tarvitaan myös tällaisia pohdiskelevia ja rohkeasti tarvittaessa vaikka koko maailmankaikkeuden sivujensa väliin ottavia lastenromaaneja!

Itseäni kiehtoi eniten romaanin muotokieli: se, kuinka harmaaseen arkeen työntyy jotain ällistyttävää, mutta järkeenkäyvästi selittyvää. Ellilä selittää mahdottoman mahdolliseksi – eli dinosauruksen olemassaolon lapsille ja toisaalta sen näkymättömyyden ns. tavallisille aikuisille – ja lapsen ymmärryksen kannalta perin loogisesti: ”Kun jotain ei tajua näkevänsä, ei sitä myöskään näe. Niin se vain on.”

Ellilän lastenromaanissa murheet eivät aina ole lapsenkokoisia, vaan isoja, vaikeaksi hahmotettavia ja aikuistenkin kannalta vaikeasti hallittavia. 

Kouluterveydenhuolto ei saa Ellilältä kovin hyvää arvosanaa tässä kohtauksessa, jossa Johannes on lähetetty terveydenhoitajan juttusille, koska ei opettajan mielestä keskity riittävästi opetukseen: 

 – Onko sinulla jotain murheita? hän halusi tietää.
    – En pidä koulusta, enkä varsinkaan pesäpallosta. En pidä myöskään viulumusiikista, mutta joudun silti käymään soittotunneilla. Eikä minulla oikeastaan ole ketään kavereitakaan, Johannes sanoi.
  – Hmm, minä tarkoitin OIKEITA murheita, terveydenhoitaja sanoi.      
– Mitä ovat oikeat murheet? Johannes kysyi.     – Onko joku kuollut, ovatko vanhemmat eronneet, sairastuneet, onko mennyt koti alta tai tehty konkurssi?      
– Ei ole oikeita murheita, Johannes sanoi.     
– Ehkä se oli vain ruuansulatushäiriö, terveydenhoitaja arveli opettajalle. Yhdessä he päättivät, että siitä varmaankin oli ollut kysymys.

Dinosaurus Jura ystävystyy rotta Läntisen kanssa, ja Johanneskin saa nauttia pienen hetken Läntisen maallisesta vaelluksesta ennen tämän poismenoa. Kuolema, kaipuu ja menetyksen hyväksyminen on kuvattu kauniisti. 



Rotta Läntinen tekee nimellään kunniaa Turun Läntiselle Pitkäkadulle. Se viettää mielellään aikaansa Juran sukkalaatikossa. Loviisa Raussin kuvitusta Kirsti Ellilän lastenromaaniin Johannes ja Jura, Karisto 2013. 

Dinosaurus Jura on kuin suojelusenkeli, joka tehtävänsä toimitettuaan lähtee auttamaan taas muita hädänalaisia – kenties kirjaa tahollaan lukevaa lasta, joka taistelee vähän erilaisten, mutta isojen ongelmien kanssa ?

Ja tärkeintä on lopulta se, että Johannes saa ystävän ja siten uuden merkityksen elämälleen. Elämänkierto ja lohdun saaminen omiin ongelmiin on kuvattu inhimillisesti, ilman ylisanoja.



Aloitteleva kuvittaja olisi tarvinnut enemmän ohjausta kuvitustekniikan työstämiseen. Kuvituksen epätasaisuus on nyt harmillisen silmään pistävä: värit ja erityisesti niiden valöörit eli sävyt eivät ole synkassa keskenään. Loviisa Raussi kuvitusta Kirsti Ellilän lastenromaaniin Johannes ja Jura, Karisto 2013. 


Helsinkiläinen abiturientti Loviisa Raussi, 19,  on kuvittajana ensikertalainen.  Kuvitus on harmillisen epätasainen: mukana on heleitä ja eloisia akvarelleja ( rotta Läntinen sukkalaatikossa) sekä joko alunperin sävyttömiä tai tukkoon painossa menneitä toonattuja mustavalko- ja nelivärikuvituksia.  










1 kommentti:

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Kiitos tästä! Niin kyllä minä oikeastaan ihan allekirjoitan tuon vanhanaikaisuuden ja opettavaisuuden. Olen vain niin sisäistänyt sen vaateen, että kumpaakin pitäisi taiteessa välttää, joten hätkähdin siksi noita luonnehdintoja...

;-)