Neil Gaiman: Onneksi oli
maitoa, kuvittanut Chris Riddell, suomentanut Tuomas Nevanlinna, tekstaus Ninni Aalto, 145 sivua, Jalava
2017.
Brittiläinen, nykyisin Yhdysvalloissa asuva Neil Gaiman (s. 1960) on arvostettu kirjailija ja sarjakuvakäsikirjoittaja.
Gaimanilta on aiemmin suomennettu myös nuortenromaani Hautausmaan poika (WSOY 2009).
Muutama vuosi sitten hän otti nasevasti
kantaa yleisten kirjastojen ja mielikuvituksen puolesta ja hän on puhunut myös lukemisesta syrjäytymisen ehkäisijänä.
Tätä taustaa vasten lastenromaanin voi ajatella Gaimanin keskeisten lukemaan innostamiseen liittyvien teesien konkreettisena ohjelmajulistuksena ja täsmäkirjana.
Romaanista sukeutuu nimittäin tarinan
iskemisen ja mielikuvituksen ylistys.
Näin arkisesta tilanteesta tilanteesta seikkailu lähtee liikkeellle. Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin lastenromaaniin Onneksi oli maitoa (Jalava 2017). |
Onneksi on maitoa on suunnattu hiljattain lukemaan oppineille lapsille. Sitä voi pitää ahmimisikäistenlasten toivekirjanan, johon on koottu toimintaa, jännitystä, outoja sivuhenkilöitä ja äkkikäänteitä.
Romaani on myös yksi todiste siitä, kuinka scifi- ja fantasiagenre ulottuu nykyisin yhä nuoremmille lukijoille suunnattuihin teoksiin.
Chris Riddellin karikatyyrinen ja pikkupiirteissään tavattoman
runsas kuvitus on juuri tätä päivää: kuvitus itsessään on ”toiminnallista
silmäkarkkia” lapselle.
Kuvituksella on myös lukuprosessia keventävä ja tukeva merkitys, jota ei
pidä väheksyä vaiheessa, jolloin mekaaninen lukeminen voi vielä olla
ponnistelun takana.
Perheen arkea vaativan työnsä lisäksi pyörittävä tutkijaäiti lähtee työmatkalle pitämään esitelmää liskoista ja
huikkaa lähtiessään, että maito on ihan lopussa.
Isällä on valikoiva kuulo,
ja lapset joutuvat aamulla särpimään höytälemurot ilman maitoa.
Tunnollinen isä lähtee hankkimaan lähikaupasta maitoa, ja siitä sukeutuukin
sitten poikkeuksellisen vaiherikas maidonhakumatka. Lapset arvelevat isän
törmänneen johonkin tuttuun kaveriinsa ja kadottaneen ajantajun.
Isän kootut selitykset kotiin tultua ovat jotakin vähän erikoisempaa. Hän kertoo kohdanneensa hurjia
merirosvoja, lölleröolioita, vampuureita ja dinosauruksia.
Lapsilukijan
kannalta koen hieman ongelmalliseksi sen, että romaaniin on upotettu isän
seikkailut, joista hän kertoo kotiin palatuaan lapsilleen menneessä aikamuodossa. Ja koska lukija tästä
syystä aavistaa jo ennalta onnelliseksi kiertyvän loppuratkaisun, ei jännitettävää ole ehkä aivan
riittävästi. Lapset jäävät tässä seikkailussa passiivisiksi kuuntelijoiksi.
Gaimanin lopussa
paljastuva kerronnallinen kikka tuo mieleen Bryan Singerin ohjaaman trillerin The Usual Suspects (1995).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti