Anuska Allepuz: Se on minun! Suomentanut Arja Kanerva, 32 sivua, Lasten Keskus 2018.
Jo
parin vuoden ajan on saatu nauttia tunnetaitoja työstävien kuvakirjojen
runsaasta tarjonnasta.
Tunnekasvatus on nostettu myös uusissa
varhaiskasvatuksen ja alakoulun opetussuunnitelmissa isoon rooliin.
Länsimaissa
eletään monenlaisen yltäkylläisyyden aikaa, joten ei ihme, että aiheen
erilaiset variaatiot yltävät nyt myös lastenkirjoihin.
Nämä
kaksi käännnöskuvakirjaa näyttävät taas toteen, että tietyt aiheet ovat yht
äkkiä monen lastenkirjailijan ja -kuvittajan työpöydällä lähes samanaikaisesti.
Espanjassa
syntynyt ja Iso-Britanniassa kuvittajan ammattiin kouluttautunut Anuska Allepuz on
Suomessa entuudestaan tuntematon tekijä.
Rachel Brightin & Jim Fieldin
kirjoja on ilmestynyt pari aiemminkin. Samaan kirjaperheeseen kuuluu Orava-kirjan
kanssa Kyllä, sanoi Koala (Mäkelä 2017).
Allepuzin Se
on minun! kertoo viidestä viidakossa asuvasta elefantista, jotka rakastavat
hedelmiä.
Mutta yhtenä päivänä elefantit äkkäsivät syvällä viidakossa uuden puun. Se oli valtavan iso.
Ja siinä valtavan isossa puussa kasvoi niin herkullisen näköinen eksoottinen hedelmä, etteivät elefantit olleet ikinä moista nähneet.
Kaikki halusivat maistaa sitä.
Konstit ovat monet, kun hedelmän himo iskee. Anuska Allepuziin kuvitusta Se on minun! -kuvakirjaan (Lasten Keskus 2018), |
Kukin elefantti yrittää vuorollaan tavoitella hedelmää, mutta tuloksetta.
Jokaisella
aukeamalla kerrotaan kuvien ja niukan tekstin kautta rinnakkaistarinaa viidestä vikkelästä hiirestä, jotka puhaltavat yhteen hiileen ja pääsevät
paljon nopeammin tavoitteeseensa.
Kirjan
”opetus” löytyy viimeiseltä sivulta.
Fiksuin viidestä elefantista nielee
ylpeytensä ja antaa makeanhimolleen periksi ja niinpä se pääsee hiirien herkkupöytään! Tosin ratkaisu on moraalisesti hieman ongelmallinen: elefantin suu on
huomattavasti hiiriä suurempi.
Toisessa
kuvakirjassa sankarina on ”rasavilli viilettäjä, huoleton ja hurmaava” Oili
Orava. Se lienee sukua Aisopoksen eläinsadun heinäsirkalle, joka vähän
välittää maallisesta puurtamisesta.
Oili Orava ei muiden eläinten tavoin ole kerännyt
mitään talvivarastoa. Siksi se terhkakoituu nähdessään metsän viimeiden kävyn vielä roikkuvan puussa:
HETKINEN! Nyt näkyi jotain
Oilin ruokatutkassa:
Yksi pieni männynkäpy keikkui oksan mutkassa!
Siitä Oili ilahtui,
ja kyllähän tuon ymmärtää…
Tämän jälkeen metsässä ei ollut muuta syötävää.
Oilin aarteen on huomannut myös metsän kovimman keräilijän maineen saanut Sadan
Kävyn Sakari, ja tästä käynnistyy tietysti huima kisa.
Kuvitus
on takaa-ajon ansiosta poikkeuksellisen vauhdikas , kuvan kokoa ja näkökumaa
vaihtava. Silti kuvituksen yleisilme on dynaaminen ja levollinen.
Metsän eläinten kestit päättyvät tässä kirjassa iloiseen pitopöytään. Viimeisellä aukeamalla muistutetaan vielä, että hyvän ystävän kanssa voi kuitata menneet nahistelutkin vapauttavala naurulla.
Katariina Kallion riimittelemä teksti kulkee hyvässä poljennossa. Joskus riimirunous toimii suorasanaista kertovaa tekstiä nasevammin. Ääneenlukeva aikuinen pääsee myös nauttimaan tekstin rytmistä ja luentaan voi tulla näin jopa enemmän eloisuutta.
Samaa teemaa löytyy myös näistä aiemmin ilmestyneistä kuvakirjoista:
Sanna Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken, Minerva 2013
Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, S & S 2017
Johanna Venho & Annastiina Syväjärvi: Yllin kyllin, WSOY 2012
Lapsuudestani muistan myös hyvin Leena Krohnin tarinan Tavaran Taarasta kokoelmassa Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1974, kuv. Inari Krohn).
1 kommentti:
Olipas monta mielenkiintoiselta vaikuttavaa kirjaa! Näitä täytyy tutkia lasten kanssa. Varsinkin tuo Anuska Allepuzin kirja täytyy ehdottomasti saada käsiin. Aika hauska tuo hiirulaisten oma rinnalla kulkeva tarina :)
Lähetä kommentti