Kaikki tänne heti nyt!

Anuska Allepuz: Se on minun! Suomentanut Arja Kanerva, 32 sivua, Lasten Keskus 2018.

Rachel Bright & Jim Field: Minun, sanoi orava! Suomeksi riimitellyt Katariina Kallio, 30 sivua, Kustannus-Mäkelä 2017.

Jo parin vuoden ajan on saatu nauttia tunnetaitoja työstävien kuvakirjojen runsaasta tarjonnasta. 

Tunnekasvatus on nostettu myös uusissa varhaiskasvatuksen ja alakoulun opetussuunnitelmissa isoon rooliin.

Länsimaissa eletään monenlaisen yltäkylläisyyden aikaa, joten ei ihme, että aiheen erilaiset variaatiot yltävät nyt myös lastenkirjoihin.

Nämä kaksi käännnöskuvakirjaa näyttävät taas toteen, että tietyt aiheet ovat yht äkkiä monen lastenkirjailijan ja -kuvittajan työpöydällä lähes samanaikaisesti.

Espanjassa syntynyt ja Iso-Britanniassa kuvittajan ammattiin kouluttautunut Anuska Allepuz on Suomessa entuudestaan tuntematon tekijä. 

Rachel Brightin & Jim Fieldin kirjoja on ilmestynyt pari aiemminkin. Samaan kirjaperheeseen kuuluu Orava-kirjan kanssa Kyllä, sanoi Koala (Mäkelä 2017).

Allepuzin Se on minun! kertoo viidestä viidakossa asuvasta elefantista, jotka rakastavat hedelmiä.

Mutta yhtenä päivänä elefantit äkkäsivät syvällä viidakossa uuden puun. Se oli valtavan iso.

Ja siinä valtavan isossa puussa kasvoi niin herkullisen näköinen eksoottinen hedelmä, etteivät elefantit olleet ikinä moista nähneet.
Kaikki halusivat maistaa sitä.

Konstit ovat monet, kun hedelmän himo iskee. Anuska Allepuziin kuvitusta
Se on minun! -kuvakirjaan (Lasten Keskus 2018), 

Kukin elefantti  yrittää vuorollaan tavoitella hedelmää, mutta tuloksetta.

Jokaisella aukeamalla kerrotaan kuvien ja niukan tekstin kautta rinnakkaistarinaa viidestä vikkelästä hiirestä, jotka puhaltavat yhteen hiileen ja pääsevät paljon nopeammin tavoitteeseensa.

Kirjan ”opetus” löytyy viimeiseltä sivulta.

Fiksuin viidestä elefantista nielee ylpeytensä ja antaa makeanhimolleen periksi ja niinpä se pääsee hiirien herkkupöytään! Tosin ratkaisu on moraalisesti hieman ongelmallinen: elefantin suu on huomattavasti hiiriä suurempi.

Toisessa kuvakirjassa sankarina on ”rasavilli viilettäjä, huoleton ja hurmaava” Oili Orava. Se lienee sukua Aisopoksen eläinsadun heinäsirkalle, joka vähän välittää maallisesta puurtamisesta. 

Oili Orava ei muiden eläinten tavoin ole kerännyt mitään talvivarastoa. Siksi se terhkakoituu nähdessään metsän viimeiden kävyn vielä roikkuvan puussa:

HETKINEN! Nyt näkyi jotain 

Oilin ruokatutkassa: 

Yksi pieni männynkäpy keikkui oksan mutkassa! 

Siitä Oili ilahtui, 

ja kyllähän tuon ymmärtää… 

Tämän jälkeen metsässä ei ollut muuta syötävää.

Jim Fieldin aukeamissa on rytmillistä eroa: tässä hyvinkin seesteinen
 lähtölaskenta tulevaan kilpailuun metsän viimeisestä kävystä. Syksyn ruska
 ja kiemurainen männyn oksa tekevät aukeamasta koristeellisen. Jim Fieldin
kuvitusta Rachen Brightin tekstiin kuvakirjassa Minun, sanoi orava
(Kustannus-Mäkelä 2017). 

Oilin aarteen on huomannut myös metsän kovimman keräilijän maineen saanut Sadan Kävyn Sakari, ja tästä käynnistyy tietysti huima kisa.

Kuvitus on takaa-ajon ansiosta poikkeuksellisen vauhdikas , kuvan kokoa ja näkökumaa vaihtava. Silti kuvituksen yleisilme on dynaaminen ja levollinen.

Metsän eläinten kestit päättyvät tässä kirjassa iloiseen pitopöytään. Viimeisellä aukeamalla muistutetaan vielä, että hyvän ystävän kanssa voi kuitata menneet nahistelutkin vapauttavala naurulla.

Katariina Kallion riimittelemä teksti kulkee hyvässä poljennossa. Joskus riimirunous toimii suorasanaista kertovaa tekstiä nasevammin. Ääneenlukeva aikuinen pääsee myös nauttimaan tekstin rytmistä ja luentaan voi tulla näin jopa enemmän eloisuutta.

Samaa teemaa löytyy myös näistä aiemmin ilmestyneistä kuvakirjoista:

Sanna Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken, Minerva 2013

Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, S & S 2017

Johanna Venho & Annastiina Syväjärvi: Yllin kyllin, WSOY 2012

Lapsuudestani muistan myös hyvin Leena Krohnin tarinan Tavaran Taarasta kokoelmassa Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1974, kuv. Inari Krohn).