”Tytöt ovat vallankumousvoima, joka voi oikeasti muuttaa maailman”

Jennifer Mathieu: Näpit irti! Suomentanut Lotta Sonninen, 310 sivua, Otava 2018. Kansikuva Elizabeth H. Clark. 

Yhdysvaltalaisen Jennifer Mathieun nuortenromaani on todennäköisesti syntynyt jo ennen #me too -kampanjaa. 

Alkuteoksen nimi Moxie, (joka viittaa päähenkilön levittämiin underground-julkaisuihin eli zineihin) on Lotta Sonnisen suomennoksessa muuntunut räväkämmäksi ja viittaa näin suoraan viimeaikaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun naisten ja tyttöjen kokemasta seksuaalisestä häirinnästä.

Mathieu on omistanut kirjan ”kaikille niille nuorille naisille, jotka käyvät taistelua hyvän puolesta”. 

Jälkisanoihin hän on tallettanut oman 1990-luvun nuoruutensa feminististä liikettä ja kertoo sen aikaisista radikaalin vaikuttamisen kanavista ennen internetin tarjoamia mahdollisuuksia. Kirjassa ne tulevat  lukijalle tutuiksi Vivin äidin nuoruuden radikalismina ja toimintaja Riot Grrrls -ryhmässä.  

Viv on tavallinen perhetyttö, joka asuu kaksi äitinsä kanssa. Hän on tunnollinen lukiolainen, joka ei yleensä pidä meteliä itsestään ja tyytyy tarkkailemaan asioita etäämmältä... kunnes hänen mittansa tulee täyteen opettajien ja koulun poikien mielivaltaisesta käytöksestä. 

Minä olen sellainen tyttö joka lukee kokeisiin. Sellainen tyttö joka palauttaa kotitehtävät aina ajoissa. Olen tyttö joka sanoo isovanhemmilleen tulevansa viiden minuutin päästä ja ilmaantuu etuajassa. Olen tyttö joka ei aiheuta hankaluuksia. Kun opettaja kysyy minulta jotakin tunnilla, painun kyyryyn, sillä minä olen tyttö joka mieluummin haihtuisi savuna ilmaan kuin herättäisi huomiota, edes positiivista.

Viv on kuitenkin saanut äidin puolelta verenperintönä oikeudenmukaisuuden ja suoran vaikuttamisen geenit. Hän löytää äitinsä nuoruuden aikaisia pahvilaatikoita ja sieltä 1990-luvulla Yhdysvalloissa aktiivisen Riot Grrrlsien,  underground-feministisen punk-rock-liikkeen, manifestin.

Siinä sanotaan, että tytöt ovat vallankumousvoima joka voi oikeasti muuttaa maailman. Sisälläni tuntuu raskas paino, joka muodostuu sekä ilosta että pelosta. 

Viv perustaa Puhti-lehden, jonka kautta hän ryhtyy agitoimaan muita koulun tyttöjä – ja muutamaa poikaakin – mukaan vastarintaliikkeeseen, joka kyseenalaistaa koulun miehiset vallankäytön keinot ja seksistiset käytänteet. 

Kaikki Vivin ystävät eivät halua ottaa julkisesti kantaa. Esimerkiksi Claudian mielestä feministi tarkoittaa monille usein samaa kuin miestenvihaaja:

Se koko sana on jotenkin pelottava, moni säikähtää sitä. Ne luulee että se tarkoittaa miestenvihaajaa. Mä sanon mieluummin vaan, että kannatan tasa-arvoa.

Mathieun nuortenromaani on painavasta ja tärkeästä aiheestaan huolimatta helppolukuinen ja sysää lukijan – ikään ja sukupuoleen katsomatta – ajattelemaan myös omia vaikuttimiaan ja asenteitaan. 

Jälkisanoissaan Jennifer Mathieu vinkkaa nykytytöille myös intersektionaalisen feminismin verkkosivustoja, jotka puhuttelevat kaikkia naisia ihonväriin, terveyteen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja biologiseen sukupuoleen katsomatta. Mukana on myös muutamia kirja- ja elokuvavinkkejä. 

Olen usein tuonut esiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden ripeyden tarttua ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. 

Alaikäisiin kohdistuneet seksuaalirikokset tai seksuaalinen ahdistelu ovat olleet kotimaistenkin nuortenromaanien aiheena viime vuosina. 

Kirsti Kurosen 4 x 100 (Karisto 2013) ja Miikka Keräsen Maaliviivalla (WSOY 2014) käsittelevät kumpikin yhtenä sivujuonteena nuoren urheiluharrastuksissa kokemaa ja aikuisen valmentajan toteuttamaa  tirkistelyä sekä sanallista tai fyysistä ahdistelua. Kummassakin kirjassa painetaan asia villaisella. 

Sitä vastoin Kirsi Pehkosen vuonna 2015 ilmestyneessä varhaisnuortenromaanissa Voittolaukaus (Karisto) valmentajan teko tuomitaan ja tehdään seksuaalinen ahdistelu julkiseksi. 

Marja-Leena Lempisen Punainen lumme (WSOY 2008) oli käänteentekevä teos kuvatessaan teini-ikäisen tytön ja aikuisen miehen netin kautta solmittua ja seksuaalisesti värittynyttä kontaktia, joka traumatisoi tytön. 

Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) jatkoi samasta aiheesta, mutta Behm ei tee 15-vuotiaasta Emiliasta yksiselitteisesti uhria, sillä tyttö tuntee itse olevansa ikäänsä kypsyneempi. Emilia kokee olevansa joku, ”joka oli saanut käyttöönsä nuoren tytön ruumiin ja joka antoi sen tehdä kaikenlaisia asioita, sellaisia, mitä sen ei olisi pitänyt tehdä”. 

Jo pitkään käyty #me too -keskustelu sekä aivan viime viikkojen ja päivien kotimaan uutiset alaikäisiin kohdistetuista seksuaalirikoksista herkistävät kriittisen lukijan. 

Mikäli mainitut Kurosen, Keräsen ja Behmin nuortenromaanit ilmestyisivät vasta nyt, ne todennäköisesti saisivat hyvinkin kriittisen vastaanoton. 

Toivottavasti Jennifer Mathieun Näpit irti! -romaanille saadaan pian myös kotimaisia vastineita, jotka asettuvat luontevasti osaksi suomalaista arkea ja todellisuutta.