”Elämä on laiffii ja peli on peliä”

Mika Keränen: Maaliviivalla, 207 sivua, WSOY 2014. Kansikuva iStockphoto.

Mika Keräsen nuortenromaani Maaliviivalla on täsmäkirja kaikille niille pojille, jotka ovat haltioituneet David Lagercrantzin elämäkerrasta Minä, Zlatan Ibrahimovic (WSOY 2011). 18-vuotias Kalle pääsee ykkösmaalivahdiksi Veikkausliigan peliin. Valmentaja tekee ennen peliä Kallelle ehdotuksen, joka lyö melkein jalat alta. Keskittymiskyky on koetuksella, kun Kalle tarkkailee pelitovereitaan ja miettii, kuinka moni heistä pelaa valmentajan asettamilla uusilla ehdoilla. 

Maaliviivalla on rakenteeltaan toimiva yhden päivän romaani jalkapallo-ottelusta, joka vaikuttaa pitkälle allen tulevaisuuteen. Kukin luku alkaa selostajan napakalla näkemyksellä pelin kulusta ja sen jälkeen Kalle puntaroi tekemiään valintoja, niin jalkapalloviheriöllä kuin sen ulkopuolellakin. 

Lukija tutustuu vähin erin Kalleen, josta piirtyy sisukas, peräänantamaton taistelijaluonne. Pojan isä kaljoittelee mieluummin kuin seuraa Kallen urheilijauran edistymistä. 

Isän kannustuksen puutteesta huolimatta Kallesta on kehkeytynyt hyvällä itsetunnolla varustettu ja omiin kykyihinsä luottava nuorukainen:

Mitä sellaisella maalivahdilla teki, jota hyökkääjät eivät pelänneet. Ei mitään. Hyökkääjien pitikin pelätä minua, ainakin maalin edustalla. Se oli mies miestä vastaan, kun puolustuksen läpäissyt hyökkääjä pääsi silmitysten maalivahdin kanssa. Kun oltiin nokat vastakkain, niin siinä eivät auttaneet enää joukkuepuolustamiset eivätkä taktiikkapalaverit. 

Elämä on laiffii ja peli on peliä. Vaikka matsissa kärhämöitiin kuinka, pelin jälkeen oltiin tietenkin kavereita. Niin kuin minä ja Henry. Niin se oli ollut aina.

Jalkapallofanien mieliksi Kalle kertaa monia legendaarisia otteluita ja mainitsee nimeltä keskeiset jalkapallon supertähdet.

Usein huomaan herkistyväni kirjailijoiden piiloiselle – joskin toisinaan hieman epäuskottavallekin asennekasvatukselle –, mitä tulee kirjallisesti virittäytyneisiin päähenkilöihin, jotka eivät kursaile esitellä lukeneisuuttaan. Kalle vertaa ottelun tuomarin äänensävyä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Lammion pisteliäisiin äänenpainoihin.

On kiinnostavaa, että kotimaisissa urheiluteemaisissa nuortenromaaneissa on viime aikoina sivuttu myös vähemmän mairittelevia aiheita, joista voi lukea myös tosielämän uutisia. 

Kirsti Kurosen 4 x 100 -romaanissa (Karisto 2013) sprintterityttöjen valmentajan seksuaalinen lähentely oli yhtenä sivujuonteena ja Keräsellä on kohtaus, jossa Kalle yllättää miespuolisen jalkapallovalmentajan tirkistelemästä poikien uintia harjoitusleirillä. 

Kummassakin nuortenromaanissa aikuisten miesten nuoriin kohdistunut seksuaalinen ahdistelu painetaan kuitenkin urheiluseuran johdon toivomuksesta villaisella. Annetaanko näin mallia nuorille siitä, että asia ei oikeasti ole aikuistenkaan mielestä puuttumisen arvoinen?

Olimme keskustelleet seurassa myös siitä, pitäisikö meidän esittää syytös viranomaisille Palmusta. Seuran lakimies ei kuitenkaan suositellut sitä. Oikeussalin tapahtumia ei hänen mukaansa osannut kukaan ennustaa, sillä Palmulla ei ollut aikaisempia rikkeitä. Käsittely olisi pilannut joka tapauksessa seuran maineen, vaikka se olisi päättynyt meidän voittoomme. Lopputuloksella ei olisi siis olut merkitystä.

 Seuran johto oli ehdottanut minulle, ettemme haastaisi Palmua oikeuteen, jos se vain kävisi päinsä. Kyllä se passasi, sillä ajattelin itsekin seuran etua. 

Mika Keräsen (s. 1973) aiemmat lastenkirjat ovat  ilmestyneet ensin viroksi, sillä hän asuu ja työskentelee nykyisin Tartossa suomen kielen opettajana. 

Suomeksi hänen tuotannostaan tunnetaan Avaimen kautta ilmestyneet Hopeinen aarrearkku ja Oranssi polkupyörä. Molemmat on arvioitu myös Lastenkirjahyllyssä.