Hannu
Mäkelä: Muistan; Otavan aika, 553 sivua, Tammi 2015.
Muistelmat
ja elämäkerrat ovat aina kiehtovaa luettavaa. Niissä voi luvan kanssa
tirkistellä oman alansa mestarien intiimiin elämään mutta parhaimmillaan ne
tarjoilevat myös yleispätevää ajankuvaa.
Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet jo neljänteen osaan,
jossa luupin alla ovat nyt vuodet 1967–1986, jolloin hän toimi Otavan
kustantamossa kustannustoimittajana ja lopuksi kaunokirjallisen osaston apulaisjohtajana.
Rouva
Huu lukeutuu Mäkelän Herra Huu
-kirjojen ja silmälasinsa hukkaavasta hevosesta kertovan lastenromaanin ensimmäiseen
lukijasukupolveen. Yläkouluvaiheessa
löysin hänen aikuislyriikkansa ja olen siitä pitäen yrittänyt pysyä tuotteliaan kirjailijan
Mäkelän
teos tekee ennen muuta kunniaa kustantamoiden uuraille ja asialleen omistautuneille
kustannustoimittajille, näille harmaille eminensseille, joiden työtä Mäkelä vertaa taimen kasvattamiseen:
Kukaan ei voi kirjallisuudessa sanoa, millainen puu taimesta kasvaa, se on mahdollista vain kasvitieteessä ja silloinkin kasvu ja menestys riippuvat maaperästä, kasvupaikasta ja sääolosuhteista, joista kahta ensin mainittua ihminen voi auttaa ja kolmannen kanssa sentään jotenkin tulla toimeen, yrittää käyttää suojaavia keinoja talven viimaa vastaan. Siten myös kustantamon ilmapiiristä ja toimista kyllä riippuu, miten esikoiskirjailija myöhemmin alkaa kukoistaa. Joskus niin tapahtuu. – –
Teos
piirtää myös mainiota kuvaa kustannustoiminnan nopeista muutoksista, liittyen
niin painotekniikan kehitykseen kuin kirjallisuuden markkinointiin ja
kirjailijan ammatissa tapahtuneisiin imagomuutoksiinkin.
Mäkelä
luo muistelmissaan kiinnostavia kirjailijoiden muotokuvia, joista osa on
suurpiirteisempiä luonnostelmia
(mm. verrattomat kuvaukset Kersti Bergrothista ja Alex Mattsonista !). Mäkelälle läheiset kirjailijat
ovat saaneet omat lukunsa (mm. Samuli Paronen, Maila Pylkkänen, Laila
Hietamies, Erno Paasilinna ja Antti Tuuri, joista tuli myös hyviä ystäviä, sekä
Kerttu-Kaarina Suosalmi, Lassi
Nummi, Paavo Rintala, Jarkko
Laine, Arto Melleri ja Bo Carpelan).
Mäkelän
muistelmissa on monia herkullisia kuvauksia, mm. Mukkulan kirjailijakokouksesta ja erinäisistä
ulkomaille suuntautuneista kirjailijavierailuista. Lakonisuudessaan
verrattomasti Mäkelä kertoo muun
muassa oudosta kohtalosta, joka heittää hänet ja suomenruotsalaisen Lars Huldénin
peräti kahdesti saman pekingiläisen hotellin morsiussviittiin. Otavan
novellikilpailun jälkijuhlintaan liittyy myös hauska anekdootti, josta olen
kuullut myös Olli Jalosen hyvin
samansuuntaisen ja riemukkaan version.
Lastenkirjallisuus ei – ymmärrettävästi – ole muistelmissa kovin isossa roolissa. Kiinnostavia ovat toki pienet hajahuomiotkin, esim. maininta siitä, että 1960-luvun lopulla lastenkirjallisuus oli Otavalla vielä varsin vähäistä, huolimatta osaston johdossa olleen Aili Palménin ponnisteluista. Muistelmat
antavat silti valotusta moneen kiinnostavaan seikkaan. Uusi tieto minulle on sekin, että Helena Anhava toimi Mäkelän useimpien
lastenkirjojen kustannustoimittajana Otavan vuosina!
Kustantamon
kirjallinen johtaja Paavo Haavikko
ei saa lastenkirjallisuuden arvostuksen osalta kovin korkeaa arvosanaa. Tuttu on monessa aiemmassakin yhteydessä kerrottu tarina siitä, kuinka Haavikko
varoitteli Mäkelää Herra Huun käsikirjoituksen äärellä pilaamasta hyvää
mainettaan.
Haavikon
ja Otavan lasten- ja nuortenosastoa Palménin jälkeen luotsanneen Marja Kemppisen jännite jää lukijalle
arvailun varaan.
Uutta
tietoa on myös Jorma Kurvisen Susikoira Roi -sarjan synty: Mäkelä
luonnosteli sarjan raamit Kurviselle: ”Luonnostelen tarinan pojasta ja
susikoirasta, eräänlaisen hybridin salapoliisiromaanista ja Lassie-koirasta”.
Kurvinen innostuu ja luo pitkäkestoisen ja tv:stäkin tutun sarjan.
Anna-Leena
Härkösen Häräntappoaseen käsikirjoitus kulkee myös Mäkelän työpöydän kautta, ja
siihen liittyy pieni onnenkantamoinenkin:
--- nimi on outo: Häräntappoase. Se kiinnostaa. Luen kirjan kotona. Annan Martille [Martti Anhava] ja sanon, että tämän voisi hyvin julkaista, kaikki on kohdallaan.
Hän mulkaisee minuun, sanoo seuraavana päivänä, ettei oikein usko ja on epäileväinen, mutta käsken häntä lukemaan kirjan loppuun. Ja kirja siitä tulee. Tekijäksi osoittautuu pieni tummahiuksinen tyttö Anna-Leena Härkönen ja kun annan teokselle vahingossa liian alhaisen hinnan, ehkä myös siksi siitä tulee myyntimenestys nimenomaan nuorison keskuudessa, jolla on kerrankin varaa paksuun kirjaan. Joskus erehdyksestä voi siis olla hyötyä.
Mäkelä
on vuolas, mutta tyylinsä napakasti säilyttävä kirjoittaja, joka rytmittää
tekstinsä helposti omaksuttavaan ja sivumäärästä huolimatta verraten nopealukuiseen muotoon.
Ilkeämielisiä sivalluksia tekstistä
ei kuitenkaan liiemmälti löydy ”kustannuskuikeloiden” (Mäkelän oma termi
sivulta 227) iloksi. Niiden sijaan
Mäkelä paketoi elämänviisautensa nokkelasti tekstin lomaan, toisinaan vähän
sarkastisestikin, mutta silti korrektisti.
Ja
paljon jää sanomatta:
Katselen mappejani ja käsitän, että suurin osa kaikista kirjailijoitten kirjeistä jää väistämättä vaille mainintaa, edes lauseen mittaista siteerausta. On lappuja lippusia, mutta todellisiakin kirjeitä lienee ainakin parintuhannen sivun verran. Ei auta itku markkinoilla. Kun en pysty niitä esittelemään, toimitan kaikki mapit aikanaan SKS:n kirjallisuusarkistoon.
Muistelmat
päättyvät vuoden 1986 loppuun, jolloin Hannu Mäkelä irtisanoutuu
apulaisjohtajan toimestaan Otavalla ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti